En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!

Meillä on suhteessa kumpikin vähän välttelevä, mutta ei tavoin. Mies on kuitenkin jotenkin sillä tavalla fiksu, että laittaa hyvänyön toivotukset viestillä joka ilta ja muistaa joka päivä vähän olla kontaktissa ja minä olen ottanut saman tavan, sillä tavalla ei tule vahingossakaan toiselle sitä oloa että toinen on unohtanut. Kymmenen sekuntia kestää laittaa se hyvän yön toivotus. Välillä minulle tulee sellaisia puuskia että pitäisi jotenkin edistää suhdetta johonkin suuntaan ja myös sellaista yksin jäämisen pelkoa, puolittain haluan ja puolittain pelkään niitä ja alan tivata mieheltä tulevaisuudensuunnitelmia. Näistä hän usein jotenkin alkaa luimuilla pois. Parhaiten menee kun en kysele enkä lupaile mitään, silloin mies on rento ja innokas olemaan kanssani ja tuntuu että silloin jos on mitään ongelmaa niin se on lähinnä se että minä kaipaan sitä omaa aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä osittain taipumukseesi nähdä miehen käytökseen psykologisia syitä voi johtua siitä, että toivot niin kovasti parisuhdetta. Siksi et pysty päästämään irti ja miettimään rauhassa mikä on sinulle hyväksi. Tuollaiset suhteet rikkovat rajoja ja itsetuntoa, niissä ei juurikaan ole hyviä puolia, koska kaikki rakkaudessa kokemamme vaikuttaa meihin syvästi.

Paremman suhteen löytäminen vaikeutuu, kun haavoja tulee liikaa, koska oppii ajattelemaan, etten ansaitsekaan parempaa. Se myös heijastuu muihin eli alkaa vetää puoleensa vääränlaisia miehiä, juuri sellaisia kuin tämä nykyisesi. Ehkä sellaisia miehiä on ollut suhteessa kanssasi ennenkin, kun vaikutat niin tottuneelta tuollaiseen? Se on hankala kierre mistä omin avuin on ehkä mahdoton päästä pois.

Joo, olen varmaan jäänyt osittain kiinni siihen suhteen ensimmäiseen puoleen vuoteen, kun kaikki meni älyttömän hyvin. Ja edelleen meillä on myös todella mukavaa yhdessä ja läheisyyttä ym.

Yksi edellinen suhteeni oli vähän samanlainen, että viimeisen vuoden-parin aikana oli säännöllisesti isoa kyseenalaistamista, yksinäisyyden tunteita suhteessa, ja asioita, joita ei saatu selvitettyä, eli olin aivan liian kauan siinä suhteessa. Siksi olinkin niin iloinen, kun löytyi nykyinen mies, joka vaikutti olevan paljon parempi, aikuisempi ja keskustelukykyisempi kuin ex.

Yksi asiahan näitä suhteita yhdistää - minä. Tuo on pelottava ajatus, että miten sitä tiedostamattaan joko päätyy samankaltaisiin suhteisiin tai sitten ei vaan tajua lähteä huonosta suhteesta ajoissa pois. En missään nimessä haluaisi tämmöistä kaavaa itselleni.

AP

Jos nyt oletetaan, että mies edelleenkin haluaa jatkaa kanssasi, niin te saatatte vaan olla eri vaiheissa suhdetta. Sinä edelleen alkuhuumassa, mutta mies ei. Alkuhuumalla on tarkoituksensa. Ilman sitä ei toiseen vaivautuisi edes tutustumaan kuin korkeintaan kaverina. Ja sen vuoksi alkuhuuman aikana ollaan paljon yhdessä ja muutenkin tekemisissä. Puhutaan paljon, jotta toista oppii tuntemaan. Jossain vaiheessa alkuhuuma loppuu. Omista suhteistani olen huomannut alkuhuuman loppumisen silloin, kun en enää laitakaan hiuksia, meikkaa ja vedä korkokenkiä jalkaan vaan kietaisen hiukset ponnarille ja lähden ilman meikkiä lenkkarit jalassa tapaamaan miestä. Eli kun olen sellainen kuin yleensä aina olen. Oma itseni. 

Mulle tuli mieleen, että rakastutko loppujen lopuksi enemmän alkuhuumaan ja siitä aiheutuvaan euforiseen tunteeseen kuin mieheen, jonka kanssa alkuhuuma on? Nuorena mulla oli tuo ongelma eli kun alkuhuuma oli ohi, kiinnostukseni vähitellen lopahti. Aloin kiinnittää huomiota miesystävieni huonoihin puoliin, ärsyttäviin tapoihin jne. Monesti ihmettelin, miksi mies oli muuttunut. Mutta niinhän mä itsekin olin muuttunut. Ei enää upeita hiuksia, kauniisti meikattua naamaa eikä korkokenkiä vaan se minä, mikä oikeasti olen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti miehellä on sellainen strategia, että hän sanoo kaikkea mitä nainen haluaa kuulla, mutta teot ovat jotain ihan muuta. Keskustelua on jo ollut, mutta se on johtanut vain siihen, että kaikki jatkuu ennallaan ja nainen on hetken toiveikas, että mies muuttuu. Tällaista voi jatkua pitkäänkin eli tuskinpa mies myöntää haluttomuuttaan kunnolliseen suhteeteen, koska hän pyrkii kaiken jatkumiseen ennallaan, kunnes itse päättää suhteen eli kyllästyy.

Tuskin miehellä mitään strategiaa on. Kaikille ei suhteet ole mitään peliä, toisin kuin sinulle.

Aika lapsellista olettaa, että sellaisia ihmisiä ei ole, jotka tosiaan pitävät naisia varalla ja pyörittävät montaa samaan aikaan. He tietävät kyllä mitä tekevät eli täytyy vain aika ajoin kuunnella valitukset, jolloin nainen on hetken tyytyväinen. Olen katsellut sivusta useampaa tällaista tapausta ja valitettavasti ne samat naiset yhä uudelleen lähtevät tuohon pyöritykseen ja pahimmassa tapauksessa menevät naimisiin ja saavat lapsiakin ko. miestyypin kanssa. Kuka tahansa naisen ystävä pystyy sanomaan, että ei, mies ei ole tosissaan, mutta nainen käyttää erilaisia psykologisia selityksiä selittääkseen tilanteen toisin. 

Ei tietysti voi olla varma mikä ap:n poikaystävän tilanne on, mutta pahalta kuulostaa. Tuollainen se kaava juuri on, että erinäisten välienselvittelyjen jälkeen suhde taas jatkuu hetken tyytyväisenä, kun nainen on saanut vähän lohtua. Mikään ei kuitenkaan oikeasti muutu.

Vierailija kirjoitti:

Hei AP, olin edellisessä suhteessa samankaltainen kuin miehesi. Yhdessä ollessamme osoitin paljonkin läheisyyttä, mutta esimerkiksi ainakin kerran viikossa oli vain pakko saada tehtyä omia asioita, tai oikeastaan vain vetää happea kuten miehesi sanoo, nimittäin se oikeesti tuntuu tukahduttavalta kun toinen on kokoajan sinussa kiinni.

Samoin tuo että välillä en laittanut viestiä, koska luotin siihen että kyllä se pärjää (niinkuin pärjäsikin), ja jos joku hätä niin ottaa yhteyttä ja tulen heti kun pystyn.

Tehtiin paljon hauskoja juttuja, mutta suhde kariutui lopulta siihen kun en vain saanut sitä omaa tilaa muuten kuin riitelemällä, koska exäni ei vain tajunnut että haluan välillä olla yksin tai edes kavereiden kanssa. Olen aika introvertti ja viihdyn tälläkin hetkellä hyvin itsekseni, joten suhteen päättyminen oli hyvä juttu. Mietin silti usein että olenko oikeasti niin erikoinen tyyppi, että parempi olla sinkkuna.

Olen lukenut paljon keskustelupalstoja, ja tullut siihen tulokseen, että minä olin se normaali osapuoli, ja exäni oli läheisriippuvainen. Huomasin sen viimeistään silloin, kun eron jälkeen hän tarvitsi heti jonkun toisen, toisin kuin minä :)

Sinä nyt et ymmärrä mistään mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Needy = vaativa

Väärin. Needy = tarvitseva.

Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.

Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen. 

Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen. 

Ymmärrän sisartasi!

Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.

Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.

Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua. 

Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne. 

Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.

Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin  mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida. 

Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu. 

Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää  riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta. 

On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää  halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä. 

Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!

Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin

onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.

Vierailija kirjoitti:

Nuoruudessa seurustelin hetken (puolisen vuotta) tällaisen välttelevän tyypin kanssa, mutta kyllästyin aika pian siihen, ettei mitään voi suunnitella eikä toiseen voi luottaa. Ehdittiin asumaankin yhteen muuttaa ja mies sanoi olevansa rakastunut ja oli kovin pahoillaan, kun lopetin suhteen. Tämä mies jatkoi ajelehtivaa elämäänsä siihen asti kun oli häneen jokin kontakti eli nelikymppiseksi, nykyisin en tiedä onko edes elossa. Jotenkin tuli mieleen kertomastasi tämä nuoruuden rakkaus.

Hänellä oli paljon erilaisia ongelmia näin jälkikäteen ajatultuna, mutta nuorena niitä ei samalla tavalla osannut arvioida. Onko tämä sinunkin ihastuksesi elämäntavaltaan ajelehtiva, ei suuria urasuunnitelmia, elämä on on hetkestä hetkeen elämistä ja kavereiden kanssa hengaamista vielä kolmikymppisenä (me olimme tuon miehen kanssa nuorempia)? 

Et kertonut onko mies sanonut rakastavansa sinua, onko esitellyt perheelleen, sukulaisilleen jne. Oletko hänelle enemmän ajanviettoseuraa vai oikea suhde alunperinkään.

Tässä ketjussa paljon sanotaan, että mies ei ole vakavissaan kanssani ja suhteemme ei ole "kunnon" suhde. En sano, etteikö niin voisi olla, mutta enemmän uskon siihen, että mies on kyllä tosissaan, ainakin ollut aiemmin. Ollaan tavattu perheet ja kavereita enkä koe, että mies suhdetta piilottelee, joskaan ei varsinaisesti esittelekään somessa tms. Mies puhui aiemmin yhteenmuutosta jo tänä vuonna, alussa kun oli kovasti ihastunut varmaan, mutta se sitten jäi.

Mies ei ole ajelehtijatyyppijä muuten, vaan korkeakoulutettu ja ns. hyvissä töissä oleva, on harrastuksia, osa tavoitteellisia ja osa ei. Kaverinsa ovat myös tavallisia fiksuja kolmekymppisiä ihmisiä, monilla pieniä lapsia ym. Naispuolisia kavereita miehellä ei ole eivätkä vietä aikaa kaveriporukoissakaan pariskuntina vaan yleensä hengaavat vain miesten kesken.

AP

Mies on sanonut, että mielellään lukisi esim. kiintymystyyleistä, kun ollaan juteltu niistä, ihan itsensäkin takia, ja miten ne suhteeseemme voi vaikuttaa. Ja muutenkin hän on näennäisesti valmis kehittymään ja sanoo ymmärtävänsä, että hiertävistä asioista pitää pystyä puhumaan (eri asia se, että kuinka vaikeita asioita vuoden kestävässä suhteessa pitäisi olla). Keskustelut on kuitenkin yleensä mennyt niin, että minä puhun ja mies kuuntelee, ei sano hirveästi mitään. Olen noissa tilanteissa koittanut antaa hälle myös tilaa ja ymmärtää, ettei kaikki ole yhtä verbaalisia. Eli en sitten tiedä, kuinka valmis hän oikeasti olisi näitä käsittelemään. 

AP

Tämä on ihan case-esimerkki siitä, että sinä teet tunnetyötä miehen puolesta. Jos hän olisi aidosti kiinnostunut pohtimaan omaa kiintymystyyliään, hän ottaisi siitä itsenäisesti selvää vaikka netissä ja osallistuisi aktiivisesti keskusteluun asiasta kanssasi.

Ilmiselvästi hän ei ole siihen vielä valmis, eikä ole takeita, että koskaan tulee olemaankaan. Toki on mahdollista, että joitain siemeniä tästä pohdinnasta voi jäädä hänen mieleensä ja mahdollisesti jos/kun hän tulevissa suhteissaan törmää asiaan uudelleen, hän on kypsynyt asian käsittelyyn. Tai sitten ei. Kysessä voi olla hänen pysyvä persoonallisuudenpiirteensä, jota ei voi muuttaa.

Kun nyt itse muistelen niitä pelottavankin samankaltaisia suhteita, joita minun naisystävilläni oli silloin 80-luvulla, niin yksikään ei päättynyt hyvin. Suhteet päättyivät joko miehen uskottomuuteen tai siihen, että suhde ajautui lopulta niin pahaan umpikujaan ja riitoihin, että kumpikin halusi lopettaa.  

En valitettavasti tunne yhtää vaikeuksien kautta voittoon -kehityskulkua noissa tarinoissa. Nainen ei saanut mitään palkintoa sitkeydestään ja ymmärtäväisyydestään. Päinvastoin, paljon surua, kyyneleitä ja heikentynyttä itsetuntoa. 

Usein oman tilanteen hahmottamisessa auttaa parhaiten se, että katsoo tilannetta ulkopuolisen silmin. Jos vaikka joku sinun hyvä ystäväsi kertoisi samankaltaisen tarinan, mitä sanoisit hänelle, mitä neuvoja antaisit?

Ulkopuolelta katsottuna näyttää siltä, että dramaturgisesti suhteenne on jo nyt ajautunut tilanteeseen, jossa miehesi viettää huolettomana aikaansa jossain muualla, uhraamatta ajatustakaan sun mahdolliselle mielipahalle. Samaan aikaan sinä taas mietit pääsi puhki mitä voisit tehdä suhteen pelastamiseksi. 

Usein on vaikea päästää irti jos suhteen alku oli romanttinen, mutta tosiasiassa suhteen syvemmät totuudet usein paljastuvat vasta sitten kun arki alkaa ja ei enää näytetä vain sitä pyhäpuolta itsestään. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei AP, olin edellisessä suhteessa samankaltainen kuin miehesi. Yhdessä ollessamme osoitin paljonkin läheisyyttä, mutta esimerkiksi ainakin kerran viikossa oli vain pakko saada tehtyä omia asioita, tai oikeastaan vain vetää happea kuten miehesi sanoo, nimittäin se oikeesti tuntuu tukahduttavalta kun toinen on kokoajan sinussa kiinni.

Samoin tuo että välillä en laittanut viestiä, koska luotin siihen että kyllä se pärjää (niinkuin pärjäsikin), ja jos joku hätä niin ottaa yhteyttä ja tulen heti kun pystyn.

Tehtiin paljon hauskoja juttuja, mutta suhde kariutui lopulta siihen kun en vain saanut sitä omaa tilaa muuten kuin riitelemällä, koska exäni ei vain tajunnut että haluan välillä olla yksin tai edes kavereiden kanssa. Olen aika introvertti ja viihdyn tälläkin hetkellä hyvin itsekseni, joten suhteen päättyminen oli hyvä juttu. Mietin silti usein että olenko oikeasti niin erikoinen tyyppi, että parempi olla sinkkuna.

Olen lukenut paljon keskustelupalstoja, ja tullut siihen tulokseen, että minä olin se normaali osapuoli, ja exäni oli läheisriippuvainen. Huomasin sen viimeistään silloin, kun eron jälkeen hän tarvitsi heti jonkun toisen, toisin kuin minä :)

Sinä nyt et ymmärrä mistään mitään. 

Kyllä tuossa minusta se ymmärrys oli, että todettiin viimeisessä lauseessa, että mies löysi eron jälkeen pian naisen, jonka kanssa on samanlaiset ajatukset parisuhteesta. Väkisin ei voi ketään parisuhteeseen saada, vaan kyllä molempien pitää sitä haluta, yhteistä elämää, sitoutumista jne. ilman loputtomia selvittelyjä, manipulointeja ja suostutteluja, vaan kyllä sen halun pitää nousta toisesta osapuolesta itsestään.

APn mies kuulostaa samalta kuin oma mieheni oli silloin kun tutustuttiin. Alku meni hyvin, mutta puolen vuoden jälkeen alkoi kavereiden seura kiinnostaa enemmän ja enemmän eikä pidetty enää niin tiiviisti yhteyttä. Homma huipentui siihen, kun meidän oli tarkoitus nähdä joku viikonloppu, mutta se peruuntui kun menikin kavereiden kanssa tms. Seuraavalla kerralla kun nähtiin niin keskusteltiin asiasta ja kerroin ettei ole minun juttu tällainen. Erottiin sopuisasti.

Noin vuosi oltiin erossa ja yhteyksissä silloin tällöin kavereina. Vähän niin kuin varkain huomattiin että tunteet heräsi uudelleen tai eivät olleet ikinä loppuneetkaan ja mies oli selkeästi ”kasvanut” eron aikana. Siitä alkoi uudelleen seurustelu ja eroa edelliseen kertaan oli kuin yöllä ja päivällä. Nyt yli 15 vuoden jälkeen meillä on kaksi lasta ja molempien mielestä hyvä ja tiivis suhde. En sano, että tilanteet menee aina niin kuin meillä, mutta tiedän että jos oltaisiin jatkettu ensimmäisellä kerralla seurustelua niin nyt ei oltaisi tässä tilanteessa. Joskus kun on juteltu aiemmasta suhteesta niin olen huomannut, ettei mies halunnut minua loukata tieten tahtoen tai aiheuttaa pahaa mieltä. Hän ei vaan tiedostanut omien toimintatapojensa vaikutuksia. Sinuna AP miettisinkin nyt, että mitä sinä haluat ja keskustelisit sitten miehesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei AP, olin edellisessä suhteessa samankaltainen kuin miehesi. Yhdessä ollessamme osoitin paljonkin läheisyyttä, mutta esimerkiksi ainakin kerran viikossa oli vain pakko saada tehtyä omia asioita, tai oikeastaan vain vetää happea kuten miehesi sanoo, nimittäin se oikeesti tuntuu tukahduttavalta kun toinen on kokoajan sinussa kiinni.

Samoin tuo että välillä en laittanut viestiä, koska luotin siihen että kyllä se pärjää (niinkuin pärjäsikin), ja jos joku hätä niin ottaa yhteyttä ja tulen heti kun pystyn.

Tehtiin paljon hauskoja juttuja, mutta suhde kariutui lopulta siihen kun en vain saanut sitä omaa tilaa muuten kuin riitelemällä, koska exäni ei vain tajunnut että haluan välillä olla yksin tai edes kavereiden kanssa. Olen aika introvertti ja viihdyn tälläkin hetkellä hyvin itsekseni, joten suhteen päättyminen oli hyvä juttu. Mietin silti usein että olenko oikeasti niin erikoinen tyyppi, että parempi olla sinkkuna.

Olen lukenut paljon keskustelupalstoja, ja tullut siihen tulokseen, että minä olin se normaali osapuoli, ja exäni oli läheisriippuvainen. Huomasin sen viimeistään silloin, kun eron jälkeen hän tarvitsi heti jonkun toisen, toisin kuin minä :)

Sinä nyt et ymmärrä mistään mitään. 

Kyllä tuossa minusta se ymmärrys oli, että todettiin viimeisessä lauseessa, että mies löysi eron jälkeen pian naisen, jonka kanssa on samanlaiset ajatukset parisuhteesta. Väkisin ei voi ketään parisuhteeseen saada, vaan kyllä molempien pitää sitä haluta, yhteistä elämää, sitoutumista jne. ilman loputtomia selvittelyjä, manipulointeja ja suostutteluja, vaan kyllä sen halun pitää nousta toisesta osapuolesta itsestään.

Juuri näin, mutta tarkentaisin että minä kirjoittaja 247 olen siis mies ja exäni oli nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi teistä aloittaa keskustelut suhdettanne hiertävistä asioista? Sinä vai mies? Entä kumpaa hiertävistä asioista ensin puhutaan? Sinua vai miestä? On mahdollista, että jos pääasiassa sinä aloitat keskustelun ja sinä puhut sinua hiertävistä asioista, mies tulkitsee puheesi syytökseksi. Varsinkin, kun olet tuonut hänelle jo ilmi, että mielestäsi hänessä on ainakin jonkinlaista psyykkistä vikaa. Vaikka sinun mielestäsi tuollaisissa toisen ihmisen kiintymyssuhdetyylien kaivelussa ei olisikaan mitään ihmeellistä, voi se tuntua toisesta hänen minuutensa mitätöimiseltä ja siten loukkaavalta. 

Sen sijaan, että kerrot miehelle omista fiiliksistäsi, voisitko kysyä häneltä, mitä hän toivoisi sun tekevän, jotta hän ei tuntisi itseään riittämättömäksi? Jos saatte ratkaistua sen ongelman, mies saattaa olla paljon valmiimpi ratkaisemaan myös sinun ongelmaasi. Kun hän huomaa, että ei olekaan nk altavastaajana keskusteluissanne vaan ihan oikeasti myös hänelle (eikä vain sinulle) olisi ongelmien ratkaisusta hyötyä, voisitte löytää paremman keskusteluyhteyden. 

Sitähän se on, mitätöintiä ja loukkaavaa, mutta mies voi naureskella myös partaansa, kun sai hyvän tekosyyn mihin voi vedota, vaikka todelliset syyt käytökselle ovat ihan muualla. 

Minusta tuollainen psykologisointi on kummallista käytöstä, jos miettii, että ollaan vasta tapailusuhteessa. Ei asuta yhdessä, eikä olla vakavasti sitoutumisesta edes puhuttu. Olisin hyvin hämmästynyt, jos joku käyttäytyisi minua kohtaan noin ja ihmettelen, ettei kukaan tässä keskustelussa ole siihen aiemmin puuttunut ( en ole tosin varma luinko jokaista viestiä yhtä huolellisesti).

Tällaista toista näkökulmaa luen mielelläni. Tiedän, että mulla on tapana ylianalysoida ja olen varmasti verbaalisempi kuin mies, haluan ymmärtää syitä ihmisten käytöksen taustalla ja voisin jutella niistä pitkäänkin.. :) Ymmärrän kuitenkin, että mies kokee tuon raskaana ja siksi olen yrittänyt välttää liikaa.

Psykologisoinnin "aloitin" muutama kuukausi sitten, kun mies riidan jälkeen ghostasi, ja se oli inhottava kokemus ja halusin ymmärtää paremmin tätä. Miksi mies ei pystynyt käsittelemään riitaa vaan häipyi ja jätti mut yksin, ja halusin myös miehelle kertoa, että mistä johtuu että tuollainen toiminta tuntuu minusta tosi loukkaavalta, vaikka hän ei sitä tarkoittaisikaan. 

Alkukesästä koitin enemmänkin keskustella, ja nimenomaan niin että kerron omista tuntemuksistani enkä syyttelisi miestä. Mielellään juttelisin tuosta riittämättömyydestäkin miehen kanssa, mutta taustalla on taas pelko, että jos nyt on mennyt sinänsä hyvin, niin miksi menisi keikuttamaan venettä ja nostamaan ikäviä aiheita pöydälle...

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olette olleet vasta vuoden yhdessä niin viikonloppuisin on aika yleistä olla yhdessä. Silloin pitäisi vielä olla kiinnostusta yhteiseen ajanviettoon.

Tietenkin välillä voi ja pitääkin olla kummallakin omia juttuja, mutta noin yleensä.

Tuo on vallankäyttöä mieheltä. Jos jo muutenkin sinä olet aktiivisempi pitämään yhteyttä ja ehdottamaan tekemistä niin mies ei edes viikonloppuna ITSE ehdota, että ollaan yhdessä/tehdään sitä tai tätä.

Mies on itsekseen kotona ja sitten kun sanot, että olisit halunnut olla yhdessä niin jälkeenpäin sanoo, että jos sinulla oli tylsää niin olisit soittanut, että haluat tulla tänne.
SILLLONKIN mies heittää pallon sinulle.

Hän syyllistää SINUA omasta laiskuudestaan, vapaudenhalustaan, mukavuudenhalustaan, välinpitämättömyydestään, haluttomuudestaan, kyllästymisestään, vallankäytön nautinnostaan, niin juuri, hänellä voi käydä mielessä ottaa yhteyttä, mutta antaa olla kun tietää, että joko otat yhteyttä tai kipuilet kotona. Mutta olet silti heti valmis tapaamaan miehen kun mies sitä haluaa. Tai siis kun nöyrryt ja otat yhteyttä ja ehdotat tapaamista.

Ei vain tullut mieleen laittaa viestiä, ei vain kait sitten tarpeeksi halunnut tavata, ei vain tullut ehdotetuksi viikonlopun viettoa...rehellisesti: milloin mies on itse, ilman sinun sysäystäsi jollain tapaa, ehdottanut jotain tai ottanut yhteyttä viimeaikoina?

Oli miehen käytös mistä traumasta tai kiintymystyylistä hyvänsä johtuvaa sinä et ole eikä pitäisi olla se terapeutti ja sijaiskärsijä.

Vaikka kuinka rakastat niin rakkaus ei kaikkea paranna.

Ja rakkauden ei pitäisi yrittää parantaa parannettavaa ja sairastuttaa sitä parantajaa.

Rakkaudenhan nimenomaan pitäisi olla voimaa ja virkeyttä antava voima. Molemmille.

Tämä suhde vie, oletan niin, aloittajalta ihan kauheasti voimia. Ja itsetunnon.

Hymähdin tälle kommentille, vaikka nauru kaukana tästä koko tilanteesta :) Mutta hyvin kirjoitit!

Se ärsyttäää ja loukkaa, kuten joku kirjoittikin, että mies ei tunnu ottavan vastuuta omasta käytöksestään ja sen vaikutuksesta suhteeseen. Luulen, että hän mielestään toimii varsin järkevästi ja riittävällä tavalla minut huomioiden. Ja musta tuntuu sitten, että olen typerä/needy/rasittava jos tunnen, että en saa mieheltä kaipaamaani vastakaikua.

Olisi hienoa, jos voitaisiin käydä avoin keskustelu ja mies aidosta halustaan ja proaktiivisesti haluaisi kuulla, miksi mulle välillä tulee paha mieli hänen käytöksestään, ja miten voisi ihan pienillä teoilla tilannetta parantaa. Olen tätä koittanut hälle joskus sanoa, että vaikka olisi kiireinen tms., niin mulle tulisi hyvä mieli, jos laittaisi vaikka ennen nukkumaanmenoa viestin. Mutta sitten lähinnä ihmetellään, että no voithan sinä itse laittaa jos tuntuu siltä...

AP

"Olisi hienoa, jos voitaisiin käydä avoin keskustelu ja mies aidosta halustaan ja proaktiivisesti haluaisi kuulla, miksi mulle välillä tulee paha mieli hänen käytöksestään, ja miten voisi ihan pienillä teoilla tilannetta parantaa."

Entä, jos sitä aitoa halua ei ole? Oletko valmis sen hyväksymään ja siirtymään elämässä eteenpäin?

Todennäköisesti miehellä on sellainen strategia, että hän sanoo kaikkea mitä nainen haluaa kuulla, mutta teot ovat jotain ihan muuta. Keskustelua on jo ollut, mutta se on johtanut vain siihen, että kaikki jatkuu ennallaan ja nainen on hetken toiveikas, että mies muuttuu. Tällaista voi jatkua pitkäänkin eli tuskinpa mies myöntää haluttomuuttaan kunnolliseen suhteeteen, koska hän pyrkii kaiken jatkumiseen ennallaan, kunnes itse päättää suhteen eli kyllästyy.

Hyvät naiset älkää arvioiko miehen älykkyyttä. Miettikää nyt itse, että jos saisitte itse samanlaista palautetta mitä annatte miehillenne ymmärtäisittekö mitä mies todella ajaa takaa? Varmasti ymmärtäisitte ja ymmärtäisitte myös millaisia tekoja se käytännöntasolla vaatii, että toinen tuntee olonsa rakastetuksi. Se, että teidän keskusteluistanne ei seuraa sitä mitä toivotte ei johdu siitä, etteikö mies ymmärtäisi kuulemaansa. Häntä ei vaan kiinnosta tai hän ei koe, että tapojen parantamiseen kulunut vaivannäkö ei ole sinun arvoistasi. Kustannukset ylittävät hyödyt, näin siis miehen mielestä. Voi myös olla, että ei oikeasti kaikesta yrityksestä huolimatta pysty tarjoamaan naiselle sitä mitä tämä tarvitsee. Näiden tapausten jakauma on kuitenkin ehkä 98% vs. 2%. Summa summarum, jos keskustelusta huolimatta ei tapahdu mitään, eroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoruudessa seurustelin hetken (puolisen vuotta) tällaisen välttelevän tyypin kanssa, mutta kyllästyin aika pian siihen, ettei mitään voi suunnitella eikä toiseen voi luottaa. Ehdittiin asumaankin yhteen muuttaa ja mies sanoi olevansa rakastunut ja oli kovin pahoillaan, kun lopetin suhteen. Tämä mies jatkoi ajelehtivaa elämäänsä siihen asti kun oli häneen jokin kontakti eli nelikymppiseksi, nykyisin en tiedä onko edes elossa. Jotenkin tuli mieleen kertomastasi tämä nuoruuden rakkaus.

Hänellä oli paljon erilaisia ongelmia näin jälkikäteen ajatultuna, mutta nuorena niitä ei samalla tavalla osannut arvioida. Onko tämä sinunkin ihastuksesi elämäntavaltaan ajelehtiva, ei suuria urasuunnitelmia, elämä on on hetkestä hetkeen elämistä ja kavereiden kanssa hengaamista vielä kolmikymppisenä (me olimme tuon miehen kanssa nuorempia)? 

Et kertonut onko mies sanonut rakastavansa sinua, onko esitellyt perheelleen, sukulaisilleen jne. Oletko hänelle enemmän ajanviettoseuraa vai oikea suhde alunperinkään.

Tässä ketjussa paljon sanotaan, että mies ei ole vakavissaan kanssani ja suhteemme ei ole "kunnon" suhde. En sano, etteikö niin voisi olla, mutta enemmän uskon siihen, että mies on kyllä tosissaan, ainakin ollut aiemmin. Ollaan tavattu perheet ja kavereita enkä koe, että mies suhdetta piilottelee, joskaan ei varsinaisesti esittelekään somessa tms. Mies puhui aiemmin yhteenmuutosta jo tänä vuonna, alussa kun oli kovasti ihastunut varmaan, mutta se sitten jäi.

Mies ei ole ajelehtijatyyppijä muuten, vaan korkeakoulutettu ja ns. hyvissä töissä oleva, on harrastuksia, osa tavoitteellisia ja osa ei. Kaverinsa ovat myös tavallisia fiksuja kolmekymppisiä ihmisiä, monilla pieniä lapsia ym. Naispuolisia kavereita miehellä ei ole eivätkä vietä aikaa kaveriporukoissakaan pariskuntina vaan yleensä hengaavat vain miesten kesken.

AP

Suhteisiin pätää ihan sama kuin kaikkeen muuhunkin. Puheet ovat puheita mutta teot ratkaisevat.

On ihan sama mitä mies on aikaisemmin puhunut tai edes tehnyt, se ratkaisee miten asiat ovat juuri nyt. Jos mies ei nyt jaksa tavata aktiivisesti ja vetäytyy niin se nyt vain valitettavasti kertoo siitä että miestä ei kiinnosta juuri nyt sen enempää teidän suhteenne. Siitä ei pääse yli eikä ympäri sanoja ja ajatuksia pyörittelemällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Needy = vaativa

Väärin. Needy = tarvitseva.

Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.

Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen. 

Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen. 

Ymmärrän sisartasi!

Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.

Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.

Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua. 

Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne. 

Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.

Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin  mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida. 

Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu. 

Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää  riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta. 

On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää  halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä. 

Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!

Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin

onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.

Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.

Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.

Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoruudessa seurustelin hetken (puolisen vuotta) tällaisen välttelevän tyypin kanssa, mutta kyllästyin aika pian siihen, ettei mitään voi suunnitella eikä toiseen voi luottaa. Ehdittiin asumaankin yhteen muuttaa ja mies sanoi olevansa rakastunut ja oli kovin pahoillaan, kun lopetin suhteen. Tämä mies jatkoi ajelehtivaa elämäänsä siihen asti kun oli häneen jokin kontakti eli nelikymppiseksi, nykyisin en tiedä onko edes elossa. Jotenkin tuli mieleen kertomastasi tämä nuoruuden rakkaus.

Hänellä oli paljon erilaisia ongelmia näin jälkikäteen ajatultuna, mutta nuorena niitä ei samalla tavalla osannut arvioida. Onko tämä sinunkin ihastuksesi elämäntavaltaan ajelehtiva, ei suuria urasuunnitelmia, elämä on on hetkestä hetkeen elämistä ja kavereiden kanssa hengaamista vielä kolmikymppisenä (me olimme tuon miehen kanssa nuorempia)? 

Et kertonut onko mies sanonut rakastavansa sinua, onko esitellyt perheelleen, sukulaisilleen jne. Oletko hänelle enemmän ajanviettoseuraa vai oikea suhde alunperinkään.

Tässä ketjussa paljon sanotaan, että mies ei ole vakavissaan kanssani ja suhteemme ei ole "kunnon" suhde. En sano, etteikö niin voisi olla, mutta enemmän uskon siihen, että mies on kyllä tosissaan, ainakin ollut aiemmin. Ollaan tavattu perheet ja kavereita enkä koe, että mies suhdetta piilottelee, joskaan ei varsinaisesti esittelekään somessa tms. Mies puhui aiemmin yhteenmuutosta jo tänä vuonna, alussa kun oli kovasti ihastunut varmaan, mutta se sitten jäi.

Mies ei ole ajelehtijatyyppijä muuten, vaan korkeakoulutettu ja ns. hyvissä töissä oleva, on harrastuksia, osa tavoitteellisia ja osa ei. Kaverinsa ovat myös tavallisia fiksuja kolmekymppisiä ihmisiä, monilla pieniä lapsia ym. Naispuolisia kavereita miehellä ei ole eivätkä vietä aikaa kaveriporukoissakaan pariskuntina vaan yleensä hengaavat vain miesten kesken.

AP

Ok. Vaikka poikaystäväsi on erilainen kuin tuo nuoruuden rakkauteni, niin samaa on kuitenkin se, ettei hän ole sinua kohtaan luotettava eikä välittävä, johtui se sitten mistä syystä tahansa. Olet jo monta kertaa tuonut oman näkökantasi hänelle tiedoksi, eikä se ole auttanut, vaan ilmeisesti päinvastoin. Siinä ovat ne olennaiset asiat minun näkökulmastani katsottuna. Ja se, ettei ketään voi toisenlaiseksi muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi teistä aloittaa keskustelut suhdettanne hiertävistä asioista? Sinä vai mies? Entä kumpaa hiertävistä asioista ensin puhutaan? Sinua vai miestä? On mahdollista, että jos pääasiassa sinä aloitat keskustelun ja sinä puhut sinua hiertävistä asioista, mies tulkitsee puheesi syytökseksi. Varsinkin, kun olet tuonut hänelle jo ilmi, että mielestäsi hänessä on ainakin jonkinlaista psyykkistä vikaa. Vaikka sinun mielestäsi tuollaisissa toisen ihmisen kiintymyssuhdetyylien kaivelussa ei olisikaan mitään ihmeellistä, voi se tuntua toisesta hänen minuutensa mitätöimiseltä ja siten loukkaavalta. 

Sen sijaan, että kerrot miehelle omista fiiliksistäsi, voisitko kysyä häneltä, mitä hän toivoisi sun tekevän, jotta hän ei tuntisi itseään riittämättömäksi? Jos saatte ratkaistua sen ongelman, mies saattaa olla paljon valmiimpi ratkaisemaan myös sinun ongelmaasi. Kun hän huomaa, että ei olekaan nk altavastaajana keskusteluissanne vaan ihan oikeasti myös hänelle (eikä vain sinulle) olisi ongelmien ratkaisusta hyötyä, voisitte löytää paremman keskusteluyhteyden. 

Sitähän se on, mitätöintiä ja loukkaavaa, mutta mies voi naureskella myös partaansa, kun sai hyvän tekosyyn mihin voi vedota, vaikka todelliset syyt käytökselle ovat ihan muualla. 

Minusta tuollainen psykologisointi on kummallista käytöstä, jos miettii, että ollaan vasta tapailusuhteessa. Ei asuta yhdessä, eikä olla vakavasti sitoutumisesta edes puhuttu. Olisin hyvin hämmästynyt, jos joku käyttäytyisi minua kohtaan noin ja ihmettelen, ettei kukaan tässä keskustelussa ole siihen aiemmin puuttunut ( en ole tosin varma luinko jokaista viestiä yhtä huolellisesti).

Tällaista toista näkökulmaa luen mielelläni. Tiedän, että mulla on tapana ylianalysoida ja olen varmasti verbaalisempi kuin mies, haluan ymmärtää syitä ihmisten käytöksen taustalla ja voisin jutella niistä pitkäänkin.. :) Ymmärrän kuitenkin, että mies kokee tuon raskaana ja siksi olen yrittänyt välttää liikaa.

Psykologisoinnin "aloitin" muutama kuukausi sitten, kun mies riidan jälkeen ghostasi, ja se oli inhottava kokemus ja halusin ymmärtää paremmin tätä. Miksi mies ei pystynyt käsittelemään riitaa vaan häipyi ja jätti mut yksin, ja halusin myös miehelle kertoa, että mistä johtuu että tuollainen toiminta tuntuu minusta tosi loukkaavalta, vaikka hän ei sitä tarkoittaisikaan. 

Alkukesästä koitin enemmänkin keskustella, ja nimenomaan niin että kerron omista tuntemuksistani enkä syyttelisi miestä. Mielellään juttelisin tuosta riittämättömyydestäkin miehen kanssa, mutta taustalla on taas pelko, että jos nyt on mennyt sinänsä hyvin, niin miksi menisi keikuttamaan venettä ja nostamaan ikäviä aiheita pöydälle...

AP

Niin, siis lähdit selvittelemään miehen puolesta, miksi hän teki helkkarin loukkaavan, satuttavan teon ja vielä etukäteen päätit, että toki hän ei varmaan sitä tarkoittanut.

Tätä juuri en ole miesten kanssa ikinä ymmärtänyt naisten suhtautumisessa. Mulle ei tossa tilanteessa kuuluisi tippaakaan, mitä kiintymys- tai vääntymyssuhdemalleja miehellä on, tekisin vain selväksi, että jää viimeiseksi riidaksi todellakin jos sitä aletaan ghostaamisella hoitamaan. 

Voin ymmärtää minulle kerrottuja asioita, kuten kiire, väsymys, oman tilan tarve, riittämättämyyden tunteet ja ihan mitä vain on. Mutta vaatimus on, että jotta voisin niitä ymmärtää, niistä pitää toden tottakin minulle ihan suoraan kertoa.

Muuten en ymmärrä kusipäistä käytöstä todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi teistä aloittaa keskustelut suhdettanne hiertävistä asioista? Sinä vai mies? Entä kumpaa hiertävistä asioista ensin puhutaan? Sinua vai miestä? On mahdollista, että jos pääasiassa sinä aloitat keskustelun ja sinä puhut sinua hiertävistä asioista, mies tulkitsee puheesi syytökseksi. Varsinkin, kun olet tuonut hänelle jo ilmi, että mielestäsi hänessä on ainakin jonkinlaista psyykkistä vikaa. Vaikka sinun mielestäsi tuollaisissa toisen ihmisen kiintymyssuhdetyylien kaivelussa ei olisikaan mitään ihmeellistä, voi se tuntua toisesta hänen minuutensa mitätöimiseltä ja siten loukkaavalta. 

Sen sijaan, että kerrot miehelle omista fiiliksistäsi, voisitko kysyä häneltä, mitä hän toivoisi sun tekevän, jotta hän ei tuntisi itseään riittämättömäksi? Jos saatte ratkaistua sen ongelman, mies saattaa olla paljon valmiimpi ratkaisemaan myös sinun ongelmaasi. Kun hän huomaa, että ei olekaan nk altavastaajana keskusteluissanne vaan ihan oikeasti myös hänelle (eikä vain sinulle) olisi ongelmien ratkaisusta hyötyä, voisitte löytää paremman keskusteluyhteyden. 

Sitähän se on, mitätöintiä ja loukkaavaa, mutta mies voi naureskella myös partaansa, kun sai hyvän tekosyyn mihin voi vedota, vaikka todelliset syyt käytökselle ovat ihan muualla. 

Minusta tuollainen psykologisointi on kummallista käytöstä, jos miettii, että ollaan vasta tapailusuhteessa. Ei asuta yhdessä, eikä olla vakavasti sitoutumisesta edes puhuttu. Olisin hyvin hämmästynyt, jos joku käyttäytyisi minua kohtaan noin ja ihmettelen, ettei kukaan tässä keskustelussa ole siihen aiemmin puuttunut ( en ole tosin varma luinko jokaista viestiä yhtä huolellisesti).

Tällaista toista näkökulmaa luen mielelläni. Tiedän, että mulla on tapana ylianalysoida ja olen varmasti verbaalisempi kuin mies, haluan ymmärtää syitä ihmisten käytöksen taustalla ja voisin jutella niistä pitkäänkin.. :) Ymmärrän kuitenkin, että mies kokee tuon raskaana ja siksi olen yrittänyt välttää liikaa.

Psykologisoinnin "aloitin" muutama kuukausi sitten, kun mies riidan jälkeen ghostasi, ja se oli inhottava kokemus ja halusin ymmärtää paremmin tätä. Miksi mies ei pystynyt käsittelemään riitaa vaan häipyi ja jätti mut yksin, ja halusin myös miehelle kertoa, että mistä johtuu että tuollainen toiminta tuntuu minusta tosi loukkaavalta, vaikka hän ei sitä tarkoittaisikaan. 

Alkukesästä koitin enemmänkin keskustella, ja nimenomaan niin että kerron omista tuntemuksistani enkä syyttelisi miestä. Mielellään juttelisin tuosta riittämättömyydestäkin miehen kanssa, mutta taustalla on taas pelko, että jos nyt on mennyt sinänsä hyvin, niin miksi menisi keikuttamaan venettä ja nostamaan ikäviä aiheita pöydälle...

AP

Rumemmin sanottuna kyse on toisen manipuloinnista. Et sinun kannattaisi yrittää manipuloida miestä, siitä ei seuraa mitään hyvää. Kuten jo sanottiin, katso tekoja, älä kuuntele sanoja, ja sen jälkeen tee johtopäätökset. Eivät nämä oikeasti ole vaikeita asioita!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Needy = vaativa

Väärin. Needy = tarvitseva.

Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.

Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen. 

Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen. 

Ymmärrän sisartasi!

Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.

Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.

Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua. 

Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne. 

Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.

Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin  mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida. 

Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu. 

Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää  riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta. 

On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää  halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä. 

Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!

Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin

onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.

Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.

Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.

Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.

Juuri näin. Suhteessa on joko hyvä olla tai sitten ei. Siinä ei ratkota tunteeko joku oikein vaan sitä ollaanko onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

"Olisi hienoa, jos voitaisiin käydä avoin keskustelu ja mies aidosta halustaan ja proaktiivisesti haluaisi kuulla, miksi mulle välillä tulee paha mieli hänen käytöksestään, ja miten voisi ihan pienillä teoilla tilannetta parantaa."

Entä, jos sitä aitoa halua ei ole? Oletko valmis sen hyväksymään ja siirtymään elämässä eteenpäin?

Heh, järjellä ajatellen olen tottakai, mutta tiedän että käytännössä olisi haastavampaa. 

Tässä ketjussa on hyviä pointteja molempiin suuntiin - siihen, että kannattaisi etsiä paremmin sopiva puoliso ja toisaalta siihen, että voisi jutella miehen kanssa molempien odotuksista suhteelle ja miten kumpikin haluaa toimia - löytyykö yhteistä säveltä. Nyt pitäisi vaan päättää, mitä teen.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Needy = vaativa

Väärin. Needy = tarvitseva.

Jos parisuhteessa ollaan, mitä helkkarin vikaa siinä on, että haluaa olla toisen kanssa ja jakaa asioita? Alkaa tuntua siltä, että nykyaikana edes parisuhde ei saisi olla muuta kuin kahden tehopakkauksen taituroima temppurata, jossa kumpikin maksimoi voittonsa.

Nykypäivänä parisuhde ei ole enää välttämättömyys. Sen vuoksi parisuhteelta halutaan asioita, joita ei voi saada yksin eikä kenenkään muun (sukulaisten, ystävien tai kavereiden) kuin puolison kanssa. Ja nimenomaan hyviä asioita, ei huonoja. Parisuhteisiin kuitenkin liittyy aina myös joitain huonojakin asioita ja siksi hyviä asioita pitää olla huomattavasti enemmän kuin huonoja, jotta ne kompensoivat huonot asiat ja parisuhde tuntuu edelleen mielekkäämmältä kuin sinkkuna oleminen. 

Mitä pidempään on ollut sinkkuna ja mitä myöhemmällä iällä pariutuu sitä hankalampaa voi olla sovittaa omia toiveitaan toisen toiveisiin. Ja omaa arkeaan toisen arkeen. Siskoni asui hääpäivänsä aamuna vielä lapsuudenkodissaan ja vasta sitten muutti miehensä kanssa yhteen. Tämä siis 1970-luvun alussa. Vaikka siskoni jäikin melko nuorena leskeksi (42v), on monesti sanonut, että avioliitto näin oli hänen elämänsä paras päätös. Olivat nuoria, tulevaisuus vielä auki ja hänen sanojensa mukaan he kasvoivat yhdessä aikuisiksi. Puolisonsa kuoleman jälkeen kesti vuosia ennenkuin hän yritti uutta suhdetta. Siitä ei tullut mitään, koska molemmilla oli niin omat tapansa, omat rutiininsa, omat asenteensa ja omat elämänsä, että niiden sovittaminen yhteen olisi vaatinut aivan liikaa kompromisseja, joihin lopulta kumpikaan ei olisi ollut tyytyväinen. 

Ymmärrän sisartasi!

Mutta eihän ihmissuhteiden pitäisi kai ihan tälläisiä olla, että terapiat pitää käydä, jotta onnistuu.

Tilantarpeessa, omissa tavoissa, jne ei ole mitään vikaa, mutta kylmä tosiasia on sitten, että jos tunteita, kuten ns. oikea rakkaus ja kiintymys ei ole, ole, niistä tulee joko suhteen kaatava tai kantava tekijä.

Jos minulla on varma tunne toisesta (kuten nykyisessä suhteessani on), ei se haittaa, että vkonloppuna ei viestitä, jos on omia menoja. Silti yleensä heitetään edes joku elonmerkki, esim. maisemakuva tms. sillä...noh, on vain kiva tietää, että toinen ajattelee minuaKIN. Siis ei aina vain minua, mutta myös minua. 

Kysehän siis on vain siitä, mikä osa toisen elämästä minulla on. Olenko jotain, joka roikkuu vain mukana, on kätevä, muttei tärkeä, jne. 

Minusta on omituista, että parisuhteessa ei saisi haluta olevansa tärkeä toiselle, jopa niin tärkeä, että joku omasta jutusta luopuminen ei olekaan raskaiden neuvottelujen kompromissitulos, vaan sen haluaa ihan tehdä, koska toisen elämä siitä helpottuu, esim.

Mä pidän pariterapiaa tarpeellisena silloin, jos pariskunnalla on lapsia ja sellaiset ongelmat, että ilman niiden ratkaisemista ainoa vaihtoehto on ero. Ja ratkaisu ei löydy ilman ammattiapua. Noin muuten jokainen voi terapioida itseään ihan niin paljon kuin haluaa, mutta ei toista. Siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä kumppanin  mahdollisia kiintymystyylejä yms on selkeästi jo myönnetty itselle, että omasta mielestä kumppanissa on vikaa ja syy parisuhteen ongelmiin on kumppanin vioissa. Jos ei pysty hyväksymään kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan aletaan (yli)analysoimaan kumppania ja tämän vikoja, suhteella tuskin on tulevaisuutta. Kannattaa siis etsiä sellainen kumppani, jota ei tarvitse analysoida. 

Ihmiset ovat erilaisia. Mun äitini on aina osoittanut välittämisensä sanoin, isä taas teoin. Mä olen meistä sisaruksista se, joka osoittaa välittämisensä teoin. Ihan kuten isänikin. Joku voisi ajatella, että mulla on jotain ongelmia kiintymistyylissä ja sitten - jos on ylianalysoijatyyppiä - alkaa pohtia mun lapsuuttani ja muuta menneisyyttäni koittaen löytää sieltä syyn, miksi olen sellainen kuin olen. "Viallinen". Mutta mä vaan olen luonteeltani aika nörtti ja ratkaisukeskeinen. Työnikin liittyy 90%:sti ongelmien ratkaisemiseen. Jos mulla tai jollain läheiselläni on ongelma, hoidetaan ongelma pois. Siis sen sijaan, että sanallisesti vatvottaisiin asiaa ties kuinka pitkään eikä ongelma siltikään poistuisi. Ei poistuisi, koska varsinaista ongelmaa ei ratkaistaisi. Jostain ongelmasta voi puhua vaikka vuosikymmeniä, mutta jos ongelmalle ei tehdä yhtään mitään, ei se puhumallakaan poistu. 

Puhumista tietenkin tarvitaan, jotta toiselle voi ilmaista, mitkä asiat ovat omasta mielestä ongelma. Ongelmat kannataa yksilöidä melko tarkkaan tai purkaa pienemmiksi osiksi, jotta niihin on mahdollista löytää myös ratkaisukeinot. Ja puhua täytyy, jotta voi toiselle ilmaista omasta mielestään hyvät ratkaisukeinot. Kun on päästy yksimielisyyteen, miten ongelmia aletaan ratkaista, aletaan toteuttaa sovittuja ratkaisuja käytännössä. Ap kertoi, että mies on sanonut tuntevansa itsensä riittämättömäksi. Riittämättömyyden tunnetta ei voi ratkaista, ellei ole tietoa, mistä ap:n teoista, sanoista tai muusta tuo riittämättömyyden tunne johtuu. Ja sitten on mietittävä, miten asia ratkaistaa, jotta mies ei tunne enää  riittämättömyyttä. Ja vastaavasti ap:stä tuntuu, ettei mies välitä riittävästi. Tässä ketjussa ap onkin jo eritellyt syitä, miksi hänestä tuntuu siltä. Jokaiseen niihin asiaan hänen pitäisi miettiä ratkaisuehdotuksia. Ja sen jälkeen keskustella miehen kanssa, mitä kummankin on tehtävä, jotta kummallakaan ei ole enää suhteeseen liittyviä ongelmia. Jos on aluksi vaikea puhumalla eritellä oman ongelmansa syitä, voi kirjoittaa niitä vaikka paperille. Ja siihen myös ratkaisuehdotukset. Aloittajan yhtenä ratkaisuehdotuksena voisi olla vaikka hyvänyön toivotukset mieheltä joka ilta. 

On toki mahdollista, että mies on jo luovuttanut eikä enää  halua nähdä vaivaa suhteen jatkumiselle. Riittämättömyyden tunne on jo tehnyt tehtävänsä. 

Ja näin näppärästi pyöräytettiin miehen ongelmat APn viaksi!

Jos mies kertoo, ettei jaksa tavata / mutta voi tavata, jos AP soittaa oikealla hetkellä oikealla tavalla, kertoo, että ei halua keskustella / mutta sanoo, että toki haluan keskustella, jos AP ottaa keskustelun oikean hetkellä oikealla tavalla ja AP ei osaa lukea miehen ajatuksia, mies kokee riittämättömyyttä, joka AP tulisi - ohhoh yllätys - osata tulkita oikealla tavalla, niin

onhan se ihan selvää, että mies luovuttaa ja APn mokailut on tehneet tehtävänsä.

Nämä älykkäät ratkaisijat kun eivät ikinä ymmärrä sitä, että ei tunteita ole tarkoitettu ratkottaviksi, vaan tunnettaviksi.

Jos toinen valittaa riittämättömyyden tunnetta ja toinen yhteyden puutetta, ei siinä mitkään keppos- tai kippaskonstit auta. Voidaan vaikka kuinka tarkasti sopia, paljonko omaa tilaa toinen saa tai kuinka monta viestiä pitää illassa lähettää, mutta eivät nämä mitään ratkaise.

Ainut, mikä aidosti asian ratkaisee, on avoin tunneyhteys parin välillä. Ja jos se puuttuu, kannattaa vaan miettiä, onko tämä suhde enää sen väärtti, etenkin, jos mitään muuta yhdistävää, kuten lapset, ei ole.

Juuri näin. Suhteessa on joko hyvä olla tai sitten ei. Siinä ei ratkota tunteeko joku oikein vaan sitä ollaanko onnellisia.

AP, oletko onnellinen? Onko suhde mieheesi unelmiesi täyttymys?