Mitä jos oma lapsi onkin ruma?

[quote author="Vierailija" time="27.08.2014 klo 20:57"]

Kiitos ap, että sohaisit sisäänlämpiävää av-mammajoukkiota! Nyt on ihan p**** jäykkänä pelosta, että seuraava mukula ei olekaan korkkiruuvikiharainen sinisilmäinen herranenkeli, vaan harvahampainen riiviö, kierosilmäinen ja näppyläinen.

[/quote]

Ap kirjoittelee kehuja itselleen. Toivottavasti kuolet syöpään ja kivulisasti. 

Tottakai omaa lasta rakastaa vaikka se olisi minkä näköinen, mutta muut ei välttämättä rakasta....

Odotan esikoistani, ja aluksi pelkäsin että saisin ruman lapsen. Nyt en enää, jotenkin rakastan niin paljon, että luulen etten omaa lastani näkisi rumana, vaikka se muista olisikin. Sama kuin vaikkapa jos lapsi olisi vammainen: varmaan rakastaisin vieläkin enemmän, jos mahdollista, vähän kuin muidenkin puolesta.

Siksi ei kannata tehdä lasta ruman miehen kanssa. Ei kannata ottaa riskiä!

Itse olen omasta mmielestäni rumilus (no, todennäkösesti normaali), mies ja miehen veli on komeita ja miehen siskot upeita, joten raskausaikana rukoilin vauvalle miehen ulkonäköä. Tyttö syntyi, näyttää vain minulta, MUTTA en ole ikinä nähnyt yhtä kaunista vvauvaa. Rumia olen nähnyt monta, mutta jotenkin minulla on sellainen kutina, että niiden vauvojen äidit ajattelee samoin omista vauvoistaan kuin minä omastani

[quote author="Vierailija" time="27.08.2014 klo 22:41"]

[quote author="Vierailija" time="27.08.2014 klo 19:52"]

[quote author="Vierailija" time="27.08.2014 klo 19:48"]

[quote author="Vierailija" time="27.08.2014 klo 19:44"][quote author="Vierailija" time="27.08.2014 klo 19:43"] Ihmiset nyt sattuu olemaan erinäköisiä, jopa lapset. Rumia mahtuu jokaiseen ikäluokkaan. Sori vaan, mutta harvoin olen oikeasti söpöä lasta nähnyt. [/quote] No mutta eikö v-tuttaisi jos omasta lapsesta tulisikin ruma? Mua ainakin harmittaisi ihan hirveästi. Paljon näen söpöjäkin lapsia, sellaista tekee mieli pitää sylissä, söpön lapsen kiukuttelukaan ei ole niin ärsyttävää. Rumat käy hermoille heti. AP [/quote] Kyllä nyppisi! Samaa mieltä olin kanssasi heti alusta lähtien, ehkä en osannut muotoilla ajatuksia oikein. Söpöä lasta tekee mieli halia ja pusia. Sitten on nämä perunanaamat räkä poskella joita päin ei haluaisi edes katsoa. Onneksi olen vela, ei tarvitse pelätä tuleeko omasta lapsesta rumilus ja hylkiö.

[/quote]

Nimen omaan. Mä tykkään tosi paljon suloisista lapsista, söpön näköisistä ja hyväkäytöksistä joilla on söpö ääni, ja itse taas sellaisen haluaisin itsellenikin. Mutta en vaan voi sietää rumia lapsia. AP

[/quote]

Oletkohan se keski-ikäinen nainen, joka vuolaasta viime kesänä kaupungilla kehui kuopusta (tyttö) söpöksi ja ihanaksi ja sitten käännyit esikoiseni (poika) puoleen tuijottaen häntä hetken ja todeten että onpas sinulla rumat silmät?

Jos olet niin kiitti vaan helkutisti kun sait 7-vuotiaan vihaamaan silmiään ja ulkonäköään =(

[/quote]

Olen alle 25v eikä ole tapana töksäytellä törkeitä kommentteja lapsille eikä aikuisille. AV-palstalla voikin sitten kirjoitella mietteitään. En usko, että kaikki täällä ovat oikeasti niin pyhimyksiä, etteivät koskaan olisi ajatelleet jostain lapsesta, että onpas ruma. AP

Minun ja mieheni geeneillä on ihan mahdollista, että lapsesta tulee ruma. Ollaan naureskeltukin ajatukselle, että lapsi perii meiltä molemmilta ne huonoimmat mahdolliset puolet. Lyhyt on varmasti, kun ollaan molemmat lyhyitä. Perii minulta romuluisen ruumiinrakenteen, ison pään ja siksakkihampaat. Mieheltä voisi periä järjettömän karvankasvun, ison nenän, yhteen kasvavat kulmakarvat ja huonon näön. Luonteen osalta voisi mieheltä periä räjähtävän hermojenmenetyksen ja minulta suvun asperger-geenit ja mökötyksen.

Ei siinä mitään, jos lapsi on ruma, sittenpä tunnistetaan omaksemme. :D

Ootte kamalia!!! Hirveetä että jotkut mammat on tätä mieltä omasta lapsesta!

Terv. lapseton 20-vee

Ällöttää, ei voida sietää. Minä olin lihava, punakka, taikinanaamainen, minä olin "ruma lapsi" (hävetkää, oikeasti), vaan en tyhmä. Tajusin kyllä, etten ollut aikuisten silmissä sillä tavoin söpö ja ihana pikku enkeli, kuten vaikkapa molemmat veljeni, ja totta kai jo siitä tunsi huonommuutta. Mutta siihen asti ei ihan naiivi lapsenlogiikkani yltänyt, että olisin ymmärtänyt ulkonäköni olevan todella syy siihen, miksi sain huonompaa ja etenkin välinpitämättömämpää kohtelua sukulaisiltani. Voi kun olisinkin tajunnut, niin olisin voinut kyynistyä jo tuolloin, ja alkaa inhoamaan vaikkapa pinnallisia hippokraatteja itseni sijaan. Sillä tiedättekö, tuollainen arvottaminen noin läpimätien syiden pohjalta saa pahaa jälkeä aikaan aikuisissakin, mutta etenkin, todellakin lapsissa.

Ja ne lapset tajuavat kyllä. Tietäkää se seuraavan kerran, kun ajattelette, että onpa niin ruma ja inhottava lapsi, että oikein ällöttää.

Mun lapsi oli syntymänsä jälkeen muutaman kuukauden ihan järkyttävän näköinen. Näytti lähinnä karvaselta sammakolta (naamakin oli täynnä mustaa haituvaa) ja silmätkin sojotyi täysin eri suuntiin. Huomasin asian itse, ja sen huomasi myös muiden reaktioista vauvan nähdessään. Kukaan ei suoraan sanonut, mutta kyllä Se naamasta näkyi mitä ajatteli. Itse kysyin jo laitoksella lääkäriltä että onkohan lapsi terve.
Muutamassa kuukaudessa siitä kuitenkin tuli ihan tavallisen vauvan näköinen, ja siinä pari vuotiaana oli harvinaisen nätti. Mun oma äiti sanoi myöhemmin, että oli oikeasti ihan pelästynyt kun oli tullut meitä laitokselle katsomaan, oli kuulemma nähnyt painajaisiakin.
Nyt lapsi on teini-ikäinen jo, omasta mielestäni hyvinkin näytti, objektiivisesti varmasti aika perustyttö, ainakin pojille kelpaa :)
Kyllä sitä lastaan rakastaa ihan riippumatta siitä ulkonäöstä, mutta toki lapselleen toivoo sina kaikkea hyvää, ja onhan Se elämä helpompaa jos on nätti, tai edes normaalinnäköinen, eikä huomiota herättävän ruma

se riski pitää ottaa jos panee paljaalta. ja jos onkin niin mitä väliä, siihen tottuu ja se on oma rakas :)

Minä pelkään anoppini/mieheni/kälyni nenää. Se ei pojalla olisi näyttänyt pahalta (sai minun nenän), mutta naispuoleiselle kertakaikkiaan valtava ja tuo mieleen muumien esi-isät. Omanikin on kamala ja iso, muttei sentään niin iso. Miehen kanssa itseasiassa yhdessä puitiin nenätraumojamme ennen raskautta ja kumpikin toivoi toisen nenää tuleville lapsille. Olin sitä mieltä, että mieheni nenä on paljon kivempi, kuin omani, mutta sitten näin anopin ja miehen siskon. Ja tätä nenätrauma-asiaa on mielestäni ok panikoida. Outo nenä on hyvä kiihoke koulukiusaamiseen ja tuntuu kamalalta, että omilla parinvalinnoilla voi saattaa toisen pahimmillaan kymmenen vuoden kiusaamisen kohteeksi. Minua ja miestä on kumpiakin kiusattu halki peruskoulun nenän vuoksi.

Muakon pelottaa että lapsi perii multa kaikki huonot piirteet, joista itse olen hankkiutunut eroon. Multa lapsena jo leikattu pahat hörökorvat, myöhemmin jouduttu siirtämään leukaa pahan purentavian takia, koko nuoruuden ollut hammasraudat ja pullonpohjalasit ja Se jäätävän iso leuka + paha alapurenta. Lisäksi mulla roikkui yläluomet niin pahasti, että ne leikattiin jo parikymppisenä. Nenä on helvetin iso ja sisältä niin vino, ettei henki kulje.
Mä olen nykyään ihan OK näköinen, mutta siitä kuuluu kiitos vain ja ainoastaan hyville kirurgeille. Pelottaa jos lapsi saa multa noi kaikki alkuperäiset piirteet :( Tuohon kun lisää vielä isältä ison hammasraon, pihtikintut ja suvussa kulkevan huulihalkion, niin ei voi muuta sanoa kuin että lapsi parka millä geeneillä ulkonäöllisesti siunattu

[quote author="Vierailija" time="27.08.2014 klo 23:39"]

Minä pelkään anoppini/mieheni/kälyni nenää. Se ei pojalla olisi näyttänyt pahalta (sai minun nenän), mutta naispuoleiselle kertakaikkiaan valtava ja tuo mieleen muumien esi-isät. Omanikin on kamala ja iso, muttei sentään niin iso. Miehen kanssa itseasiassa yhdessä puitiin nenätraumojamme ennen raskautta ja kumpikin toivoi toisen nenää tuleville lapsille. Olin sitä mieltä, että mieheni nenä on paljon kivempi, kuin omani, mutta sitten näin anopin ja miehen siskon. Ja tätä nenätrauma-asiaa on mielestäni ok panikoida. Outo nenä on hyvä kiihoke koulukiusaamiseen ja tuntuu kamalalta, että omilla parinvalinnoilla voi saattaa toisen pahimmillaan kymmenen vuoden kiusaamisen kohteeksi. Minua ja miestä on kumpiakin kiusattu halki peruskoulun nenän vuoksi.

[/quote]

No miksi sitten olette tekemässä lapsia, jos olette noin traumatisoituneita ja rumanenäisiä? Eikö kannattaisi mieluummin adoptoida joku nätti kiinalaistyttö, niin ei pääse huonot (=rumat) geenit lisääntymään.

Mun lapsi oli pienenä vähän hassun näköinen. Voi sanoa rumasti että ruma. Hassuinta tässä on kuitenkin se että tajusin tämän asian vasta vuosia myöhemmin katsellessani lapsestani kuvia pienenä. Pystyin jälkikäteen katsoa niitä kuvia jotenkin objektiivisemmin. Sillä hetkellä kuin oma lapsi oli pieni, se tuntui vain ja ainoastaan ihanalta ja kauniilta. Kaunis on mielestäni nyt isonakin, mutta en edelleenkään tiedä osaanko katsoa objektiivisesti tätä hetkeä.

Ei voi vauvasta tai lapsesta tietää, tuleeko aikuisena ruma. Itse olin lapsena ihan nätti poika, nyt aikuisena ruma mies. Toisinkinpäin voi käydä.

Kaunis puoliso, kauniit lapset.

Mulle tuli ihan surullinen mieli tästä keskustelusta..

Jos oikeasti olette sitä mieltä, että lapsenne ei ole kaunis, pitäkää mölyt mahassanne ja valehdelkaa lapsillenne kirkkain silmin että he ovat kauniita. Älkää koskaan, koskaan, kritisoiko lastenne ulkonäköä. Olen itse sellaisen äidin tytär, joka piti itseään huiman kauniina ja minua täytenä vastakohtanaan. En sanoisi että äiti oli ulkonäkööni pettynyt, pikemminkin tyytyväinen. Olihan se helppoa voivotella lapsensa ulkonäköä jopa perhetutuille (mitä vittua äiti?!). Opin jo lapsena etten tule koskaan saamaan poikaystävää, koska olen ruma. Rumuuteni voivottelu vielä korostui kun äiti ei koskaan ostanut minulle ehjiä vaatteita vaikka rahaa olisi ollut. Rikkinäisissä ja kulahtaneissa vaatteissa kuljin kunnes ne kirjaimellisesti hajosivat yltäni. Niin ja lihavaksikin minut syötettiin jo taaperona :D meikkejä en teininä saanut, en ihonhoitotuotteita. Omia rahojakaan minulla ei ollut, joilla olisin voinut ostaa. Jos olisin ollut kaunis, olisi äiti varmasti lytännyt itsetuntoni silloinkin.

En voi riittävästi painottaa kuinka pahasti tuo rumuuden lyttääminen vaikuttaa elämääni vielä aikuisenakin. En koe olevani edes normaalin näköinen, tuntuu että ihmiset katsovat kadulla. Inhoan peilikuvaani. Tuntuu että kaikki lopulta johtuu ulkonäöstäni: jos saan pakit, jos en saa töitä tai muuta vastaavaa. Hauskintahan tässä on etten itse pidä ketään rumana - muuta kuin itseäni. Ymmärrän kuitenkin ettei äidilläni ollut kaikki muumit laaksossa kun minua kasvatti. Ei kukaan tervejärkinen ihminen opeta lapselleen, että tämä on niin ruma ettei koskaan saisi rakkautta osakseen. Kun katson lapsuuskuviani, en näe rumaa tyttöä. Vaikka olin pyöreä, minulla oli paksu pitkä tukka ja tuikkivat silmät. Kauniin vaalea iho ja pitkät tummat ripset. Nykyisiä kuviani en kuitenkaan pysty katsomaan yhtä "armollisesti".

Joten pyydän, päästäkää irti tuosta lasten kauneuskäsityksestä tai upottakaa ajatuksenne mielenne syvimpiin perukoihin älkääkä koskaan tuoko niitä esille. Lasten ei tulisi joutua murehtimaan ulkonäöstään. Emmehän vanhuksiakaan arvostele heidän ulkomuotonsa perusteella? Vai kauhisteletteko kuinka kamalan ruma ja roikkuva mummun takapuoli on, suonikohjujakin jaloissa ja voi kamala, hiukset ohentuneet ja hampaatkin pudonneet!

Eka vaimo oli fiksu ja ruma, sen liiton lapset myös. Toisen liiton vaimo ihana, mutta tyhmä, ja lapset myös.