Lue keskustelun säännöt.
Thaimaasta adoptoiduista lapsesta tuli jo teini-ikäisenä murhaaja
05.07.2021 |
Aika karua. Odotat ja toivot vuosia adoptiolasta. Lapsi tekee murhan ollessaan vasta 16 v.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/muhoksen-perhekotimurhasta-tuomittu…
Kommentit (310)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumman vähän puhutaan siitä, että adoptiolapsilla on usein isoja ongelmia. Palstallakin adoptiota tyrkytetään ratkaisuksi kaikille.
Nuorisopsykiatrian parissa työskennelleenä voin vahvistaa tämän. Nuo varhaisvaiheet, jo siis ihan raskaus ja ensimmäiset elinkuukaudet vaikuttavat yllättävän paljon yksilön kehitykseen. Eli 1-vuotiaana "vauvana" adoptoitukin on voinut kokea jo vaikka mitä. Ne on kehossa, vaikka mieli ei muista.
Kiitos tästä kommentista.
Välillä tulee mieleen, onko adoptiovanhemmille tarjolla tarpeeksi tukea ja tietoa, kun tämä tuntuu tulevan yllätyksenä. Ja kuinka paljon varhaisia vaurioita voidaan ylipäätään korjata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään - korostan: ei mikään - puolusta tuon pojan tekoa. Ei adoptio, ei rasismi, ei hylätyksi tulemisen kokemukset - ei mikään. Jos hän olisi normaali ihminen, hän vetäisi itsensä kiikkuun tuon teon jälkeen.
Ties mitä lapsi on kokenut.. hyväksikäyttöä esimerkiksi.
Jos nainen laittaa bikinit päälleen, hän saa raivokkaampaa palautetta kuin ihanat poikanne jotka pilaavat muiden elämiä sairailla teoillaan. Taas todiste siitä että poikia on turha suosia. Tytöt kestävät fyysisesti heikompina paljon pahempia oloja, vain pojat sortuvat tällaisiin tekoihin. Heikkoja nysviä, minä minä minä minä. Näiden sukunimiä jatkatte. Kannattaa varmaan opettaa miehille että he omistavat akan ja lapset. Näyttää hienosti toimivan!
Naiset muka dramaattisia, entäs miehet? ;) Eikös miesten pitänyt olla reiluja ja rationaalisia? Miksi he saavat aina tällaisia kohtauksia? Ei naiset tällaisia tee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.
Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.
Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.
Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.
Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.
Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.
Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.
Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.
Tuohan nyt fiksua on, adoptoida Suomeen lisää "erityisiä", joiden hoidot ja harrastukset siten kustannetaan veronmaksajien piikkiin. Omista vanhuksista ei niin väliä kun pitää hoitaa koko maailman kaikki vammaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumman vähän puhutaan siitä, että adoptiolapsilla on usein isoja ongelmia. Palstallakin adoptiota tyrkytetään ratkaisuksi kaikille.
Nuorisopsykiatrian parissa työskennelleenä voin vahvistaa tämän. Nuo varhaisvaiheet, jo siis ihan raskaus ja ensimmäiset elinkuukaudet vaikuttavat yllättävän paljon yksilön kehitykseen. Eli 1-vuotiaana "vauvana" adoptoitukin on voinut kokea jo vaikka mitä. Ne on kehossa, vaikka mieli ei muista.
Kiitos tästä kommentista.
Välillä tulee mieleen, onko adoptiovanhemmille tarjolla tarpeeksi tukea ja tietoa, kun tämä tuntuu tulevan yllätyksenä. Ja kuinka paljon varhaisia vaurioita voidaan ylipäätään korjata.
En usko että tätä asiaa on osattu riittävästi huomioida vielä edes 10v sitten, valitettavasti. Traumatietoisuus ja mm. ACE on vasta nyt läpäisemässä yhteiskunnan eri sektoreita., onneksi. Niin että uskoisin adoptiovalmennuksessa tämänkin huomioitavan nykyisin paremmin.
Sama vastaaja
Vierailija kirjoitti:
Varmasti moni adoptiovnhempi, jonka lapsella on aikuisena ongelmia syyllistää itseään riittävästi, jos ei ole esim. haudannut omia urahaaveitaan lapsen takia. Omasta kokemuksesta voin lohduttaa, että vaikka olemme antaneet omalle adoptoidulle lapsellemme yltäkylläisesti aikaa ja rakkautta, se ei vain korjaa asioita. Nyt jo aikuinen adoptoitu ei ole koskaan osoittanut mitään tunteita meitä vanhempia, lemmikkejä tai esim. isovanhempia kohtaan. Apua on todella paljon haettu ja saatu mutta mikään ei ole auttanut. Itse epäilen, että osasyy voi olla raskausajassa ja sen aikaisessa päihdealtistuksessa. Adoptoidullamme on kolme aivotoimintaan liittyvää diagnoosia. Eli armoa adoptiovanhemmille. Rakkaus ei aina riitä.
Kai te itse maksatte tänne tuomanne lapsen hoitokulut?
Maksattehan??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kumman vähän puhutaan siitä, että adoptiolapsilla on usein isoja ongelmia. Palstallakin adoptiota tyrkytetään ratkaisuksi kaikille.
Nuorisopsykiatrian parissa työskennelleenä voin vahvistaa tämän. Nuo varhaisvaiheet, jo siis ihan raskaus ja ensimmäiset elinkuukaudet vaikuttavat yllättävän paljon yksilön kehitykseen. Eli 1-vuotiaana "vauvana" adoptoitukin on voinut kokea jo vaikka mitä. Ne on kehossa, vaikka mieli ei muista.
Voin uskoa, sillä en ole adoptiolapsi, mutta 2 kk ikäisestä ollut kokopäivähoidossa kodin ulkopuolella normaalin työajan plus työmatkat päälle. On ongelmia ja paljon psykosomaattista reagointia.
Tämän takia äitejä ei saisi jättää yksin, vaan isä/toinen vanhempi on pakotettava pitämään kuukausien mittainen vanhempainvapaa ihan siellä vauvan elämän ensimetreillä.
Ennen vanhaan koko kylä kasvatti, nyt ollaan sairaan yksilökeskeisiä. Itse epäilen myös saaneeni mielenterveysongelmia siksi koska äitini oli masentunut jo odottaessaan minua. Haen myös paljon turvaa miehistä ja tämän juurisyynä lienee se, ettei isääni oikein kiinnostanut olla kanssani kun olin vauva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oliko tämä se sama poika, joka joutui lasun piiriin käytettyään hyväksi adoptioperheen pikkusiskoa? Aikamoinen elämä 16 ikävuoteen mennessä.
Ei ole sama.
Tämä tässä ketjussa puheena oleva on Lasse Haapoja.
Tällä olisi ollut mahdollisuuksia monenlaiseen, pelasi mm. jalkapalloa ja oli siinä jo ihan juniorimaajoukkueen tasoa. Mutta päätti mieluummin alkaa keppostelemaan.
Sukunimi on Haapea.
Totta, niin on. Hyvä kun korjasit.
Yritin taistella autocorrectia vastaan mutta hävisin, enkä edes huomannut sitä enää itse.
Minfosta löytyy ketju.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.
Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.
Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.
Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.
Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.
Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.
Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.
Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.
Tuohan nyt fiksua on, adoptoida Suomeen lisää "erityisiä", joiden hoidot ja harrastukset siten kustannetaan veronmaksajien piikkiin. Omista vanhuksista ei niin väliä kun pitää hoitaa koko maailman kaikki vammaiset.
Vanhemmilla itsellään myös vamma. Lisäksi ainakin pari vuosikymmentä sitten nämä kohdemaan adoptiotoimistot eivät aina olleet rehellisiä lapsen terveydellisistä tai käytösongelmista. Ilmeisesti nykyäänkin sitä tapahtuu, että vasta kotimaassa huomataan asioiden oikea laita, esim. ADHD.
En tiedä kustannetaanko hänelle ratsastusterapia mutta käsittääkseni ainakin laivalle ja Lintsille menevät omilla rahoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmasti moni adoptiovnhempi, jonka lapsella on aikuisena ongelmia syyllistää itseään riittävästi, jos ei ole esim. haudannut omia urahaaveitaan lapsen takia. Omasta kokemuksesta voin lohduttaa, että vaikka olemme antaneet omalle adoptoidulle lapsellemme yltäkylläisesti aikaa ja rakkautta, se ei vain korjaa asioita. Nyt jo aikuinen adoptoitu ei ole koskaan osoittanut mitään tunteita meitä vanhempia, lemmikkejä tai esim. isovanhempia kohtaan. Apua on todella paljon haettu ja saatu mutta mikään ei ole auttanut. Itse epäilen, että osasyy voi olla raskausajassa ja sen aikaisessa päihdealtistuksessa. Adoptoidullamme on kolme aivotoimintaan liittyvää diagnoosia. Eli armoa adoptiovanhemmille. Rakkaus ei aina riitä.
Kai te itse maksatte tänne tuomanne lapsen hoitokulut?
Maksattehan??
Adoptioperheet ovat todella isoksi osaksi vakavaraisia perheitä (veroja maksavat todennäköisesti keskimäärin sinua enemmän), joten adoptiolasten hoitokulujen maksamisesta sinun ei tarvitse menettää yöuniasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huumerikollisen ja prostituoidun lapsi. Ei geenitkään välttämättä ihan suotuisimmat.
Älkää nyt viitsikö. Umpiköyhän maan normaaleja ammatteja, eivät siirry geeneissä vaan ympäristön vaikutuksesta. Kaiken huipuksi rikkaat länkkärit käyvät tuolla asiakkaina molemmilla.
Jossain dokumentissa seurattiin amerikkalaista perhettä, jonne adoptoitiin 4-5 -vuotiaat venäläiset kaksoset. Ei ollut helppoa, ei!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
4-vuotias on vähän liian vanha adoptoitavaksi vieraaseen maahan, kieleen ja kulttuuriin.
NO ei ole aina. Mulle hyvin rakas ja läheinen lapsi on adoptoitu tänne 6-vuotiaana, ja ihanampaa tyyppiä ( nyt jo lähes aikuinen) saa hakea. JA on poika hänkin. Toki alussa oli monia vaikeuksia, just ruoan varastamista ja piilottamista, kiintymyssuhdeongelmia jne. Mutta niistä on selvitty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisiä ei kannata repiä juuriltaan. Sopeuttamisen ja kotouttamisen yritykset harvoin onnistuvat jos hlöllä muistoja kotimaastaan.
Miten voidaan sitten odottaa että nämä "16v" (= 30-40v) sopeutuvat ja kotoutuvat jos ei 4v sopeudu!
Miksei sopeutuisi? Suurin osa adoptiolapsesta sopeutuu. Etelä- Ruotsissa ongelmia aiheuttaa turvasysteemillä tulleet katulapset eli todella kulmista olosuhteissa kasvaneet. Maailmalla on 3-5 vuotiaitakin katulapsia ilman vanhempiaan. Osa oppii vihaamaan. Myös Suöm saa osa kasvaa laiminlyötyinä, kokee ettei saa mitä heille kuuluu ja oppii vihaamaan. Suurin osa ei vihaa, osa vihaa.
Slzhenytsin kertoo "Vankileirien saaristo" trigologiassaan samanlaisista katu lapsista. Nämä jäivät orvoksi Venäjän sisällissodan aikana ja kadulla kasvattajina toimivat rikolliset. Näitä lapsia ei pidä arvioida normaali mittapuulla. Vaan ymmärtää näiden olevan täysin amoraalisia ja paatuneita. Vaikeaa on tehdä näistä normaali ihmisiä. Mutta näiden kohdalla pitää ensin ymmärtää kyse olevan jo paatuneista rikollisista ja hyvällä alulla olevista psykopaateista. Tavallinen kasvatus ei näihin enää auta vaan muiden lasten turvallisuuden vuoksi oikea paikka on erikoislaitos. Normaali ihmisten pariin nämä voi päästää kunhan ovat omaksuneet normaalit käytös normit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmasti moni adoptiovnhempi, jonka lapsella on aikuisena ongelmia syyllistää itseään riittävästi, jos ei ole esim. haudannut omia urahaaveitaan lapsen takia. Omasta kokemuksesta voin lohduttaa, että vaikka olemme antaneet omalle adoptoidulle lapsellemme yltäkylläisesti aikaa ja rakkautta, se ei vain korjaa asioita. Nyt jo aikuinen adoptoitu ei ole koskaan osoittanut mitään tunteita meitä vanhempia, lemmikkejä tai esim. isovanhempia kohtaan. Apua on todella paljon haettu ja saatu mutta mikään ei ole auttanut. Itse epäilen, että osasyy voi olla raskausajassa ja sen aikaisessa päihdealtistuksessa. Adoptoidullamme on kolme aivotoimintaan liittyvää diagnoosia. Eli armoa adoptiovanhemmille. Rakkaus ei aina riitä.
Kai te itse maksatte tänne tuomanne lapsen hoitokulut?
Maksattehan??
Adoptioperheet ovat todella isoksi osaksi vakavaraisia perheitä (veroja maksavat todennäköisesti keskimäärin sinua enemmän), joten adoptiolasten hoitokulujen maksamisesta sinun ei tarvitse menettää yöuniasi.
Kai adoptiovanhemmat maksavat vankilakierteen vankeinhoidon kulut ja korvauset uhreille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tutkimus osoitti Ruotsin ulkopuolelta adoptoiduilla lapsilla olevan aikuisiässä 3-4-kertainen itsemurha- ja psyykkisen sairastavuuden vaara, viisinkertainen huumeriippuvuuden vaara, 2-3-kertainen alkoholin väärinkäytön vaara (Hjern ym. 2002) ja 3-5-kertainen todennäköisyys laitos- tai sijaisperhesijoitukseen kymmenen ikävuoden jälkeen (Elmund ym. 2007) verrattuna samanlaisen sosioekonomisen taustan omaaviin ruotsalaislapsiin tai perheiden biologisiin sisaruksiin. Adoptiolapsilla oli myös todennäköisemmin rikosrekisteri kuin verrokeilla (Hjern ym. 2002). "
Heidän kohtaamalla rasismilla näköjään huomattava vaikutus.
SilläKIn, jos se lisää ulkopuolisuuden tunnetta. Kuitenkin aiemmin mm. Venäjä oli merkittävä lähtömaana, eikä ne lapset ulkonäön puolesta erottuneet.
Tutkitusti venäläiset kohtaavat Suomessa selvästi enemmän rasismia kuin muut valkoihoiset. Eli kyllä rasismi selittää asian.
Mistäs ihmiset tietävät olla rasistisia Venäjältä adoptoitua lasta kohtaan? Hänellä on suomalainen nimi ja suomalaiset vanhemmat. Ulkonäkökään ei luultavasti ole mitenkään poikkeava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ties mitä lapsi on kokenut.. hyväksikäyttöä esimerkiksi.
Joo, poikauhri on aina ihana <3. Jos nainen rai*kataan, se on hänen vikansa. Todiste taas teidän heteroiden mielenvikaisesta moraalista. Ki*uttaja on ihana uhri<3<3. Nainen on niin hirveä noita kun tulee rai*katuksi!
Jos ei ole vielä käytetty hyväksi, niin toivon että vedetään kirveellä joka reikään. ;) Samaa te toivotte naisille. Nainen saa enemmän vihaa UHRINA.
Te heterot olette ihan mielenvikaisia.
Olenkin aina tiennyt että poikkeava sukupuolisuus kertoo mielenterveyden ongelmista.
Niin. Omasta biologisesta lapsestakaan ei voi mitenkään mennä takuuseen, etteikö jokin voisi mennä kovaa pieleen, vaikka tekisi kaikkensa... mutta kyllä adoptiolapsen kohdalla tuntemattomia riskitekijöitä on väistämättä enemmän. Lähipiirissäni on tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta 1,5-vuotiaana ja kaiken piti olla ihan ok, mutta pikkuhiljaa lapsesta paljastui ylivilkkauden lisäksi krooninen sairaus (joka onneksi pysyy oikealla lääkityksellä oireettomana) sekä kehitysvammaisuus. Vanhemmilta kyllä katosi kaikki ihanteellisuus eikä toista adoptiolasta edes harkittu, vaikka se oli ollut suunnitelmissa.
Sukunimi on Haapea.