Sopimattomin tilanne jossa olet nauranut?

Olin paikalla kun ihminen teki kuolemaa ja kuoli (onnettomuus). Nauroin ääneen enkä itsekään käsitä sitä reaktiota. Mitään hauskaa siinä ei ollut ja ahdistus oli niin kova että luulin että oksennan. Mutta ei kun nauroin. Terapiassa olivat sitä mieltä että ihan normaali reaktio, kun menee pasmat tarpeeksi sekaisin. Itse pidän itseäni paskana ihmisenä.

Yläasteella olin salissa eturivissä aamunavauksessa. Siellä pidettiin muistohetki eräälle miesopettajalle, joka oli kuollut. Hyvin vakava rehtori sytytti kynttilän, ja pidimme hiljaisen hetken opettajan muistolle. Huono pokkani ei millään pitänyt, ja hytkyin naurusta. Peitin kasvot käsilläni, nauroin äänettömästi ja kyyneleitä tippui sormien välistä. Kaikki luuli varmaan että itken. Rehtorikin katsoi säälivästi minua kympin tyttöä kun kyynelehdin opettajan poismenon takia.

Reksin puhuttelussa yläasteella ehkä kolme kertaa. Liian vaikeaa pitää pokka ja varsinkin jos joku sanoo jotain siinä tilanteessa huvittavaa.

En edes ilkeä sanoa. Lapsena ala-aste -aikoina 80-luvulla koulussa. En mahtanut mitään, vaikka tiesin ettei ole sopivaa nauraa ja sain tietysti asiasta paskaa niskaan :/

Vierailija kirjoitti:

Reksin puhuttelussa yläasteella ehkä kolme kertaa. Liian vaikeaa pitää pokka ja varsinkin jos joku sanoo jotain siinä tilanteessa huvittavaa.

Olipa rohkeaa... varsinainen sankari... pikku paska pikemminkin.

Olin lapsi ja äitini äiti oli kuollut.

Menimme katsomaan vainajaa ja olin ihan ihmeissäni koko hommasta enkä tajunnut, että näen oikeasti kuolleen mummuni. Tilaisuus oli täynnä sukulaisia ja ympäristö oli kaunis sekä valoisa.

Kun pääsimme arkun luo ja näin ruumiin, katsoin veljeäni kummeksuen ja aloin nauramaan kesken kaiken.

En tajunnut yhtään miten pitäisi reagoida. Kun sitten huomasin muiden itkevän, veljenikin, niin tunsin vuosikausia huonoa omatuntoa ja olevani kamala ihminen, että nauroin moiselle näylle.

En vain ymmärtänyt tilannetta ja voin vieläkin palata hetkeen tuntien samat tunteet kuin silloinkin, huvittuneen hämmenyksen ja sisäinen sekasorto sekä painava syyllisyys.

No mutta nykyään olen antanut jo itselleni anteeksi.

Koulutuksessa oli puhetta mikä voi olla pahinta mitä voi tapahtua jollain seikkailuretkellä, no tietysti että joku kuolee. Mä sanoin mun työkaverille että mitä jos kaikki kuolee ja me revettiin nauramaan vedet silmissä ja naurusta ei meinannut tulla loppua.

toinen puhui itseään kohdanneesta traagisesta tapahtumasta ja sen seurauksista elämäänsä. Nauroin.

Nauroin siksi, että tajusin, että olen ollut ihan samanlaisessa tilanteessa ja että kun kyseessä oli vielä hyvin epätodennäköinen tapahtuma, niin se vain tuntui niin oudolta, että hämmästys pääsi irti naurahduksena.

Onneksi kyseinen henkilö tajusi sen ja anoti minulle tilaa sen naurun jälkeen selittää miksi nauroin eikä lähetenyt uhriutumaan tai haukkumaan ennenkuin kuuli selitykset. Toivoisinkin, että ihmiset, jotka kuulevat jonkun nauravan ns. väärässä tilanteessa, niin muistavat, että aina nauru ei merkitse huvittuneisuutta, vaan se voi olla vaikka hämmästystä samasta sattumuksesta ja jopa hämmennystä.

Kun asiakas kertoi joutuneensa kiusatuksi eräällä haukkumanimellä. Se nimi oli kyllä osuva ja alkoi naurattaa. Naamioin naurun hirveään yskänkohtaukseen, enkä usko hänen huomanneen mitään. Olin kyllä itselleni vihainen jälkeenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Kun asiakas kertoi joutuneensa kiusatuksi eräällä haukkumanimellä. Se nimi oli kyllä osuva ja alkoi naurattaa. Naamioin naurun hirveään yskänkohtaukseen, enkä usko hänen huomanneen mitään. Olin kyllä itselleni vihainen jälkeenpäin.

Sissos saatana kun haukkuivat minua aina Riihimäen Lions Clubilla Herra 47:ksi! En kyllä yhtään tiedä mistä moisen olivat keksineet!

Olin poikani kanssa poliisiasemalla, istuimme vierekkäin ja kysymys oli siitä, että poikani oli jaanut saamansa kuvan eteenpäin. Kello oli jo ilta yhdeksän ja olin herännyt jo viiden jälkeen aamulla. Poliisi siinä istuu meitä vastapäätä tärkeän näköisenä, sanoo todella hitaasti pojalleni. "Miltä...

sinusta....Pekka....tuntuisi, jos joku jakaisi....peniksestäsi kuvan eteenpäin. Vilkaisin lastani silmiin, ja kumpikin tiesimme, ettei voitaisi uudestaan enään toisiamme katsoa. Purin täysillä poskeani. Yritin hengittää ja ajatella muita juttuja. Tutkija katsoi minua pitkään, yritin käyttäytyä arvokkaasti, ja esittää äitiä joka ei ainakaan ala nauramaan kesken vakavan keskustelun 😂

Hupsista, olinkin tämän jo jaannut tänne

T: Äiti, joka oli poikansa kanssa poliisiasemalla🤭

Vierailija kirjoitti:

Hupsista, olinkin tämän jo jaannut tänne

T: Äiti, joka oli poikansa kanssa poliisiasemalla🤭

Jaannut?

Tarkoitit varmaan jakanut!

^ tulee tuosta mieleen ne Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan sketsien vähän hitaalla käyvät polliisit xD

Yliopistolla viron kielen luennoilla. Meillä piti aikana ennen älypuhelimia olla sanakirjat joitain harjoituksia varten. Selailin sanakirjaa ja kuten tiedätte, viron kielen sanat ovat aika huvittavia. Yritin hillitä itseni mutta kyllä sen varmaan huomasivat kaikki, että hytkyn ja pärskin nauramisen takia. Myös luennoitsija.

Teininä nauroin, aika hiljaa kuitenkin, isoisän hautajaisissa, kun joku mies piti paatoksellista puhetta, jossa vertasi elämää hiihtolatuun, jonka maaliin isoisä oli päässyt. Puhuja oli niin innostunut kielikuvastaan, että toisteli sitä useaan otteeseen.

Hoitokissa rohkaistui vihdoin tekemään lähempää tuttavuutta ja tuli istumaan rintani päälle kun makasin sängyssä. Kissa kehräsi ja tuijotti minua hartaan tutkivasti silmiin. Meillä oli nenätkin vastakkain. Tilanne nauratti, mutta en halunnut säikäyttää kissaa pois nauramalla, joten purin hammasta ja hytkyin pidätellystä naurusta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli rippileirillä sellainen poika, jota moni kiusasi. Lihava, silmälasipäinen, vähän hitaan oloinen tyyppi, kuitenkin ihanan sympaatinen, kun hänen kanssaan jutteli. Meillä oli viimeisten päivien aikana joku ryhmälaulu, jossa mainittiin aina yksi kerrallaan jokaisen rippikoululaisen nimi ja että hänestä tykätään tms. No tietysti tuon kiusatun kohdalla kaverini kuiskasi korvaani jotain, mikä alkoi naurattamaan, ei kuitenkaan liittynyt poikaan millään tavalla.

Riparin vetäjät luulivat, että nauroin tahallaan pojalle, ja olin ihan äimänä, kun vetivät minut syrjään ja pitivät palopuheen siitä, kuinka olen nolannut itseni kun olin ainoa joka nauroi, ja minä olen varmaan ollut mukana lietsomassa pojan kiusaamista tms. Kamalinta oli että kukaan vetäjistä ei suostunut uskomaan mitä oli tapahtunut, ja että keksin jonkun selityksen vain.

Tuli ihan hirveän paha mieli, ja kävin pyytämässä pojalta anteeksi, jos oli luullut että nauroin hänelle. Antoi anteeksi ja sanoi ettei ollut edes huomannut kenenkään nauravan. Pysyimme tuttavina.

Vähän samanlainen juttu: Ekalla luokalla rupesi kaverin kanssa ihan hirveästi naurattamaan joku asia, kun eräs poika luki ääneen Aapista. Poika ei osannut sanoa kaikkia äänteitä (s, r, k jne.) ja opettaja luuli, että nauroimme hänelle. En ollut edes seurannut luokan tapahtumia ja hämmästyin, kun opettaja yhtäkkiä alkoi moittimaan äkäisesti.

Kokouksessa stressin alla ollut työkaveri alkoi itkemään. En nauranut, mutta olin niin kiusaantunut, että naamallani oli huomaamattani ihmeellinen virne. Varmaan näytti siltä kuin olisin ivannut häntä.

Hautajaisissa siskoni kanssa meiltä pääsi ihmeellisiä nauruntyrskähdyksiä. Olimme kuitenkin kaikista lähimpiä sukulaisia, joten emme edes hävenneet. Ajateltiin, että saadaan omaa perhettä surra niin sopimattomasti kuin halutaan. Vainaja ei olisi loukkaantunut.

Vierailija kirjoitti:

Tää on ihan hirveetä. Olen töissä hotellissa ja meidän firmalla on erään vammaisten kanssa työskentelevän firman kanssa yrityssoppari ja heillä on tapana tulla hotellille joka kesä viikoksi jonkin sortin kuntoutustoiminnan vuoksi. Olin kerran työvuorossa ja sit niitä tuli kerralla 8 niiden hoitajien kanssa siihen respaan sisäänkirjautumaan. Tää on ihan hirveetä ja hävettää, mutta ne vammaiset piti kaikki ihan hirveää showta ja minun oli pakko olla respan takahuoneessa vähän aikaa nauramassa käsi suun edessä. Ne meuhkas, ulvo, kuola valui ja hirvee ölinä ja älämölö päällä jne. ja jotenkin en vaan pystynyt olemaan korrektisti aluksi. Sit keräsin itseni ja menin iloisena sinne auttamaan työkaveria sisäänkirjautumisessa ja huoneiden luovutuksessa. :) n26

Mulla vähän samantapaista. Olin pienessä kaupassa ja siellä oli jossain työkokeilussa lauma kehitysvammaisia avustajineen. Kaikkea hauskaa heidän kanssa sattuikin ja tosiaan hirveä show ja mölinä oli kun vaikka leipiä hyllyttivät. Yhtäkkiä yksi niistä käveli naamani eteeni ja huusi kurkku suorana "ei oo sullakaan kaikki muumit laaksossa".

En voinut kuin nauraa. No ei ollut ei.