Sopimattomin tilanne jossa olet nauranut?
Eli kertokaa mikä on kamalin/sopimattomin tilanne jossa olet nauranut.
Kommentit (120)
Varmaankin hautajaiset. Eihän siellä sovi ruveta virnuilemaan hervottomasti.
Omassa vihkitilaisuudessa repesin ihan täysin ja nauroin lopulta ihan väärällään. Kyllä hävetti, mutta en pystynyt yhtään kontrolloimaan nauramistani.
Rekrytoin työkseni usein ihmisiä ja joskus haastateltavat ovat aika uskomattomia. Kerran en enää pystynyt hillitsemään itseäni, vaan purskahdin nauruun. Pahoittelin ja keksin jonkun tekosyyn.
"mulla on siis synnynnäinen aivovamma" tälle nauroin, luulin että asiakas vitsaili... Tai siis en ole varma vieläkään vitsailiko mutta hänen reaktiostaan päätellen ei, toinen vaihtoehto on että hänellä ei ole tapana nauraa omille vitseilleen.
Seksi - orgasmi tulossa. Arvatkaa tuliko mieheltä...en vaan osannut lopettaa :D
Palaverissa vaikka kuinka monesti kun on ollut joku typerä ryhmätyö ja ollut ihan hiljaista. Se on kauhea tunne kun ei vaan pysty pidättelemään naurua.
Koulussa pidettiin hiljainen hetki 9/11 -uhrien muistoksi. Jostain tyhjästä tuli tyrskähdys, siis sellainen pitelemätön naurunTYRSKÄYS.
Kenelläkään muulla ei ollut hauskaa ja opettaja taisi leimata minut häiriköksi, mikä on kurjaa sillä olin todella kiltti oppilas.
Koulussa aikoinaan yläasteella kesken kokeen. Kaikki oli hiljaa ja sit mä repesin. Ei Ehkä sopimatonta mut noloa :D
Kirkossa varmaan. Tosin se pappi kertoi vitsin mutta muu seurakunta ei pahemmin nauranut. Ei onneksi ollut hautajaiset :)
Mä olen niitä ihmisiä joita naurattaa tilannekomiikka, ja varsinkin kun joku kaatuu tms. Olen cp-vammaisen miehen hen.koht.avustaja ja muutaman kerran on ollut tosi noloja ja sopimattomia kertoja kun olen nauranut. Pari kertaa mies on kompastunut mattoon kaupan tuulikaapissa, eikä pääse ylös ilman apua. Mä nauraa hekotan vieressä kaksinkerroin, enkä siksi pysty auttamaan, ja ympärillä olevat ihmiset katsovat mua murhaavasti ja tekevät mun työn eli nostavat miehen ylös. Kerran särkänniemessä mies joutui sukeltamaan yhteen laitteeseen kuin hylje, siinä oli monta särkän työntekijää auttamassa, kun musta ei ollut mitään apua naurukohtauksessani. Vielä viikonkin päästä tilanne muistui mieleeni ja sain naurukohtauksia.
Mainittakoon, että tämä avustettava on mun hyvä kaveri ja tietää minkälainen olen. Yhdessä ollaan naurettu näille tilanteille, ja varsinkin muiden ihmisten kiukkuisille reaktioille kun vammanen kaatuu ja avustaja vaan nauraa. Mutta en vaan oikeasti mahda sille mitään. Olen myös nauranut kun siskon parivuotias muksu tuli kiipeilytelineestä päälleen alas. Ekana tulee nauru ja sitten vasta huoli
No varmaan aika perus eli hautajaiset. Tosin alkaa "yleistymään" hautajaisnaurut, jokainenhan suree omalla tavallaan joskus voi vaan nauraa hysteerisesti kun on surun murtama.
Sille, kun sain mieheni itkemään.
Taidenäyttelyssä. Sali oli aivan hiljainen ja yhden teoksen kohdalla repesin äitini kanssa. Emme saaneet hysteeristä naurua loppumaan vaan naurusta ulvoen poistuimme paikalta. Paras näyttely ikinä :D
Luennolla. Tärkeilevä proffa esitteli ajatusmalliaan ja luokka liki nukkui. Sain tekstarin ja räjähdin raikuvaan nauruun.
Titanicin herkimmässä kohtauksessa elokuvateatterissa. Hillitön, pidättelemätön röhönauru. Hävetti!
Kaveri houkutteli minut jumalanpalvelukseen ja tietysti takana oli joku täti joka lauloi kovaa ja väärin. Aikani jaksoin tapella naurua vastaan mutta lopulta sain sellaisen naurukohtauksen että olin lähellä tikahtumista, siitä ei meinannut tulla loppua ollenkaan.
Koulussa kokeiden ja aineiden aikana sain myös ihan hillittömiä äänettömiä naurunpuuskia kun aloin nähdä koekysymykset ja aineiden aiheet tavattoman koomisessa valossa. Siinä meni jopa tunti itsensä kokoon saamiseksi.
Päällimmäisenä tulee mieleen tapaus, kun pidin koulussa esitelmää työpaikkakiusaamisesta. Sain jostain syystä aivan järjettömän, maailmanluokan naurukohtauksen, enkä kyennyt lopettamaan nauramista tai muodostamaan tunnistettavia sanoja, vaikka kuinka yritin. Lopulta opettaja komensi minut omalle paikalleni, jonne könysin yhä vain hervottomasti hirnuen. Hävettää vieläkin.
Nuorena koulussa historian tunnilla, opettajalla oli astma ja sai kamalan astmakohtauksen muistaakseni taululiiduista tai siitä pölystä... en vain pystynyt, koko luokka on hiljaa ja mä nauroin vedet silmissä kun opettaja pää punasena meinaa tukehtua..
Toinen oli joskus 16 vuotiaana kun mun exä oli juonut niin paljon että sai alkoholimyrkytyksen. Siinä se sitten sängyssään oksensi sappinesteitä ja päästi jotain niin kammottavia mouru ääniä :apuaa aaaooo ooorgh siis kuulosti joltain vanhalta mummolta.. en vaan voinut mitään ja aina purskahdin nauruun, voitte vaan kuvitella hänen äitinsä ilmeen kun yritti rauhoitella poikaansa ja mä nauran taas kyyneleet valuen...
Ai kauheeta
Hautajaiset, tai varsinaisesti muistotilaisuus. Valtava suru isovanhemman kuolemasta purkautui hysteerisenä nauruna. Ikävää myös vanhemmilleni, jotka saivat niskoilleen syytökset huonosti kasvatetusta teinistä.
Niitä tilanteita on monta, mutta ensiksi tulee mieleen esitelmää lukiessa ja uuden ihmisen tavatessani...