Lue keskustelun säännöt.
En tajunnut, että kun saa lapsia, niin välittömästi aikuistuttuaan he särkevät äitinsä sydämen.
04.06.2021 |
Vitsi tää kuulostaa itsesääliltä, mutta ei ole sitä. Heti kotiovesta pyrähdettyään lapset katoaa kuin pieru saharaan. En saa niihin yhteyttä, ne ei todellakaan pidä yhteyttä, eikä ne välitä vanhemmistaan minkään vertaa.
Kuvittelin, että meille ei tule näitä ongelmia, koska perhe on avoin ja keskusteleva ja välittävä. Meillä sai halata ja itkeä ja olla oma itsensä. En myöskään ole mikään marttyyriäiti. En syyllistä enkä tosiaankaan pura näitä tunteita lapsiini. Ymmärrän täysin itsenäistymisenkaipuun, mutta nyt tunnen itseni täysin hylätyksi. Miksei ne pidä mitään yhteyttä?! Ei mitään! Eivät edes lue viestejä, joita laitan. Annan heidän olla rauhassa enkä viestittele joka päivä. En aina joka viikkokaan, vaikka kuopus vasta muutti omilleen. Annan heille tilaa, mutta mitä enemmän tilaa annan, sitä kauemmas lapset ajautuu.
Olen muutenkin tosi yksinäinen. Tuntuu ihan tosi pahalta. Olen itkenyt taas koko päivän. 😥
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että sun pitää sanoa heille ihan suoraan, että haluat, että he pitävät enemmän yhteyttä. Sun pitää sanoa mitä toivot ja odotat heiltä. Eivät he sitä mistään muuten tiedä. Eivät lapsetkaan ole ajatustenlukijoita. He voivat olla nyt väärässä käsityksessä sun suhteesi. Luulevat, että sä et halua pitää enemmän yhteyttä. Ihmisten pitäisi puhua enemmän toistensa kanssa. Myös aikuisten lastensa kanssa.
Olen sanonut kyllä. Mutta en voi alkaa hokea sitä heille, se tuntuisi syyllistämiseltä.
Täällä tulee nyt kahdenlaisia neuvoja:
1. Pidä paljon yhteyttä ja ole äiti niin kuin ennenkin, lasten täytyy tietää, että välität.
2. Jätä lapsesi rauhaan! Suhtaudu heihin kuin (etäisiin) ystäviin.
Aiemmin toimin ykkösvaihtoehdon mukaan, enkä saanut vastakaikua. Ymmärrän, lapset haluavat itsenäistyä. Vähensin yhteydenpitoa, mutta ihan tuohon kakkoseen en aio mennä. Minusta vanhempiin pitää voida turvautua aina kun siltä tuntuu, missä asiassa vain. Ei niin, että äiti olisi koko ajan huohottamassa niskaan... Huomiona myös, että ihmiset mieltää ystävät eri tavalla. Jos minun ystäväni on esim. saanut vasta lapsen ja on väsynyt eikä saa nukuttua, totta kai tarjoudun auttamaan kotona ja vaikka siivoamaan! En tuppaudu ja jos näyttää siltä että se on jostakusta kiusallista, en tarjoa apuani toiste. Kyllä minä ymmärrän ihmisten elekieltä ja sitä että toisille se olisi ihanaa ja toisille aivan kamalaa.
Kuten olen sanonut, tämä elämäntilanne on tasapainoilua ja opettelua.
ap
Pysyttele siinä puolivälissä. Ei överiäitiyttä enää mutta ei myöskään liiallista etäisyyttä. Ehkä se siitä lutviutuu vähitellen. Minulla on tyttäreni kanssa helppo ja läheinen ystävyyssuhde mutta poikani kanssa on vähän vaikeampaa löytää sopivaa läheisyyden ja etäisyyden välistä balanssia. Mutta nyt kun hänkin seurustelee, niin se on yllättäen ollut tasapainottava tekijä yhteydenpidossamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että sun pitää sanoa heille ihan suoraan, että haluat, että he pitävät enemmän yhteyttä. Sun pitää sanoa mitä toivot ja odotat heiltä. Eivät he sitä mistään muuten tiedä. Eivät lapsetkaan ole ajatustenlukijoita. He voivat olla nyt väärässä käsityksessä sun suhteesi. Luulevat, että sä et halua pitää enemmän yhteyttä. Ihmisten pitäisi puhua enemmän toistensa kanssa. Myös aikuisten lastensa kanssa.
Olen sanonut kyllä. Mutta en voi alkaa hokea sitä heille, se tuntuisi syyllistämiseltä.
Täällä tulee nyt kahdenlaisia neuvoja:
1. Pidä paljon yhteyttä ja ole äiti niin kuin ennenkin, lasten täytyy tietää, että välität.
2. Jätä lapsesi rauhaan! Suhtaudu heihin kuin (etäisiin) ystäviin.
Aiemmin toimin ykkösvaihtoehdon mukaan, enkä saanut vastakaikua. Ymmärrän, lapset haluavat itsenäistyä. Vähensin yhteydenpitoa, mutta ihan tuohon kakkoseen en aio mennä. Minusta vanhempiin pitää voida turvautua aina kun siltä tuntuu, missä asiassa vain. Ei niin, että äiti olisi koko ajan huohottamassa niskaan... Huomiona myös, että ihmiset mieltää ystävät eri tavalla. Jos minun ystäväni on esim. saanut vasta lapsen ja on väsynyt eikä saa nukuttua, totta kai tarjoudun auttamaan kotona ja vaikka siivoamaan! En tuppaudu ja jos näyttää siltä että se on jostakusta kiusallista, en tarjoa apuani toiste. Kyllä minä ymmärrän ihmisten elekieltä ja sitä että toisille se olisi ihanaa ja toisille aivan kamalaa.
Kuten olen sanonut, tämä elämäntilanne on tasapainoilua ja opettelua.
ap
Kun lapsi ottaa yhteyttä, niin ole kuulolla. Älä osoita mieltä ja heittäydy martyyriksi.
Hyvää pohdintaa.
On ehkä hyvä ajatella niin, että lapsesi ovat saaneet oikein hyvät ja kestävät siivet, joilla liihotella omaan elämään.
Mutta koska vanhempana kuitenkin haluat olla tekemisissä aikuisten lastesi kanssa, pitää ehkä luoda uudenlainen suhde heihin. Vaikka olet sydämessäsi aina äiti/isä, yhdessäolo ei voi olla enää samanlaista kuin silloin, kun he olivat lapsia. Voisit ehdottaa enemmän sellaisia juttuja, mitä tekisit ystävän kanssa. Se voi tehdä yhdessäolon heille helpommaksi.
Jos yhdessäoloa ja suhdetta leimaa vanhempi-lapsi -asetelma, tästä voi tulla taakka, koska olette kuitenkin kaikki aikuisia.
Mutta olet kuitenkin vanhempi, ei sitä sinusta kukaan vie koskaan pois. Ja voi tulla taas hetki, jolloin äitiä tai isää tarvitaankin...
Vierailija kirjoitti:
Todella kummallista miten useimmat tuntuvat pitävän sitä normaalina ja ilmeisesti jopa toivottavana, ettei aikuistunut lapsi ole missään yhteyksissä omiin vanhempiinsa. Se ei tosiaankaan ole mitään normaalia aikuistumista tai napanuoran katkaisua, eikä pitäisi olla. Napanuoran katkaiseminen on sitä, että muutetaan omaan asuntoon, tehdään omat ruoat jne ja otetaan vastuu omasta elämästä. Se ei tarkoita sitä, että hylätään vanhemmat. Tämä onkin suomalaisen yhteiskunnan suurimpia ongelmia, ihmiset ovat nykyään täysin juurettomia ja atomisoituneita. Ketään ei kiinnosta oma suku ja taustat sen enempää kuin omien lastenkaan hankkiminen eli sellainen elämän jatkuvuus, vaan jokainen on vain yksin tässä maailmassa sen muutaman vuosikymmenen ja siinä se, multaa päälle. No, ollaanpahan vahvoja ja itsenäisiä... Ainakin kunnes pitää mennä terapiaan valittamaan masennuksesta ja elämän tyhjyydestä.
Suomi on aika yksin maailmassa tällaisen "itsenäisyyttä" (eli yksinäisyyttä) ihannoivan kulttuurin kanssa.
Tämä! Olen ihan samaa mieltä.
Lapset eivät ole sinun vaikka syntyvät kauttasi.
Älä uhriudu toisten ihmisten käyttäytymisestä, se ei kuulu sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö se ole vähän koko jutun idea? Kasvata lapset niin, etteivät he enää tarvitse sinua? Esikoinen asuu lähellä ja käy n.kerran parissa vkossa, kuopus asuu kauempana, laittaa viestiä ja käy muutamia kertoja vuodessa. Joskus laitellaan viestejä puolin toisin. Mä olen tehnyt niille selväksi jo teininä, että sellaista asiaa,tai tielannetta ei ole, etteikö kotiin voisi tulla, tai kertoa jotain asiaa, jos siltä tuntuu. Tärkeistä asioista on aina puhuttu. Luotan siihen että jos jotain tärkeää ilmenee, niin kertovat kyllä ja tulevat käymään.
Silloin, kun saat jonkinlaisen yhteyden lapseesi, mistä keskustelette?
Minun äidilläni oli tapana kertoa kaikki ikävät asiat, mitä hän oli lähiaikoina kuullut tai kokenut. Välillä hän soitti ihan vain siksi, että halusi purkaa harmiaan siitä, kuinka veljeni oli taas p*rseillyt. Kertoi minulle myös muita sisarusteni asioita, eikä aina ihan niin kuin ne oikeasti olivat. (kuulin asian oikean laidan sisaruksilta itseltään.) Tästä syystä en halunnut kertoa äidille juurikaan omia asioitani, koska en voinut tietää, missä muodossa hän kertoo ne sisaruksilleni.
Sitten alkoi tulla sitä, että hän haukkui isääni joka puhelussa. Silloin tuli mitta täyteen ja laitoin välit vähäksi aikaa kokonaan poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko kysynyt suoraan sun lapsilta että miksi eivät pidä yhteyttä? Ehdota niille vaikka viikottaista päivällistä yhdessä perheen kesken.
Viikottainen päivällinen, vaikka lapset selvästi haluavat nimenomaan ottaa nyt etäisyyttä, kun se on mahdollista?? Mulla on hyvät ja lämpimät välit vanhempiini, mutta en silti ehtisi ja jaksaisi joka viikko jollain perhepäivällisellä juosta. Korkeintaan kerran kuussa voisi perhepäivällistä ehdottaa mielestäni.
Meille taas vastamuuttaneina tuli tapa, että anopilla käytiin syömässä tiistaisin neljästi kuussa ja mun äidillä piipahdettiin syömään kerran kuussa lauantaina.
Olihan se toisinaan pakko pullaa, mutta siinä ne meni kuin koulut ja duunitkin.
Vasta lasten tultua ja kasvettua tajusin tuon ihanuuden. Olihan se aivan mahtava hetki nähdä sukua/perhettä ja huilata. Mun ei tarvinnut käydä kaupassa, eikä kokata, ei tiskejä... ei kiristellä hampaita parina päivänä viikossa. Kun aina lähtiessä sieltä sai "tähteet" mukaan, kun eivät itse jaksa syödä. Oli seuraavaksikin päiväksi ruoka ja yleensä ihan kokonaan toinen ateria, mitä oli juuri syöty.
Olen aivan järjettömän kiitollinen noista kahdesta huippuladysta, jotka ovat elämääni helpottaneet.
Säälittävää. Hyi, mikä äiti ap on. Ei ole tyytyväinen siihen, että on saanut kasvattaa lapset, vaan haikailee perään ja peräti itkee ikäväänsä. On mahtanut olla tukahduttava äiti. Siksi lapset kaikkoavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en pysty ymmärtämään, että lapset on olleet niin suuri keskipiste elämässä, että jäljelle jää surua ja yksinäisyyttä, kun ne muuttavat pois. Tai siis pystyn ymmärtämään, mutta mua harmittaa kamalasti ap:n puolesta, kun sulla on oma ihana elämä elettävänä ja nyt se menee tuollaiseen.
Itse olin omistautuva ja onnellinen äiti ja nyt olen yhtä onnellinen äiti, jonka lapset ovat muuttaneet pois. Nautin kovasti omasta ajasta ja siitä, että saan tehdä mitä tykkään. Voin panostaa töihin, lukea kirjoja, nähdä ystäviä ja mitä sattuu huvittamaan. Lapset soittelee ja käy oman tahtonsa mukaan ja meillä on edelleen hauskaa yhdessä, huolia ja murheita puretaan myös, mutta vaan heidän aloitteestaan. Mulla on suuri luotto lapsiin, että ne pärjää ja pyytävät apua, jos tarvitsevat. Mun sydäntä ei kukaan heistä ole särkenyt.
Kun nuori muuttaa omilleen, elämä muuttuu. Tulee niin paljon uusia juttuja, uutta ja erilaista vapautta, uusia ihmisiä jne. Ei ole mikään ihme, että nuori haluaa mennä kohti tulevaisuuttaan ja siinä samalla kaipaa vähemmän menneisyyttään. Ei mulla eikä omilla lapsillanikaan tuo itsenäisen uuden elämän kuherrusaika kestänyt kuin pari vuotta. Sitten tuli taas pidettyä enemmän yhteyttä vanhempiinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsenäistyminen voi näkyä noin, ehkä tilanne myöhemmin tasoittuu. Väkisin ei tietysti kannata tunkea kylään tai vaatia olemaan enemmän yhteydessä. Itselläni isoäiti toimi niin, että aina hänelle soittaessani valitti, kuinka en soita tarpeeksi usein ja tätä asiaa muisti surkutella ihan joka kerta. Vielä vähemmän ajan myötä alkoi kiinnostaa yhteydenpito kun aina tuli huono omatunto yhteydenotosta. Yritä hankkia elämään muuta sisältöä ja koita olla stressaamatta liikaa.
Kuulostele ap avoimin korvin, millaista yhteydenpitoa lapsesi kaipaavat. Itse Haluaisin pitää enemmän yhteyttä vanhempiini.
Mutta, vanhemmat toivovat aina, että mennään sinne. Matkaa on ”vain 20km”, eli olisi mahdollista kulkea kumpaan vaan suuntaan. Olen ehdottanut taidenäyttelyä, kyläilyä/yötä meillä, teatteria, uimarantaa,leffaa, metsäretkeä, ravintolaa, kauneushoitoja ( tarjoudun maksamaan laskut, hakemaan äidin autolla, koska ei aja, yms), mutta ei. Syynä on eläkeläisillä kotityöt/matonpesut. Heidän toiveensa on aina saada lapset ja lapsenlapset sinne. Vähän tuntuu epäreilulta, kun muillakin olisi kotitöitä, joten vanhempien pistäytyminen meille kahville sotkisi vähemmän meidän aikatauluja, mutta aina se on viisihenkinen perhe kun matkustaa. Ja kun vapaa-aikaa olisi vähän, olisi kiva käydä samalla vaikka taidenäyttelyssä. Ja siitä tulisi myös hyviä keskusteluja.
Ja siellä ollessa ei koskaan ole aikaa oikeaan keskusteluun aikuisten kanssa vaan vanhemmat aina pyörivät lastenlasten kanssa ja heidän ehdoillaan. Lapsille voisi hyvin sanoa joskus, että leikki-ikää keskenänne tai katsokaa vaikka leffa. En tiedä, onko lasten kanssa oleminen ”turvallisempaa” kun voi jatkaa vanhemman/aikuisen roolia eikä tarvitse mennä kaverizonelle.
Pelkään, että en koskaan opi tuntemaan vanhempiani aikuisina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaha, tän keskustelun saturaatiopiste taidettiin saavuttaa, kun tulee enää saman asian toistoa eikä kommentoijat selvästi ole lukeneet koko keskustelua.
Kiitos mielenkiintoisista näkemyksistänne!
ap
Ap.
Uskon, että lapsesi ottavat nyt kunnon irtioton ja alkavat sitten taas tapailla sinua enemmän. Välit pitää katkaista ensin kunnolla, jotta voi aloittaa aikuisten suhteen.
Vaikutat hyvältä tyypiltä. Lapsesi varmasti palaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootko kysynyt suoraan sun lapsilta että miksi eivät pidä yhteyttä? Ehdota niille vaikka viikottaista päivällistä yhdessä perheen kesken.
Yritän aina kommunikoida tätä asiaa positiivisen kautta. En halua olla sellainen äiti, joka silloin harvoin kun lapset käy kylässä, alkaa välittömästi syyllistää siitä, että miksi käytte niin harvoin ja koskaan ei soitella. Sanon mieluummin, että onpa tosi kivaa kun tulit ja ihanaa kun soitit tai kiitos kun vastasit puheluun. Syyhän tähän on selvä: aikuistuminen ja itsenäistyminen.
Viikoittaiset tapaamiset olisi ihan liian usein, ei se toteutuisi ikinä. Ei mulla olisi itselläkään aikaa järjestää joka viikko mitään illallisia koko poppoolle.
ap
Tuo "kiitos kun vastasit puheluun" ja sen hokeminen, miten kivaa on että toinen tuli, kuulostaa kyllä yhtä lailla syyllistämiseltä ja ahdistavalta. Ei sekään ole hauskaa, että aina kun on yhteydessä toinen antaa ymmärtää että se on maailman paras asia. Oma äitini on myös hieman ripustautuva ja erityisesti se tuntuu ahdistavalta, kun aina pitäisi muistaa olla soittamassa ettei hän loukkaannu (siis itsekseen, ei hän sitä tietenkään ääneen sano). Minulle on fine että hän toisinaan soittaa, mutta erityisesti vihaan kaikenmaailman "kokeilin kuinka kauan menee että sinä soitat jos itse en soita ollenkaan" testausta.
Suurin palvelus minkä voit lapsillesi tehdä, on se että löydät elämääsi mukavaa muuta sisältöä ja olet onnellinen. Lapset kuitenkin aistivat tunnetilat ja tuntevat sinut huomattavasti paremmin kun itse luulet. Et sinä ahdistustasi heiltä pysty peittämään ja jokainen lapsi haluaisi nähdä vanhempansa onnellisena. Se on oikeasti hyvin ahdistava tunne, että joutuu olemaan vastuussa vanhempansa onnellisuudesta.
Viikottaiset perheillalliset on rankkoja ja niitä on oikeasti vain elokuvissa. Eihän se tarkoita, ettei tapaamisia voisi silloin tällöin pitää. Laita lapsillesi viestiä/soita, että en ole nähnyt teitä pitkään aikaan, tervetuloa perheen grillausiltaan ajankohtana X. "Perinteiset perheen kesänaloittajaiset". Parin vuoden päästä se on heille automaatio, jota odottavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin ne häviää. Sille ei voi mitään. Kerran vuodessa näen esikoista. Keskimmäistä hieman useammin koska hän muutti lähelleni. Sillekin pitää tilaa antaa eikä käydä liikaa katsomassa. Nuorin kun muuttaa niin varmaan häviää lopullisesti. Pitää keksiä omaa tekemistä ja antaa lasten mennä.
Minun lapsi muutti ausseihin..e i ole käynyt 9 vuoteen
En ole kuullutkaan tuollaisesta paikasasta kuin aussit. Äännetäänkö se ninkuin oh sh*t?
Elämän realiteetit kirjoitti:
Vanhemmille tuntuu kerta toisensa jälkeen tulevan yllätyksenä, että vanhemmille lapset ovat tärkeämpiä kuin vanhemmat lapsille. Näin, vaikka itsekin ovat jonkun lapsia.
Nuorilla kuluu usein pitkäkäkin aika oman pesänsä rakentamiseen. He ovat taas valmiita lähentymään vanhempiinsa, kun ovat tarpeeksi aikuisia. Olen itse kolmevitonen, äiti ja vaimo. Vasta lähiaikoina olen aktiivisesti ryhtynyt ottamaan lapsuudenkotiini yhteyttä. Ennen omaa perhettäni ja vakaata aikuisuuttani tajusin, että taannuin vanhempieni luona lapseksi eikä se tuntunut mukavalta. Nyt olen äitini ja isäni ystävätä ja pidämme yhteyttä hyvin usein.
Viikottainen päivällinen, vaikka lapset selvästi haluavat nimenomaan ottaa nyt etäisyyttä, kun se on mahdollista?? Mulla on hyvät ja lämpimät välit vanhempiini, mutta en silti ehtisi ja jaksaisi joka viikko jollain perhepäivällisellä juosta. Korkeintaan kerran kuussa voisi perhepäivällistä ehdottaa mielestäni.