Lue keskustelun säännöt.
En tajunnut, että kun saa lapsia, niin välittömästi aikuistuttuaan he särkevät äitinsä sydämen.
04.06.2021 |
Vitsi tää kuulostaa itsesääliltä, mutta ei ole sitä. Heti kotiovesta pyrähdettyään lapset katoaa kuin pieru saharaan. En saa niihin yhteyttä, ne ei todellakaan pidä yhteyttä, eikä ne välitä vanhemmistaan minkään vertaa.
Kuvittelin, että meille ei tule näitä ongelmia, koska perhe on avoin ja keskusteleva ja välittävä. Meillä sai halata ja itkeä ja olla oma itsensä. En myöskään ole mikään marttyyriäiti. En syyllistä enkä tosiaankaan pura näitä tunteita lapsiini. Ymmärrän täysin itsenäistymisenkaipuun, mutta nyt tunnen itseni täysin hylätyksi. Miksei ne pidä mitään yhteyttä?! Ei mitään! Eivät edes lue viestejä, joita laitan. Annan heidän olla rauhassa enkä viestittele joka päivä. En aina joka viikkokaan, vaikka kuopus vasta muutti omilleen. Annan heille tilaa, mutta mitä enemmän tilaa annan, sitä kauemmas lapset ajautuu.
Olen muutenkin tosi yksinäinen. Tuntuu ihan tosi pahalta. Olen itkenyt taas koko päivän. 😥
Kommentit (111)
Millaista esimerkkiä ja opetusta annoit kuinka sukulaisiin pidetään yhteyttä? Mun lapsuudenkodissa se oli itsestäänselvyys että sukulaisilla vierailtiin ja soiteltiin. Välillä ärsytti, mutta nyt itse aikuisena olen jatkanut tätä tapaa ja ihan tyytyväinen siihen. Mun puolison perheessä taas huomaan, että vanhempansa olivat paljon "rennompia ja vapaampia" eikä mitään sukulaisvelvollisuuksia ollut - anoppi ei välttämättä edes muistanut äitiään äitienpäivänä mitenkään, vaikka välit on ihan ok. No, hän on nyt aika ihmeissään itse kun aikuiset poikansa eivät pidä mitään yhteyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan siksi eivät käy jos tapaamisia ja illallisia pitää ihan erikseen järjestää. Mikseivät vain voi tulla omina itsenään lapsuuden kotiin viettämään aikaa kuten ennenkin?
Täytyy kyllä omasta kokemuksesta sanoa, että kun muutin 19-vuotiaana pois kotoa ja vielä eri kaupunkiin opiskelemaan, niin ekat kuukaudet oli koti-ikävä, mutta sitten villi ja vapaa opiskeluelämä lähti kunnolla käyntiin ja ei siinä hirveästi lapsuudenkoti enää mielessä pyörinyt. Äitini välillä vähän närkästyneesti huomautteli, että en ole antanut kuulua itsestäni mitään vähään aikaan. Mutta en vain ollut tajunnut ajan kulumista. Olihan se hyvin itsekeskeistä elämää, mutta kai se on ihan normaalia siinä iässä. Sitten jokusen vuoden päästä aloin taas miettiä, että pitäisi käydä vanhempien luona enemmän, sillä eivät hekään ikuisesti ole elossa ja varsinkaan hyväkuntoisia. Toivottavasti lapsesi "palaavat" vähän takaisinpäin ajan kanssa!
Vierailija kirjoitti:
Millaista esimerkkiä ja opetusta annoit kuinka sukulaisiin pidetään yhteyttä? Mun lapsuudenkodissa se oli itsestäänselvyys että sukulaisilla vierailtiin ja soiteltiin. Välillä ärsytti, mutta nyt itse aikuisena olen jatkanut tätä tapaa ja ihan tyytyväinen siihen. Mun puolison perheessä taas huomaan, että vanhempansa olivat paljon "rennompia ja vapaampia" eikä mitään sukulaisvelvollisuuksia ollut - anoppi ei välttämättä edes muistanut äitiään äitienpäivänä mitenkään, vaikka välit on ihan ok. No, hän on nyt aika ihmeissään itse kun aikuiset poikansa eivät pidä mitään yhteyttä.
Ja pyhpah! En minäkään pidä sukulaisiin mitään yhteyttä mutta vanhempiin kyllä koska olemme läheisiä.
Näin on meilläkin käynyt..lapsista ei kuulu, elleivät he tarvitse jotain.
Minä en tosin itke tätä, vaan kuka sanoikaan: lapset ovat meillä vain lainassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko pätkääkään että olet ollut lapsillesi hyvä äiti muuta kuin omasta mielestäsi, jos kerran useampi lapsi ja yksikään ei pidä sinuun yhteyttä, niin katso peiliin jä löydä syyllinen sieltä.
Vierailija kirjoitti:
Täytyy kyllä omasta kokemuksesta sanoa, että kun muutin 19-vuotiaana pois kotoa ja vielä eri kaupunkiin opiskelemaan, niin ekat kuukaudet oli koti-ikävä, mutta sitten villi ja vapaa opiskeluelämä lähti kunnolla käyntiin ja ei siinä hirveästi lapsuudenkoti enää mielessä pyörinyt. Äitini välillä vähän närkästyneesti huomautteli, että en ole antanut kuulua itsestäni mitään vähään aikaan. Mutta en vain ollut tajunnut ajan kulumista. Olihan se hyvin itsekeskeistä elämää, mutta kai se on ihan normaalia siinä iässä. Sitten jokusen vuoden päästä aloin taas miettiä, että pitäisi käydä vanhempien luona enemmän, sillä eivät hekään ikuisesti ole elossa ja varsinkaan hyväkuntoisia. Toivottavasti lapsesi "palaavat" vähän takaisinpäin ajan kanssa!
Musta on kauheaa ajatella, että lapset pitäisi yhteyttä vain siksi, että jonain päivänä kuolen pois.
Ja tuosta illallisasiasta, meille saa tulla koska tahansa, mihin aikaan tahansa, millaisessa kunnossa tahansa ja viipyä niin kauan kuin haluaa. Siinä kommentissa ehdotettiin päivällisten järjestämistä ja siihen vastasin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Kyllähän se pahalta tuntuu, mutta moni muu asia tuntuu hirveämmältä. Yleensä kun lapset ottaa etäisyyttä, niin itse saa ottaa rauhassa läheisyyttä puolisoon. Onko sinulla elämässäsi sellainen tilanne, että on aidosti mahdollista nauttia siitä etäisyydestä? Eli elämässä on riittävästi mielekkyyttä ilman lapsia. Suhde lapsiin on melkeinpä ainoa ihmissuhde, jonka päämääränä on lopulta "ero". Kun siitä on päästy yli ja yhteys silti säilyy, niin suhde muuttuu enemmän ystävyyden kaltaiseksi. Oletko myös varma, että osaat kohdella aikusia lapsiasi vertaisenasi, etkä vain äidin roolista käsin?
Ei lapsilla ole tainnut olla kovin onnellinen ja rakastava lapsuus/nuoruus. Jos näin olisi, kävisivät kyllä vanhempien luona. Jokuhan siihen on syynä etteivät käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhemmat odottavat että mentäisiin aina sinne kylään. Meillä on lapsia ja hankampaa kulkea, heillä vapaat aikataulut. Jostain syystä meille kylään tuleminen ei ole heille vaihtoehto. Vaikka olisivat lähistöllä muilla menoilla, eivät tule kylään. Ovat kyllä tyytyväisiä kun käydään, mutta toivoisin enemmän vastavuoroisuutta..
Vierailija kirjoitti:
Ei lapsilla ole tainnut olla kovin onnellinen ja rakastava lapsuus/nuoruus. Jos näin olisi, kävisivät kyllä vanhempien luona. Jokuhan siihen on syynä etteivät käy.
tää.. jotkut äidit on vaan ylihuolehtivaisia, kontrolloivia, puuttuvat liikaa elämään, nalkutavat...valitavan lapsensa ulkonäöst. EHkä jotkut äidit ei itse tätä huomaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti omat asuu kotona 30-vuotiaaksi.
Kyllä minä ainakin olen käynyt vanhemmilla usein sen jälkeen kun muutin omilleni.
Vanhemmilla on mukava käydä, meillä on yhteinen harrastus ja juteltavaa riittää muutenkin. Tai sitten vähintäänkin katsotaan yhdessä elokuvaa, syödään tms. Mulla oli onnellinen lapsuus ja hyvät välit ovat säilyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En usko pätkääkään että olet ollut lapsillesi hyvä äiti muuta kuin omasta mielestäsi, jos kerran useampi lapsi ja yksikään ei pidä sinuun yhteyttä, niin katso peiliin jä löydä syyllinen sieltä.
Tiesin, että tämä kommentti on tulossa. Totta kai olen tehnyt virheitä ja ollut varmasti ajoittain huono äiti. Suurimman osan ajasta olen ollut ihan kelvollinen äiti, ajoittain myös tosi hyvä äiti. Teen todella, todella paljon itsereflektiota tämän tilanteen kanssa. Koko ajan. Olen myös sanonut lapsille, että jos joku asia nousee mieleen lapsuudesta, mikä suututtaa tai surettaa, niin mistä tahansa saa sanoa. Tietenkin aikuistuessa käsittelee myös lapsuuttaan ihan uudessa valossa ja kyseenalaistaa vanhempiensa tekemisiä.
Joku sinua fiksumpi mainitsi yhteydenpidon sukuun lasten ollessa pieniä. Ikävä kyllä meillä ei ole sukua, johon pitää yhteyttä. Se voi vaikuttaa asiaan. Ei ole sellaista kyläilykulttuuria sukulaisten kanssa ja muutenkin kyläily on ollut aika vähäistä pikkulapsiajan jälkeen. Ollaan elelty omassa perhekuplassamme, mikä varmasti osaltaan selittää tätä asiaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti omat asuu kotona 30-vuotiaaksi.
Minulle aiheutui tästä sairaus läheisriippuvuus kun asuin liian kaukana. .etvarmaan halua tätä lapsillesi
Ei meilläkään sukuun olla ikinä pidetty yhteyttä. Vanhemmilla käyn silti useita kertoja kuukaudessa.
Minä olen aina pitänyt yhteyttä omiin vanhempiin, vaikka suhteemme ei tietysti ole täydellinen ollut, eivätkä he täydellisiä vanhempia. Ovat tehneet paljon hyvin ja paljon virheitä, aivan niin kuin minäkin teen vanhempana.
Minulla on ollut muutama kaveri, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä omiin vanhempiinsa, ja ero on pääsääntöisesti ollut se, että minun vanhempani ovat kohdelleet minua aikuisena ja luottaneet minuun. Yhdellä ystävälläni on ollut selkeästi riitaiset välit ja se on selittänyt asiaa, mutta monella muulla on käynyt niin, että vanhemmat ovat vedonneet siihen, että pitää ilmoitella itsestään ettei vanhemman täydy olla huolissaan. Mielestäni sellainen on huono lähtökohta aikuisiän vanhempi-lapsi suhteelle, sillä sehän automaattisesti viestittää lapselle, että tämän elämä on jotain mistä "pitää olla huolissaan", eli omaan lapseen ei luoteta aikuisena. Minun vanhemmat olivat enemmän vaan kiinnostuneita, mitä mieltä olen esimerkiksi opinnoistani yms. Eivät ole koskaan aikuisiälläni olleet huolissaan minusta tai kohdelleet nuorena ja tietämättömänä. Päinvastoin, aina halusivat kuulla mitä olen mieltä esim. politiikasta tai asiasta x.
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä oli taas roskaa 🤮🤮
Muiden ajatukset ja tunteen ovat roskaa? Vain sinun ajatukset ja tunteet ei?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Yritän aina kommunikoida tätä asiaa positiivisen kautta. En halua olla sellainen äiti, joka silloin harvoin kun lapset käy kylässä, alkaa välittömästi syyllistää siitä, että miksi käytte niin harvoin ja koskaan ei soitella. Sanon mieluummin, että onpa tosi kivaa kun tulit ja ihanaa kun soitit tai kiitos kun vastasit puheluun. Syyhän tähän on selvä: aikuistuminen ja itsenäistyminen.
Viikoittaiset tapaamiset olisi ihan liian usein, ei se toteutuisi ikinä. Ei mulla olisi itselläkään aikaa järjestää joka viikko mitään illallisia koko poppoolle.
ap