Lue keskustelun säännöt.
En tajunnut, että kun saa lapsia, niin välittömästi aikuistuttuaan he särkevät äitinsä sydämen.
04.06.2021 |
Vitsi tää kuulostaa itsesääliltä, mutta ei ole sitä. Heti kotiovesta pyrähdettyään lapset katoaa kuin pieru saharaan. En saa niihin yhteyttä, ne ei todellakaan pidä yhteyttä, eikä ne välitä vanhemmistaan minkään vertaa.
Kuvittelin, että meille ei tule näitä ongelmia, koska perhe on avoin ja keskusteleva ja välittävä. Meillä sai halata ja itkeä ja olla oma itsensä. En myöskään ole mikään marttyyriäiti. En syyllistä enkä tosiaankaan pura näitä tunteita lapsiini. Ymmärrän täysin itsenäistymisenkaipuun, mutta nyt tunnen itseni täysin hylätyksi. Miksei ne pidä mitään yhteyttä?! Ei mitään! Eivät edes lue viestejä, joita laitan. Annan heidän olla rauhassa enkä viestittele joka päivä. En aina joka viikkokaan, vaikka kuopus vasta muutti omilleen. Annan heille tilaa, mutta mitä enemmän tilaa annan, sitä kauemmas lapset ajautuu.
Olen muutenkin tosi yksinäinen. Tuntuu ihan tosi pahalta. Olen itkenyt taas koko päivän. 😥
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aina pitänyt yhteyttä omiin vanhempiin, vaikka suhteemme ei tietysti ole täydellinen ollut, eivätkä he täydellisiä vanhempia. Ovat tehneet paljon hyvin ja paljon virheitä, aivan niin kuin minäkin teen vanhempana.
Minulla on ollut muutama kaveri, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä omiin vanhempiinsa, ja ero on pääsääntöisesti ollut se, että minun vanhempani ovat kohdelleet minua aikuisena ja luottaneet minuun. Yhdellä ystävälläni on ollut selkeästi riitaiset välit ja se on selittänyt asiaa, mutta monella muulla on käynyt niin, että vanhemmat ovat vedonneet siihen, että pitää ilmoitella itsestään ettei vanhemman täydy olla huolissaan. Mielestäni sellainen on huono lähtökohta aikuisiän vanhempi-lapsi suhteelle, sillä sehän automaattisesti viestittää lapselle, että tämän elämä on jotain mistä "pitää olla huolissaan", eli omaan lapseen ei luoteta aikuisena. Minun vanhemmat olivat enemmän vaan kiinnostuneita, mitä mieltä olen esimerkiksi opinnoistani yms. Eivät ole koskaan aikuisiälläni olleet huolissaan minusta tai kohdelleet nuorena ja tietämättömänä. Päinvastoin, aina halusivat kuulla mitä olen mieltä esim. politiikasta tai asiasta x.
Minuakin ahdisti se jatkuva huolissaan oleminen. Ei joka ulkomaanmatka ole mahdollisuus tulla kolkatuksi, ja se pitkätukkainen poikaystävä voi olla vain vähän taiteellisessa vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemman tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton. Lasten pitää antaa lentää vapaana, vaikka se äidin sydämeen ottaakin. If you love somebody - set them free.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Pyytäisitkö saada siivota ystävättären luona, joka siirtelee lehtiä pois tuoliltasi ja heittelee pyykkikasaa makuuhuoneeseen? Hän loukkaantuisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Olisit vaan sanonut, ettei tarvitse siivota, täällä näyttää ihan hyvältä. Juonut kahvin ja puhunut vaikka päivän otsikoista ja kysellyt mitä mieltä lapsi on mistäkin asiasta.
Voihan se hetken tuntua kivalta kun toinen auttaa, mutta jälkikäteen saattaa hävettää ja ärsyttääkin.
Kysy lapsiasi jonnekin ravintolaan terassille syömään (ja juomaan pari tuoppia) sinun kanssa nyt kesällä. Ehdota sellaista, mitä ehdottaisit ystävälle.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aina pitänyt yhteyttä omiin vanhempiin, vaikka suhteemme ei tietysti ole täydellinen ollut, eivätkä he täydellisiä vanhempia. Ovat tehneet paljon hyvin ja paljon virheitä, aivan niin kuin minäkin teen vanhempana.
Minulla on ollut muutama kaveri, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä omiin vanhempiinsa, ja ero on pääsääntöisesti ollut se, että minun vanhempani ovat kohdelleet minua aikuisena ja luottaneet minuun. Yhdellä ystävälläni on ollut selkeästi riitaiset välit ja se on selittänyt asiaa, mutta monella muulla on käynyt niin, että vanhemmat ovat vedonneet siihen, että pitää ilmoitella itsestään ettei vanhemman täydy olla huolissaan. Mielestäni sellainen on huono lähtökohta aikuisiän vanhempi-lapsi suhteelle, sillä sehän automaattisesti viestittää lapselle, että tämän elämä on jotain mistä "pitää olla huolissaan", eli omaan lapseen ei luoteta aikuisena. Minun vanhemmat olivat enemmän vaan kiinnostuneita, mitä mieltä olen esimerkiksi opinnoistani yms. Eivät ole koskaan aikuisiälläni olleet huolissaan minusta tai kohdelleet nuorena ja tietämättömänä. Päinvastoin, aina halusivat kuulla mitä olen mieltä esim. politiikasta tai asiasta x.
Hyvää pohdintaa, kiitos. Tässä tulee juuri esiin se tasapainoilu ja sen vaikeus. Yritän olla huolehtimatta liikaa, mutta kun viesteihin ei vastata eikä niitä lueta, olen joskus aivan kauhuissani siitä, onko lapset ylipäänsä hengissä. Toisella oletan olevan masennusta, mutta hän ei puhu siitä, joten tietysti pelottaa. Mekin keskustellaan vaikka mistä silloin kun nähdään ja meillä on aina mukavaa yhdessä. Yritän olla utelematta, en aina siinä onnistu, mutta opettelen. Kuuntelen mielelläni heidän mielipiteitään ja meillä on aina ollut vilkkaita keskusteluja mm. juuri politiikasta.
Tiedän kyllä, ettei minulla ole tässä mitään muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Pitävät yhteyttä jos pitävät. Minä laitan silloin tällöin viestin ja yritän soittaa entistä harvemmin.
Silti se tuntuu pahalta ja loukkaa, ja minulla on oikeus tunteisiini, pitivät eräät palstamammat niistä tai eivät. Kuten jo sanoin, en pura tunteitani lapsiini. Puran ne täällä ja puntteja nostelemalla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä lapsesi eivät nauti seurastasi? Kyllä sinäkin varmaan tunnet ihmisiä, jotka ovat sinällään ihan ok, mutta et haluaisi viettää heidän kanssa aikaa vapaaehtoisesti. Ette ole samalla aallonpituudella yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Olisit vaan sanonut, ettei tarvitse siivota, täällä näyttää ihan hyvältä. Juonut kahvin ja puhunut vaikka päivän otsikoista ja kysellyt mitä mieltä lapsi on mistäkin asiasta.
Voihan se hetken tuntua kivalta kun toinen auttaa, mutta jälkikäteen saattaa hävettää ja ärsyttääkin.
Kysy lapsiasi jonnekin ravintolaan terassille syömään (ja juomaan pari tuoppia) sinun kanssa nyt kesällä. Ehdota sellaista, mitä ehdottaisit ystävälle.
Tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat tekstisi perusteella rasittavalta ja takertuvalta. Ei aikuisten lasten tehtävä ole viihdyttää äitiään. Ala miettiä omaa elämääsi, kyllä ne lapset ottavat yhteyttä sitten kun sen aika on. Olisit iloinen, etteivät joka päivä soita ja kerjää rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemman tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton. Lasten pitää antaa lentää vapaana, vaikka se äidin sydämeen ottaakin. If you love somebody - set them free.
En ole aivan samaa mieltä. Mitäs sitten kun tarvittaisiin lastenhoitoapua mutta vanhemmat onkin sysätty homehtumaan jonnekin mappi öö:hön? Voi olla työlästä kaivaa ne sieltä taas esiin kun tarvetta isovanhemmille olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki on niin tapauskohtaista, ja siihen tietysti vaikuttaa millaiset välit on olleet, mutta kyllä "linnunpoikasetkin lentävät pesästään kun se aika koittaa."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Pyytäisitkö saada siivota ystävättären luona, joka siirtelee lehtiä pois tuoliltasi ja heittelee pyykkikasaa makuuhuoneeseen? Hän loukkaantuisi.
Tämä oli ihan asiallinen kysymys. Ei ihmisen pidä päsmätä lapsensa elämää yhtään sen enempää kuin ystävänsä. Jos ystävä sanoo, että anteeksi kun täällä on sotkuista, hänelle sanotaan, että en kyllä huomannut mitään, tai iloisesti, että sinun luona on aina niin kodikasta.
Jos tarvitsee vähän valkoista valhetta, niin sitten tarvitsee. Ei lapsiakaan pidä nolata eikä loukata.
Jos lapselta kyselee asioita ja hän vastaa vähän kierrellen, hän ei halua puhua siitä asiasta juuri silloin. Ei ystävääkään aleta tentata, että mikäs se tilanne on sen Pertin kanssa, jos hän ei halua mennä sille alueelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
I feel you ap, ja mulla tilannetta pahentaa vielä se, että tuntuu että omassa tuttavapiirissä aikuiset lapset pitää paljon yhteyttä sellaisiin vanhempiin, jotka nimenomaan vaatii ja puuttuu ja on mun näkökulmasta jollain tapaa rajattomiakin suhteessa aikuisiin lapsiinsa. Omassa keski-ikäisessä ystäväpiirissä on mm. niitä, jotka edelleen menee aina juhlapyhiksi vanhemmilleen, vaikka puoliso siitä kärsisi koska vanhemmat sitä vaatii. Näillä on siis myös omat lapset mutta kaikki tehdään vanhempien kanssa.
Kun itse oon pyrkinyt olemaan rento ja reilu ja antamaan lapsille tilaa itsenäistyä, en ole lukenut päiväkirjoja tai valinnut kavereita tai painostanut tiettyihin opintoihin, niin lapset ei tunnu välittävän ollenkaan. Joskus käy mielessä että olisiko pitänyt olla ripustautuva, alkoholiin kallellaan oleva hirviömutsi niin lapset olisi täällä joulut ja juhannukset.
Mutta ei auta, olen onnellinen että lapset pärjää ja vaikuttaa onnellisilta aikuisilta ja keksin omaan elämääni muuta sisältöä vaikka surulliselta tuntuukin. Olisin vaan toivonut, että joskus soiteltaisiin tai tehtäisiin jotain kivaa yhdessä, mulle esikoinen soittaa kun tarvii rahaa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aina pitänyt yhteyttä omiin vanhempiin, vaikka suhteemme ei tietysti ole täydellinen ollut, eivätkä he täydellisiä vanhempia. Ovat tehneet paljon hyvin ja paljon virheitä, aivan niin kuin minäkin teen vanhempana.
Minulla on ollut muutama kaveri, jotka eivät ole pitäneet yhteyttä omiin vanhempiinsa, ja ero on pääsääntöisesti ollut se, että minun vanhempani ovat kohdelleet minua aikuisena ja luottaneet minuun. Yhdellä ystävälläni on ollut selkeästi riitaiset välit ja se on selittänyt asiaa, mutta monella muulla on käynyt niin, että vanhemmat ovat vedonneet siihen, että pitää ilmoitella itsestään ettei vanhemman täydy olla huolissaan. Mielestäni sellainen on huono lähtökohta aikuisiän vanhempi-lapsi suhteelle, sillä sehän automaattisesti viestittää lapselle, että tämän elämä on jotain mistä "pitää olla huolissaan", eli omaan lapseen ei luoteta aikuisena. Minun vanhemmat olivat enemmän vaan kiinnostuneita, mitä mieltä olen esimerkiksi opinnoistani yms. Eivät ole koskaan aikuisiälläni olleet huolissaan minusta tai kohdelleet nuorena ja tietämättömänä. Päinvastoin, aina halusivat kuulla mitä olen mieltä esim. politiikasta tai asiasta x.
Hyvää pohdintaa, kiitos. Tässä tulee juuri esiin se tasapainoilu ja sen vaikeus. Yritän olla huolehtimatta liikaa, mutta kun viesteihin ei vastata eikä niitä lueta, olen joskus aivan kauhuissani siitä, onko lapset ylipäänsä hengissä. Toisella oletan olevan masennusta, mutta hän ei puhu siitä, joten tietysti pelottaa. Mekin keskustellaan vaikka mistä silloin kun nähdään ja meillä on aina mukavaa yhdessä. Yritän olla utelematta, en aina siinä onnistu, mutta opettelen. Kuuntelen mielelläni heidän mielipiteitään ja meillä on aina ollut vilkkaita keskusteluja mm. juuri politiikasta.
Tiedän kyllä, ettei minulla ole tässä mitään muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa. Pitävät yhteyttä jos pitävät. Minä laitan silloin tällöin viestin ja yritän soittaa entistä harvemmin.
Silti se tuntuu pahalta ja loukkaa, ja minulla on oikeus tunteisiini, pitivät eräät palstamammat niistä tai eivät. Kuten jo sanoin, en pura tunteitani lapsiini. Puran ne täällä ja puntteja nostelemalla.
ap
Ei, vaan sinun pitää edelleen olla se antava osapuoli. Laita viestiä, soita, mutta älä odota tasapuolisesti heiltä. Heille on tärkeää tietää, että olet olemassa ja kunnossa ja välität heistä. Sinun itsesi pitää saada se välittäminen ja muistaminen jostain muualta. Eikö sinulla ole ystäviä ja parisuhdetta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemman tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton. Lasten pitää antaa lentää vapaana, vaikka se äidin sydämeen ottaakin. If you love somebody - set them free.
En ole aivan samaa mieltä. Mitäs sitten kun tarvittaisiin lastenhoitoapua mutta vanhemmat onkin sysätty homehtumaan jonnekin mappi öö:hön? Voi olla työlästä kaivaa ne sieltä taas esiin kun tarvetta isovanhemmille olisi.
Olen vähän samalla kannalla. Omat vanhempani kuoli, kun olin nuori, ja surin aina sitä ettei ollut olemassakaan mitään kotia mihin voisi mennä turvaan, kun maailma heittelee. Ja se heitteli! Minusta näytti aina siltä, että kavereiden vanhemmat auttoi niitä kaikessa tosi paljon. Myös siinä siivoamisessa, joka joidenkin mielestä on tuppautumista. Omat lapseni kykenevät kyllä hyvin sanomaan että istu pyrstöllesi äläkä tuppaudu. Siksi uskalsin kysyä, saanko auttaa. Vanhempiaan saa tarvita myös ennen kuin saa itse lapsia. Olisin itse tarvinnut apua monta monituista kertaa. Ihan sekin olisi riittänyt, jos olisi tiennyt, että jossain joku rakastaa minua, mitä ikinä tapahtuukin.
Koska itselläni ei ole mallia siitä, miten lapsista "päästetään irti", saatan hyvinkin tehdä kaiken totaalisen väärin. Siksi juuri teen tätä itsereflektiota koko ajan. Luen asiasta ja keskustelen siitä täällä. Minusta tämä on ollut tosi hyvä keskustelu, muutamista huutelijoista huolimatta. Kiitos siitä!
ap
Ystäviä, parisuhde. Hanki jos ei ole.
Mummi sanoi aina, että pienenä lapset polkevat syliä, aikuisena sydäntä.
Vierailija kirjoitti:
I feel you ap, ja mulla tilannetta pahentaa vielä se, että tuntuu että omassa tuttavapiirissä aikuiset lapset pitää paljon yhteyttä sellaisiin vanhempiin, jotka nimenomaan vaatii ja puuttuu ja on mun näkökulmasta jollain tapaa rajattomiakin suhteessa aikuisiin lapsiinsa. Omassa keski-ikäisessä ystäväpiirissä on mm. niitä, jotka edelleen menee aina juhlapyhiksi vanhemmilleen, vaikka puoliso siitä kärsisi koska vanhemmat sitä vaatii. Näillä on siis myös omat lapset mutta kaikki tehdään vanhempien kanssa.
Kun itse oon pyrkinyt olemaan rento ja reilu ja antamaan lapsille tilaa itsenäistyä, en ole lukenut päiväkirjoja tai valinnut kavereita tai painostanut tiettyihin opintoihin, niin lapset ei tunnu välittävän ollenkaan. Joskus käy mielessä että olisiko pitänyt olla ripustautuva, alkoholiin kallellaan oleva hirviömutsi niin lapset olisi täällä joulut ja juhannukset.
Mutta ei auta, olen onnellinen että lapset pärjää ja vaikuttaa onnellisilta aikuisilta ja keksin omaan elämääni muuta sisältöä vaikka surulliselta tuntuukin. Olisin vaan toivonut, että joskus soiteltaisiin tai tehtäisiin jotain kivaa yhdessä, mulle esikoinen soittaa kun tarvii rahaa..
Älkää olko niin välinpitämättömiä. Älkää antako vaikutelmaa välinpitämättömyydestä. Siltä tämäkin teksti niin kuulosti.
Ei pidä heittäytyä ääripäästä toiseen. Kyllä saa välittää ja huolestuakin ja osoittaa tunteensa ja ikävänsä.
Kyllähän ystävänkin perään soitellaan jos ei siitä pitkään aikaan mitään kuulu niin miksei sitten lapsensa myöskin. Lapset odottavat, että vanhemmat ovat heistä yhä kiinnostuneita vaikka ovatkin aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Mun mielestä vanhemman ei tulisi enää siivota lapsensa kodissa, siitä tulee vähän semmoinen "äiti hoivaa" fiilis, joka ei tue sitä tasavertaista suhdetta vaan ylläpitää äiti-lapsi rooleja.
En tarkoita pahalla, vaan itseäni ainakin ärsytti kun äitini halusi auttaa liikaa perusasioissakin. Mutta vaikeaahan sitä on tietää mitä kukakin itsenäistyvä nuoriaikuinen haluaa.
Jos vain sanoisi, että: "jos joskus tarvitset mitä tahansa apua, niin voit aina pyytää, niin autan jos voin". Eikä sen jälkeen tarjoa apuaan ilman että aikuinen lapsi itse pyytää.
Jaa, minä näen lapsiani viikottain ja soitellaan monta kertaa viikossa, lapsenlapsia on kaksi, heitä näen viikottain myös, viime viikollakin ammasin kolme pitkää päivää. Tulevalla viikolla kaksi hoitopäivää. Tyttärellä kahvittelemme toissapäivänä.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap