Lue keskustelun säännöt.
En tajunnut, että kun saa lapsia, niin välittömästi aikuistuttuaan he särkevät äitinsä sydämen.
04.06.2021 |
Vitsi tää kuulostaa itsesääliltä, mutta ei ole sitä. Heti kotiovesta pyrähdettyään lapset katoaa kuin pieru saharaan. En saa niihin yhteyttä, ne ei todellakaan pidä yhteyttä, eikä ne välitä vanhemmistaan minkään vertaa.
Kuvittelin, että meille ei tule näitä ongelmia, koska perhe on avoin ja keskusteleva ja välittävä. Meillä sai halata ja itkeä ja olla oma itsensä. En myöskään ole mikään marttyyriäiti. En syyllistä enkä tosiaankaan pura näitä tunteita lapsiini. Ymmärrän täysin itsenäistymisenkaipuun, mutta nyt tunnen itseni täysin hylätyksi. Miksei ne pidä mitään yhteyttä?! Ei mitään! Eivät edes lue viestejä, joita laitan. Annan heidän olla rauhassa enkä viestittele joka päivä. En aina joka viikkokaan, vaikka kuopus vasta muutti omilleen. Annan heille tilaa, mutta mitä enemmän tilaa annan, sitä kauemmas lapset ajautuu.
Olen muutenkin tosi yksinäinen. Tuntuu ihan tosi pahalta. Olen itkenyt taas koko päivän. 😥
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
I feel you ap, ja mulla tilannetta pahentaa vielä se, että tuntuu että omassa tuttavapiirissä aikuiset lapset pitää paljon yhteyttä sellaisiin vanhempiin, jotka nimenomaan vaatii ja puuttuu ja on mun näkökulmasta jollain tapaa rajattomiakin suhteessa aikuisiin lapsiinsa. Omassa keski-ikäisessä ystäväpiirissä on mm. niitä, jotka edelleen menee aina juhlapyhiksi vanhemmilleen, vaikka puoliso siitä kärsisi koska vanhemmat sitä vaatii. Näillä on siis myös omat lapset mutta kaikki tehdään vanhempien kanssa.
Kun itse oon pyrkinyt olemaan rento ja reilu ja antamaan lapsille tilaa itsenäistyä, en ole lukenut päiväkirjoja tai valinnut kavereita tai painostanut tiettyihin opintoihin, niin lapset ei tunnu välittävän ollenkaan. Joskus käy mielessä että olisiko pitänyt olla ripustautuva, alkoholiin kallellaan oleva hirviömutsi niin lapset olisi täällä joulut ja juhannukset.
Mutta ei auta, olen onnellinen että lapset pärjää ja vaikuttaa onnellisilta aikuisilta ja keksin omaan elämääni muuta sisältöä vaikka surulliselta tuntuukin. Olisin vaan toivonut, että joskus soiteltaisiin tai tehtäisiin jotain kivaa yhdessä, mulle esikoinen soittaa kun tarvii rahaa..
Joo, tasan ei mene onnenlahjat. Ymmärrän kyllä, että turhauttaa ja tuntuu pahalta.
Nyt kun mainitsit nuo keski-ikäiset, niin tunnen samanlaisia itsekin, enkä ole myöskään ikinä ymmärtänyt sitä. Varsinkaan tuota, että ollaan valmiita loukkaamaan omaa puolisoa, mutta oma äiti ja isä ei saa missään tapauksessa loukkaantua. Ja ne on tosiaan aina niitä ripustautujavanhempia. En ole ajatellut asiaa suhteessa omaan tilanteeseeni. Omien tuttavieni lapset on vielä koululaisia, joten heillä tämä tilanne on edessä vasta vuosien päästä. Ei siis ole ketään samassa elämäntilanteessa olevaa, jonka kanssa jutella.
Kiitos että kirjoitit, ymmärrän hyvin. 💟
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että sun pitää sanoa heille ihan suoraan, että haluat, että he pitävät enemmän yhteyttä. Sun pitää sanoa mitä toivot ja odotat heiltä. Eivät he sitä mistään muuten tiedä. Eivät lapsetkaan ole ajatustenlukijoita. He voivat olla nyt väärässä käsityksessä sun suhteesi. Luulevat, että sä et halua pitää enemmän yhteyttä. Ihmisten pitäisi puhua enemmän toistensa kanssa. Myös aikuisten lastensa kanssa.
Elämän realiteetit kirjoitti:
Vanhemmille tuntuu kerta toisensa jälkeen tulevan yllätyksenä, että vanhemmille lapset ovat tärkeämpiä kuin vanhemmat lapsille. Näin, vaikka itsekin ovat jonkun lapsia.
Se on luonnollista. Luonto tarkoittaa, että vanhemmat huolehtivat seuraavan sukupolven aikuisuuteen ja se sama tunne sitten siirtyy lastenlapsille lasten kautta. Hyvin hoidettu ja rakastettu lapsi kasvaa aikuiseksi, jolla on annettavaa sitten seuraavalle sukupolvelle. Jos lapset rakastaisi vanhempiaan kuin vanhemmat lapsiaan, heidän tunteensa ja energiansa menisi väärään suuntaan. Sen pitää mennä tulevaisuuteen, ei menneeseen.
Ehkä ap lapsesi nyt repivät ilmaa väliin, myöhemmin yhteydenpito varmaan tasapainottuu ja alkavat taas arvostaa sinua näkyvämmin. Koita kestää.
Maailman meno
Lauri Pohjanpää
Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.
”Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa”,
varis sanoo, ”jo vanhaa siipeä, jalkaa.
Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sa mua, kuin minä nyt sua?”
– ”En”, vastaa poika, ”sun jäädä annan.”
– ”Ketä kannat sitten?” – ”Ma poikaani kannan.”
Varis huokaa harmaille aatoksille:
”Se on maailman meno, minkäs sille.”
*
Tuo on muuten niin totta: Huonojen vanhempien perässä roikutaan aikuisenakin. Haetaan sitä rakkautta edelleen ja palvellaan kaikin keinoin. Hyvä vanhempi, tilaa antanut ja tukenut, jää usein taka-alalle. Olen ajatellut sen niin, että se huonommin pidetty lapsi hakee sitä pikkulapsen hyväksyntää vielä aikuisenakin, kun taas tasapainossa kasvanut luottaa vanhempiensa rakkauteen kuin kallioon, eikä jaksa huomioida vanhempia edes, koska ne on aina olleet ja tulee olemaan hänen takanaan.
Ihmisillä on tapana pitää joitain asioita itsestäänselvyyksinä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdotan myös suoraan sanomista. Ei syyllistämistä eikä pakkoa mutta jotain sellaista että haluat kuullä miten heillä elämässä menee ja soitella vaikka viikottain. Se ei ole liikaa ainakaan.
Olisin itse halunnut nuorena että minulle soitetaan. Itselläni ei ollut varaa soittaa. Niinpä ei tullut mitään tapaa soitella ja keskustella, joten ollaan aika etäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Mun mielestä vanhemman ei tulisi enää siivota lapsensa kodissa, siitä tulee vähän semmoinen "äiti hoivaa" fiilis, joka ei tue sitä tasavertaista suhdetta vaan ylläpitää äiti-lapsi rooleja.
En tarkoita pahalla, vaan itseäni ainakin ärsytti kun äitini halusi auttaa liikaa perusasioissakin. Mutta vaikeaahan sitä on tietää mitä kukakin itsenäistyvä nuoriaikuinen haluaa.
Jos vain sanoisi, että: "jos joskus tarvitset mitä tahansa apua, niin voit aina pyytää, niin autan jos voin". Eikä sen jälkeen tarjoa apuaan ilman että aikuinen lapsi itse pyytää.
Juuri näin. Pitää siirtyä siitä äidin roolista tasaveroisten aikuisten rooliin, ja pysyä tontillaan ja olla kunnioittava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No näin 26-vuotiaan näkökulmasta kotoa muuttamisen vapaus oli ihanaa ja ei siinä ehtinyt miettimään kotiin jääviä vanhempia. On vapaus mennä ja tulla miten lystää, tehdä mitä lystää ja toki siinä sivussa täytyy opetella ihan uudenlaista elämää.
Itsekin täysi-ikäistyttyäni irtauduin vanhemmistani ja varmasti oli kova paikka vanhemmilleni. Nyt kun nuoruuden hulinat on hulinoitu ja elämä asettuu paikalleen, niin on tullut oltua paljon enemmän tekemisissä vanhempienikin kanssa. Sama juttu miehelläni. Se vaan on luonnollinen askel elämässä riuhtaista itsensä erilleen vanhemmistaan ja itsenäistyä :-)
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että sun pitää sanoa heille ihan suoraan, että haluat, että he pitävät enemmän yhteyttä. Sun pitää sanoa mitä toivot ja odotat heiltä. Eivät he sitä mistään muuten tiedä. Eivät lapsetkaan ole ajatustenlukijoita. He voivat olla nyt väärässä käsityksessä sun suhteesi. Luulevat, että sä et halua pitää enemmän yhteyttä. Ihmisten pitäisi puhua enemmän toistensa kanssa. Myös aikuisten lastensa kanssa.
Olen sanonut kyllä. Mutta en voi alkaa hokea sitä heille, se tuntuisi syyllistämiseltä.
Täällä tulee nyt kahdenlaisia neuvoja:
1. Pidä paljon yhteyttä ja ole äiti niin kuin ennenkin, lasten täytyy tietää, että välität.
2. Jätä lapsesi rauhaan! Suhtaudu heihin kuin (etäisiin) ystäviin.
Aiemmin toimin ykkösvaihtoehdon mukaan, enkä saanut vastakaikua. Ymmärrän, lapset haluavat itsenäistyä. Vähensin yhteydenpitoa, mutta ihan tuohon kakkoseen en aio mennä. Minusta vanhempiin pitää voida turvautua aina kun siltä tuntuu, missä asiassa vain. Ei niin, että äiti olisi koko ajan huohottamassa niskaan... Huomiona myös, että ihmiset mieltää ystävät eri tavalla. Jos minun ystäväni on esim. saanut vasta lapsen ja on väsynyt eikä saa nukuttua, totta kai tarjoudun auttamaan kotona ja vaikka siivoamaan! En tuppaudu ja jos näyttää siltä että se on jostakusta kiusallista, en tarjoa apuani toiste. Kyllä minä ymmärrän ihmisten elekieltä ja sitä että toisille se olisi ihanaa ja toisille aivan kamalaa.
Kuten olen sanonut, tämä elämäntilanne on tasapainoilua ja opettelua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todella kummallista miten useimmat tuntuvat pitävän sitä normaalina ja ilmeisesti jopa toivottavana, ettei aikuistunut lapsi ole missään yhteyksissä omiin vanhempiinsa. Se ei tosiaankaan ole mitään normaalia aikuistumista tai napanuoran katkaisua, eikä pitäisi olla. Napanuoran katkaiseminen on sitä, että muutetaan omaan asuntoon, tehdään omat ruoat jne ja otetaan vastuu omasta elämästä. Se ei tarkoita sitä, että hylätään vanhemmat. Tämä onkin suomalaisen yhteiskunnan suurimpia ongelmia, ihmiset ovat nykyään täysin juurettomia ja atomisoituneita. Ketään ei kiinnosta oma suku ja taustat sen enempää kuin omien lastenkaan hankkiminen eli sellainen elämän jatkuvuus, vaan jokainen on vain yksin tässä maailmassa sen muutaman vuosikymmenen ja siinä se, multaa päälle. No, ollaanpahan vahvoja ja itsenäisiä... Ainakin kunnes pitää mennä terapiaan valittamaan masennuksesta ja elämän tyhjyydestä.
Suomi on aika yksin maailmassa tällaisen "itsenäisyyttä" (eli yksinäisyyttä) ihannoivan kulttuurin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Elämän realiteetit kirjoitti:
Vanhemmille tuntuu kerta toisensa jälkeen tulevan yllätyksenä, että vanhemmille lapset ovat tärkeämpiä kuin vanhemmat lapsille. Näin, vaikka itsekin ovat jonkun lapsia.
Se on luonnollista. Luonto tarkoittaa, että vanhemmat huolehtivat seuraavan sukupolven aikuisuuteen ja se sama tunne sitten siirtyy lastenlapsille lasten kautta. Hyvin hoidettu ja rakastettu lapsi kasvaa aikuiseksi, jolla on annettavaa sitten seuraavalle sukupolvelle. Jos lapset rakastaisi vanhempiaan kuin vanhemmat lapsiaan, heidän tunteensa ja energiansa menisi väärään suuntaan. Sen pitää mennä tulevaisuuteen, ei menneeseen.
Ehkä ap lapsesi nyt repivät ilmaa väliin, myöhemmin yhteydenpito varmaan tasapainottuu ja alkavat taas arvostaa sinua näkyvämmin. Koita kestää.
Kiitos, tämä oli viisaasti sanottu.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi ihanaa jos olisi tollanen välittävä äiti. ❤
Lapsia ei tehdä äidin kaveriksi. Harvalla sopii luonteet yhteen äitinsä kanssa niin, että kohdataan aikuisina oikeina ystävinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on muuten niin totta: Huonojen vanhempien perässä roikutaan aikuisenakin. Haetaan sitä rakkautta edelleen ja palvellaan kaikin keinoin. Hyvä vanhempi, tilaa antanut ja tukenut, jää usein taka-alalle. Olen ajatellut sen niin, että se huonommin pidetty lapsi hakee sitä pikkulapsen hyväksyntää vielä aikuisenakin, kun taas tasapainossa kasvanut luottaa vanhempiensa rakkauteen kuin kallioon, eikä jaksa huomioida vanhempia edes, koska ne on aina olleet ja tulee olemaan hänen takanaan.
Ihmisillä on tapana pitää joitain asioita itsestäänselvyyksinä...
Totta. Kaikki poikkeuksellisen ahdistavista olosuhteista aikuistuneet tuntemani ovat riippuvaisia vanhemmistaan ja vanhemmat marttyyrityyppeinä kertomassa isovanhemmuudestaan muille eri lailla kuin tavalliset isovanhemmat.
Lapset "tulee takaisin" kun vähän aikuistuvat. Kun perhettä alkaa olla niin innostuvat taas olemaan yhteydessä ja välit lähentyy hyvinkin tiiviiksi.
Ja aina itsekin nuorena ilahduin kun vanhemmat otti yhteyttä vaikka en aina vastannut viesteihin yms.
Mulla on päinvastainen kokemus. Päivittäin viestitellään ja tuntui silloin alussa, että mä näen lapsia enemmän nyt kun muuttivat pois , kun asuivat kotona.
Se taasaantui sittemmin ja nykyään tulevat ainakin kerran viikossa yhteiselle päivälliselle. Usein käyvät itekseen joku toinenkin päivä, kahvittelemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Mun mielestä vanhemman ei tulisi enää siivota lapsensa kodissa, siitä tulee vähän semmoinen "äiti hoivaa" fiilis, joka ei tue sitä tasavertaista suhdetta vaan ylläpitää äiti-lapsi rooleja.
En tarkoita pahalla, vaan itseäni ainakin ärsytti kun äitini halusi auttaa liikaa perusasioissakin. Mutta vaikeaahan sitä on tietää mitä kukakin itsenäistyvä nuoriaikuinen haluaa.
Jos vain sanoisi, että: "jos joskus tarvitset mitä tahansa apua, niin voit aina pyytää, niin autan jos voin". Eikä sen jälkeen tarjoa apuaan ilman että aikuinen lapsi itse pyytää.Juuri näin. Pitää siirtyä siitä äidin roolista tasaveroisten aikuisten rooliin, ja pysyä tontillaan ja olla kunnioittava.
Harvalta naiselta tuo onnistuu ja sitten ihmetellään, kun aikuinen lapsi ei olekaan äitinsä kopio asenteiltaan ja arvomaailmaltaan. Ja kun ei ole kopio, niin on vääränlainen.
Vierailija kirjoitti:
Olisi ihanaa jos olisi tollanen välittävä äiti. ❤
Lähetän sulle ison virtuaalihalauksen! 🧡🥰
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Lapset muuttivat samaan aikaan kotoa pois. Eivät oo käyneet mun luona vuoteen. Tapaan heitä n. kerran kuukaudessa jomman kumman lapsen luona. On kiva nähdä. Mutta viestitellään pikkuisen ja toinen lapsista ei edes viestittele mulle useasti. Saattaa soittaa. Toinen lapsi ei soita koskaan.
Kurjaa. 😔 Miten olet sopeutunut siihen? Mun on tosi vaikea sopeutua. Vanhin lapsi ei halua mua kotiinsa käymään ollenkaan. Hänellä on vaikeuksia pitää kotinsa siistinä, mutten ole koskaan valittanut hänelle siitä. Kerran kun sain luvan mennä kylään, hän alkoi järjestellä ja sitten siivottiin yhdessä ja se oli ihan kivaa. Hän oli oikein tyytyväinen sen jälkeen, mutta ilmeisesti kuitenkin nolotti, kun en saa mennä käymään.
Tässä elämäntilanteessa pitää tasapainoilla ihan hirveästi, ettei tuppaudu liikaa, mutta ettei mene siihen toiseenkaan äärilaitaan. Se on vaikeaa!
Musta on myös tosi ikävää, että näistä tunteista ei saisi puhua ääneen. Tässäkin ekat kommentit on aika inhottavia. En ole mikään mummoikäinen eläkeläinen, jolla ei olisi mitään omaa elämää. Olen nelikymppinen, mulla on aktiivinen elämä ja oma yritys. Olen silti yksinäinen, niin kuin nykyään todella moni muukin. Omat lapset on maailman tärkein asia, rakastan heitä yli kaiken.
Totta kai se tuntuu pahalta, että lapset etääntyy! Mikään ei voisi tuntua hirveämmältä!
ap
Mä nyt tarttuisin vähän tähän, että toivottavasti et ole tuon lapsen kotona myöskään alkanut vähän autella pyytämättä, vaikka et olisi mitenkään moittinutkaan. Nuorille kuuluu olla vähän sotkuisia ja tiskejä altaassa. Se on osa sitä itsenäistymistä ja varmaan vähän kapinaakin. Jos hänellä on masennusta ja hän on puhunut siitä, ymmärrän kommentin että "vaikea pitää koti siistinä". Muuten koti voi olla sekainen vain siksikin, koska ei kiinnosta siinä elämänvaiheessa.
Pyysin lupaa auttaa, sain luvan, autoin, siivottiin yhdessä, hän keitti kahvit, oli kivaa ja lähdin pois.
ap
Olet kiva äiti kun autat siivoamisessa. Olispa mullakin sellainen äiti! ❤
Tämä on normaalia. Eivät lapset elä vanhempansa vuoksi vaan heillä on oma elämä.
Jotenkin aina ärsyttää tämä volina, kun jotkut kuvittelevat olevansa ikuisesti lapsen elämän keskipiste. Kun lapset ovat pieniä, toivotan että kasvaisivat pian. Kun kasvavat ja lähtevät, eipä ole hyvä sekään näköjään.
Ne lähtevät siivilleen ja joskus käyvät ja pitävät yhteyttä jos suhde on ollut hyvä, mutta sitä varmemmin pysyvät pois, mitä enemmän vanhempi takertuu.
Aikuistu, keksi uutta sisältöä elämääsi.