Mikä oli suurta luksusta sinulle lapsena?

Vierailija kirjoitti:

Olipa suomi kehitysmaa silloin kun olitte lapsia

Kyllä oli 'kehitysmaa'. Muistan isäni sanoneen, että heti sodan jälkeen oli kyllä rahaa, muttei mitään, mitä ostaa.

Lapsuutemme oli köyhää, ei vain meillä vaan koko kyläyhteisöllä. Mutta meillä lapsilla oli aina hauskaa ja paljon leikki- ja pelikavereita, kun naapuruston lapset kerääntyivät aina jonkun pihalle pelailemaan ja leikkimään.

Nuorempi sukupolvi ei voi edes kuvitella, millaiset olosuhteet sodan jälkeen 70 luvulle asti olivat. Oikeasti ei ollut kenkiä, ei vaatteita, ei kirjoja, puhelimia, kulkuneuvoja jne.

Nyt on kaikkea, mitä tarvitsee ihan ähkyyn saakka.

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt 1950-luvun lopulla. Lapsena oli  luksusta jos pääsi sisävessaan jonnekin ja ihan huippuluksusta, jos pääsi kylpemään kylpyammeeseen. Tädin luona oli amme ja kun kävimme siellä kerran vuodessa, saatoin päästä. Tosin kun vettä piti säästää, ammeeseen laitettiin minun kanssani myös isoveljeni ja kaksi serkkupoikaa.

Täällä on moitittu meitä vanhempia, jotka olemme maksaneet asunto- ja mökkilainoja. Tuntuu vähän pahalta, sillä meille oma asunto on merkinnyt turvallisuutta ja sitä, että elää elämäänsä kuten kunnon ihmisen kuuluu. Eikä kyse ole vain omasta turvallisuudesta vaan myös lasten: on hyvä, kun on jotain mitä jättää lapsille kun itse ei ole omilta vanhemmiltaan saanut mitään. Olisiko se sitten ollut parempi, että olisimme asuneet vuokralla ja pistäneet rahamme vaatekauppoihin ja pikaruokaloihin ja olisimme nyt tyhjätaskuja? Nykypäivän nuoret tulevat saamaan perintöjä ihan eri mitassa kuin me ja se ei kyllä mitenkään ole heidän omaa ansiotaan.

Omassa perheessäni on eletty säästäväisesti, mutta  lapsille on ostettu ja annettu mitä on voitu - sen lisäksi, että lainat on hoidettu. Minulla ei esimerkiksi ollut mitään maksullisia harrastuksia niin kauan kuin lapset olivat pieniä ja vähän suurempiakin ja jos lomamatkoja tehtiin, lapset olivat aina mukana.

Tässä nyt kirjoittaja tietää hiukan mistä puhuu. Oma lapsuus oli ollut niukkaa, mutta yritti ainakin järjestää omille paremman elämän, ts. ei niin niukkaa lainoista huolimatta.

Valitettavasti tottuus on monesti toinen. Sitä omistusasuntoa ja kesämökkiä on maksettu hampaat irvessä. Eikä kaikissa tapauksissa varmasti olut päällimmäisenä mielessä, että jää sitten aikanaan lapsille, tai lapsenlapsille. Sitäpaitsi, mistä kukaan voi tietää mikä on lähtöjärjestys? Ei täällä edelleenkään kuolla ikäjärjestyksessä. 

Tuo karahtaa kovasti korvaan, että on parempi ihminen, elää elämäänsä, kuten kunnon ihmisen kuuluu. Siis ottamalla lainaa ja asumalla omassa talossa. Suomessa on tähän asti aina määritellyt ihmisen kunnollisuuden se, asuuko omistusasunnossa (siis pankin). Minunkin vanhempani antoivat ymmärtää, että lähiseudun vuokrataloissa asui "niitä", ei niin kunnollisia ihmisiä. 

Vuosikymmeniä on ollut niin, että omistusasunnosta on voinut pitää varmana sijoituskohteena. Ajat ovat muuttuneet. Varsinkin pienillä paikkakunnilla voi nyt aivan hyväkin talo jäädä kertakaikkiaan vain perikunnan riesaksi. Lapset ovat tavallaan kärsineet turhaan koko lapsuusajan kestäneestä niukkuudesta, joka suinkaan ei enää tule korvaavana perintönä automaattisesti. Se on nyt täysin vanhanaikaista ajattelua.

Vertaus vuokralla asumisesta, vaatteiden osteluista ja pikaruokaloista vs. lapsille ostetut harrastukset ja vaatteet ontuu myös. Kun lapsena tottui, ettei koskaan saanut mitään, oppi näkymättömäksi lapseksi. Minussa oikein korostui suomalainen "enhän minä mitään" ominaisuus. Se oikeastaan vaivaa yhä, enkä osa pyytää, vaikka palkankorotusta. 

Kaikenlisäksi vanhempieni kovalla vaivalla säästämälle kesämökille kävi raadollisen kornisti. Oikaisivat 5-tien aivan tontin kulmaan ja tien parannukseen tarvittava kiviaines louhitaan jatkossa aivan mökkitontin toiselta nurkalta. Että se siitä perinnöstä. Mutta tulipahan osallistuttua koko lapsuus talkoisiin. 

Oon syntynyt -93. Toinen vanhemmista rakennusfirman sihteeri, toinen palomies. Palkat eivät päätä huimanneet ja lamakin vaikutti rakennusfirmoihin. Vaikka sinänsä ei kuitenkaan oltu köyhiä, niin aika moneen asiaan ylimääräisen rahan puute vaikutti. Monet asiat saatiin käytettynä, esim polkupyörät sun muut. Aina kun oltiin ostamassa jotain uusia vaatteita tai ihan tarpeellistakin tavaraa, niin äiti piti kunnon kyselyn, että oletko nyt varma että haluat tämän ja että haluat käyttää sitä. Osittain tämän takia mulle kerran ostettiin takki, josta en oikeestaan edes tykännyt (näytin siinä aivan kamalalta kaikkien mielestä), mutta äiti halus mulle jonkun "urheilullisemman" takin ja valintaan liittyi tämä "käytäthän nyt varmasti tätä sitten seuraavat vuodet" -tyyppinen puhuttelu, jonka takia sitten kerrankin päätin näyttää, mihin tämä vaatimus voi johtaa. Nykypäivänä tämä näkyy edelleen siinä, etten kykene ostamaan itselleni mitään oikeasti kunnollista vaatetta tai tarpeellista tuotetta, koska liitän aina vähänkin kalliimpaan asiaan pakon vuosikymmenen kestävästä käytöstä.

Kovin paljoa ei matkailtu, ja silloinkin tyyliin Tampereelle shoppailemaan (sisältäen em. tilanteita). Ilmaisilla markkinoilla käytiin kesäisin, mutta silloinkaan ei juuri mitään ostettu (taas samat em. litaniat oston yhteydessä). Mutta ai että kun kerrankin päästiin Forssaan Vesihelmeen! Siellä oli (ja on kai vieläkin) aaltokone, jota ei ollut edes silloisen kotikaupunkini, Hämeenlinnan, uimahallissa. Halli toki rempattiin 2000-luvun taitteessa, mutta ei se ollut sama.

Käynnit kirjastossa. Olin todellinen lukutoukka, mutta asuimme syrjäkylillä n. 20 km päässä kunnan kirjastosta ja busseja kulki harvoin. Onneksi vanhempanikin pitävät lukemisesta, joten kirjastossa käytiin melko säännöllisesti. Silti aina piti miettiä tarkkaan mitä halusi, sillä jos kirjat loppuivat kesken, uusia ei niin helposti päässyt hakemaan, etenkin kun äitini oli vuoro- ja isäni reissutöissä. Muutenkin piti miettiä tarkkaan mitä osti kaupasta jne. sillä unohtunutta tavaraa ei niin vain lähdetty hakemaan.

Muutenkin kaikki asiointireissut tuntuivat aina luksukselta (etenkin sen jälkeen kun kyläkauppa lopetti) kun silloin pääsi näkemään ihmisiä. Maalla oli muuten aika tylsää. Me emme asuneet missään maatilalla, vaan uudehkossa omakotitalossa pellon laidalla. Lähimmän kaverinkin luo oli melkein 10 km.

Muiden kanssa leikkiminen. Olin yksinäinen lapsi, ei sisarruksia eikä kavereita, vasta koulussa sain joitakin kavereita. Tarhassakaan en ollut. Minulla oli jonkin verran materiaalista hyvää lapsena, esim. matkoja, mutta läheiset ihmiset puuttuivat, esim. mummola. Mummoa ja sisaruksia ja muita läheisiä kadehdin muilta. Muut varmaan kadehtivat minun barbejani, harrastuksiani ja matkoja. 

Yksinäisenä jatketaan edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Traagista tuo lainojen kanssa kitkutus. Tuntuu, että tärkeintä siinä on näyttää ulkopuolisille menestyneeltä, viis mistään muusta. Arki on kuitenkin se elämä mitä elämme, jotenkin hullua etteivät jotkut näe sen laatua arvokkaampana kuin ulkoisia puitteita.

Ja sitten se, että mitä sille omaisuudelle tapahtuu. Ensin vietetään 20 vuotta kädestä suuhun vesipuuroelämää, senkö takia että lapsenlapsen ei tarvitse? Kannattaisi ennemmin panostaa henkiseen perintöön, että se on kunnossa. Sitten jälkeläisillä on kaikki mahdollisuudet menestyä elämässään ihan itse.

Viiltävä analyysi. Jos esittäisin tämän totuuden omille vanhemmilleni, he loukkaantuisivat. Tuo on niin totta, että arki on se, mitä elämme. Elämä on nyt ja tässä, ei 20 vuoden, tai 40 vuoden kuluttua. 

Kaikki kunnia heille, että jaksoivat sinnitellä yli kolmekymmentä vuotta lainojensa kanssa. Siinä sivussa sitten sinnittelimme myös me lapsina. Eipä tullut varhaisteininä nukkavieruissa vaatteissa mieleen, että hitokseen hienoa, kun joskus eläkeiässä saa hienon perinnön.

Eikä tule kyllä vielä nytkään kun olen eläkeiässä. Vanhojen vanhempieni on aivan mahdotonta myöntää se, että kämäisellä lautaliiterimökillä ei ole mutalammen rannalla mitään arvoa. Eikä rivitalo-osakkeella kuolevalla paikkakunnalla ole oikeastaan mitään arvoa silläkään. Kaksioita myyvät jotkut vanhukset juuri samasta kompleksista 18.000 euron hintaan ja huonolla menestyksellä. En muuten Jethron ohjelmia seuraa, mutta vasta näytetty dokkari näistä maaseutujen kiinteistöjen arvojen alenemisista avasi kyllä silmiäni lisää.

Luin jo hyvin nuorella mielelläni aikauslehtiä, mutta ei meillä koskaan niitä kotiin tilattu tai ostettu. Ne olivat kallista turhuutta. Kirkonkylän kirjastossa teinkin löydön; tajusin, että kirjaston takaosassa oli paikka, jossa sai lukea lehtiä - ja jopa lainata kotiin vanhempia numeroita. Edelleen lehtien lukeminen kirjastossa on suuri nautintoni; toki korona-aikana rajoitettu sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa suomi kehitysmaa silloin kun olitte lapsia

Kyllä oli 'kehitysmaa'. Muistan isäni sanoneen, että heti sodan jälkeen oli kyllä rahaa, muttei mitään, mitä ostaa.

Lapsuutemme oli köyhää, ei vain meillä vaan koko kyläyhteisöllä. Mutta meillä lapsilla oli aina hauskaa ja paljon leikki- ja pelikavereita, kun naapuruston lapset kerääntyivät aina jonkun pihalle pelailemaan ja leikkimään.

Nuorempi sukupolvi ei voi edes kuvitella, millaiset olosuhteet sodan jälkeen 70 luvulle asti olivat. Oikeasti ei ollut kenkiä, ei vaatteita, ei kirjoja, puhelimia, kulkuneuvoja jne.

Nyt on kaikkea, mitä tarvitsee ihan ähkyyn saakka.

Ei kyllä pidä täysin paikkaansa. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18. syyskuuta 1952, jonka jälkeen Suomi oli käytännössä velaton ja sotakorvausten maksun ansiosta nopeasti teollistunut valtio.

Olen nähnyt suurin ikäluokkiin kuuluvien vanhempieni vanhoja valokuvia 1950-, 1960- ja 1970-luvuilta ja selkeästi köyhää oli vain 1950-luvulla. 60-lulla näkyy jo muotivaatteita, länsiautoja ja koruja. Isälläni oli jo 60-luvun puolivälissä Triumph moottoripyörä ja 70-luvulla elintaso oli selkeästi jo melko korkea kun köyhistä oloista ja suurista perheistä lähtöisin olevilla reilu parikymppisillä vanhemmilla oli varaa matkustella Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, autolla ja teltalla tosin, mutta kuitenkin. Asuivat pienessä kerrostalokaksiossa vuokralla ja tekivät kahta työtä, mutta oli oma auto, polkupyörät, stereot, TV ja vinyylilevysoitin sekä rahaa käydä tansseissa ja ravintoloissa.

Videoiden vuokraaminen. Kunnan keskustassa toimi vähän aikaa vuokraamo ollessani ehkä ekaluokalla. Tämän jälkeen R-kioski vuokrasi. Lisäksi jossain vaiheessa keskustassa toimi pizzeria joka harjoitti sivutoimisesti videovuokrausta (näitä taisi ysärin alkupuolella olla muuallakin?).

Asuimme kuitenkin niin kaukana sivukylällä, että vuokraaminen ei oikein kannattanut, sillä pelkkä ajomatka kuntakeskukseen oli 30 min suuntaansa.

Joskus ollessani kipeänä, tai jotain erikoistilaisuutta juhlistaaksemme, vanhempani antoivat vuokrata. Otimme yleensä kaksi leffaa kerralla, eli usein piti kiirettä kun ne täytyi katsoa saman illan aikana. Jos kasetti ei jostain syystä toiminutkaan, sitten veetutti kunnolla. Vuokraaminen oli muistaakseni järkyttävän kallista, taisi olla uutuuksien kohdalla jopa puolet VHS:n ostohinnasta.

Unelmoin pizzan tilaamisesta kotiinkuljetuksena, mutta asuimme liian kaukana. Yhden lähellä asuvan kaverin perhe oli joskus tilannut, mutta pizzakuski oli läksyttänyt heitä siitä, ja sanonut että jatkossa he eivät lähde toimittamaan niin kauas.

Olen syntynyt -74 ja meillä luksusta oli kun vuokrattiin videovuokraamosta Esselte moviebox VHS videosoitin ja siihen päälle joku hyvä leffa. Koko naapuruston kaikki kersat tuli katsomaan. Muistan kerrankin kun vuokrattiin ghostbusters ja olin niin olevinaan muiden kanssa yhtä kun kerrankin tiesin mistä luokkakaverit puhui koulussa ala-asteella, siis ne keillä oli ollut varaa käydä se leffassa katsomassa. 

Se kun pääsin ekan kerran "ulkomaille" tallinkin päiväristeilylle, sen buffetin eteen... oli siinä vähän hämillään että mitä tässä nyt pitäisi tehdä... ja kyllä, maha tuli täyteen. (Liiankin mutta mielummin överit).

Ei ehditty maissa käydä mutta luksusta oli.

Sain myös tax-freesta ensimmäisen oman koululaukun :)

Ihana muisto!

Oli montakin harvinaista ja ihanaa asiaa. Siitä tykkäsin, kun tuli vieraita tai mentiin kylään. Sukulaiset asuivat kaukana toisistaan ympäri Suomea. (evakot) Kylässä sai juoda kahvia, (ei kotona juotu). Sekä sai maistaa keksiä ja muita herkkuja. Sekin oli harvinaista, että pääsi auton kyytiin. Se oli myös hieno juttu, kun pääsi hevoskärryihin enon tykönä muutaman kerran. Niitä on paljon mikä oli harvinaista,jotka ovat nyt ihan tavallisia.

Sittisooda eli sitruunasooda. Jaettuna viiteen tietty. Vieläkö sitä myydään?

Muistan ikuisesti 50-luvun lopuilla alle kouluikäisenä Pohjois-Karjalassa tädin luona hoidossa olleena kun äiti lähetti Helsingistä 2 appelsiniä. Niitä syötiin viipale kerrallaan ja jaettiin sekin kahteen-kolmeen. Ei niitä ollut kyläkaupasta saatavissa.

Vierailija kirjoitti:

Mulle luksusta oli kaverin koti. Vanhemmat lähes aina poissa, viimesen päälle levysoittimet ja stereot, jääkaapissa aina jotain juustoa, josta meillä kotona ei oltu kuultukaan (nykyään tunnistan cheddariksi), pakastimesta sai ottaa jäätelöä, sitäkin oli aina, lisäksi heillä oli joku kattilasysteemi, jolla kaveri teki samanlaiset ranskalaiset kuin grilliltä sai.

Kaveri oli täysin huoleton, semmoinen aika hyvä koulussa, mutta rento, todella empaattinen kaikkia kohtaan,  kutsui myös kiusattuja sinne paratiisiin, mm.minut jolla oli köyhääkin köyhempi koti.

Nyttemmin mietin, mitenhän toi vanhempien poissaolo, oliko sittenkään niin hyvä juttu hänelle, mutta ei koskaan mitään sanonut ja on myöhemminkin ollut ihan menestyvä ja aina ilopilleri tavatessa, niin toivon, että ei. 

Muutenkin toivon hänelle vain kaikkea hyvää, vaikka emme enää juuri tapaakaan.

Osta hänelle vaikka pullo viiniä tai muuta ja kirjoiuta kiitos lapsuuden ajoista ja kiitolllisuudesta siihen ,että oli aina niin reilu.

Tämä on yksi niitä elämän pikkuasiotia jotka ilsotuttaa. 

Muistan kuinka 15 vuotiaana pesin lattian tois kiiltäväksi .Taisin vahata ja pyysin erään tosi reilun kaverin syntymäpäiväkahveille. Kakku oli pöydässä ja tais olla ensimmäiset juhlat jotka järjestin. Ei meillä liikaa voitu juhlia kun ei koskaan tiennyt milloin änkyrä isä tuli päissään huutamaan. 

Se kun porukat osti mikroaaltouunin 👌Vähänkö oli päheetä! 😁

Luksusta oli myös jos jokus syötiin ravintolassa 🙂

Äiti sanoi aina että ei koskaan voinut antaa lapsille mitä olisi halunnut ostaa ,kun ukko joi joka markan ja söi äidin ruoat. Taksilla ajelu oli kovasti muotia ja hävetti kun naapurit kurkistelivat verhojen takaa ja pilkkasivat meitä lapsia. Minkä sille lapsi voi tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Kun minä ja veli pääsimme papan luo. Pappa oli taitava piirtäjä ja teki meille usein kirjoja, joihin oli piirtänyt meidät seikkailemaan ties missä. Varsinkin koulukiusatulle veljelle niistä kirjoista tuli tavattoman rakkaita. Niissä hän saattoi olla astronautti, supersankari, karjapaimen, mitä vain. Ne hetket kun hän uppoutui kirjoihin, eikä ollut vaan se "läski rillipää" Veli meinasi musertua palasiksi papan menehdyttyä :(

Ja taas tuli itku! Toivottavasti veljesi elämä on ollut hyvä!

Minulla myös henkireikä oli luokkakaverin koti. Omassa kotona oli sadistisen köyhää, juuri näiden asunto- ja kesämökkilainojen vuoksi. Omat vanhempani olivat tavallisa duunareita, mutta heillä piti ehdottomasti olla omistusasunto. Se sitten heijastui vähän kaikkeen muuhun. Naapurissa asui perhe, jossa äiti oli kotona, nyt kun ajattelee, hän oli edustusrouva. Isä oli korkeassa asemassa oleva johtaja. 

Perheen lapsilla oli kaikilla heidän haluamansa harrastukset. Ratsastivat, soittivat pianoa ja selloa. Heillä oli selvästi kaikenlaisia virikkeitä ja jonkun verran tavaroitakin, joista saatoin vain haaveilla. Kuitenkaan he eivät olleet ylpeitä, pöyhkeitä tai yli hemmoteltuja. Eivät missään nimessä. Kelpasin heille hyvin kaveriksi ja vanhempansa hyväksyivät minut täysin, vaikka selvästi ero näkyi vaikkapa pukeutumisessa.

Olen yhä tälle perheelle kiitollinen. Perheen äidin ojentama jäätelötuutti, retki perheen mökille ja ensimmäinen siellä tarjottu kana-ateria. Paljon pieniä, mutta minulle aivan kamalan suuria asioita silloin.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna suurin asia kuitenkin jota sieltä perheestä sain, onkin jotain aivan muuta kuin materiaa.

Sain lämmintä välittämistä. Mallin siitä kuinka voi toimia dynaaminen perhe, jossa sen jäsenet välittävät toisistaan. Perhe, jossa lapsia kuunnellaan ja joiden kanssa touhutaan. Opin käytöstapoja, joista duunariperheissä ei vielä tuolloin välitetty lainkaan. Opin pöytätapoja ja nyt kun ajattelee, niin olin jotenkin aivan eri maailmassa, mutta koin oloni turvallisen iloiseksi, toisin kuin kotona, jossa aina sai pelätä vanhempien väsynytta arkea ja jopa pahoinpitelyitä.

Raha ei tuo onnea, sanotaan, mutta ainakin se tuntui olevan rauhoittava tekijä. Rahasta ei tarvitse välittää, kun sitä on. Toisaalta, ei se, että vanhempani omistivat / pankki omisti heidän kaksionsa, ei näkynyt missään rahallisesti, paitsi siis jatkuvana pinnistelynä ja nuukailuna. 

Luulen, että siinä perheessä oli viisautta nähdä tilanteeni. Omille vanhemmille suuri tunnustus heidän sitkeydestään ja säästäväisyydestään, mutta oikein suuri kiitos myös luokkakaverille ja hänen perheelleen. Ilman heitä, minusta olisi tullut aivan joku muu.