Lue keskustelun säännöt.
Aviomies, miehen aikuiset lapset ja yhteiset tulevaisuuden suunnitelmat
ympäripyöreä
09.03.2021 |
Tilanne: Erosin ja menin yhteen leskimiehen kanssa. Erossa minulle jäi uudehko omakotitalo, josta velkaa. Asuimme siis tässä talossani yhdessä avoliitossa, luonani myös kaksi alaikäistä lasta. En enää kyennyt selviämään asunnon lainanmaksusta ja kysyin olisiko puoliso halukas tulemaan mukaan asunnon omistajaksi ja maksamaan lainaa. Ei ollut, koska oma talonsa, jossa aikuiset lapsensa asustelivat oli myymättä ja itse joutui maksamaan asuntolainaa tästä talostaan. Myin siis taloni ja hankin tilalle kerrostalo-osakkeen, johon muutin avopuolison ja lasteni kanssa.
Puhuttiin, että tilanne on väliaikainen ratkaisu ja kahden vuoden päästä muutetaan yhteiseen omakotitaloon.
Menimme naimisiinkin ja teimme tietysti avioehdon.
En viihdy ahtaassa kerrostalossa, kaipaan omaa pihaa ja enemmin tilaa. Mieskin on ollut omakotitalon kannalla. Puhui laittavansa oman vanhan talonsa myyntiin jossain vaiheesssa. Tässä kahden vuoden sisään on haaveiltu taloista ja ajeltu katsomassa. Vielä vähän aikaa sitten varmistelin, että onhan mies tässä suunnitelmassa mukana kun laitan osakkeeni syksyllä myyntiin. Vakuutti olevansa.
Nyt sitten alkaa perua puheitaan, viihtyykin melkein kerrostalossa. Eikä kuulemma voin nyt sopia/sitoutua mihinkään kun aikuiset lapset edelleen asuvat vanhassa omakotitalossa, eikä heiltä voi edes tiedustella jostain syystä milloin ovat aikeissa lähteä.... Ilmeisesti ei koskaan...
Olen tosi turhautunut ja pettynyt miehen toimintaan.
Näkökulmia asiaan?
Kommentit (124)
Vierailija kirjoitti:
ap
Miksi menitte naimisiin? Eikö aikuisten seurustelu riittänyt? Teidän taloudelliset ja perhetilanteet kuulostavat ihan erilaista.
Miksi yleensä kukaan menee naimisiin? Eikö siihen ole oikeutta 50+.
ap
Tietenkin on. Älä tartu näihin trollitäkyihin, kunhan yrittää ärsyttää.
Mieti nyt mitä itse haluat ja mitä se tarkoittaa käytännössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisko keskustelun paikka? Eli kysyt mieheltä miten hän hahmottaa teidän tulevaisuuden mitä hän haluaa, ja sitten kerrot mitä itse haluat ja katsotte, onko teillä yhteinen päämäärä (enää). Se miehen talo on perikunnan tai muuten hankalasti realisoitavissa lasten takia, joten se kuvio on omanlaisensa ongelma. Mutta jos saisitte selvitettyä mitä kumpikin haluaa, ja mitä se edellyttää, voisi tilanne edetä.
Kiitos rakentavasta vastauksestasi. Ongelma on se, että mies on ns. hetkessä eläjä. Keskustelu yritykset yhteisistä suunnitelmista eivät johda mihinkään enää. On epämääräinen. On hyvä maalailemaan asioita ja suunniteleekin, jos ei mitään aikataluja asialle ole. Mutta päämärätietoiseen suunnitteluun ja aikatauluihin ei kykene. Ei lupaudu mihinkään.
ap
Olen juuri aloittelemassa suhdetta miehen kanssa, joka on myös "hetkessä eläjä" (vähän eri syistä, terveysjuttuja, ymmärrettävää sinänsä).
Mutta itse kun olen suunnittelija ja toteuttaja, olen todennut hänelle suoraan, että tässä voi tulla haasteita meille.
Sulla ei huikeasti mahdollisuuksia ole: joko istutat alas ja vaadit vastauksia yhteisen tulevaisuuden suhteen, tai sitten teet itsenäisiä päätöksiä, sellaisia, jotka sopii sulle. Jos mies ollut aina hetkessä elävä, hän ei näillä kilometreillä tule muuttumaan, ei koskaan. Ei vaan osaa/pysty/kykene. Mikä tarkoittaa, että joudut päättämään mitä itse haluat, missä olet valmis joustamaan, missä et. Ja ehkä tämä kannattaa kertoa hänelle etukäteen, jotta hän ymmärtää, mitä prosessia pohdit. Hän saa silloin mahdollisuuden tehdä myös omia ratkaisuja.
Se, että lapset eivät halua luopua talosta on sinällään ymmärrettävää, eiväthän he ole sinulle tai tälle uudelle liitolle mitään velkaa. Miehen pitäisi siis haluta tehdä ratkaisuja teidän avioliiton pohjalta - jos talia ei voi myydä, sitä ei myydä ja hän miettii muita ratkaisuja.
Tylyä, mutta näin se varmasti on.
ap
Ei tuossa ole kyse mielen muutoksesta tai hetkessä elämisestä vaan prioriteeteista. Mies priorisoi aikuiset lapset tai vaihtoehtoisesti ap:n kanssa on helpompi venkoilla ja maalailla valheellisia tulevaisuuden pilvilinnoja kun käydä talon omistussuhde läpi taloudellisella ja tunnetasolla lasten kanssa.
Onhan sitä nähty että suunnitelmat on selkeät siihen sekuntiin asti, kun itse pitäisi tehdä vaikeita asioita ja ottaa vastuu valinnoista. Silloin alkaa anelu ja tappelu.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Hyvin on voinut käydä niin, että ap:n mies on rakastumisen huumassa lupaillut talon myyntiä eikä ole edes keskustellut asiasta lastensa kanssa.
Ap on eronnut, miehensä on leski. Kuoleman kautta puolison menettäminen on traumaattista. En tiedä ovatko lapset olleet aikuisia äitinsä kuolessaan vai vielä alaikäisiä. Heillä tämä on ollut suuri suru ja taloon voi liittyä rakkaita lapsuudenmuistoja äidistä. Ymmärrän hyvin, että he eivät taloa halua myydä eikä heidän tarvitsekaan.
Minulla on teini-ikäiset lapset. Jos jäisin yllättäen leskeksi pitäisin todellakin huolen, että lapset saavat isänsä perinnön eikä kukaan mahdollinen uusi kumppani tulisi siinä väliin. Aivan turha olisi uuden miehen itkeä, että minun pitäisi myydä talo tai mökki, jonka omistaisimme lasten kanssa yhdessä, että hän saa jonkun unelmiensa talon. Ei tule tapahtumaan. Ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osta yksin sellainen omakotitalo mihin sinulla on varaa? Tai vaikka rivari tai paritalo, jossa pihaa. Pyydät sitten mieheltä sopivan summan asumisesta, jos haluaa muuttaa sinun mukana.
Toisena vaihtoehtona on sopeutua siihen kerrostaloelämään. Tuo nimittäin kuulostaa vähän siltä, että mies ei oikeasti tiedä mitä haluaa ja en odottelisi, että ihan hetkeen saa taloa myytyä, jos lapsilla ei ole aikomustakaan lähteä talosta. Miehellähän olisi oikeus saada lapsilta vuokraa talossa asumisesta omistussuhteen mukaan, mutta vaikuttaa siltä, että tuskinpa tulee sitäkään pyytämään. Sillähän pystyisi uutta taloakin jossain määrin rahoittamaan.
Näin kai se on tehtävä, vaikka tuntuu kummalta avioliitolta tämmöinen. Ei yhteisiä suunnitelmia, laskutetaan toista jne. Mies huolehtii enemmin aikuisista lapsistaan kuin puolisostaan. En vaan ymmärrä.
ap
Huolehditaan sinäkin lapsistasi? Huolehtiihan ex miehesikin lapsistaan?
Minun lapseni ovat paljon nuorempia, puolisolla aikuisia. Siinä on iso ero. Ex:ni ei paljoa huolehdi.
ap
Haluat siis miehen olevan kuin exäsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Hyvin on voinut käydä niin, että ap:n mies on rakastumisen huumassa lupaillut talon myyntiä eikä ole edes keskustellut asiasta lastensa kanssa.
Ap on eronnut, miehensä on leski. Kuoleman kautta puolison menettäminen on traumaattista. En tiedä ovatko lapset olleet aikuisia äitinsä kuolessaan vai vielä alaikäisiä. Heillä tämä on ollut suuri suru ja taloon voi liittyä rakkaita lapsuudenmuistoja äidistä. Ymmärrän hyvin, että he eivät taloa halua myydä eikä heidän tarvitsekaan.
Minulla on teini-ikäiset lapset. Jos jäisin yllättäen leskeksi pitäisin todellakin huolen, että lapset saavat isänsä perinnön eikä kukaan mahdollinen uusi kumppani tulisi siinä väliin. Aivan turha olisi uuden miehen itkeä, että minun pitäisi myydä talo tai mökki, jonka omistaisimme lasten kanssa yhdessä, että hän saa jonkun unelmiensa talon. Ei tule tapahtumaan. Ikinä.
Täsmälleen näin.
Asuminen on tässä ukkosenjohdatin.
Uudella vaimolla on kokemus siitä, että hän ei ole miehelle yhtä tärkeä kuin lapsensa vaan jää käytännössä aina kakkoseksi.
Tässähän ei olla ikään kuin samaa perhettä eikä tietenkään voidakaan olla, koska vaimo ei ole aikuisten lasten äiti.
Mies on puun ja kuoren välissä. Kaikki haluavat hyötyä hänestä taloudellisesti. Hän on ilmeisesti isä joka o elänyt perheelleen ja joka haluaa antaa lapsilleen kaikkensa kun äitinsä kuoli.
Hänen kannaltaan isänä on ymmärrettävää mieluummin elättää lapsiaan kuin tätä naista. Hänelle itselleen riittää se vaatimattomampi asuminen, mikä nyt on eikä hän haluakaan varmaan lisävelkaa.
Mies rahoittaa aikuisten lastensa elämää melko suurin summin joka kuukausi koska perhe on kiinni lapsuuskodissa. Talo edustaa äitiä, sitä entistä vaimoa ja koko perhettä sen entisinä hyvinä aikoina.
Tätä uusi vaimo ei selvästikään hyväksy koska hän haluaa tästä sopasta vain miehen itselleen. Ja hän selvästi tarvisee miehen rahat omiin unelmiinsa, joiden hän varmaan vilpittömästi on luullut olevan yhteisiä.
Mies ei ole yli vaimon kuolemasta eikä tule ehkä koskaan olemaankaan. Se ei tarkoita ettei hän rakastaisi vaimoa. Mutta vaimonkin pitää rakastaa juuri tätä miestä, juuri tällaisena kuin hän on. Eikä muuttaa hänestä perheetöntä ja lapsetonta versiota, täydellistä itselleen.
Eipä näistä äitien ja isien uusista liitoista useinkaan mitään tule, jos uudet puolisot eivät rakastuessaan kykene oikeasti rakastumaan myös lapsiin. Ja aikuisten lasten kohdalla tilanne on tietenkin vaikeampi.
Mies odottaa että vaimo ymmärtää hänen tarpeensa. Taloa tuskin myy. Lapset saavat taloudellista etua paljon, mutta eivät ehkä siltä kulmalta käsin itsekään ole liikenteessä vaan talo muistoineen on rakas.
Vaimoa ottaa päähän kun hänkin menetti rakkaan talonsa, möi sen yhteisen unelman eteen. Mutta uudella vaimolla ei taida olla lapsia. Hän ei siis omakohtaisesti ymmärrä, millä tavalla ihminen ihan luonnostaan laittaa lastensa tarpeet itsensä edelle ja tyytyy vähempään, jotta lapsilla on paras mahdollinen elämä.
Se rakkaus ei ole uudelta vaimolta pois. Rahat ovat mutta se on vain materiaa. Lapsiaan rakastava vanhempi kun ei välitä siitä, mitä lasten hyvinvointi maksaa. Hän maksaa sen mielellään ja aikuisetkin lapset ovat miehelle yhä lapsia.
Nyt aimon pitää päättää, rakastaako hän sittenkin unelmaa miehestä ja tulevaisuudesta miehen kanssa - vai juuri tätä miestä itseään. Sellaisena kuin hän on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Naisella ei ole varaa hankkia omakotitaloa yksinään, siihen tarvitaan mies. Miehellä on edelleen myös omatkin lapset, joiden kanssa omistaa talon. Ap näkee tilanteen ainoastaan omasta näkökulmastaan.
Kenen näkökulmasta ap:n pitäisi asiaa katsoa jos on mennyt naimisiin miehen kanssa joka on ollut valmis kääntämään uuden sivun, laittamaan omaisuuden yhteiseen elämään ja käsittelemään asian aikuisten lasten kanssa?
Eipä tuossa mies ajattele ap:n toiveita saati sitten ne miehen aikuiset lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ap
Miksi menitte naimisiin? Eikö aikuisten seurustelu riittänyt? Teidän taloudelliset ja perhetilanteet kuulostavat ihan erilaista.
Miksi yleensä kukaan menee naimisiin? Eikö siihen ole oikeutta 50+.
ap
Tietenkin on. Älä tartu näihin trollitäkyihin, kunhan yrittää ärsyttää.
Mieti nyt mitä itse haluat ja mitä se tarkoittaa käytännössä.
Lasten ei kuitenkaan tarvitse myydä lapsuudenkotiaan siksi että isän nyxä haluaa omakotitalon itselleen ja lapsilleen, johon hänellä itsellään ei ole varaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Naisella ei ole varaa hankkia omakotitaloa yksinään, siihen tarvitaan mies. Miehellä on edelleen myös omatkin lapset, joiden kanssa omistaa talon. Ap näkee tilanteen ainoastaan omasta näkökulmastaan.
Kenen näkökulmasta ap:n pitäisi asiaa katsoa jos on mennyt naimisiin miehen kanssa joka on ollut valmis kääntämään uuden sivun, laittamaan omaisuuden yhteiseen elämään ja käsittelemään asian aikuisten lasten kanssa?
Eipä tuossa mies ajattele ap:n toiveita saati sitten ne miehen aikuiset lapset.
Ap:n omat rahat eivät hänen omiin haaveisiinsa. Se ei ole miehen syy. Miksi ap:n exä ei maksanut lapsilleen omakotitaloa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osta yksin sellainen omakotitalo mihin sinulla on varaa? Tai vaikka rivari tai paritalo, jossa pihaa. Pyydät sitten mieheltä sopivan summan asumisesta, jos haluaa muuttaa sinun mukana.
Toisena vaihtoehtona on sopeutua siihen kerrostaloelämään. Tuo nimittäin kuulostaa vähän siltä, että mies ei oikeasti tiedä mitä haluaa ja en odottelisi, että ihan hetkeen saa taloa myytyä, jos lapsilla ei ole aikomustakaan lähteä talosta. Miehellähän olisi oikeus saada lapsilta vuokraa talossa asumisesta omistussuhteen mukaan, mutta vaikuttaa siltä, että tuskinpa tulee sitäkään pyytämään. Sillähän pystyisi uutta taloakin jossain määrin rahoittamaan.
Näin kai se on tehtävä, vaikka tuntuu kummalta avioliitolta tämmöinen. Ei yhteisiä suunnitelmia, laskutetaan toista jne. Mies huolehtii enemmin aikuisista lapsistaan kuin puolisostaan. En vaan ymmärrä.
ap
Huolehditaan sinäkin lapsistasi? Huolehtiihan ex miehesikin lapsistaan?
Minun lapseni ovat paljon nuorempia, puolisolla aikuisia. Siinä on iso ero. Ex:ni ei paljoa huolehdi.
ap
Ap:n talouteen vaikuttaa nyt ex joka ei huolehdi, nyxä joka ei huolehdi ja nyxän taustalla useampi aikuinen lapsi jotka eivät huolehdi itsestään / huolehtivat ap:n kustannuksella. Ei käy kateeksi, laittaisin exän ja nyxän ruotuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Naisella ei ole varaa hankkia omakotitaloa yksinään, siihen tarvitaan mies. Miehellä on edelleen myös omatkin lapset, joiden kanssa omistaa talon. Ap näkee tilanteen ainoastaan omasta näkökulmastaan.
Kenen näkökulmasta ap:n pitäisi asiaa katsoa jos on mennyt naimisiin miehen kanssa joka on ollut valmis kääntämään uuden sivun, laittamaan omaisuuden yhteiseen elämään ja käsittelemään asian aikuisten lasten kanssa?
Eipä tuossa mies ajattele ap:n toiveita saati sitten ne miehen aikuiset lapset.
Ap:n omat rahat eivät hänen omiin haaveisiinsa. Se ei ole miehen syy. Miksi ap:n exä ei maksanut lapsilleen omakotitaloa?
En kuule tiedä mutta mitä se siihen vaikuttaa että ap:n tilanne oli selkeä yhteisiä suunnitelmia tehdessä ja mies puolestaan johti harhaan omista syistään? Mistäs me tiedetään kuinka simpsakka leidi ap on ja voisiko jonkun muun kanssa elää toivomaansa elämää tai olisiko ostanut esim rivariasunnon talon myynnin jälkeen jos olisi ymmärtänyt ettei mies ole sanojensa mittainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Naisella ei ole varaa hankkia omakotitaloa yksinään, siihen tarvitaan mies. Miehellä on edelleen myös omatkin lapset, joiden kanssa omistaa talon. Ap näkee tilanteen ainoastaan omasta näkökulmastaan.
Kenen näkökulmasta ap:n pitäisi asiaa katsoa jos on mennyt naimisiin miehen kanssa joka on ollut valmis kääntämään uuden sivun, laittamaan omaisuuden yhteiseen elämään ja käsittelemään asian aikuisten lasten kanssa?
Eipä tuossa mies ajattele ap:n toiveita saati sitten ne miehen aikuiset lapset.
Talo ei ole yksin miehen omaisuutta, joten mies laittaa likoon jotain muuta omaa omaisuuttaan kuin talon. Lapset perivät talosta äitinsä osuuden, joten se kuuluu heille. Mitä käsittelemistä tuossa lasten kanssa on? Joko mies maksaa lapset ulos jos lapset siihen suostuvat, lapset maksaa miehen ulos jos mies siihen suostuu, talo laitetaan kokonaan ulkopuoliselle myyntiin tai tilanne jatkuu ennallaan. Miehen ja aikuisten lasten asia, ei uuden vaimon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko 50-kymppisillä oikeus vielä nauttia elämästä ja suunnitella tulevaisuutta? Vai onko vain palveltava seuraavaa sukupolvea?
ap
Harva 500-vuotias suunnittelee tulevaisuutta.
Kuulostaa sitä ettette tosiasiassa sovi yhteen. Mietipä sitä hetki.
Miksi ap:n miehen aikuisten lasten pitäisi luopua omasta kodistaan, jossa he ikuisesti muistavat rakkaan äitinsä?
Onko ap tosissaan vaatimassa, että aikuiset lapset ryhtyisivät toteuttamaan isän uuden vaimon tarpeita ja unelmia ennemmin kuin omiaan - ennemmin kuin pitäisivät oman kotinsa?
Ap on uskomattoman itsekäs. Puolison ja äidin kuolema on hirvittävä asia ja oikeasti trauma. Avioero on ikävää ja surullista.
Yritän kuvitella itseni tähän aikuisen lapsen asemaan. En varmasti lähtisi mihinkään rakkaasta kodistani, mikäli nimenomaan isäni ja sisarusteni kanssa yhteisymmärryksessä kaikki asiat on sovittu. Olisin lojaali vain isälleni, ajattelisin isäni tunteita ja isäni asumista.
Tämän miehen omaisuus ei kuulu ap:lle, vaimo tai ei. Avio-oikeutta toisen omaisuuteen ei ole ihmisen elinaikana, vaikkei puolisoilla olisikaan avioehtosopimusta.
Omistus talosta on miehen ja hän saa tehdä talolle toisten omistajien kanssa ihan mitä tahtoo.
Yhtä lailla kukaan normaali ihminen ei mene naapuriin ja vaadi heidän taloaan myyntiin ja rahoitusta siitä omaan taloonsa "koska minä haluan oman talon".
Näin ei yksinkertaisesti toimita. Avioliiton useimmat taloudelliset vaikutukset tulevat voimaan vasta liiton päätyttyä.
Vain molemminpuolinen elatusvelvollisuus on olemassa avioliiton aikana jo. Ja aloittajalla on koti, ruokaa ja vaatteet. Mies voisi lasten kanssa myydä talonsa ja polttaa omat rahansa nuotiossa kerrostalon pihassa eikä vaimolla ole siihenkään nokan koputtamista. Se ei ole hänen rahaansa.
Näin rautalankaa joskus tarvitaan. Vaimon tehtävä on ihan itse rahoittaa omat unelmansa esimerkiksi käymällä töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Hyvin on voinut käydä niin, että ap:n mies on rakastumisen huumassa lupaillut talon myyntiä eikä ole edes keskustellut asiasta lastensa kanssa.
Ap on eronnut, miehensä on leski. Kuoleman kautta puolison menettäminen on traumaattista. En tiedä ovatko lapset olleet aikuisia äitinsä kuolessaan vai vielä alaikäisiä. Heillä tämä on ollut suuri suru ja taloon voi liittyä rakkaita lapsuudenmuistoja äidistä. Ymmärrän hyvin, että he eivät taloa halua myydä eikä heidän tarvitsekaan.
Minulla on teini-ikäiset lapset. Jos jäisin yllättäen leskeksi pitäisin todellakin huolen, että lapset saavat isänsä perinnön eikä kukaan mahdollinen uusi kumppani tulisi siinä väliin. Aivan turha olisi uuden miehen itkeä, että minun pitäisi myydä talo tai mökki, jonka omistaisimme lasten kanssa yhdessä, että hän saa jonkun unelmiensa talon. Ei tule tapahtumaan. Ikinä.
Ja tämä on ihan reilua, jos ja kun kerrot sen heti. Ap:n mies ei ole näin tehnyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osta yksin sellainen omakotitalo mihin sinulla on varaa? Tai vaikka rivari tai paritalo, jossa pihaa. Pyydät sitten mieheltä sopivan summan asumisesta, jos haluaa muuttaa sinun mukana.
Toisena vaihtoehtona on sopeutua siihen kerrostaloelämään. Tuo nimittäin kuulostaa vähän siltä, että mies ei oikeasti tiedä mitä haluaa ja en odottelisi, että ihan hetkeen saa taloa myytyä, jos lapsilla ei ole aikomustakaan lähteä talosta. Miehellähän olisi oikeus saada lapsilta vuokraa talossa asumisesta omistussuhteen mukaan, mutta vaikuttaa siltä, että tuskinpa tulee sitäkään pyytämään. Sillähän pystyisi uutta taloakin jossain määrin rahoittamaan.
Näin kai se on tehtävä, vaikka tuntuu kummalta avioliitolta tämmöinen. Ei yhteisiä suunnitelmia, laskutetaan toista jne. Mies huolehtii enemmin aikuisista lapsistaan kuin puolisostaan. En vaan ymmärrä.
ap
Huolehditaan sinäkin lapsistasi? Huolehtiihan ex miehesikin lapsistaan?
Minun lapseni ovat paljon nuorempia, puolisolla aikuisia. Siinä on iso ero. Ex:ni ei paljoa huolehdi.
ap
Haluat siis miehen olevan kuin exäsi?
Ai että ihan oikeasti vaihtoehdot ovat vain se, että aikuiset lapset asuvat isänsä siivellä lapsuudenkodissaan, tai heistä ei huolehdita ollenkaan?
Ihan vaan vinkkinä: yleensä aikuiset ihmiset pitävät huolen itsestään ja omista asioistaan, eivät roiku enää vanhemmissaan. Tämä ei tarkoita, että välit olisivat huonot tms. vaan että ollaan kasvettu ikätasoisesti omaan elämään. Ja tottakai aina perheessä autetaan, jos jollakulla tulee kriisiä tms. Mutta ei niin, että ollaan ikuisesti vanhemman hoidettavia lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ihmisten reagoiminen tarinaasi on käsittämätöntä.
Mies ja nainen ovat naimisissa. Ovat yhdessä sopineet asumisensa suhteen toimivansa tavalla X. Nyt mies on muuttanut mieltään eikä toimikaan sovitusti. Yksipuolisesti ja ilmoitusasiana, tietysti viivyttäen ja passiivis-aggressiivisesti.
On tietenkin vaimolla oikeus kysyä ja ihmetellä asiaa, loukkaantuakin jos hänelle tärkeä ja yhdessä sovittu asia on keskustelematta romutettu.
Ilmeisesti mies tuli vastarakastuneena luvanneeksi eikä ollut selvittänyt sitä, mitä mieltä talon muut omistajat myynnistä ovat.
Myös uuden vaimon olisi pitänyt tuossa vaiheessa jo ymmärtää hoksauttaa ja varmistaa se, että mies käy asiasta keskustelun lastensa kanssa.Ymmärrän molempia osapuolia. Mieli voi muuttua ja sekin tulee sallia. Ja kun ikää tulee, ehkä mies huomasi osakkeessa, ettei niitä lumitöitä ja ruohonleikkuuta sittenkään ikävöi kerrostalossa.
Asia on ratkaistavissa, yhteisymmärrys ja kompromissi löytynee esimerkiksi kesämökin, siirtolapuutarhan tai muun kautta, mutta täällä meistä ei kukaan voi auttaa.
Ikävöit taloasi ja menit myymään, koska mies puhui toista. Niin. Kukaan ei kuitenkaan kuollut. Harmitukset ja pettymykset, myös suuret ja musertavat menetykset kuuluvat elämään ja niihin on vain sopeuduttava. Teille leskinä luulen tämän olevankin jo selvää.
Teidän on tunnekuohujen jälkeen aikuisten tavoin kommunikoitava keskenänne niin kauan, että saatte näistä palasista koottua uuden yhteisen tulevaisuuden asumisen. Kaikkea teidän ei avioliitossakaan tarvi yhdessä omistaa eikä yhdessä ole pakko asua.
Hyvin on voinut käydä niin, että ap:n mies on rakastumisen huumassa lupaillut talon myyntiä eikä ole edes keskustellut asiasta lastensa kanssa.
Ap on eronnut, miehensä on leski. Kuoleman kautta puolison menettäminen on traumaattista. En tiedä ovatko lapset olleet aikuisia äitinsä kuolessaan vai vielä alaikäisiä. Heillä tämä on ollut suuri suru ja taloon voi liittyä rakkaita lapsuudenmuistoja äidistä. Ymmärrän hyvin, että he eivät taloa halua myydä eikä heidän tarvitsekaan.
Minulla on teini-ikäiset lapset. Jos jäisin yllättäen leskeksi pitäisin todellakin huolen, että lapset saavat isänsä perinnön eikä kukaan mahdollinen uusi kumppani tulisi siinä väliin. Aivan turha olisi uuden miehen itkeä, että minun pitäisi myydä talo tai mökki, jonka omistaisimme lasten kanssa yhdessä, että hän saa jonkun unelmiensa talon. Ei tule tapahtumaan. Ikinä.
Ja tämä on ihan reilua, jos ja kun kerrot sen heti. Ap:n mies ei ole näin tehnyt.
Eron saa helposti halutessaan. Ap:lla siitä olikin jo kokemusta.
Olen 40+ nainen ja ostin aikanaan eron yhteydessä omakotitalon kodiksi itselleni ja lapselleni. Ihan itse, meillä oli avioehtosopimus, en ole perinyt mitään mutta minulla on vakkarityö ja pankista saa lainaa.
Treffailin muutamia miehiä nettisovelluksen kautta, mutta lopetin sen kauhuissani lyhyeen. Jokainen mies oli talosta kuultuaan maalailemassa tulevaisuutta, jossa me asuisimme tätä taloani yhdessä, perheenä.
Jo ensimmäisillä treffeillä. Minusta se oli järkyttävää ja päädyin poistamaan profiilini.
Voin vain kuvitella, miten vaikea oikeasti varakkaiden ihmisten on löytää rakkautta. Minullahan on vain velkainen talo, niin heti tänne oltiin siipeilemään tulossa.
Rakkaus katsoo ihmiseen, ei hänestä saataviin hyötyihin. Hyväksyy hänet ja luopuu tarvittaessa omastaan (omista tarpeistaan, omasta edustaan) toisen hyväksi. Rakkaus ei kysy mitä voin saada, vaan mitä voin antaa.
Tällaiseen kykenevä mies olisi mukava löytää. Mutta enpä pidättele hengitystäni :)
Minun lapseni ovat paljon nuorempia, puolisolla aikuisia. Siinä on iso ero. Ex:ni ei paljoa huolehdi.
ap