Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Tämä oli jo aiemmin jossain lapsuusmuisto-keskustelussa, mutta laitan tähänkin.

Olin 6-vuotias ja veljeni 2. Talomme takana oli lampi, jossa oli upottava mutapohja. Minut oli jätetty vahtimaan veljeä kun äiti oli navetalla ja isä peltotöissä. Veli karkasi ja lähti juoksemaan sinne lammelle, kompastui ja upposi. Yritin tietysti kaikin keinoin vetää häntä ylös sieltä. Pohja oli kuitenkin liian upottava. Pieni veljeni hukkui siihen lampeen.

Hautajaisissa tätini sähähti minulle "Mitäs lapsentap paja, onko nyt hyvä mieli kun saat kaiken huomion"

Varmaan normaaleille ihmisille sanomattakin selvää että tekisin mitä tahansa, että veljeni olisi yhä täällä.

Serkun mies kuoli nelikymppisenä. Serkun äiti eli tätini sanoi tyttärelleen vielä kuoliniltana, että toivottavasti seuraava miehesi on parempi. Eikä siis vainajassa mitään vikaa ollut, kävi töissä ja viihtyi omien lastensa kanssa.

Noissa tilanteissa on niin vaikeaa keksiä viisasta sanottavaa, joten paras on sanoa se kliseinen "otan osaa" tai "osanottoni" (sanon näin asiakkaille, jos kertovat läheisen kuolleen).

Itseäni jäi ikuisesti kalvamaan (pian 30-vuotinen ikuisuus) kun hyvin läheinen ihminen teki itsemurhan ja kuulin toisen henkilön kautta, että eräs lähiomainen oli arvellut itsemurhaan johtaneiden henkisten vaikeuksien (ainakin yhdeksi) syyksi sitä, että edesmennyt seurusteli paljon minun kanssani. Minun vikani oli se, että olin eronnut kirkosta. Tietysti tuli mieleen, että oliko tuo kertojakin samaa mieltä, kun ei voinut jättää juoruamatta.

Että se taas kerran kristillisestä lähimmäisen rakkaudesta.

Esimerkiksi tuo aiemmin kerrottu "veivinheitto"-kommentti taas ei minua loukkaisi. Voin heti kuvitella, kuka työkavereistani saattaisi murjaista tuon, enkä pahastuisi yhtään, koska tietäisin, että hän tykkää minusta ja tarkoittaa hyvää - ja korona-ajan ulkopuolella rutistaisi karhunsyleilyyn.

Jos joku väittää tietävänsä miltä toisesta tuntuu hän valehtelee EI. TIEDÄ.

Voi kysyä kuinka olet voinut, tarvitsetko apua, tule käymään,

50 luvunlapsi kirjoitti:

Otan osaa, ymmärrän miltä sinusta tuntuu.

Hieman tökerö lause, mutta en lähtisi vähättelemään tuota loppulausetta "ymmärrän, mitä sinusta tuntuu", sillä kyseinen sanoja on voinut oikeasti menettää rakkaan läheisen ja tietää, miten p*skaa se on.

Vierailija kirjoitti:

"Älä viitsi kiukutella" sanottiin, kun olin saanut kuulla isoisäni kuolemasta ja olin surullinen.

Lause, jonka voisin kuulla vanhempieni suusta. En osaa sanoa, miksi sinulle on näin sanottu ja kenen toimesta, mutta omalla kohdallani vanhempani halusivat minusta "helpon, kiltin ja hiljaisen lapsen", koska tällainen lapsi on mahdollisimman vähemmän vaivaksi vanhemmilleni. Ei tarvitse leikkiä, keskustella tai lukea iltasatuja. Paskat vanhemmat, jotka eivät ole kiinnostuneet lapsen hyvinvoinnista (olin siis vahinkolapsi, enkä siltikään muuttunut toivotuksi kun synnyin ja kasvoin).

50 luvunlapsi kirjoitti:

Otan osaa, ymmärrän miltä sinusta tuntuu.

Tätä on toitotettu. Enkä kyllä tavallaan surrut isäni ja äitini kuolemaa koska on luonnollista. Mutta oman pojan kuolemaa (aikuisena sairauteen) Surin ja Ei KUKAAN voi tai pysty tietämään miltä minusta tuntui

Kohtukuolema ja työkaverin kommentti "onneksi olette vielä nuoria, nyt vaan uutta yritystä päälle, kyllä se vielä onnistuu". Tämä hymyn kera ja seuraavassa hetkessä jo lähti jatkamaan töitään. Jäin ihmettelemään monttu auki, en osannut edes järkyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa että hän kuoli 😊

Sain tällaisen tekstarin hymiöineen nykyisin entiseltä ystävältä joka hoiti sairaanhoitajana vanhempaani sairaalassa. Vanhempani kuoli 56v. iässä hoitovirheeseen

Kuulostaa joltain psykopaatilta tai no vähintään empatiakyvyttömältä yksilöltä. Tällaisiin ihmisiin ei kannata tuhlata ajatustakaan, vaikka aivan sairas viesti tuo on. Sitä ne juuri haluaa - että reagoit heidän "manipulaatioon". Olen pahoillani.

Ei tiedä. Jokaisen kokemus on erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli jo aiemmin jossain lapsuusmuisto-keskustelussa, mutta laitan tähänkin.

Olin 6-vuotias ja veljeni 2. Talomme takana oli lampi, jossa oli upottava mutapohja. Minut oli jätetty vahtimaan veljeä kun äiti oli navetalla ja isä peltotöissä. Veli karkasi ja lähti juoksemaan sinne lammelle, kompastui ja upposi. Yritin tietysti kaikin keinoin vetää häntä ylös sieltä. Pohja oli kuitenkin liian upottava. Pieni veljeni hukkui siihen lampeen.

Hautajaisissa tätini sähähti minulle "Mitäs lapsentap paja, onko nyt hyvä mieli kun saat kaiken huomion"

Varmaan normaaleille ihmisille sanomattakin selvää että tekisin mitä tahansa, että veljeni olisi yhä täällä.

Muistan tämän tarinan toisesta keskustelusta ja olen miettinyt sitä aina välillä. En tiedä mitä sanoa, mutta tunnen paljon myötätuntoa sinua kohtaan ja toivon sinulle kaikkea hyvää.

Moni menee ikäviä uutisia kuullessaan lukkoon eikä keksi mitään järkevää sanottavaa. Eikä tietenkään tarvitsekaan, mutta moni kokee tarpeelliseksi yrittää lohduttaa surevaa. Moni lohdutukseksi tarkoitettu asia kuulostaa helposti tökeröltä. Itse olen esim sanonut ystävälle, kun hänen yli 90 vuotias isoisänsä kuoli, että ”jo oli aikakin”. Sen sanominen hävetti jo, kun sanat olivat vasta tulossa suusta. Isoisä oli kärsinyt jo pitkään sairaudesta eikä hänen viimeiset vuodet olleet kovin hyviä. Tarkoitukseni oli jotenkin viestiä, että nyt hän ei enää kärsi, kivut on poissa ja hän sai elää pitkän elämän. Virheestä oppineena vakiovastaukseni on nykyään ”ikävä kuulla. Osaanottoni. Miten jaksat?”

Vierailija kirjoitti:

Virheestä oppineena vakiovastaukseni on nykyään ”ikävä kuulla. Osaanottoni. Miten jaksat?”

-

Juuri näin. Tärkeintä on ihminen joka on kokenut menetyksen, kuinka hän voi, mitä apua hän tarvitsee, saattaa olla ettei pysty järkytykseltään käymään kaupassa, laittamaan ruokaa yms..

Oman olon valittelu, kuinka pahoillaan on ei auta, päinvastoin pitääkö kriisissä elävän ihmisen auttaa tätä pahoillaan olevaa, eihän tällä osaa ottavalla mitään hätää ole.

Olin 15v kun luokkakaverini kuoli rattijuopon yliajamana. Muistan, kun isäni tuli huoneeseeni kun itkin ja sanoi : "Mitä tota itket, se on kuollu!", ja lähti pois.

Läheisen itsemurhan jälkeen mulle sanottiin keskustelun yhteydessä, että ”vaikeita vuosia teillä edessä”. Sanoja aivan varmasti tarkoitti pelkkää hyvää, mutta olimme kuulleet itsemurhasta samana tai edellisenä päivänä, ja siinä vaiheessa tuo tuntui musertavalta, kun oma ajatus oli lähinnä, että miten selviytyä seuraavasta kymmenestä minuutista.

No, ehkä tämä kertoo vaan siitä, että ihan fiksua porukkaa mun lähipiirissä, jos tuo kommentti on jäänyt mieleen ikävimpänä.

Vierailija kirjoitti:

50 luvunlapsi kirjoitti:

Otan osaa, ymmärrän miltä sinusta tuntuu.

Hieman tökerö lause, mutta en lähtisi vähättelemään tuota loppulausetta "ymmärrän, mitä sinusta tuntuu", sillä kyseinen sanoja on voinut oikeasti menettää rakkaan läheisen ja tietää, miten p*skaa se on.

Suru läheisen ihmisen kuolemasta on joka kerta erilainen samankin henkilön kokemana. Vanhempani menettäneenä en mene väittämään, että ymmärtäisin täysin, miltä toisesta tuntuu menettää vanhempansa. En tunne hänen vanhempiaan samalla lailla kuin hän eli en tiedä, ketä ja mitä hän suree menetyksissä.

Menetin lapseni yllättäen. Silloinen miesystäväni tokaisi " No minkä sä sille voit?!" - ,,,,,,,menee kylmänväreet pitkin selkää vieläkin tuon muistaessa.

Sama tyyppi oli Nepalissa turistien "elämysmatkalla", kun äitinsä kuoli. Hän jatkoi tyynesti upeaa reissuaan, postaili someen kuviaan ja kommentoi kuinka upea reissu onkaan.

Tästäkin ketjusta huomaa, että on todella vaikeaa sanoa oikeastaan yhtään mitään läheisen menettäneelle. Mistä tahansa voi loukkaantua. Toki osa kerrotuista jutuista on ollut melko pöyristyttävää.

Joku kirjoitti, että sanoo aina nykyään että "Ikävä kuulla. Osanottoni. Miten jaksat."

Tämä kuulostaa aika hyvältä sanomiselta. Taidan ottaa käyttööni.

(Itseltäni kuoli oma 82v isä viime vuonna. Isä oli ollut sairaalassa jo kuukausia ja sitä ennenkin tosi huonossa kunnossa, vuosia hoitokodissa. Kuolema oli siis melko todennäköinen. Toki isän menetys oli ikävä asia, mutta olin hyvin valmistautunut siihen ja faktahan on että ei kukaan täältä hengissä selviä. Niinpä oli vähän outoa, että jotkut mun tutut oli aivan ylitsevuotavan osanottajia isän kuoleman johdosta. Yksikin itki mulle puhelimessa, että miten hirveetä mulla nyt varmaan on. Kuolemia on erilaisia, nuoren ihmisen kuolema on yleensä järkytys, vanhan ja sairaan ei.)

"Onko sulla krapula vai oletko nyt kännissä? Hönkäise"

Esimies, kun tulin töihin silmät itkusta turvonneena ja kasvot kalmankalpeina sen viikon saikun jälkeen jonka olin saanut sisareni kuoltua.

Kun huusin "Olen itkenyt tajuatko, mulla ei enää oo sisarta" ja rojahdin lattialle tärisemään kun kyyneleitä ei enää tullut, pakeni tämä hurmaava pomoni kahvihuoneeseen ja kyseli voisiko joku mennä nostamaan minut ylös ja viedä pukuhuoneeseen rauhoittumaan. Yksi työkaveri sitten toi minulle kahvikupillisen ja nessupaketin sekä totesi " Soitan sinulle taksin". Muut vaan käveli ohi töihinsä, kun istuin siinä käytävällä puristaen kahvikupillista jota en saanut alas, mutta oli tämä työkaveri silti huomaavaisempi kuin pomoni. Tajusi, etten ole työkunnossa.

Menin kotiin enkä enää palannut siihen työpaikkaan.

Olin teini-ikäinen kun isäni kuoli yllättäen. Elettiin lankapuhelin aikaa ja toisella paikkakunnalla asuva kaverini oli yrittänyt soittaa minulle pariin kertaan. Hän ei tiennyt isäni kuolemasta. Koska elämä oli sillä hetkellä kaaosta, en jaksanut/muistanut soittaa takaisin. Pari kolme viikkoa isän kuolemasta sain soitettua kaverille ja pahoittelin, etten ollut soitellut ja kerroin, että isäni oli kuollut ja minulla on ollut tosi vaikeaa. Kaveri totesi siihen, että on tässä ollut muillakin vaikeaa. Hänellä oli mennyt kuulemma poikki poikaystävänsä kanssa. Menin aivan sanattomaksi tuosta. Poikakaveri oli vieläpä niin tuore tapaus, etten ollut edes koskaan kuullutkaan hänestä. Olivat seurustelleet pari viikkoa. En koskaan oikein päässyt yli tuosta kaverin empatiakyvyn puutteesta ja välimme viilenivät kunnes katkesivat kokonaan.