Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Tuttavalleni, joka oli vuoden sisällä menettänyt kaksi läheistään, toinen tuttava oli tokaissut "ei kahta ilman kolmatta"...

"Ehkä niin oli tarkoitettu." Uskovainen ystäväni tokaisi, kun poikaystäväni oli kuollut väkivaltaisesti täysin yllättäen. Kyllä, pakko olla kohtaloa, että 25-vuotias puukotetaan täysin varoittamati keskellä kaupunkia. Sairastuin vaikeaan masennukseen ja melkein seurasin perässä, koko elämäni meni täysin palasiksi... ehkä se kaikki oli vain tarkoitettu? Vieläkin pistää vihaksi, että joku voi ajatella niin, vaikka olen oppinut elämään tapahtuneen kanssa jotenkin.

Tätini kuoli rintasyöpään. Kun työkaverini kuuli tästä, hän piti pitkän luennon siitä, miten naisten pitäisi Suomessa ymmärtää syödä paremmin, koska rintasyöpä johtuu huonosta ruokavaliiosta. Erityisesti ruisleipää pitäisi muistaa syödä päivittäin ja samoin mustikoita, koska sitten ei tule rintasyöpää. Ei ihan se mitä siinä tilanteessa olisi halunnut kuulla/kuunnella.

Puolisoni vanhemmat kuolivat samana talvena, minkä jälkeen hänen siskonsa purki tunteitaan kehittämällä tarpeetonta draamaa perinnönjaosta hänen, meidän aikuisten lasten ja lasten serkkujen kesken. Rahallista arvoa perinnöllä ei ollu juurikaan, mutta tunnearvoa ja käytännön järjestelyjä setvittävänä senkin edestä. Tilanne kärjistyi, ja siinä vaiheessa kun käly kävi uhkailemassa lastani lakimiehellä puutuin asiaan, muistutin häntä siitä miten asiat käytännössä toimivat kun perintö on testamentattu tavalla x ja selitin mitkä konkreettiset vaihtoehdot meillä on pesän jakamiseksi. Käly asetteli marttyyrin viitan harteilleen ja lopetti yhteydenpidon. 

Muutaman kuukauden kuluttua oma isäni kuoli yllättäen. Käly tuli tuomaan kukkia, eikä varsinaisesti sanonut mitään asiatonta, mutta esitti osanottonsa sellaisen virneen kera ettei jäänyt epäselväksi hänen olevan vahingoniloinen siitä, että minunkin vanhempani on nyt kuollut. Ellen olisi ollut vielä shokissa olisin varmasti sanonut että olisi mielummin jättänyt vierailematta kokonaan jos ei edes ole pahoillaan toisen menetyksestä. Vuosien jälkeenkin hämmästyttään millainen ihminen ei pysty tällaisessakaan tilanteessa asettaa kinaa hetkeksi sivuun tai tarjota minkäänlaista empatiaa. 

Työkaveri ( 46 v. mies) totesi rakkaan mummini kuoleman jälkeen että no se nyt oli jo vanha mitä siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli jo aiemmin jossain lapsuusmuisto-keskustelussa, mutta laitan tähänkin.

Olin 6-vuotias ja veljeni 2. Talomme takana oli lampi, jossa oli upottava mutapohja. Minut oli jätetty vahtimaan veljeä kun äiti oli navetalla ja isä peltotöissä. Veli karkasi ja lähti juoksemaan sinne lammelle, kompastui ja upposi. Yritin tietysti kaikin keinoin vetää häntä ylös sieltä. Pohja oli kuitenkin liian upottava. Pieni veljeni hukkui siihen lampeen.

Hautajaisissa tätini sähähti minulle "Mitäs lapsentap paja, onko nyt hyvä mieli kun saat kaiken huomion"

Varmaan normaaleille ihmisille sanomattakin selvää että tekisin mitä tahansa, että veljeni olisi yhä täällä.

Kuulivatko tai saivatko vanhempasi tietää tuosta? Miten kävi?

Aivan sairas ihminen

En koskaan uskaltanut kertoa, koska ajattelin että vanhempani pitäisivät minua syyllisenä myös. Ihan aikuiseksi asti tämä asia oli kuin painava möykky rinnassa ja syytin itseäni. Vasta terapiassa sain käsiteltyä asiaa jonkin verran ja tajusin, että tuollaisesta ei todellakaan ole oikein syyllistää 6-vuotiasta.

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli kuollut edellisenä yönä, ja menin työterveyshuoltoon nydymään sairaslomaa. Olin itkuinen ja sekaisin, en ollut nukkunut. Työterveyshoitaja totesi, että tlisdn ihmisen kuolema ei ole syy sairaslomaan. Olen ammatiltani sairaanhoitaja, ja en olisi kyennyt laskemaan esim lääkeannoksia oikein, koska olin niin sekaisin. Vasta kun kerrointämän ja sanoin, että en pysty vastaamaan potilaiden turvallisuudesta, antoi sairaslomaa. Antoi vain päivän sairaslomaa. Piti mennä yksityiselle läänärille, joka antoi viikon, kirjoitti unilääkkeet ja rauhoittavat. Näistä huolimatta en nukkunut kuin muutaman tunnin yössä.

Tätä minäkään en ymmärrä että kun ihmisellä on vastuu työstään ja musertava suru päällä, se ei muka olisi syy sairauslomaan tai haittaisi työntekoa. Itsekin olin asiakaspalvelutyössä kun isäni kuoli ja itkin kuin vesiputous. Miten ihmeessä olisin töitä pystynyt tekemään, etenkään kun piti asiakkaille lukea ääneen suruadressien tekstejä (näkövammaisille). Lääkäri mietti että millä termillä voi minulle sairauslomaa myöntää koska suruhan ei ole sairaus.  Eihän se ole mutta hirvittävä trauma jokaikiselle ihmiselle. Kirjoitti sitten traumaperäinen stressi tai jotain vastaavaa. Olisi ihan hyvin voinut kirjoittaa kuukaudenkin sairauslomaa hirvittävän korkean verenpaineen vuoksi. Lääkitystä en siihen saanut ja pitelin kaksin käsin päätäni kun "traumaperäinen stressi" hajotti aivojani. Onneksi selvisin hengissä, teini olisi menettänyt ainoan huolehtivan vanhempansa jos olisi huonosti käynyt. Joillakin (heikoilla) ihmisillä on valtava tarve kieltää suru ja itkeminen, on muka heikkouden merkki eikä sitä saa jäädä miettimään. Eräänkin naisen äiti kuoli ja miehensä pakotti hänet töihin ettei miettisi asiaa liikaa. Pitäähän surut surra pois eikä hautoa kuoren alle. 

Äitini kuoli Alzheimerin taudin riuduttamana, se oli pitkä ja kivulias aika. Esimies ei olisi halunnut antaa minulle sairaslomaa 3 päiväksi, vaikka lääkäri määräsi, koska olin väsynyt, enkä työkuntoinen, lisäksi minulla oli käytännön asioita hoidettavana toisella puolella maata.. Esimies totesi kuultuaan äitini sairaudesta: "No sehän oli sitten odotettavissa."

Se on odotettavissa, että meistä jokainen täältä lähtee, mutta hyvä entinen esimies: se tekee silti omaisille kipeää, ja siihen voi liittyä monta sellaista asiaa, joita ei tarvitse kertoa työpaikalla.

Työpaikka oli pieni yksikkö, alle 10 henkeä, mutta hautajaisten jälkeenkään esimies ei koskaan kysynyt, miten jaksan tai mitään.

Eräs aiempi esimieheni oli itse 2 viikkoa sairaslomalla, kun hänen iäkäs isänsä kuoli. Ei sitä kukaan ihmetellyt eikä paheksunut. Hän osasi myös suhtautua toisten suruun empaattisesti.

Isäni kuoli vähän yli 60-vuotiaana ihan yllättäen. Kaveri tuhahti, että vanhat nyt kuolee, mitä sinä suret. Hän oli itse jo yli 40 v.

"Otan osaa" on ihan hyvä. Ei siinä tarvitse Eino Leinoksi ryhtyä! 

Itse olen valitettavasti sortunut täydelliseen jäätymiseen. Työkaveri (ei läheinen) kertoi aivan ex tempore, että hänen poikaystävänsä on tehnyt itsemurhan. Sanoin jotain "ahaa" ja olin hiljaa kunnes hän alkoi puhua jostain muusta. Olin silloin kylläkin nuori, mutta hävettää edelleen.

Pikkuveljeni (silloin 19-v.) oli paikalla, kun 14-vuotias koiramme kuoli hänen silitellessään ja lohdutellessaan kuolevaa koiraa.

Tilanne oli rankka veljelleni kuten varmaan olisi ollut muillekin koiranomistajille. 

Minun anoppini totesi minulle päätään puistellen, silmiään pyöräytellen ja naureskellen:

"Heh heh, voi hyvä tavaton. En kyllä ole koskaan kuullut, että joku suree eläimen kuolemaa. Meillä kotona (lapsena maalla) sikakin teurastettiin joka jouluksi ja ei me (lapset) sitä surtu. Eikö tollanen koiran perään sureminen nyt ole vähän liioiteltua?" 

Minäkin olin itkenyt ko. koiran kuolemaa kovasti, mutta anopin kommentti oli niin jäätävää kuultavaa, että menin sitten tokaisemaan, että kyllä sinuakin harmittaisi, jos toinen pojistasi kuolisi.

Vierailija kirjoitti:

Mulle paras kaveri sanoi, että semmoista se on. Ja vaihtoi puheenaihetta.

Itsestä puolituntemattomien "otan osaa"-kommentit on taas ollut inhottavinta. Tiedän että tarkoittaa vaan hyvää mutta "otat osaa.. niin miten? Ketä se auttaa?". Olin tosin teini silloin

Juttelin kerran kaverini kanssa siskoni kuolemasta niin kaveri kuunteli hiljaa ja totesi vaan "paska juttu", joka tuntui itsestä paljon paremmalta, ei mitään turhia lätinöitä ja kliseitä. Kun isäni kuoli niin ehkä lohduttavin oli perhetuttavan kommentti "joskus se sattuu niin stanasti, mutta niin me vaan selvitään" ja tiukka halaus.

Koetaan kyllä suru tosi eri tavoin.

Jäin 38-vuotiaana kolmen pienen lapsen kanssa äkillisesti leskeksi. Tk-lekuri antoi viikon sairaslomaa ja sanoi, että tuohan on aivan normaalia ihmiselämää. Just.

Sisarukseni kuoli liikenneonnettomuuden jälkeen sairaalassa vammoihinsa, ehdimme mieheni kanssa kuolinvuoteelle.

Meillä sattui olemaan miehen naispuolinen ystävä käymässä juuri silloin kun saimme viestin tapahtuneesta ja piti päästä lähtemään välittömästi sairaalaan. Tää nainen heittäytyi hankalaksi, kahvittelu hänellä kesken ja eikö me nyt voitaisi heittää hänet kotiin ennen sairaalaan menoa. Lopulta löin taksirahat kouraan ja työnsin ovesta ulos.

Kaikista törkeintä oli, että hän tekstasi miehelleni sairaalaan: ”Joko se kuoli?” Noilla kolmella sanalla varmisti välien katkeamisen minun puolelta ikiajoiksi, enkä anna koskaan anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen valitettavasti sortunut täydelliseen jäätymiseen. Työkaveri (ei läheinen) kertoi aivan ex tempore, että hänen poikaystävänsä on tehnyt itsemurhan. Sanoin jotain "ahaa" ja olin hiljaa kunnes hän alkoi puhua jostain muusta. Olin silloin kylläkin nuori, mutta hävettää edelleen.

Tunnistan tuon jäätymisen. Tieto tulee niin odottamatta, ajattelee itse hyväntuulisena juttelevansa niitänäitä ja sitten toinen pudottaa "pommin". Vetäähän se sanattomaksi, etenkin jos toisesta ei näe päällepäin mitään merkkejä. Itse pillahdin itkuun kun puolituttu kertoi omaisensa kuolleen. Halasin mutta en osannut sanoa mitään. Oli omatkin surut vielä surematta.

Vierailija kirjoitti:

Jäin 38-vuotiaana kolmen pienen lapsen kanssa äkillisesti leskeksi. Tk-lekuri antoi viikon sairaslomaa ja sanoi, että tuohan on aivan normaalia ihmiselämää. Just.

No se ei kyllä ole ollenkaan normaalia että pienten lasten vanhempi kuolee. Se on normaalia että iäkäs vanhus kuolee. Kyllä pitäisi lääkäreille saada jotain koulutusta noihin tilanteisiin etteivät ihan mitä tahansa suustansa päästäisi.

"Saanko kysyä mitä tapahtui?" Kuolema on yleensä sen verran arka aihe, ettei kannata kysyä. Kertoja voi sen itse tuoda halutessaan esille. Joku "Voi ei, olen pahoillani! Mitä tapahtui?" olisi vielä ihan ymmärrettävä reaktio, mutta toi "Saanko kysyä" tarkoittaa vain sitä, että henkilö on utelias kuoleman suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Pikkuveljeni (silloin 19-v.) oli paikalla, kun 14-vuotias koiramme kuoli hänen silitellessään ja lohdutellessaan kuolevaa koiraa.

Tilanne oli rankka veljelleni kuten varmaan olisi ollut muillekin koiranomistajille. 

Minun anoppini totesi minulle päätään puistellen, silmiään pyöräytellen ja naureskellen:

"Heh heh, voi hyvä tavaton. En kyllä ole koskaan kuullut, että joku suree eläimen kuolemaa. Meillä kotona (lapsena maalla) sikakin teurastettiin joka jouluksi ja ei me (lapset) sitä surtu. Eikö tollanen koiran perään sureminen nyt ole vähän liioiteltua?" 

Minäkin olin itkenyt ko. koiran kuolemaa kovasti, mutta anopin kommentti oli niin jäätävää kuultavaa, että menin sitten tokaisemaan, että kyllä sinuakin harmittaisi, jos toinen pojistasi kuolisi.

Minä olisin heittänyt tuollaisen ihmisen pihalle eikä takaisin olisi tulemista edes anteeksipyynnön kera.

Isän kuolemasta ei puhuttu.Ei perheen eikä suvun kesken.Jos jotain puhetta oli niin todella vähän.

Kukaan ei kertonut mitä oli tapahtunut kun melko nuorena oli kuollut.

19-vuotiaana sain tietää mitä oli tapahtunut.Se oli todella surullista ja ikävää ja vei kriisiin.

Isäni kuoli aika yllättäen, pari päivää ehti olla sairaalassa.

Kuolemasta oli kulunut pari tuntia, kun appiukkoni soitti ja sanoi, että voitko käydä itse ostamassa heidän puolesta itselleni suruvalittelukukkakimpun. He maksaa sitten joskus sen minulle.

En käynyt.