Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Parikin kertaa kuullut aivan käsittämättömät lauseet.

1) Isäni teki itsemurhan kun olin teini-ikäinen.  Vuosia myöhemmin aikuisiällä silloinen puolisoni täräytti ilmoille, kun puhuimme jostain syystä ko.aiheesta : " onneksi olen pystynyt pitämään omat vanhempani elossa".

2) Sisareni menehtyi. Yksi ihminen sattui sitten kuulemaan asiasta ja "lohdutti" minua sanoilla  : " ai, luulin että jotain oikeasti vakavaa olisi tapahtunut".

Tänks.

Sun puoliso on todella ilkeä. Ei mikään normaali suusta päästetty sammakko, vaan puhdasta satuttamista.

Kun ei sanottu mitään. Kyseessä oli kuolleen isäni vanha, hänen hyvänä ystävänä pitämänsä, ystävä 

Iäkkään äitini kuoleman jälkeen moni sanoi, että olihan hän jo niin vanha. Niin olikin, mutta täysissä järjissään omassa asunnossaan elävä kasikymppinen, joka oli minun äitini ja kovin rakas ja tärkeä.

Isäni kuoleman jälkeen anoppini ei sanonut ottavansa osaa suruuni vaan että "ethän sä nyt aikuisena niin usein isääsi tavannutkaan. "

Isäni asui kaukana ja itsellä oli kaksi pientä, joista toinen vauva. Anopin poika eli lasten isä oli reissu hommissa tuolloin.Isäni kanssa olimme yhteyksissä monta kertaa viikossa ja näimme juhlapyhinä. Pahalta tuntuu anopin kylmyys silloin vuosia sitten, ja tuntuu edelleen. 

Äitipuoleni kuoli kun olin lapsi. Hän oli kuitenkin ollut elämässäni aina, niin kauan kuin muistan. Jotkut ihmetteli mitä minä oikein suren, eihän hän ollut biologinen vanhempani. Kun olin koulusta pois muutaman päivän äitipuolen hautajaisten vuoksi, opettaja ihmetteli miksi olin pois, kyseessähän oli vain äitipuoli.

Mieheni kuoli työtapaturmassa. Hänen työtoverinsa huikkasi kirkon pihalla, siunaustilaisuuteen saapuessani: "ja sieltä tulee iloinen leski" 

Hammaslääkäri, jonka luona juuri kuollut veli ja tämän vaimo olivat käyneet hoidattamassa hampaitaan jo vuosia, tokaisi leskelle, että nyt sun kuule täytyy etsiä joku toinen hammaslääkäri. 

"Otan osaa"

jepjep... Parempi kun pysyisit vain hiljaa.

Tästä ketjusta käy ilmi,  että kaikki mitä sanoo tai ei sano on väärin . 

Tän palstan asiantuntijoille taitaa olla pahinta sanottiin mitä tahansa. Sekin on pahinta ettei sanota mitään.

Hyvin huonoa suomea puhuva hyvin, hyvin töykeä nainen soitti ja ilmoitti, että äitini kuoli yllättäen leikkauksen komplikaatioihin. Ei pahoitellut tai ottanut osaa. 

Lähinnä ilmoitti, että nyt olisi haettava tavarat ja tunti aikaa hyvästellä, sitten menee kylmiöön. Ei lainkaan joustavuutta, eikä sosiaalisia taitoja. 

Isäni kuoltua esimies tuli juttelemaan minuutiksi kertoakseen, että häneltä on sentään kuollut jo molemmat vanhemmat, että sehän on vain normaalia elämää. Olin 25 -vuotias ja esimies jotain 60.

Yksi sisarus sanoi isämme kuolemasta, ettei tuntunut missään. Toinen naureskeli ja vitsaili sekä keskittyi perinnön suuruuteen. Äiti hehkutti miten ihanaa on nyt matkustella ja elää, kun ei ole sairautta perheessä. Oli aika yksinäinen olo surra. Ei olla läheisiä ei.

Läheiseni kuoli ja ex sanoi vaan harmi ja vaihtoi toisiin aiheisiin. meni 2 viikkoa niin hänen läheinen myös kuoli ja tokaisin myös vain harmi! Ja jatkoin muihin asioihin 😁

Kun mies kuoli, niin appiukko sanoi "et kai sä nyt kuvittele, että me ryhdytään sulle pankiksi ja jaettaisiin rahaa". 

Tampereen Stockmannin tiimivetäjä tokaisi kerrottuani rakkaan mummini kuolemasta että jo oli aikakin kuolla. Meinasin pyörtyä.

Mitään hirveän ilkeää tai täydellisen moukkamaista en onneksi ole joutunut kuulemaan. 

Ehkä eniten on hätkähdyttänyt joidenkin ihmisten täydellinen hiljaisuus. Itselläni esimerkiksi isäni kuollessa pari läheistä ystävääni ei sanonut yhtään mitään parin sanan tekstiviestiä lukuun ottamatta. Ei kukkia, ei kysymystä jaksamisestani, hautajaisjärjestelyistä tai mistään. Toisaalta taas oli muutamia yllättäviä, vähän etäisemmiltä kavereilta tulleita yhteydenottoja - todella empaattisia ja lämpimiä osanottoviestejä, kyselyjä jaksamisestani, ihanat kukatkin sain yhdeltä ihmiseltä ja monta lämmintä halausta.

Se myös on jäänyt mieleen, että muistotilaisuudessa osa ihmisistä ei omaa pelisilmää siihen, että ollaan kuitenkin hautajaisissa. Olin itse hyvin väsynyt ja surullinen läheiseni hautajaisissa ja oli pari vierasta, jotka aloittivat iloisen small talkin hymyssä suin, että mitenkäs sun työt ja mä sain just ylennyksen töissä, vaikka se naapuriyksikön Pirjo olikin pomolle sanonut näin ja ajattelin kuule nyt hakea tohon lisäkoulutukseen, mites se sun viime kevään täydennyskoulutus... Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja lähdinkin vain pois pöydästä, kun en jaksanut kuunnella. Olisin itse halunnut muistella vainajaa.

Olin menossa isäsi hautajasiin polkupyörällä. Kaikki oli jo valmiina ja pyhävaatteet pakattuna pukulaukuun. Veljeni soitti puolitoista tuntia ennen hautajaisia: "Sinulle ei ole tilaa autossa."

Muutoinkin olen tiennyt ja olisin tietänyt, ettei autossa ole minulle tilaa.

Ne ihmiset jäivät huonolla tavalla mieleen, jotka eivät sanoneet mitään. Yhden kanssa ystävyyskin jotenkin viileni tämän jälkeen. En vain voi ymmärtää noin moukkamaista käytöstä, ettei ystävää tueta millään lailla suuren surun ja menetyksen hetkellä, vaikka kuolema sitten itselle olisikin jotenkin vaikea aihe. 

Ihanana jäi mieleen se ystävä, joka tuli kotiin käymään kauniin surukukkakimpun kanssa ja halasi lämpimästi. Samoin jäi todella lämmin olo niiden muutaman ihmisen yhteydenotoista, jotka kyselivät omaa jaksamistani ja halusivat jollakin tavalla jakaa surua.  

Luulin erehdyttävästi ystäväkseni kun puhuin surustani , sain monologin: No , maailmahan ylikansoittuisi jos ihmisiä ei kuolisi pois.