Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveää ei ollut se, mitä sanottiin, vaan se, mitä ei sanottu.

Tiesin tuttujen tietävän, että isäni oli kuollut. Näin sen heidän ilmeestään. Silti he eivät saaneet sanotuksi yhtään mitään. Ikään kuin isääni ei olisi ikinä ollut olemassa. Ja silti isä oli heidänkin kaverinsa.

Tätä ketjua lukiessa ei tarvitse enää ihmetellä, miksi ihmiset ovat hiljaa ja välttelevät surevaa.

Haa, puolestaloukkaantuja!

Kuule, voi olla hiljaa ja läsnä, mutta ehkä mahdotonta sinulle. Harjoittele.

Lapsi kuoli leukemiaan. Äitini sanoi, että älä huoli, olet vielä niin nuori että ehdit tehdä toisen tilalle 🤕

Ei nyt hirveää, mutta tyylitöntä kuitenkin:

K-kauppa lähetti 2 kk vaimoni kuoleman jälkeen tiukkasävyisen kirjeen sisältönä, että ettenkö ymmärrä, etten saa käyttää vaimoni Plussa-korttin rinnakkaiskorttia hänen kuoltuaan. Kruununa päälle pahoittelu, mikäli viesti on aiheeton, vaan ei pahoittelua hänen kuolemastaan.

"Ai, siis kupsahtiko se?", kysäisi kaverini huolettomasti, kun kerroin, että kihlattuni oli kuollut moottoripyöräonnettomuudessa. Mitä hittoa tuohon voi edes vastata...joo kupsahti. 

"Tällaista tämä meidän työ on", tokaisi sairaanhoitaja kuolinvuoteen äärellä. Ikään kuin häntä olisi pitänyt sääliä siitä, että joutuu kohtaamaan työssään kuolemaa.

"No, mitä nyt tuntuu?"

Kun minua oltiin kastamssa yli 40- vuotta sitten eräs vanhempieni tuttava oli kesken minun kastamisen oli tullut sanoin isälleni että hänen veljensä ja oli jäänyt auton alle ja kuullu.( Siis eikö tuotakaan voinu odottaa kun kesken kasteen?)

Äitini kertoi tämän myöhemmin.

No 1976 kun tapahtui Patruunan tehtaan räjähdys jossa kuoli myös Sukulaiseni tämä oli Suuri onnettomuus sitten sotien jälkeen,

Ja sota- aikana jos lapsia ei laitettu sotalapseksi Ruotsiin Heitä jäi sitten orvoksi.ja Jopa on huutolaiseksi huutokaupattu taloon ja se sai joks osti halvalla, sitten luulin että nuo on jo pahoja ihmiskohtaloita näin ei ollut.

Ei sitten kun Ruotsis asuva tätini kuoli syytti minua ja veljeäni sitten hänen vanhempi siskonsa joka myös asu Ruotsis nuoremman siskonsa kuolemasta.

Ja minä ja Veljeni oltiin täällä Suomessa kuten vanhempani että meillä ei ollut osaa eikä arpaa tädin kuolemaan.

Eikä muillakaan Sukulaisil vieläkin oon saanut syytteet kuulla vaikka toi on nukkunut haudassa jo 20- vuotta.

No sitten kun äitini kuoli 2004 rintasyöpään voi sitä hirveää äitini tunteneet naiset miten he kehtaskin mua ryöpyttää .

Eikös äitis käyny manforafias( äs miten

Se on niin hankala sana sanon suoraan että eikö äitis käyny tissikuvis )

Eli kyllä sain kuulla väsyksiin asti tuota ja ei huolehtinut terveydestään eikö käyny lääkäris siis he oli kauheita. Kyllä äiti kävi tissikuvis ja silloin ei ollu näkynyt mitään.

Ja lääkäris.

Joo tässäpä jo tarpeeksi.

Kyllä oon kuullu kauhu juttuja tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi kuoli leukemiaan. Äitini sanoi, että älä huoli, olet vielä niin nuori että ehdit tehdä toisen tilalle 🤕

Ei kukaan järjellinen noin totea lapsenlapsensa kuoltua.

Lahko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi kuoli leukemiaan. Äitini sanoi, että älä huoli, olet vielä niin nuori että ehdit tehdä toisen tilalle 🤕

Ei kukaan järjellinen noin totea lapsenlapsensa kuoltua.

Lahko?

vanhanaikainen sanonta, jolla yritetään kertoa, että paska ja epäreilu juttu, me emme sille voi mitään. elämä kuitenkin jatkuu, älä muserru surun alle, vaan ala heti elämään normaalia arkea, niin saat sitten myös hengäshdysatukoa surusta.

Nämä ei ole kovin pahoja mutta kuitenkin jäivät mieleen perheenjäseneni itsemurhan jälkeen: ystäväni pohti, että onneksi teki sentään itsemurhan, niin meidän perheenjäsenten on helpompi hyväksyä se. Kun halusihan hän kuitenkin itse kuolla eikä kuollut esimerkiksi onnettomuudessa.

Toinen kaverini alkoi pohtia ja mässäillä yksityiskohdilla ja yritti tivata niitä minulta kaksi päivää tapahtuneen jälkeen. En todellakaan ollut valmis sen tyylisee keskusteluun siinä vaiheessa, jos koskaan.

Olin nuori kun rakas isäni kuoli. Silloinen avomieheni tokaisi ”huh, onneks mulla on mun isä, en tiedä mitä tekisin jos se kuolis ja hymyili itsekseen tyytyväisenä”. Se oli siinä tilanteessa jotenkin niin puistattavan turha kommentti, että muistan sen vielä vuosien jälkeen.

Pahalta tuntui myös se, että kun isäni oli kuollut, niin kaveriporukkani ei sanonut mitään. Kun puhuin asiasta, kaikki jähmettyivät, tuijottivat lattiaan ja odottivat, että ymmärrän vaihtaa puheenaihetta.

No onhan noita. Kun mieheni kuoli ja jäin yksin lasten kanssa, yhdet ystäväni jättivät minut aivan kokonaan yksin varmaan puoleksi vuodeksi. Ei soittoa, ei viestiä, ei mitään. Sitten kun törmättiin yhden kaverin luona, he sanoivat, että eivät ole pitäneet yhteyttä, koska tiesivät, että minun pitää saada surra rauhassa. Se loukkasi, sillä eivät he voineet sellaista mistään tietää. Sekin loukkasi, kun yksi läheinen ystäväni arveli, että mieheni kuolema johtui minun pahoista teoistani. Eräs sukulainen tokaisi hautajaisissa, että minulla on hyvin asiat, kyllä monelle muullekin kelpaisi ilmainen raha (tarkoitti lesken eläkettä ja kadehti sitä). Se myös loukkasi, kun törmäsin yhteen tuttavaan kadulla silloin heti kun mieheni oli kuollut, ja hänen kysyessään kuulumisia kerroin että näin oli käynyt. Hän tokaisi siihen, että olisi aivan kamalaa jos hänen miehensä kuolisi, että toivottavasti näin ei käy koskaan.

Mummoni oli minulle ja siskolleni hyvin tärkeä (isän äiti). Isällä oli viileät välit äitiinsä jostain syystä ja kun tämä kuoli, niin isäni alkoi tuskailla miten hän nyt jaksaa alkaa mitään kämppiä tyhjentämään ja hautajaisia järjestämään, kun hänen veljensäkään ei varmasti tule auttamaan. Ei ollut ainakaan noin päältä päin surullinen äitinsä poismenosta, vaan siitä miten hän nyt joutuu järjestämään kaikki.

Niin, olemme usein sanattomia kuoleman edessä. Lisäksi niin neuvottomia ja hämmentyneitä, ettemme osaa lohduttaa

Joku jopa tokaisee jotain tilanteeseen sopimatonta ja häpeää sitä kenties loppuelämänsä niin, ettei halua enää edes näyttäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Hän on nyt paremmassa paikassa"

Paitsi että ei ole koska kuoleman jälkeen ei ole mitään.

Ja jos oli ateisti tai pakana niin ei todellakaan ole paremmassa paikassa.

Siis toisin kuin sitten sinä röyhkeä uskovainen. Ei luulisi nykyään olevan enää tuollaista ysäriläistä kiihkouskovaisuutta.

Todellisuudessa sinä menet aikanasi myös todistetusti maan multiin tai tuleen ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Perustelet varmaan mielellään väitteesi?

Isotätini menetti ainoan poikansa, pienen 4 vuotiaan, joka alkoi yöllä valittaa vatsaansa, aamuun mennessä oli kuollut. Sodan jälkeen oli pulaa kaikesta, mutta oli silti aivan liikaa eräältä sukulaiselta pyytää menehtyneen lapsen vaatteita kesken hautajaisten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tämä nyt ei ollut kovin hirveää, mutta jäi erikoisena mieleen.

Tapasin kassajonossa yllättäen entisiä naapureita. He kysyivät isästäni. Kerroin hänen kuolleen. Odotin, että naapurit sanoisivat jotain osanottoon viittaavaa mutta sen sijaan he sanaakaan sanomatta kääntyivät poispäin. Ei mitään kommenttia. Ei siis todellakaan sanaakaan tämän jälkeen. Olin siitä eteenpäin kuin ilmaa.

Minusta on ihan turha väheksyä perinteisiä kliseitä kuten ikävä kuulla, otan osaa tms. Ne ovat ihan paikallaan ja ainakin parempi kuin täydellinen jäätyminen.

Minäkin olen kokenut samaa. Uskomatonta, että jotkut eivät osaa sanoa edes "Osanottoni"- tai "Olen pahoillani" -kliseetä. Eihän siinä tilanteessa tarvitse välttämättä sanoa mitään muuta. Mutta sillä tavalla tuo esiin, että huomioi edes puheen tasolla toisen kokeman menetyksen.

Kyllä oikeasti siinä voi olla kyse vain osaamattomuudesta, ei ilkeydestä. Olin teini-ikäinen ja jossain työharjoittelussa, kun ohjaajani tuli aamulla töihin ja kertoi työkavereilleen isänsä kuolleen, minä kuulin vain että jostain ne puhuvat, mutten kuullut mistä tai mitä kukin siihen vastasi. Kun ohjaaja tuli yhteiseen työhuoneeseemme ja kertoi minulle, en osannut sanoa mitään, möllötin vain tyhmänä. En oikeasti osannut, ei minulle oltu koskaan kotona opetettu miten muiden ihmisten kanssa käyttäydytään, enkä voinut seurata muiden työkavereiden esimerkkiä kun en kuullut keskustelua. Nykyään tiedän paremmin ja osaan sanoa ainakin osanottoni.

Kyllä se yleensä pitää paikkansa, että jos joku toimii typerästi niin todennäköisemmin se on tyhmyyttä kuin pahantahtoisuutta.

Äitini kuoleman jälkeen: "Se oli varmaan jo vanha?" Eli siis oli varmaan jo hyvä, että kuoli. Ihan työikäinen ihminen äitini oli. 

Kohta on sinun vuorosi...

Vierailija kirjoitti:

Se oli ”vaan sun kaveri”! Viitaten siihen että surin muka liikaa kaverini itsemurhaa.

Sama.

Jouduin tapahtuman jälkeen viikon saikulle, en pystynyt tekemään mitään.

Myöhemmin hakeuduin ammattilaisen pakeille puhumaan asiasta jotta saisin huonoa oloa purettua. Tämä vain kyseli kaikkea "Oliko lähisukulainen? Ai ei vai, no löysitkö sä sen tapahtuneen jälkeen? Ai et..." aivan kuin en voisi olla aivan pa*kana ilman että joko kyseessä on sukulainen tai että olis nähnyt vainajan.