Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hirveää ei ollut se, mitä sanottiin, vaan se, mitä ei sanottu.

Tiesin tuttujen tietävän, että isäni oli kuollut. Näin sen heidän ilmeestään. Silti he eivät saaneet sanotuksi yhtään mitään. Ikään kuin isääni ei olisi ikinä ollut olemassa. Ja silti isä oli heidänkin kaverinsa.

Tätä ketjua lukiessa ei tarvitse enää ihmetellä, miksi ihmiset ovat hiljaa ja välttelevät surevaa.

Osittain tämä on totta. Moni on yliherkkä kaikelle sanomiselle ja sanomatta jättämiselle, kun suru on akuutissa vaiheessa. Olen mukana leskiryhmässä ja sieltäkin löytyy monenmoista mielensäpahoittajaa, vaikka on päivänselvää, että sanoja on tarkoittanut pelkästään hyvää. Vaikka itse olen kokenut läheiseni kuoleman, niin en siltikään osaa sanoa oikeita sanoja juuri läheisensä menettäneelle. Tärkeintä on kuunnella surevaa, eikä tuputtaa omia neuvoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä, miksi jotkut pitävät tuota "otan osaa" huonona?

Onhan se vähän kliseinen, mutta kuitenkin neutraali. Itse miellän sen sellaiseksi, mitä sanotaan, kun ei oikein löydetä sanoja, mutta halutaan kuitenkin jollain tapaa huomioida toisen suru ja menetys.

Sillä hetkellä, kun on pahin suru, kaikki mitä ihmiset sanovat kuulostaa väärältä. 

"Otan osaa" Ei toisen suruun voi ottaa osaa.

"Olen pahoillani" Älä ole, ei se ollut sinun syytäsi. 

"Kuinka voit/jaksat?" Mitäpä veikkaat?

Neutraalit kommentit ovat silti parempia kuin töksäytykset, vaivaantunut hiljaisuus tai surevan välttely, mutta ne kuulostavat latteilta ja  merkityksettömiltä. 

Läheisen ihmisen itsemurhan jälkeen palasin töihin toipilaana, työteho oli ehkä 30% normaalista, jos sitäkään. Eräälle asiakkaalle (jonka nimeä en tiedä) aloin pahoitella hidasta työtahtiani ja kerroin, että läheiseni on äskettäin kuollut. Hän tunnisti tilanteeni ja kertoi, että hänen veljensä päätyi itsemurhaan joitakin vuosikymmeniä sitten. Ja että suru, joka alussa on musertava, muuntuu hiljalleen haikeaksi kaipaukseksi, jonka kanssa pystyy elämään, vaikka lähestä yhä olisi ikävä. Tuosta kohtaamisesta oli valtava tuki juuri siksi, että siinä ihminen oli aidosti läsnä, eikä vain hokemassa ulkoa opittuja fraaseja.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli jo aiemmin jossain lapsuusmuisto-keskustelussa, mutta laitan tähänkin.

Olin 6-vuotias ja veljeni 2. Talomme takana oli lampi, jossa oli upottava mutapohja. Minut oli jätetty vahtimaan veljeä kun äiti oli navetalla ja isä peltotöissä. Veli karkasi ja lähti juoksemaan sinne lammelle, kompastui ja upposi. Yritin tietysti kaikin keinoin vetää häntä ylös sieltä. Pohja oli kuitenkin liian upottava. Pieni veljeni hukkui siihen lampeen.

Hautajaisissa tätini sähähti minulle "Mitäs lapsentap paja, onko nyt hyvä mieli kun saat kaiken huomion"

Varmaan normaaleille ihmisille sanomattakin selvää että tekisin mitä tahansa, että veljeni olisi yhä täällä.

Todella suuri osanotto ensinnäkin. Olen ymmärtänyt,että maatilalla työskennellessä on toisinaan vaikea saada lomittajia ja pienten lasten vanhemmat ovat kiireisiä tilan töiden kanssa. Pienet lapset saattavat tällöin väistämättäkin viettää aikaa ilman vanhempiensa jatkuvaa vahtia. Se taakka, jota olet joutunut kantamaan lapsesta saakka pikkuveljesi kuoltua kuulostaa äärettömän raskaalta. Ikinä ei aikuinen saisi tuolla tavalla lapselle tulla sanomaan, vaikka kuinka suru painaisi. Traaginen onnettomuus, toivottavasti olet saanut tukea surussasi. ❤️

Vierailija kirjoitti:

"Hän on nyt paremmassa paikassa"

Paitsi että ei ole koska kuoleman jälkeen ei ole mitään.

Ja jos oli ateisti tai pakana niin ei todellakaan ole paremmassa paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Hän on nyt paremmassa paikassa"

Paitsi että ei ole koska kuoleman jälkeen ei ole mitään.

Ja jos oli ateisti tai pakana niin ei todellakaan ole paremmassa paikassa.

Siis toisin kuin sitten sinä röyhkeä uskovainen. Ei luulisi nykyään olevan enää tuollaista ysäriläistä kiihkouskovaisuutta.

Todellisuudessa sinä menet aikanasi myös todistetusti maan multiin tai tuleen ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Ei tää hirveintä ole, paitsi sivullisen korviin ehkä. Me olemme kaveripiirissä pohtineet kuolemaa, sen raadollisuutta, sen "pyhyyttä" (joka on täysin uskonnon pilaama asia) ja kulttuurillisia eroja.

Siksi en yllättynyt, kun 2v sitten isäni hautajaisissa kaverini tuli muistotilaisuuden lopussa luokseni ja sanoi "No niin, madot saivat omansa, lähdetäänkö bisselle".

Sukuni kauhistui ja liukenin pappia kiittelemättä paikalta. Tästä olen kuullut paljon juttua ja kaverillani on porttikielto äitini kotiin, äitini perivanhoillista ajatusmaailmaa tuo järkytti aika paljon.

Mutta, elämä jatkuu niillä jotka tänne jää, sielu etsii uuden elämän (täällä oli hyvä ketju siitä) eikä isällä ole enää kipuja tai sitä tupakantuskaa. Olkaa armollisia itsellenne, mutta kunkioittakaa muita ihmisiä ja heidän arvojaan.

Shakespearen ja Baudelairen lukijana arvostaisin ja täysin ymmärtäisin samanhenkiseltä läheiseltä ystävältä.

Pikkusiskoni kuoli yllättäen ollessamme molemmat parikymppisiä. Olemme yh-äidin ainoat lapset, isä ei koskaan ole ollut kuvioissa. Olimme hyvin läheisiä. Hautajaisissa eräät sukulaiset tulivat joukolla sanomaan, että tiedänhän minä että minä en saa nyt murtua, vaan minun täytyy pysyä vahvana, jotta voin pitää äidistäni huolta.  Osui arkaan paikkaan, sillä olimme äidin kanssa purkaneet shokkiamme ottamalla yhteen esimerkiksi hautajaisjärjestelyistä, ja tunsin tästä syyllisyyttä. Lisäksi minulla on taipumusta kaihtaa kaikenlaista avun pyytämistä. Onneksi joku järki pakotti päässä siinä, ettei tässä voida näin toimia, ja menimmekin äidin kanssa kumpikin tahoillamme kriisiapuun ja terapiaan. Näin jaksoimme tukea toisiamme positiivisella tavalla kaatumatta kumpikaan toisen niskaan. 

Joskus kuulen samanlaisia kommentteja heitettävän myös toisin päin, että lapsensa menettäneen vanhemman täytyisi 'pysyä vahvana' eloon jääneiden lastensa tähden. Yritän itse kokemukseni vuoksi kitkeä tälläistä toksista pärjäämiskulttuuria parhaani mukaan, ja kehoittaa kaikkia menetyksen kohdanneita hakemaan apua itselleen ja huolehtimaan itsestään. Ei nyky-yhteiskunnassa todellisuudessa ole tilannetta, jossa yksittäinen ihminen 'ei voi romahtaa, vaan on pakko jaksaa', vaikka usein maalaamme itsemme omissa ajatuksissa sellaiseen nurkkaan. Todellisuudessa romahtamista ei voi estää, sitä voi vain viivyttää. Parasta siis hankkia apua aikaisessa vaiheessa. 

Vierailija kirjoitti:

Pikkusiskoni kuoli yllättäen ollessamme molemmat parikymppisiä. Olemme yh-äidin ainoat lapset, isä ei koskaan ole ollut kuvioissa. Olimme hyvin läheisiä. Hautajaisissa eräät sukulaiset tulivat joukolla sanomaan, että tiedänhän minä että minä en saa nyt murtua, vaan minun täytyy pysyä vahvana, jotta voin pitää äidistäni huolta.  Osui arkaan paikkaan, sillä olimme äidin kanssa purkaneet shokkiamme ottamalla yhteen esimerkiksi hautajaisjärjestelyistä, ja tunsin tästä syyllisyyttä. Lisäksi minulla on taipumusta kaihtaa kaikenlaista avun pyytämistä. Onneksi joku järki pakotti päässä siinä, ettei tässä voida näin toimia, ja menimmekin äidin kanssa kumpikin tahoillamme kriisiapuun ja terapiaan. Näin jaksoimme tukea toisiamme positiivisella tavalla kaatumatta kumpikaan toisen niskaan. 

Joskus kuulen samanlaisia kommentteja heitettävän myös toisin päin, että lapsensa menettäneen vanhemman täytyisi 'pysyä vahvana' eloon jääneiden lastensa tähden. Yritän itse kokemukseni vuoksi kitkeä tälläistä toksista pärjäämiskulttuuria parhaani mukaan, ja kehoittaa kaikkia menetyksen kohdanneita hakemaan apua itselleen ja huolehtimaan itsestään. Ei nyky-yhteiskunnassa todellisuudessa ole tilannetta, jossa yksittäinen ihminen 'ei voi romahtaa, vaan on pakko jaksaa', vaikka usein maalaamme itsemme omissa ajatuksissa sellaiseen nurkkaan. Todellisuudessa romahtamista ei voi estää, sitä voi vain viivyttää. Parasta siis hankkia apua aikaisessa vaiheessa. 

Ehkä vauvapalstan historian hienoin kommentti.

Vierailija kirjoitti:

"Olikste läheisiä"?

Ensimmäinen mitä myöhäisteini-iän poikaystävän suusta tuli kun kerroin isänisäni kuolleen. Ei ottanut osaa eikä suusta tuon lisäksi muuta sitten tullutkaan.

Minusta tuo oli nätisti kysytty.

Vierailija kirjoitti:

"Ystäväni" ei sanonut mitään. Katsoi minua tyhjä ilme kasvoillaan ja alkoi sitten puhua jostain muusta.

Siinä kohtaa tiesin, että se ihmissuhde oli siinä. "Ystäväni" oli ollut sairaalahoidossa samaan aikaan kuin kuollut läheisenikin ja olin käynyt samalla kertaa tervehtimässä usein molempia.

Olivatko he samalla osastolla potilaina? Todennäköisesti tapahtunut "liippasi liian läheltä" ystävääsi ja siksi hän meni sanattomaksi. Tarkoitus tuskin oli loukata sinua.

Muistan kun eräs mies kuoli syöpään alle 50v ja leski kertoi miten sisarensa oli soittanut ja sanonut että sairastuminen oli Jumalan kosto siitä että elämässä on mennyt liian hyvin. Iso omakotitalo ja varallisuutta. Tämä sisar tiedetään mielenterveysongelmaiseksi eli kiivaaksi uskovaiseksi, mutta kyllähän tuollainen satuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Pikkusiskoni kuoli yllättäen ollessamme molemmat parikymppisiä. Olemme yh-äidin ainoat lapset, isä ei koskaan ole ollut kuvioissa. Olimme hyvin läheisiä. Hautajaisissa eräät sukulaiset tulivat joukolla sanomaan, että tiedänhän minä että minä en saa nyt murtua, vaan minun täytyy pysyä vahvana, jotta voin pitää äidistäni huolta.  Osui arkaan paikkaan, sillä olimme äidin kanssa purkaneet shokkiamme ottamalla yhteen esimerkiksi hautajaisjärjestelyistä, ja tunsin tästä syyllisyyttä. Lisäksi minulla on taipumusta kaihtaa kaikenlaista avun pyytämistä. Onneksi joku järki pakotti päässä siinä, ettei tässä voida näin toimia, ja menimmekin äidin kanssa kumpikin tahoillamme kriisiapuun ja terapiaan. Näin jaksoimme tukea toisiamme positiivisella tavalla kaatumatta kumpikaan toisen niskaan. 

Joskus kuulen samanlaisia kommentteja heitettävän myös toisin päin, että lapsensa menettäneen vanhemman täytyisi 'pysyä vahvana' eloon jääneiden lastensa tähden. Yritän itse kokemukseni vuoksi kitkeä tälläistä toksista pärjäämiskulttuuria parhaani mukaan, ja kehoittaa kaikkia menetyksen kohdanneita hakemaan apua itselleen ja huolehtimaan itsestään. Ei nyky-yhteiskunnassa todellisuudessa ole tilannetta, jossa yksittäinen ihminen 'ei voi romahtaa, vaan on pakko jaksaa', vaikka usein maalaamme itsemme omissa ajatuksissa sellaiseen nurkkaan. Todellisuudessa romahtamista ei voi estää, sitä voi vain viivyttää. Parasta siis hankkia apua aikaisessa vaiheessa. 

Kyllä minun oli vain pakko jaksaa alaikäisten lasteni takia. En kestä ajatellakaan sitä hätää ja turvattomuutta, mitä heidän mielissään olisi ollut, jos minäkin olisin romahtanut täysin toimintakyvyttömäksi heidän isänsä kuoleman jälkeen. Kukaan vieras ihminen ei olisi heille pystynyt korvaamaan äitiä, joten pysyin vahvana. Jatkoin arkeamme mahdollisimman normaalisti. Jatkoin töitäni, jotta pystyimme pitämään kotimme ja lapset saivat näin säilyttää tutun ja turvallisen koulun ja ystävyyssuhteensa. Näin jälkikäteen ajateltuna se kaikki on ollut meille vain hyväksi. Toimintakykyni säilyi, vaikkakin vähän alentuneesti, mutta sieltä surun pohjalta oli helpompi ponnistella ylöspäin, kun muut asiat elämässä jatkuivat ennallaan. Vaikka työkin tuntui aluksi kovin raskaalta, niin se toimi silti samalla terapiana. Ei tarvinnut täysipäiväisesti rypeä omassa surkeudessaan ja pyöritellä ikäviä asioita mielessään, vaan töissä sai tavallaan surusta lepotauon, kun joutui keskittymään muihin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Olikste läheisiä"?

Ensimmäinen mitä myöhäisteini-iän poikaystävän suusta tuli kun kerroin isänisäni kuolleen. Ei ottanut osaa eikä suusta tuon lisäksi muuta sitten tullutkaan.

Minusta tuo oli nätisti kysytty.

Jep. Tai no, kivemminkin olisi voinut muotoilla ja jotain muutakin olisi voinut sanoa. En ole itse ikinä ollut läheinen isovanhempieni kanssa (paitsi minut kasvattaneen isänäidin, mutta pidin häntä äitinäni enkä isovanhempana) joten heidän kuolemansa eivät herättäneet minussa tunteita. Siksi välillä on vaikea muistaa, että joillekin isovanhemmat ovat todella tärkeä osa elämää.

Rakas lapsuudenystäväni teki itsemurhan ja juuri kun olin kuullut uutisen, toinen ystävä soitti ja kysyi nähtäisiinkö terassilla. Shokissa sain juuri ja juuri mentyä paikalle ja tottakai ajatukseni oli että voidaan yhdessä purkaa tilannetta ja saisin surra häntä. Kerroin tästä järkyttyneenä ja itku silmässä ja hän tokaisi kylmänviileästi: "No sit se kuoli." Alkoi sit puhua omista asioistaan. Tärkeintä oli näköjään se että sai seuraa terassille juomaan kanssaan eikä kiinnostanut edes ottaa osaa. Tästä hetkestä lähtien tajusin että oli ihan tunnekylmä ihminen ja äärettömän itsekäs. Ei olla enää tekemisissä.

Olin 8- vuotias, kun isäni kuoli. Olin "isän tyttö" ja menetys todella kova. Hautajaisissa isän äiti tokaisi minulle kiukkuisesti "lopeta itkeminen ja häpeä!" Muistan vieläkin kuinka vaikea oli ymmärtää se, että ei saa itkeä. Näin lapsuudessani pitkään unia, joissa isä kaikkosi luotani tuulisella viljapellolla. Isä kuoli syksyllä ja ilmassa oli viljapellon tuoksu. On hyvin lohdullista ajatella, että jossain siellä isä minua odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin 8- vuotias, kun isäni kuoli. Olin "isän tyttö" ja menetys todella kova. Hautajaisissa isän äiti tokaisi minulle kiukkuisesti "lopeta itkeminen ja häpeä!" Muistan vieläkin kuinka vaikea oli ymmärtää se, että ei saa itkeä. Näin lapsuudessani pitkään unia, joissa isä kaikkosi luotani tuulisella viljapellolla. Isä kuoli syksyllä ja ilmassa oli viljapellon tuoksu. On hyvin lohdullista ajatella, että jossain siellä isä minua odottaa.

Typerä mummo reagoi omaan suruunsa ja stressiinsä hyökkäämällä heiveröisen kimppuun. Mummo ei jatkoon!

Nämä on aina vaikeita tilanteita. Itse en ole vielä kokenut kenenkään erittäin läheisen kuolemaa, mutta ne joita olen menettänyt, olen varmaan ollut muiden silmään kamalan tunnekylmä. Esim. Isoäitini hautajaisissa kaikki muut serkut sedät ja tädit yms yms itkivät silmät päästään, minä olin ihan ok asian kanssa, kyseessä oli pitkään alzhaimerista kärsinyt 90-vuotias, luulen että hänenkin oli parempi olla kuollut kuin jatkaa kituuttamista. Muille välitin suruvalittelut, varmaan heidän mielestään väärällä tavalla. Ja joskus jos olen ihan teoriassa miettinyt miltä tuntuu kun oma äiti tai puoliso kuolee, luulen että pärjään ilman suuria romahduksia, vaan mietin käytännön asioita. Oman lapsen kuolemasta en kuitenkaan varmaan koskaan palautuisi.

Siskoni kuoleman jälkeen soitin yhden kerran (siis tasan yhden) kerran parhaalle lapsuuden ystävälleni puhuakseni asiasta. Oli siis kuullut asiasta jo aiemmin, viestinä, mutta hautajaispäivänä/sitä edeltävänä en muista kumpi soitin siis ystävälleni.

Kun koitin itkien puhua siskostani, oli kommentti suunnilleen tämä: "eiks sulla tota maija oo ketään muuta jolle jutella näistä asioista?"...

Olin silloin liian shokissa sanoakseni mitään napakkaa takaisin, mutta ymmärsin silloin että ystävyys oli ollut ystävyyttä vain minun puoleltani vuosia.

Osanotto,joo ei mitään kiirettä. Ehtii huoneen tyhjentää vielä huomisen aamupäivän aikana! Mä soitan niille,et tulevat vasta iltapäivällä...

- Hoitokodin johtaja tädin kuoleman jälkeen..

Vierailija kirjoitti:

Esikoisemme syntyi kuolleena. Kerroin siskolleni, että minulla oli koko raskauden ajan vahva tunne, ettei raskaus pääty hyvin. Siskon kommentti "Ai sinä taisitkin toivoa, että tässä käy näin?" Ja hänen ammattinsa on psykiatrinen sairaanhoitaja. 

Tyhmin tuntemani ihminen, oma perheenjäseneni, on psykiatri. Ei alalle älyä niinkään tarvita kuin paksu perse, jotta jaksaa istua paljon