Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, jos aikuisena jonkun elämän tärkein ihminen on yhä äiti. On jäänyt aikuistumatta.

Ensin tulee oma puoliso ja lapset, sitten rakkaat lemmikit joiden kanssa elän, sitten muuta sukua. 

Sinun outo johtopäätöksesi tuo on, että jos joku haluaa selvittää välejään vanhempansa kanssa, se tarkoittaa, että vanhempi on "elämän tärkein ihminen" eikä ole aikuistuttu. Normaalisti ihmisten elämään mahtuu monia tärkeitä ihmissuhteita, ja jos niissä jokin hiertää, tottakai se pyritään selvittämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, jos aikuisena jonkun elämän tärkein ihminen on yhä äiti. On jäänyt aikuistumatta.

Ensin tulee oma puoliso ja lapset, sitten rakkaat lemmikit joiden kanssa elän, sitten muuta sukua. 

Miten se, että haluaa keskustella äitinsä kanssa, tarkoittaa, että äiti on jotenkin elämän keskushenkilö?

 

 

 

Tästä keskustelusta ainakin saa sen kuvan että vielä 50-vuotiaana elämä ja ajatukset pyörivät äidissä, äiti ennen, äiti nyt, äiti eestä, äiti takaa. 

 

Olet vain itse sekaisin päästäsi.

Vierailija kirjoitti:

"Jos kerran haluat hänen saavan rakkautta, lempeyttä ja ystävyyttä, miksi haluat vääntää veistä haavassa ja kritisoida, käydä läpi vuosikymmenten takaisia virheitä. Mitään suhdetta ei rakenneta kritiikillä ja vaatimuksella pyytää anteeksi vuosikymmenten takaisia virheitä. Jos todella haluat luoda suhteen vielä ennen hänen poismenoa, annat anteeksi ja unohdat vaikkei hän sinulta anteeksi pyytäisikään."

 

Mitä jos kyseessä olisi koulukiusaaminen? Jos joku olisi kiusannut toista vaikkapa toisen asteen loppuun, 12 vuotta, ja sitten päättäisikin, että oikeastaan, haluankin olla tuon tyypin ystävä. Muuttuisiko yli vuosikymmenen kestänyt kiusaaminen ystävyydeksi siten, että kiusattu vain, simsalabim, antaisi anteeksi kiusaajalleen (vaikkei tämä pyytäisikään) ja unohtaisi? Ilman, että nämä ihmiset koskaan puhuisivat siitä, mitä heidän välillään on aiemmin tapahtunut? Näinkö mielestäsi ihmissuhteet toimivat?

Koska ketjutukset eivät toimi, yllä ei näy mihin ylimmäinen kappale oli vastaus. Siinä vastattiin kommenttiin, jossa tytär kertoi haluavansa äidin saavan rakkautta, lempeyttä ja ystävyyttä huolimatta siitä, että äiti on kohdellut häntä väärin lapsena.

Kommenttisi ei siis ole verrattavissa tuohon tilanteeseen, jossa kiusaaja päättäisi haluavansa olla ystävä. 

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

Eiköhän se ole niin ettei ne menestyneet lapset kaipaa vaatimattomia vanhempiaan muistuttamaan lähtökohdistaan.  Mihinkään kateuteen en usko.

Luonnollista jos se yksi jäi kotikaupunkiin ja valmistui "ammattiin" hän ei tunne niin suurta häpeää taustastaan, suhde häneen ja hänen puolisoonsa on mutkattomampi  kuin siihen kaukaiseen lapseen ja hänen jäykkään ja muodolliseen puolisoonsa.

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, jos aikuisena jonkun elämän tärkein ihminen on yhä äiti. On jäänyt aikuistumatta.

Ensin tulee oma puoliso ja lapset, sitten rakkaat lemmikit joiden kanssa elän, sitten muuta sukua. 

Tämä. Joillakin se napanuora ei katkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

 

 

Eiköhän se ole niin ettei ne menestyneet lapset kaipaa vaatimattomia vanhempiaan muistuttamaan lähtökohdistaan.  Mihinkään kateuteen en usko.

Luonnollista jos se yksi jäi kotikaupunkiin ja valmistui "ammattiin" hän ei tunne niin suurta häpeää taustastaan, suhde häneen ja hänen puolisoonsa on mutkattomampi  kuin siihen kaukaiseen lapseen ja hänen jäykkään ja muodolliseen puolisoonsa.

Ihmeellistä selostusta. Kuka puhui kotikaupunkiin jäämättömyydestä, ammateista tai puolisosta? Kuka puhui kotihäpeästä? 

:D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

 

 

Eiköhän se ole niin ettei ne menestyneet lapset kaipaa vaatimattomia vanhempiaan muistuttamaan lähtökohdistaan.  Mihinkään kateuteen en usko.

Luonnollista jos se yksi jäi kotikaupunkiin ja valmistui "ammattiin" hän ei tunne niin suurta häpeää taustastaan, suhde häneen ja hänen puolisoonsa on mutkattomampi  kuin siihen kaukaiseen lapseen ja hänen jäykkään ja muodolliseen puolisoonsa.

Tai se kotikaupunkiin jäänyt lapsi on se, johon vanhempi on tarrautunut. Yhtä lailla vääränlaista huomiota on saanut se kultalapsi eivätkä he yleensä voi lähteä kokeilemaan siipiään, koska vanhempaa ei voi jättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

 

 

Eiköhän se ole niin ettei ne menestyneet lapset kaipaa vaatimattomia vanhempiaan muistuttamaan lähtökohdistaan.  Mihinkään kateuteen en usko.

Luonnollista jos se yksi jäi kotikaupunkiin ja valmistui "ammattiin" hän ei tunne niin suurta häpeää taustastaan, suhde häneen ja hänen puolisoonsa on mutkattomampi  kuin siihen kaukaiseen lapseen ja hänen jäykkään ja muodolliseen puolisoonsa.

Seuraa keskustelua. Yksi kirjoitt että äiti kadehtii menestyneitä lapsia eikä siksi tule käymään. Käy vaan napanuorassa olevan vähemmän menestyneen luona.

Keskustelut ovat kokonaisuuksia, hitaalle lukijalle ehkä vaikeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

 

 

Eiköhän se ole niin ettei ne menestyneet lapset kaipaa vaatimattomia vanhempiaan muistuttamaan lähtökohdistaan.  Mihinkään kateuteen en usko.

Luonnollista jos se yksi jäi kotikaupunkiin ja valmistui "ammattiin" hän ei tunne niin suurta häpeää taustastaan, suhde häneen ja hänen puolisoonsa on mutkattomampi  kuin siihen kaukaiseen lapseen ja hänen jäykkään ja muodolliseen puolisoonsa.

Miksi se menestynyt lapdi siellä jossain sitten kiukutttelee ja juoksee terapiassa kun äiti ei käy.

Liekö se kenenkään takertumista jos lähelle sijoittunut lapsi tulee läheisemmäksi? 

P.s. omat lapseni on kaikki kaukana, nähnyt vaan että lähellä olevaa mummotellaan, ei tutut lähde kovin usein jonnekin 500 kmn päähän.

"Koska ketjutukset eivät toimi, yllä ei näy mihin ylimmäinen kappale oli vastaus. Siinä vastattiin kommenttiin, jossa tytär kertoi haluavansa äidin saavan rakkautta, lempeyttä ja ystävyyttä huolimatta siitä, että äiti on kohdellut häntä väärin lapsena.

Kommenttisi ei siis ole verrattavissa tuohon tilanteeseen, jossa kiusaaja päättäisi haluavansa olla ystävä."

Vastasin lainaamani näkemykseen siitä, miten ihmissuhteita luodaan ja rakennetaan. Ihan vastaava tilanne, jos vanhempansa kiusaama lapsi haluaa rakentaa paremman suhteen vanhempansa kanssa. Ei se tapahdu vain katsomalla läpi sormien vuosikymmenten kaltoinkohtelua. Toki näin päin lapsen on lopulta hyväksyttävä, jos vanhempi ei näe väleissä mitään korjattavaa/ei halua kehittää suhdettaan lapseen. Silloin eteenpäin päästäkseen lapsen on opeteltava päästämään irti ja suremaan menetyksensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän näille samaisille vanhemmille voi puhua mistään tämä päivänäkään tapahtuneista asioista tai tilanteista joissa olisivat loukanneet tai kohdelleet törkeästi. Meidän perhettä isovanhemmat kohtelivat todella törkeästi, ihan kellä tahansa vähääkään edes normaalilla ihmisellä välit olisivat menneet sellaisen jälkeen ja niinhän ne menivätkin. Mitään eivät ole halunneet keskustella, pahoitella edes tilannetta tai mitään. Silti syyllisestään siitå että ei pidetä yhteyttä. Ollaan aivan kauheita vanhempia kun ollaan viety lapsenlapsilta isovanhemmat jne. Itse eivät tee mitään, kaiken jättävät meille mitä tulee välien mahdolliseen korjaamiseen. 

 

Lapsethan eivät koskaan puhu pahasti vanhemmilleen ja appivanhemmilleen. Tekopyhyys oikeen loistaa täällä.

Sinusta loistaa uhriutuminen. Olen kokenut niin monta kertaa sen, että ihan normaali keskustelu on mahdotonta kaltaistesi kanssa. Vaikka miten yrittäisi nätisti oman sanomisensa asetella, niin sieltä tulee vastaan vain hyökkäys. Se hyökkäys oikeutetaan sillä, että lapsi joskus sanoi pahasti, niin se antaa sinunlaisellesi luvan hyökätä ja loukata monin verroin pahemmin. Vaikka lapsi ehkä olisi juuri halunnut selittää miksi sanoi kuten sanoi, mutta se ei teidänlaistenne kanssa onnistu.

Ehkä sinä koet, että kaikki tylytkin sanomisesi on vain lastesi parhaaksi ja olet sitä mieltä, että et ole koskaan loukannut ketään. Lapsesi sen sijaan sinua usein. 

Minusta on hiukan hälyttävää, että syyllisyyttä lastemme tarpeesta keskustella. Miksi? Mikä sen syyllisyyden aiheuttaa? Siksikö on hankalaa keskustella, koska te tiedätte että olisitte voineet toimia toisin ja siksi tunnette syyllisyyttä? 

Jos ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä, silloin ei ole tarvetta syyllistyä!

"Ihmeellistä selostusta. Kuka puhui kotikaupunkiin jäämättömyydestä, ammateista tai puolisosta? Kuka puhui kotihäpeästä? 



:D"

Eipä tällaisesta keskustelusta oikein mitään tule, kun tämä yksi keksii päästään näitä elämäntarinoita muille kommentoijille. Todella outoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, jos aikuisena jonkun elämän tärkein ihminen on yhä äiti. On jäänyt aikuistumatta.

Ensin tulee oma puoliso ja lapset, sitten rakkaat lemmikit joiden kanssa elän, sitten muuta sukua. 

Tämä. Joillakin se napanuora ei katkea.

Eikä joillain kulje hissi vintille asti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

 

 

Eiköhän se ole niin ettei ne menestyneet lapset kaipaa vaatimattomia vanhempiaan muistuttamaan lähtökohdistaan.  Mihinkään kateuteen en usko.

Luonnollista jos se yksi jäi kotikaupunkiin ja valmistui "ammattiin" hän ei tunne niin suurta häpeää taustastaan, suhde häneen ja hänen puolisoonsa on mutkattomampi  kuin siihen kaukaiseen lapseen ja hänen jäykkään ja muodolliseen puolisoonsa.

Puolisokin aika paljon vaikuttaa mihin kukin asettuu asumaan. Jo jollain lukupäätä lääkäriksi/lakimieheksi/di:ksi. Toisen haave olla kosmetologi tai putkimies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä se keskustelu ei muuta mitään. On vanhempia, joiden on vaikea nähdä aikuisen lapsen menestys ja kodin elämäntavasta irtautuminen. Se voi näkyä käymättömyytenä ja muunakin etäisyytenä, koska kateus on vaikea tunne. Ja erityisesti silloin, kun se kateus kohdistuu omaan lapseen. Ne sisarukset joilla napanuora on vieläkin kiinni kodissa, ovat helpompia seuralaisia. 

 

 

Eiköhän se ole niin ettei ne menestyneet lapset kaipaa vaatimattomia vanhempiaan muistuttamaan lähtökohdistaan.  Mihinkään kateuteen en usko.

Luonnollista jos se yksi jäi kotikaupunkiin ja valmistui "ammattiin" hän ei tunne niin suurta häpeää taustastaan, suhde häneen ja hänen puolisoonsa on mutkattomampi  kuin siihen kaukaiseen lapseen ja hänen jäykk

Miksi se menestynyt lapdi siellä jossain sitten kiukutttelee ja juoksee terapiassa kun äiti ei käy.

Liekö se kenenkään takertumista jos lähelle sijoittunut lapsi tulee läheisemmäksi? 

P.s. omat lapseni on kaikki kaukana, nähnyt vaan että lähellä olevaa mummotellaan, ei tutut lähde kovin usein jonnekin 500 kmn päähän.

Keskustelua haluamattomien äitien keskusteluhaluttomuus johtunee samasta, missä joissain parisuhteissa miehen haluttomuus puhua. Ei osata puhua ja mennään kipsiin, kun vastapuoli osaa paremmin. 

Tämä vaan ilmenee loukkaavalla tavalla. Asiallisiinkin viesteihin saadaan vastauksia, joissa on asiattomia, vähätteleviä, loukkaavia ja riitaahaastavia ilmauksia. Huomaatteko edes itse sitä? Siinä on yksi syy siihen, miksi teitä kartellaan. 

Vierailija kirjoitti:

"Ihmeellistä selostusta. Kuka puhui kotikaupunkiin jäämättömyydestä, ammateista tai puolisosta? Kuka puhui kotihäpeästä? 



:D"

 

Eipä tällaisesta keskustelusta oikein mitään tule, kun tämä yksi keksii päästään näitä elämäntarinoita muille kommentoijille. Todella outoa.

"Äiti tuntee kateutta minua menestynyttä kohtaan, siksi ei käy, käy vaan "napanuori kiinni olevassa".

Tuossa on ylpeys, väheksyntä, katkeruus, sisarkateus, omat ongelmat, kaikki samassa lauseessa. Äiti kaivataan vaikka koetaan olevansa paljon äidin yläpuolella

Vierailija kirjoitti:

Eikös terapiaan mennä saamaan " vapaudu omasta vastuustasi" kortti koska kaikki on äidin syytä.

Moni sanoo näin. Mistä tämä ajatus on lähtöisin?

Sehän on vastuullista ottaa omaa elämäänsä sarvista ja tehdä se työ vaikka se on raskasta.

Eikä terapiassa etsitä syyllistä mihinkään vaikka syitä ehkä pohditaan, kaksi eri asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, jos aikuisena jonkun elämän tärkein ihminen on yhä äiti. On jäänyt aikuistumatta.

Ensin tulee oma puoliso ja lapset, sitten rakkaat lemmikit joiden kanssa elän, sitten muuta sukua. 

No niinhän asia periaatteessa on, kuten sanoit. Jos lapsi saa vanhemmiltaan tarpeeksi paljon tarpeeksi huonoa kohtelua niin se sairastuttaa lapsen.

Ja tällainen sairastutettu/traumatisoitunut lapsi ei usein ehkä osaa aidosti irtautua hänet sairaaksi tehneistä vanhemmista vaan jää epäterveesti riippuvaiseksi heistä. Ja toivoo toivomasta päästyäänkin, että vanhempi kuitenkin silti rakastaisi. Koska hän uskoo, että tämä hänen sairautensa/ traumansa paranisi, jos vanhempi vain rakastaisi. Ja tätä rakkautta sitten jäädään kerjäämään, kykenemättä irtautumaan.

Tokikaan se ei itsessään ole tietenkään mitään sairautta tai epänormaalia, jos aikuinen lapsi haluaa/toivoo, että välit vanhempiin olisivat läheiset, lämpimät, turvalliset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te tämän keskustelun "äidit": kunnioitatteko te muita ihmisiä enemmän kuin omia lapsianne? Näettekö te lapset omina persooninaan? Kiinnostaako teitä edes tietää, kuka hän on, mitä hän ajattelee ja miten hän maailman kokee?

 

Onko vaikea tajuta, lapseni elävät omaa elämäänsä, omaa avioliittoaan, kasvattavat omia lapsiaan.  Ei minun tarvitse roikkua heissä ja tietää heidän jokaista ajatustaan. Eikä päinvastoin.  Teillä on ihan kummia vaatimuksia.  

Miksi haluat jumittaa äidissäsi tuolla tasolla?  Etkö edes ajatuksiasi halua pitää ominasi?

En oikein ymmärrä mitä teet tässä ketjussa jos nyt vain ette ole läheisiä lapsiesi kanssa mutta kaikki on hyvin. Kyllä niinkin voi olla. Eihän täällä kukaan vaadi että pitäisit lapsiisi yhteyttä. Se on jokaisessa perheessä erilaista. Toiset näkee perheen kesken melkein päivittäin vaikka asuisivat eri osoitteissa. Toiset asuu eri puolilla Suomea ja näkevät kaksi kertaa vuodessa. Se ei tähän keskusteluun kuulu nyt mitenkään.

Tämä keskusteluketju on niille jotka haluaisivat sopia riitansa omien vanhempiensa kanssa.