Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Miksei yksikään näistä vanhemman polven äideistä voi kirjoittaa tänne edes yhtä sovittelevaa ja ymmärtävää viestiä? Se on siis niin tuntematon konsepti, ettei se ole edes vaihtoehto?
Nuorempien on ollut pakko opetella ihmissuhdetaitoja työelämässäkin eri tavalla kuin vanhempien. Yksi ystäväni sanoi joskus, että jos on elänyt äitinsä kanssa, pärjää kenen tahansa asiakkaan kanssa.
Kuvastaa täydellisesti ap:lle sitä, miksei kannata ottaa aihetta puheeksi vanhempansa kanssa. Tätä loputonta uhriutumista ja syyn sälyttämistä lapsen harteille se olisi.
Täällä on kovasti peräänkuulutettu ymmärrystä sodan jälkeen syntyneille ja kasvaneille. Se ymmärrys onkin oikeastaan äärimmäisen tärkeää myös sen lapsen hyvinvoinnin kannalta. Todella ymmärtää, kuinka vahingoittuneita nämä ihmiset ovat. Tietenkään he eivät kyenneet vastaamaan lapsen tarpeisiin eivätkä todennäköisesti koskaan kykene välttämättä edes ymmärtämään saati myöntämään virheitään eivätkä, joissain tapauksissa, suoranaista pahuuttaan. Tämän kun sisäistää, on helpompi päästää irti. Sitten jäljelle jää enää suru, jonka voi surra tahollaan hyvien ihmisten tuella. Vanhemman kanssa voi olla tekemisissä siinä määrin kuin se on turvallista, jos haluaa. Pakko ei ole olla ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi niiden vanhempien kanssa pitäisi keskustella?
Ovat toimineet parhaan ymmärryksensä ja kykynsä mukaan. Jos edellä mainittuja ei ollut riittävästi, turha siitä on lopun ikäänsä kärsiä.
Aikuinen ihminen ottaa vastuun itsestään ja elämästään ja tekee siitä niin hyvää kuin pystyy ja haluaa.
Ihan turha kuvitella, että "epäonnistuneilla" vanhemmilla itselläänkään olisi ollut täydelliset lähtökohdat.
Antamalla anteeksi vanhemmilleen (mielessään) heidän mahdolliset virheensä, on mahdollista lähteä rakentamaan itselleen parempaa ja onnellisempaa elämää. Menneisyyden vatvominen ja itsesäälissä rypeminen ovat oman itsen kannalta huonoja vaihtoehtoja.
Kun vanhempi polvi on sitä mieltä, että "he ovat mitä ovat" karujen lapsuusolojensa vuoksi niin sitten heidän jälkikasvunsa ei saisi "olla mitä on" omien lapsuusolojensa vuoksi?
Tosin terapiassa käyvät ja muut itseään parantavat yrittävät olla muuta kuin sitä, miksi heidän kasvuolosuhteensa heidät muovasivat.
Vierailija kirjoitti:
Miksi niiden vanhempien kanssa pitäisi keskustella?
Ovat toimineet parhaan ymmärryksensä ja kykynsä mukaan. Jos edellä mainittuja ei ollut riittävästi, turha siitä on lopun ikäänsä kärsiä.
Aikuinen ihminen ottaa vastuun itsestään ja elämästään ja tekee siitä niin hyvää kuin pystyy ja haluaa.
Ihan turha kuvitella, että "epäonnistuneilla" vanhemmilla itselläänkään olisi ollut täydelliset lähtökohdat.
Antamalla anteeksi vanhemmilleen (mielessään) heidän mahdolliset virheensä, on mahdollista lähteä rakentamaan itselleen parempaa ja onnellisempaa elämää. Menneisyyden vatvominen ja itsesäälissä rypeminen ovat oman itsen kannalta huonoja vaihtoehtoja.
Terapiaan ei mennä vatvomaan menneisyyttä ja rypemään itsesäälissä vaan ottamaan oma elämä ja terveys haltuun tavalla, josta kotona ei ole ollut harmainta aavistustakaan.
Vähän kuin apukoulun käynyt sanoisi, että ihan älytöntä mennä oikikseen tai lääkikseen jotain lakipykäliä tai anatomiaa oppimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset irtautuvat kodistaan noin 20-vuotiaina. Miksi täällä on aikuisia jotka tekevät irtiottoa kuin kotoa karkaava teini? Miksi se ei ole tapahtunut normaalissa iässä?
Koska oma identiteetti ja käsitys itsestä on jäänyt muodostumatta silloin lapsuuden ja teini-iän aikana. Vanhempi on ollut kylmä ja estänyt lasta kokemasta tarpeeksi turvallisuutta uskaltaakseen vapaasti ilmaista ja kehittää itseään. Tunteita ja muita tarpeita ei ole saanut ilmaista kotona tulematta torutuksi tai torjutuksi, väkivallalla. Syynä on vanhempien omat ongelmat mielenterveyden ja riippuvuuksien kanssa.
Kuulostaa varmaan oudolta ja nololta semmoiselle joka ei ole tämmöistä kokenut.
Millaisessa kodisa lapset sitten jäävät sinne lapsuuskot
En. Ihminen muuttaa kotoa pois ja ryhtyy oman elämänsä herraksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te tämän keskustelun "äidit": kunnioitatteko te muita ihmisiä enemmän kuin omia lapsianne? Näettekö te lapset omina persooninaan? Kiinnostaako teitä edes tietää, kuka hän on, mitä hän ajattelee ja miten hän maailman kokee?
Ole onnellinen ettet ole joutunut elämään sota-aikana. Silloin lasten saamat traumat olivat toista luokkaa. Vielä nykyiset 50-60 vuotiaat saivat sukupolvi trauman, joten vanhemmuus ei ole ollut heille helppoa. Empatiaa ja huomiota ei oma äitinikään ollut saanut. Isänsä oli sodassa viisi vuotta ja äitinsä yritti selvitä lasten kanssa. Ole siinä sitten empaatti jne. kun on selviämisestä kyse.
Nyky nuorten on helppo vaatia vanhemmiltaan mitä tahansa. Mutta jos ne vanhemmat ovat olleet itse vailla paljosta, niin ehkä on vaikea ollut antaa omille lapsilleen tarvittavaa kasvuympäristöä. Itse voi tehdä paljon nykyään oman hyvinvointinsa eteen. Ennen oli toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä terve vanhempi ihan itse tietää mitä virheitä on tehnyt. Hävettää ehkä niin ettei voi ottaa puheeksi. Toisaalta mitään et pysty enää korjaamaan, tehty mikä tehty (enkä vähättele, aikaa ei vaan saa käännettyä taaksepäin että voisi korjata virheensä). Asiasta vuosikausia jauhaminen saa vahvankin mielen järkkymään. Se lapsen mieltä järkyttänyt tapahtuma on voinut olla ihan ohikiitävä hetki, jota vanhempi ei ole edes huomannut. Sillä vanhemmalla voi olla vielä suurempia traumoja omasta lapsuudestaan. Aikamoinen taakka kun pitää vielä syyllisyyttä tuntea oman lapsen "pilatusta lapsuudesta". Sukupolvien ketju kaltoinkohtelua eli jokaisen lapsuudessa on traumoja. Vanhemmat eivät vaan saaneet mitään apua niiden käsittelemiseen. Itse piti itseään terapoida ja yrittää kasvattaa uusi sukupolvi.
Enkä sano että pitäisi olla hiljaa vaan sitä että kun itse ymmärtää että niitä lapsuusvuosia ei saa mitenkään takaisin vaikka kuinka toivoisi/vaatisi/rukoilisi, voi jatkaa eteenpäin vahvempana. Kyllä minä ainakin muistan lapseni elämästä tapahtumia jotka olisi saanut jäädä tekemättä ja sanomatta. Rättiväsyneenä kiireessä tuli tiuskittua. En tiedä mitä hän muistaa, olen yrittänyt kysellä joskus vaivihkaa. Ei osaa sanoa mitään. Haluaa kuitenkin puhua, mutta ei tiedä mistä. Ei osaa olla rehellinen vaikka sitä olen aina painottanut. Voi kun tietäisi minun traumani, omansa tuntuisi hyvin pieniltä. Tämän parempaan en itse pystynyt, yksin joka tilanteessa.
Eikös terapiaan mennä saamaan " vapaudu omasta vastuustasi" kortti koska kaikki on äidin syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ole onnellinen ettet ole joutunut elämään sota-aikana. Silloin lasten saamat traumat olivat toista luokkaa. Vielä nykyiset 50-60 vuotiaat saivat sukupolvi trauman, joten vanhemmuus ei ole ollut heille helppoa. Empatiaa ja huomiota ei oma äitinikään ollut saanut. Isänsä oli sodassa viisi vuotta ja äitinsä yritti selvitä lasten kanssa. Ole siinä sitten empaatti jne. kun on selviämisestä kyse.
Nyky nuorten on helppo vaatia vanhemmiltaan mitä tahansa. Mutta jos ne vanhemmat ovat olleet itse vailla paljosta, niin ehkä on vaikea ollut antaa omille lapsilleen tarvittavaa kasvuympäristöä. Itse voi tehdä paljon nykyään oman hyvinvointinsa eteen. Ennen oli toisin.
Siksi onkin käsittämätöntä, miksi vanhemmat eivät tee.
Minä ymmärrän sen, että vanhempien lähtökohdat ovat mitä ovat ja niin ovat sen myötä omanikin. Ihan itse tässä on ollut opeteltava kaikki ja ylipäätään nähdä se, että homma sakkaa ja maailma on oikeasti ihan toisenlainen ja haluan päästä siihen toiseen maailmaan ja oppia olemaan siellä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä terve vanhempi ihan itse tietää mitä virheitä on tehnyt. Hävettää ehkä niin ettei voi ottaa puheeksi. Toisaalta mitään et pysty enää korjaamaan, tehty mikä tehty (enkä vähättele, aikaa ei vaan saa käännettyä taaksepäin että voisi korjata virheensä). Asiasta vuosikausia jauhaminen saa vahvankin mielen järkkymään. Se lapsen mieltä järkyttänyt tapahtuma on voinut olla ihan ohikiitävä hetki, jota vanhempi ei ole edes huomannut. Sillä vanhemmalla voi olla vielä suurempia traumoja omasta lapsuudestaan. Aikamoinen taakka kun pitää vielä syyllisyyttä tuntea oman lapsen "pilatusta lapsuudesta". Sukupolvien ketju kaltoinkohtelua eli jokaisen lapsuudessa on traumoja. Vanhemmat eivät vaan saaneet mitään apua niiden käsittelemiseen. Itse piti itseään terapoida ja yrittää kasvattaa uusi sukupolvi.
Enkä sano että pitäisi olla hiljaa vaan sitä että kun itse ymmärtää että niitä lapsuusvuosia ei saa mitenkään takaisin vaikka kui
Minusta tämä oli jo avointa ja hyvää puhetta, missä pyritään kohtaamaan ja näkemään oma osuus asioihin. Sinä pystyit tähän, moni ikätoverisi ei.
Toiseksi viimeisestä lauseesta: kenenkään trauma ei tunnu pienemmältä siksi, että toisella on ollut pahempi. Muutenhan maailmassa olisi vain yksi traumatisoitunut ihminen. Ja vanhemman tehtävä on pitää tietty rooli lapseensa nähden, joten ne omat traumat käsitellään muualla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikös terapiaan mennä saamaan " vapaudu omasta vastuustasi" kortti koska kaikki on äidin syytä.
Ei,
Lähibaari on se, missä otetaan "vapaudu vastuusta".
Vierailija kirjoitti:
Te tämän keskustelun "äidit": kunnioitatteko te muita ihmisiä enemmän kuin omia lapsianne? Näettekö te lapset omina persooninaan? Kiinnostaako teitä edes tietää, kuka hän on, mitä hän ajattelee ja miten hän maailman kokee?
Onko vaikea tajuta, lapseni elävät omaa elämäänsä, omaa avioliittoaan, kasvattavat omia lapsiaan. Ei minun tarvitse roikkua heissä ja tietää heidän jokaista ajatustaan. Eikä päinvastoin. Teillä on ihan kummia vaatimuksia.
Miksi haluat jumittaa äidissäsi tuolla tasolla? Etkö edes ajatuksiasi halua pitää ominasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te tämän keskustelun "äidit": kunnioitatteko te muita ihmisiä enemmän kuin omia lapsianne? Näettekö te lapset omina persooninaan? Kiinnostaako teitä edes tietää, kuka hän on, mitä hän ajattelee ja miten hän maailman kokee?
Onko vaikea tajuta, lapseni elävät omaa elämäänsä, omaa avioliittoaan, kasvattavat omia lapsiaan. Ei minun tarvitse roikkua heissä ja tietää heidän jokaista ajatustaan. Eikä päinvastoin. Teillä on ihan kummia vaatimuksia.
Miksi haluat jumittaa äidissäsi tuolla tasolla? Etkö edes ajatuksiasi halua pitää ominasi?
Et vastannut kysymyksiin. Silti koit tarpeelliseksi vastata. Miksi?
Vierailija kirjoitti:
Terapia on epäonnistunut pahasti, mikäli se tuottaa tarpeen suunnattomasti keskustella jostain kymmenien vuosien takaisista asioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät halua keskustella asiasta. Se meni jo. Elämä on tässä. Terapiassa pitäisi oppia ymmärtämään, käsittelemään asia, jättämään se sikseen ja suuntaamaan elämä eteenpäin. Ei jauhamaan jotain vanha pskaa kahvikupin ääressä ja loukkaantumaan, kun toinen ei halua.
Vaihda terapeuttiin, joka pystyy sinua oikeasti auttamaan.
Mulla se tarve keskustella oli ihan varhaislapsuudesta asti. Että miksi käyttäydytte noin ja miksi meidän pitää elää tällaisessa helvetissä. Luunapit sain ne kerrat, kun kehtasin suuni asiasta avata. Ennen omilleni muuttamista yritin vielä kerran, vastauksena silmitöntä raivoamista. Tyhmä olo, että enää edes yritin, olla "reilu", pyrkiä puhdistamaan välejä katkaisemisen sijaan. Tiesinhän minä, kahdenkymmenen vuoden kokemuksella, mikä vastaus olisi.
Terapiaan päädyin myöhemmin, kun ei ihmissuhteista tullut mitään, ja tunsin olevani kuin tyhjä kuori, joka halusi vain kuolla. Terapia eteni minun ehdoillani, terapeutilta ei valmiita vastauksia saanut, kuten ei kuulukaan. Se ihminen ja prosessi pelastivat minut.
Vierailija kirjoitti:
Te tämän keskustelun "äidit": kunnioitatteko te muita ihmisiä enemmän kuin omia lapsianne? Näettekö te lapset omina persooninaan? Kiinnostaako teitä edes tietää, kuka hän on, mitä hän ajattelee ja miten hän maailman kokee?
Tietysti näemme, mehän olemme lapsemme itse, pääasiassa yksin, kasvattaneet. On seurattu lapsen kehitystä, kasvua, luonnetta vuosikymmenet. Tunnemme läpikotaisin. Paljon on keskusteltu lapsena ja aikuisena.
Kunnioitatteko te aikuiset lapset vanhempianne, heidän elämänkokemuksiaan lapsena ja vanhempana? Näettekö heidät oman aikakautensa ihmisinä, tiedättekö mitä ajattelee ja miksi niin ajattelee? Vai vaaditteko vain muuttamaan lapsuutenne? Haluatteko vain saada anteeksipyynnön vai ehkä loppuelämänne tuomita ja vihata?
Ehkä sen vihaamisen sijaan voisi katsoa elämässä eteenpäin ja päättää että tekee omien lasten kanssa täysin eri tavalla (mikä sekin voi olla täysin väärin oman lapsesi mielestä).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi et voi kasvaa ilman äitiäsi rasittamatta jutuillasi? Hän ei voi jälkikäteen asioita muuttaa.
Miksi ei voi olla hyvä ja täydellinen riitelemättä sen kahdeksankymppisen kanssa?
Koska sisimmässäni haluaisin että hänkin saisi rakkautta ja että meidän välillä voisi olla lempeyttä ja ystävyyttä. Kaipaan äitiä ja haluaisin tulla hyväksytyksi. Tiedän nyt että tämä on satua ja turhaa, mutta minun täytyi yrittää. Pelkäsin että tulisin katumaan myöhemmin jos en tässä vaiheessa edes kokeilisi ottaa äitiä kädestä. Kokeilin, ja juttelimme vuoden tai kaksi. Mutta äiti ei tarttunut käteeni vaan halusi jäädä yksin sinne harmaaseen ja kylmään.
Ei sitä noin vain halua uskoa että joutuisi luopumaan jostakin niin suuresta näin. Yrittää vuosikausia väkisin kannatella pienen pientä liekkiä ennen kuin se sitten lopulta koht
Jos kerran haluat hänen saavan rakkautta, lempeyttä ja ystävyyttä, miksi haluat vääntää veistä haavassa ja kritisoida, käydä läpi vuosikymmenten takaisia virheitä. Mitään suhdetta ei rakenneta kritiikillä ja vaatimuksella pyytää anteeksi vuosikymmenten takaisia virheitä. Jos todella haluat luoda suhteen vielä ennen hänen poismenoa, annat anteeksi ja unohdat vaikkei hän sinulta anteeksi pyytäisikään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te tämän keskustelun "äidit": kunnioitatteko te muita ihmisiä enemmän kuin omia lapsianne? Näettekö te lapset omina persooninaan? Kiinnostaako teitä edes tietää, kuka hän on, mitä hän ajattelee ja miten hän maailman kokee?
Tietysti näemme, mehän olemme lapsemme itse, pääasiassa yksin, kasvattaneet. On seurattu lapsen kehitystä, kasvua, luonnetta vuosikymmenet. Tunnemme läpikotaisin. Paljon on keskusteltu lapsena ja aikuisena.
Kunnioitatteko te aikuiset lapset vanhempianne, heidän elämänkokemuksiaan lapsena ja vanhempana? Näettekö heidät oman aikakautensa ihmisinä, tiedättekö mitä ajattelee ja miksi niin ajattelee? Vai vaaditteko vain muuttamaan lapsuutenne? Haluatteko vain saada anteeksipyynnön vai ehkä loppuelämänne tuomita ja vihata?
Ehkä sen vihaamisen sijaan voisi katsoa elämässä eteenpäin ja päättää että tekee omien lasten kanssa täysin e
Olen pahoillani, että teidän elämässänne on noin paljon vihaa ja katkeruutta, kaikenlaista hyökkäävyyttä ja negatiivisuutta ja oikessaolemisen oikeutusta. Se on se, mitä lapset lähtevät pakoon, eivät siksi, että pääsisivät rauhassa rypemään vihassa vaan siksi, että saisivat olla vapaita siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi et voi kasvaa ilman äitiäsi rasittamatta jutuillasi? Hän ei voi jälkikäteen asioita muuttaa.
Miksi ei voi olla hyvä ja täydellinen riitelemättä sen kahdeksankymppisen kanssa?
Koska sisimmässäni haluaisin että hänkin saisi rakkautta ja että meidän välillä voisi olla lempeyttä ja ystävyyttä. Kaipaan äitiä ja haluaisin tulla hyväksytyksi. Tiedän nyt että tämä on satua ja turhaa, mutta minun täytyi yrittää. Pelkäsin että tulisin katumaan myöhemmin jos en tässä vaiheessa edes kokeilisi ottaa äitiä kädestä. Kokeilin, ja juttelimme vuoden tai kaksi. Mutta äiti ei tarttunut käteeni vaan halusi jäädä yksin sinne harmaaseen ja kylmään.
Ei sitä noin vain halua uskoa että joutuisi luopumaan jostakin niin suuresta näin. Yrittää vuosikausia väkisin kannatella piene
Jos kerran haluat hänen saavan rakkautta, lempeyttä ja ystävyyttä, miksi haluat vääntää veistä haavassa ja kritisoida, käydä läpi vuosikymmenten takaisia virheitä. Mitään suhdetta ei rakenneta kritiikillä ja vaatimuksella pyytää anteeksi vuosikymmenten takaisia virheitä. Jos todella haluat luoda suhteen vielä ennen hänen poismenoa, annat anteeksi ja unohdat vaikkei hän sinulta anteeksi pyytäisikään.
Ei ihmissuhteita luoda noin. Tuohan on siihen alistumista, että ei ole ihmissuhdetta.
Ja sikseen, vanhemman vastuulla on suhteen luominen lapseen, ei lapsen. Sitä paitsi mitään ihmissuhdetta ei voi luoda ilman, että molemmat ovat yhdessä sitä luomassa.
Tässä oli niin hyvä koonti, uskallan arvioida, että asiantuntijan kirjoittama.
Itsekin koen juuri tämän haastavana suhteessa iäkkääseen äitiini, että minun pitäisi olla hänen alamainen. Terveissä perheissä/suvuissa aikuinen lapsi on kotoa muuttaessaan tasa-arvoisessa asemassa vanhempiinsa nähden, kun taas epäterveissä tilanteissa heillä on valta-asetelma (voi olla myös niin päin, että aikuinen lapsi jää lapsen rooliin ja on vaatimassa siitä roolistaan vanhemmalta kohtuuttomuuksia, mutta tässä ketjussa enemmän käsitellään sitä toisinpäin esiintyvää valta-asetelmaa).
En itse ole koskaan päässyt tuohon tasa-arvoiseen asemaan äitini kanssa. Olen ollut aikuisiällä hänen silmissään monella tapaa viallinen (enkä siis ole mikään ongelmatapaus, vaan akateemisesti koulutettu, hyvin kunnollinen ja vastuuntuntoinen, mutta ehkä liian miellyttämishaluinen valitettavasti myös muissa ihmissuhteissani). Olen asunut suurimman osan aikuisuudestani hänestä n. 200 km:n päässä. Olisin valmis viikottaisiin puheluihin ja tapaamisiin n. 5 - 10 krt/vuodessa, mutta olen joutunut estämään puhelut ja koitan parhaani mukaan tavata 1 - 2 krt/vuosi. Hänkin aina silloin tällöin toteaa, ettei puheistaan tarvitse välittää, niinkuin joku täällä puolustautui. Joten seuraavalla kerralla laitan päähäni vastamelukuulokkeet ja musaa soimaan tai hyvä äänikirja. Itsehän hän on sanonut, ettei puheillaan ole merkitystä, niin miksi niitä sitten kuuntelisin?
Ja kun täällä ihmetellään, että miten jaksaa viiskymppinen haastaa riitaa kaheksankymppisen kanssa, niin kun ei se mene niin. Hirveä syyllistäminen alkaa, kun kynnyksen yli on just ehtinyt ruokakassien kanssa saapua. Kiitosta ei kuulu. Ja kun vuorovaikutusdynamiikka on ollut täysin häiriintynyttä 20 - 50 vuoden iässä, onhan se todella vaikeaa alkaa kohdella tuota iäkästä ihmistä arvokkaana vanhuksena sen sijaan, että ymmärtää hänen olevan monella tapaa häiriintynyt. Ja sitten kritisoi omia elämänvalintojani.