Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Nämä vanhemmat ovat sitten niitä jotka hesarin lukijapalstalla itkevät että terapeutti käännytti aikuisen lapsen heitä vastaan vaikka olivat ihan tavallisia, hyviä vanhempia jotka antoivat lapselleen hyvän lapsuuden. Todellisuudessa lapsuus on ollut ahdistavaa ja vanhemmilta ei ole saanut sellaista tukea mitä tasapainoiseen kasvuun tarvitsisi, mahdollisesti esiintynyt väkivaltaa sillä niinhän sitä sodanjälkeisetkin sukupolvet on kasvatettu ja "ihan hyvä tuli" (ei tullut).
Harvalla sodan (boomereilla) jälkeen syntyneellä on enää opiskelijatyttöjä joista tuo keskustelu taisi olla.
Tuo väkivalta myös, olen jopa maalla kasvanut boomeri mutta meillä ei hakattu ketään. Nurkassa oltiin ja piiska haettiin mutta sillä ei piiskattu koska sitten sovittiin juttu sisaruksen ja äidin kanssa. Minusta näin jälkikäteen se piiskanhaku oli rauhoitushetki kuin nykyajan jäähypenkki. "Mees ulos ajattelemaan ja tuo risu tullessasu"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän näille samaisille vanhemmille voi puhua mistään tämä päivänäkään tapahtuneista asioista tai tilanteista joissa olisivat loukanneet tai kohdelleet törkeästi. Meidän perhettä isovanhemmat kohtelivat todella törkeästi, ihan kellä tahansa vähääkään edes normaalilla ihmisellä välit olisivat menneet sellaisen jälkeen ja niinhän ne menivätkin. Mitään eivät ole halunneet keskustella, pahoitella edes tilannetta tai mitään. Silti syyllisestään siitå että ei pidetä yhteyttä. Ollaan aivan kauheita vanhempia kun ollaan viety lapsenlapsilta isovanhemmat jne. Itse eivät tee mitään, kaiken jättävät meille mitä tulee välien mahdolliseen korjaamiseen.
Lapsethan eivät koskaan puhu pahasti vanhemmilleen ja appivanhemmilleen. Tekopyhyys oikeen loistaa täällä.
Normaali lapsi lähtee n. 20- vuotiaana omilleen rakentamaan oman elämänsä. Meilläkin lapset muuttivat 200 - 600 kilo metrin päähän opiskelemaan.
Miksi jotkut ovat vielä keski-iässä äitinsä vallan alla? Minun on vaikea käsittää sitä, se vaatisi mielenterveyden ammattilaista varmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä vanhemmat ovat sitten niitä jotka hesarin lukijapalstalla itkevät että terapeutti käännytti aikuisen lapsen heitä vastaan vaikka olivat ihan tavallisia, hyviä vanhempia jotka antoivat lapselleen hyvän lapsuuden. Todellisuudessa lapsuus on ollut ahdistavaa ja vanhemmilta ei ole saanut sellaista tukea mitä tasapainoiseen kasvuun tarvitsisi, mahdollisesti esiintynyt väkivaltaa sillä niinhän sitä sodanjälkeisetkin sukupolvet on kasvatettu ja "ihan hyvä tuli" (ei tullut).
Harvalla sodan (boomereilla) jälkeen syntyneellä on enää opiskelijatyttöjä joista tuo keskustelu taisi olla.
Tuo väkivalta myös, olen jopa maalla kasvanut boomeri mutta meillä ei hakattu ketään. Nurkassa oltiin ja piiska haettiin mutta sillä ei piiskattu koska sitten sovittiin juttu sisaruksen ja äidin kanssa. Minusta näin jälkikäteen se pii
Ja tällainen sitten nähdään "ihan tavallisena kasvatuksena", voi luoja. Sitä paitsi tutkimusten mukaan "jäähylle laitto" on täysin tehotonta sekä vahingollista lapsen kehitykselle, sitä ei kukaan normaali vanhempi ainakaan nykyaikana käytä. https://yle.fi/a/3-7491055
Vierailija kirjoitti:
Kommentti 600. Osasit hyvin selkeästi sanoa.
Olen joskus samaa yrittänyt tuoda esiin, nämä sairastuneet ovat kasvattaneet 2000-luvun lapsia. Tavat ovat muuttuneet, tullut rakkauslässytys, sanoittaminen, yhteiskunta tarjoaa lapsille jos vaikka mitä, lapsilta ei mitään puutu.
Äidit tahtoisivat oman lapsuutensa muuttaa kännykkälapsuudeksi, ei siksi avainkaulalapsuudeksi jota se 70-luvulla oli. Joku oli katkera kun hänet on vauvana viety hoitoon. Viiskymppisen luulisi jo tajuavan miksi joskus niin tehtiiin kun yhteiskunta ei maksanut pitkiä hoitovapaita.
Mijai kaikkeen pitää suhtautua noin kovasti, rumasti ja halveksivasti? Se, että suhtautuu toiseen ihmiseen kauniisti ja lämmöllä ei maksa mitään, ei kuluta voimavaroja vaan luo niitä. Se on ihan yhtä ilmaista kuin hymyileminen. Mutta koette, että se on teiltä pois ja olisi raskauttanut muutenkin raskasta vanhemmuutta.
Kerron salaisuuden: se olisi keventänyt vanhemmuutta ja lisännyt omaakin hyvää oloa.
Koskaan ei ole myöhäistä muuttaa asennettaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On minusta aika lapsellista odottaa niin paljon äidiltä, kun itse on jo aikuinen. Sitten vielä vaatia, että vanha ihminen kyynelsilmin anoisi armoa kun ei ole lastaan kasvattanut nykyoppien mukaan, vaan sen aikaisella tavalla. Ja muuttuisi jotenkin nyt vanhana teidän ihanteenne mukaiseksi ihmiseksi.
Onko teillä itsellänne lapsia, kun olette noin armottomia? Oletteko hoitaneet ja kasvattaneet ne käytännössä yksin, ilman vaipanvaihtajaiskää? Jo lapsen pitäminen hengissä isoksi asti on raskas homma.
On tietysti muistettava että nuo vanhoja äitejään anteeksipyyntöön ruoskivat eivät ole terveitä.
Niin. Ensin sairastutat toisen ja sitten ilkut sairaudesta. Oletko ylpeä itsestäsi? Haluaistko olla ystäväsi? Pidätkö itseäsi hyvänä tyyppinä?
Näillä äideillä on itsellään niin rikkonainen itsetunto, että kokevat jokaisen hyvän eleen olevan pois heiltä itseltään. Onneksi moni lapsi haluaa parempaa eikä suostu äidin kanssa jäämään samaan kurjuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä saatoitkin olla hankala ja viedä vanhemmiltasi ylettömästi voimavaroja. Ei silloin kuin sinä olit lapsi, puhuttu neuropsykiatrisista ongelmista tai miten niihin suhtaudutaan ja niiden kanssa eletään. Vanhempasi ovat todennäköisesti kuitenkin välittäneet sinusta kun ovat yrittäneet kasvattaa sinusta aikuista, muutoinhan olisit saanut olla ihan itseksesi omissa oloissasi.
Nykyään kun ei enää hankita omia lapsia, jää ymmärrys syntymättä siitä, ettei vanhemmuus ole täydellistä. Siinä raskaankin arjen pyörittämisen ohella on yritetty kuitenkin myös lapsille parasta. 90-luvun lama oli rankka ja siitä selviäminen saattoi viedä vanhemman voimavaroja niin paljon, ettei keinoja hankalan lapsen kanssa toimimiseen ollut, saati paikkaa mistä apua olisi saanut. Tuohon aikaan lapsi ei myöskään ollut perheenjäsenenä aikuisen vertainen, vaan lapsi.
Jos vanhempi sanoo, että rakastaa sinua, rakkaus kannattaa ottaa vastaan, eikä miettiä,
Minähän sain olla omissa oloissani. Lääkärin lausunnossa lukee neglect-tyyppistä väkivaltaa lapsuudesta asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On minusta aika lapsellista odottaa niin paljon äidiltä, kun itse on jo aikuinen. Sitten vielä vaatia, että vanha ihminen kyynelsilmin anoisi armoa kun ei ole lastaan kasvattanut nykyoppien mukaan, vaan sen aikaisella tavalla. Ja muuttuisi jotenkin nyt vanhana teidän ihanteenne mukaiseksi ihmiseksi.
Onko teillä itsellänne lapsia, kun olette noin armottomia? Oletteko hoitaneet ja kasvattaneet ne käytännössä yksin, ilman vaipanvaihtajaiskää? Jo lapsen pitäminen hengissä isoksi asti on raskas homma.
On tietysti muistettava että nuo vanhoja äitejään anteeksipyyntöön ruoskivat eivät ole terveitä.
Niin. Ensin sairastutat toisen ja sitten ilkut sairaudesta. Oletko ylpeä itsestäsi? Haluaistko olla ystäväsi? Pidätkö itseäsi hyvänä tyyppi
Toistan taas, keski -ikäisenä viimeistään on kasvettava aikuiseksi. Perimälle ei aina voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hiukan mietityttää millaisia äitejä nämä omia äitejään ruoskivat ovat. Tuskin kovinkaan kummoisia. Niinhän sitä sanotaan, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Omasta mielestään heille on lusikalla annettu. Eihän sellaisella voi olla siis kauhalla annettavaa omille lapsilleenkaan.
He ovat hakeneet sen kauhan muualta. Sitä varten on muut ihmissuhteet, terapeutti ja oma henkinen tietoinen itsensä kehittäminen. Ja totta, jos sitä ei tee, jatkaa sukupolvien ketjua.
Tyttäret vaan haluaisivat myös äitinsä pois sieltä lusikkamaailmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kommentti 600. Osasit hyvin selkeästi sanoa.
Olen joskus samaa yrittänyt tuoda esiin, nämä sairastuneet ovat kasvattaneet 2000-luvun lapsia. Tavat ovat muuttuneet, tullut rakkauslässytys, sanoittaminen, yhteiskunta tarjoaa lapsille jos vaikka mitä, lapsilta ei mitään puutu.
Äidit tahtoisivat oman lapsuutensa muuttaa kännykkälapsuudeksi, ei siksi avainkaulalapsuudeksi jota se 70-luvulla oli. Joku oli katkera kun hänet on vauvana viety hoitoon. Viiskymppisen luulisi jo tajuavan miksi joskus niin tehtiiin kun yhteiskunta ei maksanut pitkiä hoitovapaita.
Mijai kaikkeen pitää suhtautua noin kovasti, rumasti ja halveksivasti? Se, että suhtautuu toiseen ihmiseen kauniisti ja lämmöllä ei maksa mitään, ei kuluta voimavaroja vaan luo niitä. Se on ihan yhtä ilmaista kuin hymyileminen. Mutta koette, että se on teiltä pois ja olisi raskauttanut muutenkin raskasta vanhem
Kokeilepa sitä. Suhtaudu armollisesti sodanjälkeisiin ikäpolviin, ymmärrrä 70- luvun elämää, tajua miksi vauvatkin vietiin hoitoon. Kasvata sitä ymmärrystäsi ja lempeää suhtautumista lähimmäuäisiin, irtoa katketuudestasi ja vihastasi. Olet jo aikuinen, omat lapsesi opetat myös vihaamaan ikäluokkia jotka hekään eivöt syntymälleen mitään mahtaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä vanhemmat ovat sitten niitä jotka hesarin lukijapalstalla itkevät että terapeutti käännytti aikuisen lapsen heitä vastaan vaikka olivat ihan tavallisia, hyviä vanhempia jotka antoivat lapselleen hyvän lapsuuden. Todellisuudessa lapsuus on ollut ahdistavaa ja vanhemmilta ei ole saanut sellaista tukea mitä tasapainoiseen kasvuun tarvitsisi, mahdollisesti esiintynyt väkivaltaa sillä niinhän sitä sodanjälkeisetkin sukupolvet on kasvatettu ja "ihan hyvä tuli" (ei tullut).
Harvalla sodan (boomereilla) jälkeen syntyneellä on enää opiskelijatyttöjä joista tuo keskustelu taisi olla.
Tuo väkivalta myös, olen jopa maalla kasvanut boomeri mutta meillä ei hakattu ketään. Nurkassa oltiin ja piiska haettiin mutta sillä ei piiskattu koska sitten sovittiin juttu sisaruksen
Niin, nykyisin ei lapsia saa edes kieltää etteivät vaan pahastu. Ja se näkyy kouluissa, kuuluu kaupoissa ja kaduilla.
Täällä toistuu teema, nykyisten vanhusten pitäisi muuttua jotta narsistiset tyttäret saisivat mieleisensä äidin.
Heille ei riitä oma täydellisyytensä äiteinä, ihmisinä, puolisoina vaan yrittävät sen 80- vuotiaan elettyä elämää muuttumaan toisenlaiseksi.
Vanhuksilla ei enää ole noita noin 1910 -1925 syntyneitä vanhempiaan joita he kävisivöt kasvattamassa kuten joku näytti vaativan sitäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On minusta aika lapsellista odottaa niin paljon äidiltä, kun itse on jo aikuinen. Sitten vielä vaatia, että vanha ihminen kyynelsilmin anoisi armoa kun ei ole lastaan kasvattanut nykyoppien mukaan, vaan sen aikaisella tavalla. Ja muuttuisi jotenkin nyt vanhana teidän ihanteenne mukaiseksi ihmiseksi.
Onko teillä itsellänne lapsia, kun olette noin armottomia? Oletteko hoitaneet ja kasvattaneet ne käytännössä yksin, ilman vaipanvaihtajaiskää? Jo lapsen pitäminen hengissä isoksi asti on raskas homma.
On tietysti muistettava että nuo vanhoja äitejään anteeksipyyntöön ruoskivat eivät ole terveitä.
Niin. Ensin sairastutat toisen ja sitten ilkut sai
Mikä on syynä jos joku vasta 50 v rupeaa katkomaan kahleitaan vanhempiinsa nähden. Ymmärrän että elämä.on ollut niin äidille kuin tyttärelle tuollaisessa riippuvuudessa raskasta.
En tietenkään tiedä miten omat viiskymppisenä kokevat kyn ovat saaneet elää elämäänsä ilman neuvojani ja vaatimuksiani. Ehkä he kokevat ettei heistä ole välitetty? Meillä on vielä aikuisten keskeinen kommunikointi, en tarvitse vielä hoivaa, he eivät tarvitse enää lapsenhoitajaa.
Tämän hetken ymmärryksen mukainen tieteellinen selitys:
Tunnekylmien äitien lapsista osasta tulee traumareaktiona (ihan normaalia saada vaurioita väkivallasta, jos joku sitä ilkkuu, on itse sairas kiusaaja) läheisriippuvaisia. Tämä johtuu siitä, että lapsi on kasvatettu siihen, että hän on tottelemassa ja täyttämässä toisen tarpeita. Hänen omia tarpeitaan ei nähdä eikä täytetä. Häntä saatetaan jopa syyllistää (tässäkin keskustelussa), että hänellä on mitään tarpeita.
Lapsi sitten jää kasvamatta aikuiseksi, koska hänellä ei välttämättä ole edes käsitystä siitä, kuka hän on, koska se on pitänyt laittaa sivuun alusta asti. Lapsi jatkaa muiden palvelemista, koska se on se, mihin hänet on kasvatettu.
Lopulta sitten voimat loppuvat jossain vaiheesa tai joutuu liian paljon narsistien höykyttämäksi tms. ja lapsi hakee apua.
Läheisriippuvuus ei ole täysin parantunut siinä vaiheessa, kun lapsi vielä elättelee toiveita onnellisesta lopusta vanhempansa kanssa. Siinä vaiheessa, kun paraneminen etenee, lapsi on valmis "kasvamaan aikuiseksi" ja leikkaamaan vanhemman kokonaan elämästään. Kokonaan siksi, että vanhempi ei anna lapsen olla oma aikuinen yksilönsä ja kunnoita häntä sellaisena vaan lapsen pitäisi olla alistuva alamainen lopun elämäänsä - se estää kasvun aikuiseksi, muutenkin on heikot eväät tuollaiselta vanhemmalta.
Vanhoilla ikäpolvilla oli se ero, että he elivät isoissa lapsilaumoissa. Nuoremmat polvet ovat eläneet eristyksissä ja lapset enemmän oman onnensa nojassa. Siitä ja maailman kehittymisestä johtunee eriävät reaktiot huonoihin kotioloihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä näitä syytöksiä voi saada vaikka tekisi mitä. vanhempana olen sitä mieltä että rajansa on kaikella. Omassa perheessäni lapset kasvoivat vastuullisiksi ja fiksuiksi aikuisiksi. Vierestä seurasin perhettä jossa oli kolme lasta. Yksi lapsista oli ns. kirjolla. En voi kuin kunnioittaa jaksamisen ja tukemisen ja rakkauden määrää, jota näin heidän arjessaan.
Silti tämä ns. erityinen on haastanut nyt aikuisena vanhempansa oikeuteen lapsuuden kokemuksistaan. Kuulemma ei ole saanut tarpeeksi tukea.
Mikä on tarpeeksi tarpeeksi? Vanhemmat hakivat apua jo aikaisin. Kävivät koulutuksia, veivät terapiaan, huolehtivat koulun haasteista ja rakastivat. Mutta tämän nyt aikuisen mielestä ei ole saanut mitään vanhemmiltaan.
Kaksi muuta nyt aikuista lasta puolustavat äitiä ja isäänsä. Kertovat hyvästä lapsuudesta, erityisen sisaruksensa oloista. Kaikki oli hyvin heidän mielestään.
Oikeus ei ole nähnyt mitään laiminlyöntiä, mutta syytökset ovat jokapäiväisiä. Nyt harkitsevat lähestymiskieltoa lapselleen. Näinkin siis voi tapahtua, vaikka parhaasi tekisit.
Vierailija kirjoitti:
Niin, nykyisin ei lapsia saa edes kieltää etteivät vaan pahastu. Ja se näkyy kouluissa, kuuluu kaupoissa ja kaduilla.
Niinpä. Sentään ennenaikaan sai lapsia lyödä niin olivat hiljaa /s
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näitä syytöksiä voi saada vaikka tekisi mitä. vanhempana olen sitä mieltä että rajansa on kaikella. Omassa perheessäni lapset kasvoivat vastuullisiksi ja fiksuiksi aikuisiksi. Vierestä seurasin perhettä jossa oli kolme lasta. Yksi lapsista oli ns. kirjolla. En voi kuin kunnioittaa jaksamisen ja tukemisen ja rakkauden määrää, jota näin heidän arjessaan.
Silti tämä ns. erityinen on haastanut nyt aikuisena vanhempansa oikeuteen lapsuuden kokemuksistaan. Kuulemma ei ole saanut tarpeeksi tukea.
Mikä on tarpeeksi tarpeeksi? Vanhemmat hakivat apua jo aikaisin. Kävivät koulutuksia, veivät terapiaan, huolehtivat koulun haasteista ja rakastivat. Mutta tämän nyt aikuisen mielestä ei ole saanut mitään vanhemmiltaan.
Kaksi muuta nyt aikuista lasta puolustavat äitiä ja isäänsä. Kertovat hyvästä lapsuudesta, erityisen sisaruksensa oloista. Kaikki oli hyvin heidän mielestään.
Oikeus ei
Sekö, että jollain on sairas lapsi tarkoittaa sitten sitä, että muidenkaan vanhemmuudessa ei yleensä ole vikaa? Kyllä. On myös oikeasti vaikeita lapsia ja oikeasti hyviä vanhempia. Tässä ketjussa ei ole keskusteltu heistä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä näitä syytöksiä voi saada vaikka tekisi mitä. vanhempana olen sitä mieltä että rajansa on kaikella. Omassa perheessäni lapset kasvoivat vastuullisiksi ja fiksuiksi aikuisiksi. Vierestä seurasin perhettä jossa oli kolme lasta. Yksi lapsista oli ns. kirjolla. En voi kuin kunnioittaa jaksamisen ja tukemisen ja rakkauden määrää, jota näin heidän arjessaan.
Silti tämä ns. erityinen on haastanut nyt aikuisena vanhempansa oikeuteen lapsuuden kokemuksistaan. Kuulemma ei ole saanut tarpeeksi tukea.
Mikä on tarpeeksi tarpeeksi? Vanhemmat hakivat apua jo aikaisin. Kävivät koulutuksia, veivät terapiaan, huolehtivat koulun haasteista ja rakastivat. Mutta tämän nyt aikuisen mielestä ei ole saanut mitään vanhemmiltaan.
Kaksi muuta nyt aikuista lasta puolustavat äitiä ja isäänsä. Kertovat hyvästä lapsuudesta, erityisen sisaruksensa oloista. Kaikki oli hyvin heidän mielestään.
Oikeus ei
Olipa mukama tarina. Ihan varmasti meni noin :)
Sulle tiedoksi vaan, et perheen ulkopuolisena yhtään tiedä millaista elämä on perheen sisäpuolella. Toisekseen perheissä on yleisemmin se yksi mustalammas lapsi, jonka päälle kaikki paha kaadetaan.
Onhan tullut jo maailmalla paljon julki näitä perheitä, joissa muut lapset olivat kunnossa ja terveitä ja oli yksi lapsi, jota koko perhe jopa kiduuttivat yhdessä.
Miksi täällä yhä käytetään tuota vanhanaikaista "oli yksi lapsi joka oli paha mutta muut lapset on ihan kunnossa, joten syy on selkeästi lapsessa" väittämää?
Se on jo ihan tutkittu juttu, etteivät vanhemmat kohtele kaikkia lapsia tasa-arvoisesti. Varsinkin jos lapsen persoona poikkeaa vanhemman omasta hyvinkin paljon niin hyvin herkästi lapsi joutuu silloin vähemmälle huomiolle ja usein suurempiin ongelmiin kuin ne lapset, joiden persoonat taas ovat samankaltaisia vanhemman kanssa.
Äiti kasvatti minua ajatuksella että kovuus ja kurjuus on jotenkin normaalia.
"Kyllä sinäkin tulet vielä huomaamaan että ei se maailma niin vain kannattele. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Odota vaan niin kohta sinäkin huomaat että olet naimisissaa ja siinä on liuta muksuja helmoissa pyörimässä. Siinä on kuule omat haaveet kaukana. Ei kannata ajatella että elämästä tulisi helppoa kuule."
Jos annoin tunteideni näkyä ulospäin, kerroin olevani väsynyt/kipeä tai yritin pyytää apua vaikka kiusatuksi tullessani, oli ainoa äidiltä tullut neuvo harjoitella olemaan tuntemuksista hiljaa. Olisi siis pitänyt karaistua.
"Ei ne kaverit koulussa katso hyvällä sitä joka rupeaa kantelupukiksi. Lasten pitää itse keskenään selvittää omat riitansa. Tulet vielä enemmän kiusatuksi jos joku aikuinen rupeaa selvittämään asiaa."
Mutta kuitenkin oli muita lapsia joiden vanhemmat oli mukana. Ei siitä ketään kiusattu.
Lapsena tietenkin yritin kasvaa hänen arvojensa mukaisesti. Uskoin että on parempi kärsiä kuin katua, ja että se tekee minustaa jotenkin fiksumman kuin muista ikätovereistani. Ahdistus oli osa elämää enkä kyseenalaistanut sitä. Nämä opit tuntui nurinkurisilta, mutta en tiennyt muusta. Myöhemmin aikuisiällä aloin ymmärtää että ahdistuneisuus ja syyllisyys oli kasvatettu minuun, ja minun oli jatkuvasti paha olla.
Nyt ajatusmaailmani on jo hyvin erilainen kuin se jonka lapsena olin kopioinut äitini opeista.
Miksi en saisi aikuisena opetella ajattelemaan eri tavalla kuin äitini?
Miksi vanhempi sukupolvi ei kykene juttelemaan tästä aiheesta ilman riitaa?
Kyse on kaikkein eniten siitä, mitä vanhempi ei koskaan tee kuin niistä mahdollisista paskatempuista ja puheista.
Näkeehän sen tässäkin "keskistelussa", että "kaikkensa tehneet elämän koulimat" äidit eivät tule milliäkään vastaan. Jätetään taas kerran ja edelleen kaikki työ lapselle.
Te ette tajua, että vaaditte lapselta sataprosenttista alistumista kunnioittamatta häntä yksilönä lainkaan. Kukaan ei toimi noin sellaista ihmistä kohtaan, josta välittää.
Omalla kohdallani se johti siihen, että vastaanotin väkivaltaa myös muissa ihmissuhteissa. Kuvittelin, että minun tulee tehdä kaikkeni ja vääntyä rusetille kuten äidin kanssa. Kuvittelin, ettei ole edes mahdollista tulla kohdatuksi, kunnes tulin - en tietenkään äidin kanssa, mutta ylipäätään. Pahin oli se, kun alistuin sekauaaliväkivaltaan siksi, että äidin toiminta tai pikemmin toimimattomuus oli johtanut siihen, ettei minulla ollut rajoja eikä tarpeita.
Te "äidit" olette itse kovassa elämässä oppineet pitämään asioista kiinni kynsin hampain. Se vaan johtaa siihen, että ette anna lapsellenne yhtään mitään. Kaiken pitää pyöriä teidän itsenne mukaan teidän omassa elämässänne. Lapsi ei odota, että kaikki pyörisi hänen mukaansa vaan että olisi reilu peli. Jos äiti ei siihen pysty, ainoa keino suojata oma terveys, on ottaa etäisyys.