Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Jos heitteille jättö tapahtuu äidin toimesta niin on hyvin vaikea aikuisena ajatella että "unohda ja mene elämässä eteenpäin". Se on meidän ihmisten biologiassa. Jos turvan tunne jää kokonaan kokematta, ei kehity samoja valmiuksia elämään kuin niillä joiden äiti kokee rakkautta lastaan kohtaan ja osoittaa että on okei olla olemassa.

Siitä jää semmoinen vajanainen tunne joka vie koko elämältä pohjan ja vaikka asian käsittelisi lapsena jotenkin niin yleensä aikuisuutenkin jää se syvä äidinkaipuu joka ei noin vain hälvene.

Mikä pakko se vanhempienkaan on roikkua niissä aikuisissa lapsissaan? Etäisyyttä voi ottaa jos ne lapset aikuisinakin ikäväksi taakaksi käy. Valintoja nääs. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"aito kohtaaminen."  Psykologista jargonia, mitä se tarkkaan ottaen on?  Jos rupattelen tyttären kanssa hänen puuhistaan ja kerron omistani se ei varmaan riitä.

Pitäisi kai koko ajan sorkkia jotain tunteita? Kuules sirpa, millainen on tunnemaailmasi tänään, miksi et ole iloinen tai surullinen vaan jutustelet vain pintapuolisia? Ettet vaan ole tunneköyhä.  Minulla on ollut tänään syviä tunteita.

 

Mitä "aito kohtaaminen" yleisesti meinaa tai mitä sillä halutaan tarkoittaa?

Olen vähän autistinen (siinä diagnoosin rajamailla). Olen joutunut näkemään vaivaa ja opettelemaan kaiken ihmistenvälisen kanssakäymisen ihan tietoisesti omat puutteeni tunnistamalla ja sitten sekä etsimällä tietoa että järkeilemällä.

Taitoni ovat nyt keskimääräistä paremmat. Pystyn keskustelemaan kepeästi kenen tahansa kanssa, olemaan liikelounaalla ja asiakastapaamisessa, ohjaamaan lasta, lohduttamaan ja tukemaan sitä tarvitsevaa. Pystyn puhumaan myös syvältä, olemaan haavoittuva, kertomaan tunteistani ja käymään rakentavia parisuhdekeskusteluja. En pelkää herkkiä, arkoja tai henkilökohtaisia asioita, silti minulla ei ole mitään tarvetta udella niistä eikä olla siellä syvällä muuta kuin silloin, kun joko keskinäinen ihmissuhde sitä vaatii tai jompi kumpi tukea ja lohdutusta.

Siksi minulle on aina yhtä suuri hämmästys, kun joku tietää itsessään jonkun oleellisen puutteen ihmissuhdetaidoissa eikä yritä kehittää sitä puolta itsessään. 

Aito kohtaaminen on esim. sitä, kun tytär kertoo, että ahdistukset, joista hän on teinistä asti kärsinyt, johtuvat siitä, että hän oli liian pieni siihen, että äiti jätti hänet yksin ja majaili miesystävänsä luona. Lisäksi mies laukoi seksistisiä kommentteja tytöstä ja kosketteli tämän takapuolta. Tai lapsi kuittaa asian "siitä, että lapsuuteni oli selllainen kuin oli. Siinä kohtaa ei aleta miettiä, miten puolustaudun, onko toisen väite itsen mielestä kohtuutuon, ei aleta kertoa omista kokemuksista tai kerrota, että naapurin mirja oli paljon pahempi eikä hänenkään tyttärensä valita. Ei sanota, että taasko tämä alkaa. Ei sanota, että saat terapiassa outoja ajatuksia ja sinut on käännetty minua vastaan. Ei sanota, että olet aina ollut yliherkkä, et selviä tässä maailmassa. Tms.

Sen sijaan keskitytään siihen, kuka sanoo ja mitä sanoo. Sisäistetään ongelma: tytär kokee, että äiti on laiminlyönyt häntä. Kuvitellaan, miltä tyttärestä tuntuu ja varmuuden vuoksi vielä kysytään häntä kertomaan tarkemmin. Sitten keskistelun myötä ymmärretään oman toiminnan tuottama vahinko JA JOS VÄLITTÄÄ tyttärestään, sanoo olevansa pahoillaan ja toivoo nyt, että olisi osannut toimia toisin. Jos haluaa olla "täydellinen" voi vielä sanoa rakastavansa tytärtään ja olevansa iloinen ja otettu, että tytär uskalsi kertoa hänelle kipeät tunteensa. Jos tytär ottaa vastaan, voi halata tai ottaa kiinni olkavarsista tms fyysinen läheisyyden ele.

Sitten elämä jatkuu. Niitä asioita ei ole tarve ruotia pohjamutia myöten jatkuvasti. Se tehdään terapiassa.

Valitettavasti se vaan on niin, että traumoja aiheuttaneen vanhemman kykenevyys yllä esitetyn kaltaiseen dialogiin on äärimmäisen pieni todennäköisyys. Koska se trauma syntyy juuri siitä vanhemman kyvyttömyydestä.

Ihanasti ja viisaasti kirjoitit 583!!

Vierailija kirjoitti:

Ihanasti ja viisaasti kirjoitit 583!!

Kiitos <3

Kun opit terapiassa rajasi, suosittelen sellaista välimatkaa äitiin, että hän ei tallo rajojasi eikä sinun tarvitse jatkuvasti puolustautua.

Tilannehan on historiassa ollut, että äiti vie hommaa 6-0. Lapsen on ollut joka kerta suostuttava omien rajojensa olemattomuuteen, koska "äiti on aina oikeassa" lapseen nähden eikä kuitenkaan oikeasti ole ollut.

Tilanne on keskustelulla saada siihen pisteeseen, että lapsi saa pitää omat rajansa ja niitä kunnioitetaan. Tällöin molempien rajoja kunnioitetaan sataprosenttisesti.

Jos tuo on äidille täysin vieras konsepti, voi joutua olemaan täysin irti yhteydestä, jotta pystyisi säilyttämään yhteyden omaan minuuteensa ja varjelemaan sitä. Sama koskee tietysti kaikkia muitakin ihmissuhteita.

Kirjoitit 583 hyvin kokemuksista jotka itsekin voisin allekirjoittaa autismin rajamailta. Liikutun välillä kun täältä kinastelunkin keskeltä löytyy näitä helmiä, joiden takia jaksaa sitten taas itsekin toisinaan kirjoitella.

Tuo parhaansa tekeminen on kyllä häilyvä käsite. Jos alan miettiä sitä, on pakko todeta, että he olisivat voineet tehdä enemmän ja olisi pitänyt tehdä. Heillä oli kuitenkin vastuullaan lapsi. Silloin olisi pitänyt hakea apua jostain. Ihan mininissään olisi pitänyt sanoa lapselle, että tiedostaa elinolosuhteiden olevan nyt väärät, mutta ei pysty nyt muuhun (ja lapsen ikätasolle sopiva selitys).

Kun noita seltyksiä annetaan nyt niin ei se auta enää. Se olisi silloin joskus riittänyt siihen, että vahinkoa ei tapahdu niin paljon tai jopa lainkaan, koska henkinen huolenpito on lapsen hyvinvoinnille olennaisen tärkeää. Lapsi ehti jo kasvaa aikuiseksi ja saada kehoonsa ja aivoihinsa väärinkohdellun lapsen haavoittuvuudet (voi tutustua ACE-pisteytykseen). Herkkyys stressille, lihomisalttius, addiktioherkkyys, ongelmat rajohen pitämisessä (joutuu kohteeksi väkivallalle ja hyväksikäytölle jne). 

Sen sijaan että meillä olisi haettu apua, äiti sanoi etten saisi puhua kodin asioista ja vanhempien alkoholinkäytöstä kenellekään. Toivoin aina että naapuri tai kuka tahansa ilmoittaisi lastensuojeluun ja minut vietäisiin pois, mutta ikävä kyllä kukaan ei puuttunut tilanteeseen.

Äiti on edelleen jyrkkä ja neuvoo että minun pitää ymmärtää tilannetta hänen kannaltaan ja tiedostaa että hän on tehnyt kaiken voitavansa. Samalla hän kiukustuu aiheesta ja alkaa haukkua minua.

"On tehnyt kaiken mitä siinä tilanteessa niillä resursseilla olen pystynyt."

Vierailija kirjoitti:

Sen sijaan että meillä olisi haettu apua, äiti sanoi etten saisi puhua kodin asioista ja vanhempien alkoholinkäytöstä kenellekään. Toivoin aina että naapuri tai kuka tahansa ilmoittaisi lastensuojeluun ja minut vietäisiin pois, mutta ikävä kyllä kukaan ei puuttunut tilanteeseen.

Äiti on edelleen jyrkkä ja neuvoo että minun pitää ymmärtää tilannetta hänen kannaltaan ja tiedostaa että hän on tehnyt kaiken voitavansa. Samalla hän kiukustuu aiheesta ja alkaa haukkua minua.

"On tehnyt kaiken mitä siinä tilanteessa niillä resursseilla olen pystynyt."

Niinpä. Apua ei hakenut eli ei tehnyt. Kiva silti uskotella itselleen, että kaikkensa teki. Alkoholisti elää muutenkin ihan omassa todellisuudessaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei voi keskustella, voit vaikka kirjoittaa hänelle kirjeen miltä sinusta tuntuu, ehkä saat hänet ajattelemaan asiaa.

Sekin toimii, että kirjoittaa kirjeen, mutta ei lähetä sitä.

Näin mä tein äitini kanssa. Ei voitu puhua. Ei hän sellaisia tiedä eikä muista kuulemma. 

Mulla vain ahdistus syveni. Kirjoitin kirjeen jota en lähettänyt. 

Sain rauhan.

Äiti elää edelleen eikä ole Alzheimerikko. Ikää on yli 90. En ole ollut yhteyksissä moneen vuoteen.

Viimeinen pisara oli pieni juttu, mutta se riitti. Hän alkoi nipistellä minua. Itse olen jo eläkkeellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsittämätöntä että palataan jauhamaan vuosikymmenten takaisia asioita. Unohda ja mene elämässä eteenpäin

Näin sanoi minun äitini jolle yritin kertoa että voin pahoin. Kun olin pieni hän kertoi minulle toistuvasti että ei rakasta minua ja että en ollut hänen lapsensa. Emme puhuneet enää ollenkaan kun olin kymmenen koska olin oppinut pysymään poissa yhteisistä tiloista. Nyt kymmenien vuosien jälkeen olisin halunnut tietää vieläkö hän näkee asian samoin mutta hän kieltäytyi ottamasta minuun kontaktia. Sanoi vain että minun pitää itse selvittää omat asiani ja kerätä itseluottamusta muualta.

Olisi ollut kiva kuulla että sori se oli varmaan vaikeaa alle kouluikäiselle.

Selvästi äitisi teki vain parhaansa Not. Olen pahoillani puolestasi.

No, lopputulema on se, että omaa sisäistä kasvuaan lapsuuden jälkeen käymätön äiti ei kykene kohtaamaan lastaan myöhemminkään. Ja surullista on se, että edes perhesuhteiden kärsiminen ei synnytä motivaatiota. 

Joku kirjoitti sivuja sitten, että vain itseään voi muuttaa, toista ei. No, sitähän nämä lapset tekevät. Muuttavat itseään terveiksi. Ja alkavat siivota elämästään tekijöitä, jotka ovat haitanneet aiemmin ja sairastuttaneet heidät. Äidin kaiken järjen mukaan pitäisi haluta itse muuttaa itseään niin, että hän pystyisi olemaan osallisena tervehenkisessä ihmissuhteessa. 

Koko terapeuttien ammattikunta on siis oikeestaan tarpeeton. Lähetettä antava lääkäri voisi vaan todeta ongelmiesi johtuvan äidistä ja laittaa eläkepaperit menemään.

Tietysti terapeutille pääsee ilman lääkäreitä ja ilman kelakorvauksia.  

Täällä on moitittu ja tallottu  etenkin vanhemmat äidit. Joku yritti kuvata lapsuuttaan, miten elämä häntä on koitellut. Vienyt herkkyyttä.  Ei se näytä kommentoijissa herättävän kuin hilpeyttä, ei ymmärrystä, miksi tuon ajan ihmiset eivät voineet juosta terapeutille jos harmitti vaan salaa tirauttivat ja punnersivat eteenpäin.

Monen tekstit suorastaan narsistisia. Toinen mitä aprikoin lukiessani, "heikot hermot"  periytyvöt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luojalle kiitos, omat lapset eivät pyöri tunteissa koko ajan, suurissa eikä pienissä. Olisi rasittavaa koko ajan vatvoa miltä se nyt tänään tuntui kl0 7,  mitä tunteita lounas herätti,  oliko työkavereiden kanssa kahvitunnilla hyvä olo.

Kai me olemme kaikki huonoja ihmisiä kun voimme puhua mökin remontista, marjastuksesta, lasten harrastuksesta, läskipyörästä teinillä jne.  Huonosti siis meidän perheellä menee.

Luulenpa ettet vaan ole se ihminen jolle lapsesi puhuvat fiiliksistään.

 

 

 

Minkäikäinen olet?  Jos haluat vielä äitisi kanssa jakaa fiiliksesi?  Onko sinulla puolisoa vai hänen kanssan ei suju hyvin?

Ihan niin kun nämä lapsena sen enempää olisivat turvallisesti voineet puhua yhtään mistään syvällisemmästä teille.

Eihän näille samaisille vanhemmille voi puhua mistään tämä päivänäkään tapahtuneista asioista tai tilanteista joissa olisivat loukanneet tai kohdelleet törkeästi. Meidän perhettä isovanhemmat kohtelivat todella törkeästi, ihan kellä tahansa vähääkään edes normaalilla ihmisellä välit olisivat menneet sellaisen jälkeen ja niinhän ne menivätkin. Mitään eivät ole halunneet keskustella, pahoitella edes tilannetta tai mitään. Silti syyllisestään siitå että ei pidetä yhteyttä. Ollaan aivan kauheita vanhempia kun ollaan viety lapsenlapsilta isovanhemmat jne. Itse eivät tee mitään, kaiken jättävät meille mitä tulee välien mahdolliseen korjaamiseen. 

Kaikki alle 50-vuotiaat äidit ovat onneksi hyviä ja lämpöisiä äitejä. Huono äiti näyttäisi olevan keski-ikäisten ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luojalle kiitos, omat lapset eivät pyöri tunteissa koko ajan, suurissa eikä pienissä. Olisi rasittavaa koko ajan vatvoa miltä se nyt tänään tuntui kl0 7,  mitä tunteita lounas herätti,  oliko työkavereiden kanssa kahvitunnilla hyvä olo.

Kai me olemme kaikki huonoja ihmisiä kun voimme puhua mökin remontista, marjastuksesta, lasten harrastuksesta, läskipyörästä teinillä jne.  Huonosti siis meidän perheellä menee.

Luulenpa ettet vaan ole se ihminen jolle lapsesi puhuvat fiiliksistään.

 

 

 

Minkäikäinen olet?  Jos haluat vielä äitisi kanssa jakaa fiiliksesi?  Onko sinulla puolisoa vai hänen kanssan ei suju hyvin?

 

Ihan niin kun n

Lasteni kanssa puhun niistä ajoista kun he elivät vielä kotona. Mutta ihan totta, he ovat aikuisia ja perheellisiä, en heidän yksityiasioitaan edes haluaisi pohtia jos niitä tyrkyttäisivät. Siinä ei tulisi kuin väärin sanottua.

Keski-ikäisten on jo itse oltava aikuisia eikä joka pahaa mieltään vanhuksilleen valittamassa.

On minusta aika lapsellista odottaa niin paljon äidiltä, kun itse on jo aikuinen. Sitten vielä vaatia, että vanha ihminen kyynelsilmin anoisi armoa kun ei ole lastaan kasvattanut nykyoppien mukaan, vaan sen aikaisella tavalla. Ja muuttuisi jotenkin nyt vanhana teidän ihanteenne mukaiseksi ihmiseksi.

Onko teillä itsellänne lapsia, kun olette noin armottomia? Oletteko hoitaneet ja kasvattaneet ne käytännössä yksin, ilman vaipanvaihtajaiskää? Jo lapsen pitäminen hengissä isoksi asti on raskas homma.