Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Vierailija kirjoitti:

Eihän näille samaisille vanhemmille voi puhua mistään tämä päivänäkään tapahtuneista asioista tai tilanteista joissa olisivat loukanneet tai kohdelleet törkeästi. Meidän perhettä isovanhemmat kohtelivat todella törkeästi, ihan kellä tahansa vähääkään edes normaalilla ihmisellä välit olisivat menneet sellaisen jälkeen ja niinhän ne menivätkin. Mitään eivät ole halunneet keskustella, pahoitella edes tilannetta tai mitään. Silti syyllisestään siitå että ei pidetä yhteyttä. Ollaan aivan kauheita vanhempia kun ollaan viety lapsenlapsilta isovanhemmat jne. Itse eivät tee mitään, kaiken jättävät meille mitä tulee välien mahdolliseen korjaamiseen. 

Lapsethan eivät koskaan puhu pahasti vanhemmilleen ja appivanhemmilleen. Tekopyhyys oikeen loistaa täällä.

Kommentti 600. Osasit hyvin selkeästi sanoa.

Olen joskus samaa yrittänyt tuoda esiin, nämä sairastuneet ovat kasvattaneet 2000-luvun lapsia.  Tavat ovat muuttuneet, tullut rakkauslässytys, sanoittaminen, yhteiskunta tarjoaa lapsille jos vaikka mitä, lapsilta ei mitään puutu.

Äidit tahtoisivat oman lapsuutensa muuttaa kännykkälapsuudeksi, ei siksi avainkaulalapsuudeksi jota se 70-luvulla oli. Joku oli katkera kun hänet on vauvana viety hoitoon. Viiskymppisen luulisi jo tajuavan miksi joskus niin tehtiiin kun yhteiskunta ei maksanut pitkiä hoitovapaita.

Ei kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa kannata jutella. Itse en ole juurikaan tekemisissä. On siinä sellainen hankaluus, että muun suvun kanssa haluan olla tekemisissä. Sukujuhlat ovat siis vaikeita paikkoja.

Omassa lapsuudenkodissani oli mm. väkivaltaa (fyysistä, henkistä, uskonnollista), alkoholismia ja köyhyyttä (isän juomisiin oli kyllä varaa). Ja joo varmaan hekin tekivät parhaansa voimavaroillaan, mutta olisi varmaan äitini kannattanut etukäteen vähän miettiä, alkaako tehdä lapsia alkoholistimiehen kanssa ja vielä 5 lasta. Ihan hyvin olen pärjännyt elämässäni, olen käynyt terapiassa ja tosiaan sitä myöden oppinut vetämään rajoja. Isäni on onneksi jo kuollut, mutta henkisesti väkivaltainen äitini on sitä edelleen. Ei hänen kanssaan puhuta asioista, koska kaikki mitä olen vielä aikuisenakin tehnyt, on väärin. Olen tehnyt lisuritutkinnon, tienaan 100 000 € vuodessa, pari lasta on ja olen myös eronnut huonosta liitosta oma-aloitteisesti. Kateellinenhan hän varmaan on, että en itse alkanut hyysätä ongelmallista miestäni. On minusta ainakin tullut vahva ihminen, enkä ihan pienistä valita.

Vierailija kirjoitti:

On minusta aika lapsellista odottaa niin paljon äidiltä, kun itse on jo aikuinen. Sitten vielä vaatia, että vanha ihminen kyynelsilmin anoisi armoa kun ei ole lastaan kasvattanut nykyoppien mukaan, vaan sen aikaisella tavalla. Ja muuttuisi jotenkin nyt vanhana teidän ihanteenne mukaiseksi ihmiseksi.

Onko teillä itsellänne lapsia, kun olette noin armottomia? Oletteko hoitaneet ja kasvattaneet ne käytännössä yksin, ilman vaipanvaihtajaiskää? Jo lapsen pitäminen hengissä isoksi asti on raskas homma.

On tietysti muistettava että nuo vanhoja äitejään anteeksipyyntöön ruoskivat eivät ole terveitä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa kannata jutella. Itse en ole juurikaan tekemisissä. On siinä sellainen hankaluus, että muun suvun kanssa haluan olla tekemisissä. Sukujuhlat ovat siis vaikeita paikkoja.

Omassa lapsuudenkodissani oli mm. väkivaltaa (fyysistä, henkistä, uskonnollista), alkoholismia ja köyhyyttä (isän juomisiin oli kyllä varaa). Ja joo varmaan hekin tekivät parhaansa voimavaroillaan, mutta olisi varmaan äitini kannattanut etukäteen vähän miettiä, alkaako tehdä lapsia alkoholistimiehen kanssa ja vielä 5 lasta. Ihan hyvin olen pärjännyt elämässäni, olen käynyt terapiassa ja tosiaan sitä myöden oppinut vetämään rajoja. Isäni on onneksi jo kuollut, mutta henkisesti väkivaltainen äitini on sitä edelleen. Ei hänen kanssaan puhuta asioista, koska kaikki mitä olen vielä aikuisenakin tehnyt, on väärin. Olen tehnyt lisuritutkinnon, tienaan 100 000 € vuodessa, pari lasta on ja olen myös eronnut huonosta liitosta oma-aloi

Niin tavallinen tarina. Oppineet lapset ylenkatsovat vanhempiaan. 

Sinä saatoitkin olla hankala ja viedä vanhemmiltasi ylettömästi voimavaroja. Ei silloin kuin sinä olit lapsi, puhuttu neuropsykiatrisista ongelmista tai miten niihin suhtaudutaan ja niiden kanssa eletään. Vanhempasi ovat todennäköisesti kuitenkin välittäneet sinusta kun ovat yrittäneet kasvattaa sinusta aikuista, muutoinhan olisit saanut olla ihan itseksesi omissa oloissasi.

Nykyään kun ei enää hankita omia lapsia, jää ymmärrys syntymättä siitä, ettei vanhemmuus ole täydellistä. Siinä raskaankin arjen pyörittämisen ohella on yritetty kuitenkin myös lapsille parasta. 90-luvun lama oli rankka ja siitä selviäminen saattoi viedä vanhemman voimavaroja niin paljon, ettei keinoja hankalan lapsen kanssa toimimiseen ollut, saati paikkaa mistä apua olisi saanut. Tuohon aikaan lapsi ei myöskään ollut perheenjäsenenä aikuisen vertainen, vaan lapsi.

Jos vanhempi sanoo, että rakastaa sinua, rakkaus kannattaa ottaa vastaan, eikä miettiä, että se on väärin rakastettua. Nyt aikuisena kannattaa katsoa eteenpäin, elämästään voi tehdä sitä mitä haluaa, hyväksy itsesi ja taustasi!

Todellisuus nykyajan nuorilla aikuisilla on aivan eri kuin vanhemmillaan samassa iässä. Ette voi käsittää, että oikeaa köyhyyttä ja niukkuutta oli, yhteiskunta ei ottanut eikä antanut kasvatusapua/vastuuta, asioista ei osattu keskustella ja voisin jopa väittää, että sodan arvet olivat vielä vanhempienne sukupolvessa näkyvissä.

Päihdeperheiden lapset usein ovat laiminyötyjä ja oma kokemus on, että lapset vielä aikuisenakin ylistävät vanhempiaan ja hakevat näiden hyväksyntää sekä ovat ottavat hoivaajan roolin.

Minun  mieltäni painaa siskoni, ei äitini.

En tiedä onko hän narsisti, mutta luulen niin. Hän on aina ollut välillä tosi mukava, mutta.... Tuo mutta on se pahin ! 

Hänen kielensä  on kuin  myrkkypiikki.  Sanoo ilkeyksiä ihan  "tuosta noin vaan"... Ja se että hänen sanavarastoonsa ei kuulu anteeksi pyytäminen,   vaikka olisi ollut todella törkeä. Päinvastoin. 

Alkaa uhkailemaan, että  "jos et pyydä häneltä anteeksi , kerron sinusta"....( jollekin tutullemme) jne....

Joskus kun hän alkoi keljuilemaan , sanoinkin hänelle takaisin, no sehän meni  ilmiriidaksi . Sitten jälkeenpäin  hän  on jatkuvasti  minua muistuttanut,  että    "sinä huusit hänelle"  🙄... 

Väsyin totaalisesti tuohon , kun siskoni kaiken lisäksi  valehteli minusta  muille sukulaisille  täyttä soopaa.... Se oli viimeinen  niitti .

Nyt on ollut 3vuotta hänen puhelinnumeronsa  estossa, samoin sähköpostini. Ja on kielletty ottamasta mitään yhteyttä minuun, tai haen lähestymiskiellon.  Koska hän kettuili  jatkuvasti myös sähköpostitse.  

Nyt on helpompi olla. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki alle 50-vuotiaat äidit ovat onneksi hyviä ja lämpöisiä äitejä. Huono äiti näyttäisi olevan keski-ikäisten ongelma.

Johtuisikohan siitä, että alle 50-vuotiaiden lapset ovat max 30-vuotiaita ja suurin osa vielä tuota nuorempia? Eivät ole täällä kirjoittelemassa.

Ja voihan se keski-ikäisen oman äidin ikääntyminen tuoda haasteet uudella tavalla näkyviin. Eli kun se äiti alkaisikin tarvita apua ja koittaa ripustautua lapsiinsa, joita kohtaan on ollut henkisesti törkeän väkivaltainen. Ja sillä keski-ikäisellä lapsella on oma perhe hoidettavanaan, eikä halua samoja virheitä toistaa kuin oma äitinsä. Juuri sellaisessa vaiheessa olen päättänyt itse katkaista lähes kokonaan yhteydet omaan äitiini. Olen yrittänyt käydä hänen luonaan ja laittanut koko porukalle (siis lapseni olleet mukana) ruokaa. Viimeksi kun tämän tein, alkoi hirveä haukkuminen. En oikein ymmärrä, miksi menisin auttelemaan, kun saan kamalat haukut kiitokseksi. Tarve olla yhteydessä oman ikääntyneen vanhemman kanssa on suuri, mutta en vain voi neutraalisti suhtautua siihen jatkuvaan haukkumiseen. Kyseessä eivät siis ole lapsuusajan ongelmat, vaan henkisesti väkivaltainen ihminen on sitä useasti vielä vuosikymmentenkin kuluttua.

Hiukan mietityttää millaisia äitejä nämä omia äitejään ruoskivat ovat. Tuskin kovinkaan kummoisia. Niinhän sitä sanotaan, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Omasta mielestään heille on lusikalla annettu. Eihän sellaisella voi olla siis kauhalla annettavaa omille lapsilleenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki alle 50-vuotiaat äidit ovat onneksi hyviä ja lämpöisiä äitejä. Huono äiti näyttäisi olevan keski-ikäisten ongelma.

Johtuisikohan siitä, että alle 50-vuotiaiden lapset ovat max 30-vuotiaita ja suurin osa vielä tuota nuorempia? Eivät ole täällä kirjoittelemassa.

Ja voihan se keski-ikäisen oman äidin ikääntyminen tuoda haasteet uudella tavalla näkyviin. Eli kun se äiti alkaisikin tarvita apua ja koittaa ripustautua lapsiinsa, joita kohtaan on ollut henkisesti törkeän väkivaltainen. Ja sillä keski-ikäisellä lapsella on oma perhe hoidettavanaan, eikä halua samoja virheitä toistaa kuin oma äitinsä. Juuri sellaisessa vaiheessa olen päättänyt itse katkaista lähes kokonaan yhteydet omaan äitiini. Olen yrittänyt käydä hänen luonaan ja laittanut koko porukalle (siis lapseni olleet mukana) ruokaa. Viimeksi kun tämän tein, alkoi hirveä haukkuminen. En oikein

Ymmärrän toki miten rasittavaa voi olla jos hoitaa vanhuksen askareita ja asioita.  Yhteiskunnan tarjoama apu on aina vaibeammin saatavissa. 93-vuotias sisareni kunto heikkeni ja yritti koko kesän saada apua. Vanhushuollolla ei ollut mitään tarjota tuonkaan ikäiselle, ei yhtään mitään. Hän kuoli syyskuun alussa kotonaan. Papereista näkyu että hänestä oli tehty huoli-ilmoituksiakin.  Asun 100 kmn, päässä, elokuussa kysyin saanko ruveta soittelemaan. Hän kielsi, kyllä minä itse kun mulla on nää numerot.

Omalta osaltani, 80 v , aion myös pärjätä itse. Ei tarvitse lasteni eikä miniöitten  nettipalstoilla sättiä minua ja rasitustaan.  Veljeni 89 v myös asuu okt-taloaan tehden vielä metsätöitäkin lyhyet tovit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa kannata jutella. Itse en ole juurikaan tekemisissä. On siinä sellainen hankaluus, että muun suvun kanssa haluan olla tekemisissä. Sukujuhlat ovat siis vaikeita paikkoja.

Omassa lapsuudenkodissani oli mm. väkivaltaa (fyysistä, henkistä, uskonnollista), alkoholismia ja köyhyyttä (isän juomisiin oli kyllä varaa). Ja joo varmaan hekin tekivät parhaansa voimavaroillaan, mutta olisi varmaan äitini kannattanut etukäteen vähän miettiä, alkaako tehdä lapsia alkoholistimiehen kanssa ja vielä 5 lasta. Ihan hyvin olen pärjännyt elämässäni, olen käynyt terapiassa ja tosiaan sitä myöden oppinut vetämään rajoja. Isäni on onneksi jo kuollut, mutta henkisesti väkivaltainen äitini on sitä edelleen. Ei hänen kanssaan puhuta asioista, koska kaikki mitä olen vielä aikuisenakin tehnyt, on väärin. Olen tehnyt lisuritutkinnon, tienaan 100 000 € vuodessa, pari lasta

Niin tavallinen tarina. Oppineet lapset ylenkatsovat vanhempiaan.

Joo, jos en olisi käynyt kouluja, en ehkä ymmärtäisi kuinka väärin fyysinen ja henkinen väkivalta on. Olisin varmaan alistunut ja ajatellut nuo kasvatusmetodit hyvinä, ja toiminut omien lasteni kanssa samalla tavalla, mutta lapseni olisi kyllä otettu huostaan. Lapsuudenkodissani on käynyt 80-luvulla poliisit tarkastamassa tilannetta. No me lapset tietysti teeskenneltiin nukkuvaa ja kaikki näytti siinä vaiheessa rauhalliselta. En puhu siis mistään kevyistä ongelmista ja legoja meillä oli, koska isän puolen suku oli sivistynyttä ja antoi paljon tukea. Onneksi olen kehittänyt itseäni, enkä tee samoja virheitä lasteni kanssa kuin omat vanhempani tekivät.

Ihmettelen kyllä näitä väkivaltaisten alkoholistivanhempien symppaajia, mutta kun osuu omaan nilkkaan ja keinot ovat tosiaan mitä ovat, saa täällä huomata kuinka kaikki heijastetaan muiden syyksi. Olet varmaan just niitä vanhempia, joiden lapset eivät mielellään ole tekemisissä? Ymmärrän hyvin lapsiasi.

Vierailija kirjoitti:

Hiukan mietityttää millaisia äitejä nämä omia äitejään ruoskivat ovat. Tuskin kovinkaan kummoisia. Niinhän sitä sanotaan, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Omasta mielestään heille on lusikalla annettu. Eihän sellaisella voi olla siis kauhalla annettavaa omille lapsilleenkaan.

Tyttäret monesti tulevat äitiinsä. Ainakin oma tyttäreni on perinyt ulkonäköni ja paljon samaa meissä on.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa kannata jutella. Itse en ole juurikaan tekemisissä. On siinä sellainen hankaluus, että muun suvun kanssa haluan olla tekemisissä. Sukujuhlat ovat siis vaikeita paikkoja.

Omassa lapsuudenkodissani oli mm. väkivaltaa (fyysistä, henkistä, uskonnollista), alkoholismia ja köyhyyttä (isän juomisiin oli kyllä varaa). Ja joo varmaan hekin tekivät parhaansa voimavaroillaan, mutta olisi varmaan äitini kannattanut etukäteen vähän miettiä, alkaako tehdä lapsia alkoholistimiehen kanssa ja vielä 5 lasta. Ihan hyvin olen pärjännyt elämässäni, olen käynyt terapiassa ja tosiaan sitä myöden oppinut vetämään rajoja. Isäni on onneksi jo kuollut, mutta henkisesti väkivaltainen äitini on sitä edelleen. Ei hänen kanssaan puhuta asioista, koska kaikki mitä olen vielä aikuisenakin tehnyt, on väärin. Olen tehnyt lisur

Ja siis olet kouluja käynyt ja silti menet henkilökohtaisuuksiin heti?   Ja lapsiini.

Olen absolutisti mutta eihön terve ihminen ole sellainenkaan, luin täältä. Minun lapsilleni ei ole akateemiset oppiarvot ja hyvät tulot nousseet päähän niin paljon etteivätkö voisi muorirukan kanssa olla yhteyksissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hiukan mietityttää millaisia äitejä nämä omia äitejään ruoskivat ovat. Tuskin kovinkaan kummoisia. Niinhän sitä sanotaan, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Omasta mielestään heille on lusikalla annettu. Eihän sellaisella voi olla siis kauhalla annettavaa omille lapsilleenkaan.

Näkisin että jos on herännyt ajattelemaan omaa äitisuhdettaan, lakannut kaipaamasta oman äitinsä hyväksyntää ja laittanut tähän välit ainakin osittain poikki, on todennäköisesti ihan hyvät valmiudet tlla hyväksi vanhemmaksi.

Jos taas jää kiinni siihen persoonallisuushäiriöisen äidin paapomiseen eikä kykene irtautumaan tämän otteesta, seuraa varjo varmasti.

Siksi erittäin tärkeää että näistä jutellaan ja katkaistaan tätä kierrettä vähitellen.

Jos vielä vaihdevuosi-iässä on äidistä irtautuminen tosiaan kesken, on jo aikakin vähän kasvaa. Mutta  niillä omilla lapsillakaan ollut äitiinsä tullut äiti, ongelmainen.

Normaalisti lapset irtautuvat noin parikymppisinä vanhemmistaan.  Etenkin senjälkeen kun lapseni avioituvat olen välttänyt mitenkään ottamasta kantaa heidän asioihinsa. Yhtä isot silmät kuin minulla ja koulutustaso ihan eri.

Koska ovat henkisesti aikuisia voimme jutella ja tavata ilman mitään riippuvaisuusuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Jos taas jää kiinni siihen persoonallisuushäiriöisen äidin paapomiseen eikä kykene irtautumaan tämän otteesta, seuraa varjo varmasti.

Siksi erittäin tärkeää että näistä jutellaan ja katkaistaan tätä kierrettä vähitellen.

Niin ja mainittakoon se että persoonaallisuushäiriön syynä voi olla se että on syntynyt sota-aikana tai sen jälkivuosina. Oma vanhempi on todennäköisesti kokenut vaikka mitä itsekin, on taustalla köyhyyttä, kodittomuutta, alkoholismia, väkivaltaa ja paljon sellaista mitä ei nuorempi sukupolvi edes ymmärrä. Kuitenkin kun itse toivoo rakkautta elämältään ja haluaa oppia tietämään mistä rakkaudessa on kyse, on joskus välttämätöntä ottaa etäisyyttä. Koska se oma vanhempi ei ole oppinut mitä rakkaus on, ja se vierastaa asiaa. Se haukkuu ja arvostelee kun ei ymmärrä miksi joku lapsista lähtee tekemään asioita eri tavalla kuin itse on valinnut.

Ja sanon "valinnut" koska vaikka tulet mistä oloista tahansa, on ihmisellä itsellään aina vastuu siitä millaiseksi hän antaa elämäntapahtumien itseään muokata. Suhde omaan itseen on jotain mitä kaikilla ihmisillä on ollut aina ajasta ja paikasta riippumatta.

Vierailija kirjoitti:

Hiukan mietityttää millaisia äitejä nämä omia äitejään ruoskivat ovat. Tuskin kovinkaan kummoisia. Niinhän sitä sanotaan, että ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu. Omasta mielestään heille on lusikalla annettu. Eihän sellaisella voi olla siis kauhalla annettavaa omille lapsilleenkaan.

Niinpä. Kuinka niistä täydellisten vanhempien lapsista tulikin niin huonoja vanhempia itse. 

Tätä se äitinikin huuli pyöreänä aina hämmästelee kuinka huonosti nyt omia lapsiani oikein kasvatankaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos taas jää kiinni siihen persoonallisuushäiriöisen äidin paapomiseen eikä kykene irtautumaan tämän otteesta, seuraa varjo varmasti.

Siksi erittäin tärkeää että näistä jutellaan ja katkaistaan tätä kierrettä vähitellen.

Niin ja mainittakoon se että persoonaallisuushäiriön syynä voi olla se että on syntynyt sota-aikana tai sen jälkivuosina. Oma vanhempi on todennäköisesti kokenut vaikka mitä itsekin, on taustalla köyhyyttä, kodittomuutta, alkoholismia, väkivaltaa ja paljon sellaista mitä ei nuorempi sukupolvi edes ymmärrä. Kuitenkin kun itse toivoo rakkautta elämältään ja haluaa oppia tietämään mistä rakkaudessa on kyse, on joskus välttämätöntä ottaa etäisyyttä. Koska se oma vanhempi ei ole oppinut mitä rakkaus on, ja se vierastaa asiaa. Se haukkuu ja arvostelee kun ei ymmärrä miksi joku lapsista lähtee tekemään asioita eri tavalla kuin itse o

Voi teitä viiskymppisiä! Psykologista jargonia on ja narsistista mieltä. Opittu teema että nelkytlukulaiset huonoja ihmisiä, eivät osanneet elää elämäänsä.  Kute te, joilla on ollut jo peruskoulu ja mahdollisuudet "valita itse" ihan toista.

Ja se perimä piilee teissä, ettehän te nalkuttaisi äideistänne jos ette olisi täsmälleen samanlaisia  "raivopäitä." .

Vierailija kirjoitti:

Jos vielä vaihdevuosi-iässä on äidistä irtautuminen tosiaan kesken, on jo aikakin vähän kasvaa. Mutta  niillä omilla lapsillakaan ollut äitiinsä tullut äiti, ongelmainen.

Normaalisti lapset irtautuvat noin parikymppisinä vanhemmistaan.  Etenkin senjälkeen kun lapseni avioituvat olen välttänyt mitenkään ottamasta kantaa heidän asioihinsa. Yhtä isot silmät kuin minulla ja koulutustaso ihan eri.

Koska ovat henkisesti aikuisia voimme jutella ja tavata ilman mitään riippuvaisuusuhdetta.

Me taidetaan tulla eri maailmoista ja puhua vähän eri asioista. Kuulostaat hyväosaiselta ja normaalilta ja teillä vaikuttaa menevän hyvin niin kuin oppikirjoissa neuvotaan ja tosi hyvä niin.

Itse olen kolmekymppinen ja äitini on neljäkymmentä vuotta minua vanhempi. En ole koskaan haaveillut avioelämästä tai lapsista koska oma lapsuuteni oli vaikea. Asia surettaa koska en haluaisi viettää koko elämääni yksin mutta en tiedä olisiko minusta rakastavaksi vanhemmaksi. Mielestäni omat vanhempani olivat vastuuttomia kun tarkoituksella päättivät minut tehdä, mutta eivät sitten jaksaneet omien ongelmiensa takia kauaa kasvattaa. Päätin lapsena etten koskaan hankkisi omia lapsia koska vihasin olla olemassa.

En varmastikaan ole henkisesti aikuinen. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Sinä saatoitkin olla hankala ja viedä vanhemmiltasi ylettömästi voimavaroja. Ei silloin kuin sinä olit lapsi, puhuttu neuropsykiatrisista ongelmista tai miten niihin suhtaudutaan ja niiden kanssa eletään. Vanhempasi ovat todennäköisesti kuitenkin välittäneet sinusta kun ovat yrittäneet kasvattaa sinusta aikuista, muutoinhan olisit saanut olla ihan itseksesi omissa oloissasi.

Nykyään kun ei enää hankita omia lapsia, jää ymmärrys syntymättä siitä, ettei vanhemmuus ole täydellistä. Siinä raskaankin arjen pyörittämisen ohella on yritetty kuitenkin myös lapsille parasta. 90-luvun lama oli rankka ja siitä selviäminen saattoi viedä vanhemman voimavaroja niin paljon, ettei keinoja hankalan lapsen kanssa toimimiseen ollut, saati paikkaa mistä apua olisi saanut. Tuohon aikaan lapsi ei myöskään ollut perheenjäsenenä aikuisen vertainen, vaan lapsi.

Jos vanhempi sanoo, että rakastaa sinua, rakkaus kannattaa ottaa vastaan, eikä miettiä,

Lapsi ei valitse syntyä tähän maailmaan. On yksin ja ainoastaan vanhemman vastuulla antaa pyyteettömästi rakkautta ja huolenpitoa lapselleen lapsen ongelmista huolimatta. Ei lapsen "oppia rakastamaan" vanhempiaan. Itse totesin että minusta ei ole hyväksi vanhemmaksi joten jätin lapset hankkimatta. Moni vanhemmaksi kykenemätön olisi voinut tehdä niin jo pari sukupolvea sitten, jäisi monet traumat aiheuttamatta.

Vierailija kirjoitti:

Nämä vanhemmat ovat sitten niitä jotka hesarin lukijapalstalla itkevät että terapeutti käännytti aikuisen lapsen heitä vastaan vaikka olivat ihan tavallisia, hyviä vanhempia jotka antoivat lapselleen hyvän lapsuuden. Todellisuudessa lapsuus on ollut ahdistavaa ja vanhemmilta ei ole saanut sellaista tukea mitä tasapainoiseen kasvuun tarvitsisi, mahdollisesti esiintynyt väkivaltaa sillä niinhän sitä sodanjälkeisetkin sukupolvet on kasvatettu ja "ihan hyvä tuli" (ei tullut).

Mukava yleistys, ei ihme että vanhempien kanssa keskustelu ja "kritiikin antaminen" ei suju. Miten sinulla noin yleensä sujuu keskustelu? Annatko useinkin ihmisille kritiikkiä? Miten itse otat kritiikin vastaan?