Lue keskustelun säännöt.
Sain lapsen ja minusta tuli ihminen, josta en itsekään pidä. Ei ehkä muutkaan. Miten muuttua takaisin?
16.02.2021 |
Olen ennen lapsen saamista iloinen, rento, ystävällinen, sosiaalinen, puhelias, avulias, antelias jne. Pidetty ystävä ja puoliso, jolla oli myös hyvä olla itsensä kanssa. Saatiin (toivottu ja suunniteltu) lapsi, ja minusta tuli ihminen, josta en pidä yhtään. En usko, että muutkaan oikein pitävät minusta nyt. Olen kireä, suutun helposti, en halua enää antaa aikaani enkä huomiotani kenellekään (paitsi tietenkin lapselleni), en halua enää auttaa ketään, olen negatiivinen, tiuskin, en halua tavata enää ystäviä, olen muuttunut paljon itsekkäämmäksi. Harmittaa ja ahdistaa, että olen nykyään tällainen. Lapsiarki yksinkertaisesti on muuttanut minut tällaiseksi, vaikka en koskaan tällaiseksi halunnut tulla. Kun katson itseäni peilistä niin näen ihmisen, jota en arvosta enää, koska en pidä hänestä enää. Avioliitto rakoilee, koska miehenikään ei taida enää pitää minusta ollenkaan. No, en ihmettele, sillä enhän pidä itsekään. Joka aamu kun herään päätän olla taas se sama iloinen ja muut huomioiva, ystävällinen kiva ihminen, mutta epäonnistun siinä viimeistään jo aamupäivällä. Kannan valtavia syyllisyyden tunteita, koska halusin olla hyvä äiti, mutta epäonnistuin siinäkin.
Miten muuttua takaisin ihmiseksi, joka olin ennen? Ja onko muut kokeneet samaa? Kuuluuko tämä vain asiaan? Masentunut en usko olevani, ainoastaan ylikuormittunut. Mutta ei se tule poistumaan vuosikausiin...
Kommentit (225)
Olisiko mahdollista tilata ruokaostokset valmiiksi pakattuna niin, että mies vain noutaisi ne? Sillä saisi lisää aikaa arkeen, riippuen toki siitä kuinka usein kaupassa käydään.
Arkena mies voisi ottaa vastuulle lapsen iltatoimet parina iltana, jotta pääsisit kävelylle. Ei niiden kävelyjen tarvitse kestää välttämättä kuin puolisen tuntia, jotta saa nollattua päätä. Joka toinen aamu voit vaikka käydä lyhyellä kävelyllä aamulla ja mies on vastuussa aamutoimista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me teimme niin, että vuoroiltoina hoidimme lapsen iltapalat, suihkut, nukutukset. Samoin vuoroaamuina hoidimme aamuheräämiset.
Varsinkin iltaisin oli ihanaa, kun tiesi, että tänä iltana olen vapaa lastenhoidosta.Parjattuna velana olen ollut aivan äimänä näistä vastauksista.
Siis lapset kun on ne on jotain, josta on ihanaa tietää pääsevänsä illaksi eroon! Karmealta kuulostaa myös nämä neuvot, että hei ihan normia, puret vain hammasta, lapsi kasvaa ja sitten helpottaa. Että ok tiuskia ja räiskiä koko pikkulapsuuden ajan, sen lapsen ainoan.
Tuolla yksi sanoi hyvin siitä, että entäpä, jos kyse tosiaankaan ei ole mistään muusta kuin siitä, että sulla on tylsää. Mies käy kotona olemassa omissa oloissaan, ette ole siinä perheenä, lapsi henkilönä, sinä henkilönä, vaan siinä on vaan suorittamisen kuori. Kun käytte yhdessä siellä saunassa, jutteletteko? Vitsailetteko? Olisko mahdollisuus kivaan seksiin?
Kuten parilla muullakin, olen itse kokenut tuontapaista työn kautta. Kun ymmärsin, että työstä, joka oli unelmani ja ns. kaikkeni, on tulossa monsteri,, joka syö muun elämästäni, tajusin luovuttaa. Aloin tietoisesti panostamaan taas ihmissuhteisiini ja sanomaan työssä ei.
Samalla tavalla sun on nyt on sanottava sille siellä asuvalle kaverille, että pari tuntia viikonlopussa ei riitä. Että joka ilta on lapsella myös oikeus oikeaan isään, joka edes näkee, että hän talossa on.
Sivusta: Tuo ihanaa -ajatus ei välttämättä avaudu, jos ei ole niitä lapsia. Minulle lapseni tuottaa enemmän iloa elämääni kuin mikään muu asia. Samalla minusta on myös ihanaa, kun illalla on omaa aikaa, jolloin saa olla rauhassa. Pieni lapsi on kaikessa niin riippuvainen vanhemmastaan, että kyllä siihen läsnäoloon tarvitsee myös hengähdystaukoa. Ja itsekin ehdotit AP:lle, että ajanvietto lapsen kanssa jaetaan isän kanssa tasaisesti. Siis annoit oikeastaan ihan samat ohjeet, kuin mitä oli tuossa kommentissa, jota kritisoit.
Se että sanoo arvostavansa omaa aikaa ei vielä tee kenestäkään paskaa vanhempaa, joka ei huolehdi lapsen tarpeista tai nauti myös siitä yhteisestä ajasta.
Ei varmasti teekään, en sitä väitä. Ja varmasti kyseessä on lapsettomuuteni, mutta silti vaan ihmettelen, että jos ajatus: ihanaa mulla on vapaailta on lasten kanssa samanlainen kuin mulla töistä ihanaa mulla on lyhyt päivä, niin onhan se jotenkin...surullista, kun ajattelen, miten vähän pidän työstäni verrattuna vapaa-aikaani.
Oman ajan ottaminen on siis musta eri asia kuin ajatus, että ihanaa että pääsen lapsista eroon. Lisäksi varsinaisesti en ehdottanut mitään ajanvieton jakamista isän kanssa, vaan yhdessä tekemistä perheenä. Sitä, että isä osallistuu perheen puuhiin, mitä ne ovatkin. Eli kun minä tiskaan, sinä viikkaat vaatteita ja lapsi häärää siinä mukana.
Ei niin, että sinä teet sun kotitöitä ja mä teen mun ja sulla on sun oma aika ja mulla on mun oma aika ja lapsen kanssa ajanviettoa vaihdetaan tässä välillä kuin työvuoroa konsanaan.
Ajattelen näin, koska olen kuullut kun vanhemmat keskustelevat näistä vuoroistaan ja ainahan se ei tapahdu ihan sovussa. Pieni ihminen siinä kysyi, että mitä, riitelettekö te siitä, kuka joutuu olemaan olemaan mun kanssa.
Sivusta: Tuo ihanaa -ajatus ei välttämättä avaudu, jos ei ole niitä lapsia. Minulle lapseni tuottaa enemmän iloa elämääni kuin mikään muu asia. Samalla minusta on myös ihanaa, kun illalla on omaa aikaa, jolloin saa olla rauhassa. Pieni lapsi on kaikessa niin riippuvainen vanhemmastaan, että kyllä siihen läsnäoloon tarvitsee myös hengähdystaukoa. Ja itsekin ehdotit AP:lle, että ajanvietto lapsen kanssa jaetaan isän kanssa tasaisesti. Siis annoit oikeastaan ihan samat ohjeet, kuin mitä oli tuossa kommentissa, jota kritisoit.
Se että sanoo arvostavansa omaa aikaa ei vielä tee kenestäkään paskaa vanhempaa, joka ei huolehdi lapsen tarpeista tai nauti myös siitä yhteisestä ajasta.