Lue keskustelun säännöt.
Sain lapsen ja minusta tuli ihminen, josta en itsekään pidä. Ei ehkä muutkaan. Miten muuttua takaisin?
16.02.2021 |
Olen ennen lapsen saamista iloinen, rento, ystävällinen, sosiaalinen, puhelias, avulias, antelias jne. Pidetty ystävä ja puoliso, jolla oli myös hyvä olla itsensä kanssa. Saatiin (toivottu ja suunniteltu) lapsi, ja minusta tuli ihminen, josta en pidä yhtään. En usko, että muutkaan oikein pitävät minusta nyt. Olen kireä, suutun helposti, en halua enää antaa aikaani enkä huomiotani kenellekään (paitsi tietenkin lapselleni), en halua enää auttaa ketään, olen negatiivinen, tiuskin, en halua tavata enää ystäviä, olen muuttunut paljon itsekkäämmäksi. Harmittaa ja ahdistaa, että olen nykyään tällainen. Lapsiarki yksinkertaisesti on muuttanut minut tällaiseksi, vaikka en koskaan tällaiseksi halunnut tulla. Kun katson itseäni peilistä niin näen ihmisen, jota en arvosta enää, koska en pidä hänestä enää. Avioliitto rakoilee, koska miehenikään ei taida enää pitää minusta ollenkaan. No, en ihmettele, sillä enhän pidä itsekään. Joka aamu kun herään päätän olla taas se sama iloinen ja muut huomioiva, ystävällinen kiva ihminen, mutta epäonnistun siinä viimeistään jo aamupäivällä. Kannan valtavia syyllisyyden tunteita, koska halusin olla hyvä äiti, mutta epäonnistuin siinäkin.
Miten muuttua takaisin ihmiseksi, joka olin ennen? Ja onko muut kokeneet samaa? Kuuluuko tämä vain asiaan? Masentunut en usko olevani, ainoastaan ylikuormittunut. Mutta ei se tule poistumaan vuosikausiin...
Kommentit (225)
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos otat omaa aikaa silloin, kun lapsi nukkuu päiväunia? Et tee kotitöitä aina, vaan käytät sitä aikaa palautumiseen muulloinkin kuin viikonloppuisin sen yhden tunnin. Kotitöistä voi ihan hyvällä omallatunnolla sluibailla aika moneltakin osaa. Pyykit ja ruuanlaitto ehkä sellainen välttämättömyys, mutta esim. keittiö ei mene siitä piloille, että sen putsaa kerran kahdessa päivässä sen jatkuvan tasojen jynssäämisen sijaan. Vähän ruokapöytää siistii ennen ruokailua, mutta ei sen kummempaa. Opettelet olemaan stressaamatta arkipäivän asioita, koska kukaan ei ole koskaan kuollut siihen, että pöydällä on muruja ja lattialla on t-paita. Tai no en tiedä jälkimmäisestä, mutta ymmärrät varmaan yskän. Arjessa suurin osa asioista on sellaisia, mitä ei tarvitse hoitaa heti, eikä huomennakaan ja ne eivät edes kasaannu kovin pahasti. Voit sitten ottaa sellaisia tehopäiviä, että käytät kaikki liikenevät tunnit niiden rästien pyörittelyyn. Laskut voi hoitaa kerralla ja jopa nykyään kännykällä, kun taapero leikkii mobilella. Opettele olemaan ylisuorittamatta asioita. Rento äiti = hyväntuulinen äiti.
Ai töissä ylimääräinen tauko, kun lapsi on päiväkodissa päiväunilla? Miten sen edes saa synkronoitua samaan aikaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumma kyllä, minulle on käynyt toisin päin. Minusta olen muuttunut paremmaksi ihmiseksi, kun elän nyt toista ihmistä enkä itseäni varten.
Kuulostaa normaalilta ajalta pienen lapsen kanssa. Itse miehenä hoidan etätyöt (huonosti), siivoan ja korjaan, käy kaupassa ja teen ruokaa, olen lapsen kanssa aina kun edellisiä ei ole hoidettavana. Tuntuu että olen ohut kuori entisestä minästäni. Vaimolla ei vastaavaa tunnetta ole, mutta eihän se ihme ole kun kerkeää telkkaria katsoa monta tuntia päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Et edes yritä vaikuttaa ongelmiin vaan koko ajan kerrot miten mikään ei onnistu kun sitä ja tätä. Joka kiehut katkerissa liemissäsi ja voit pahoin tai sitten pyrit aktiivisesti muuttamaan tilanteen. Esimerkiksi Joka toinen ilta mies hoitaa lapsen nukutuksen ja sinä häivyt kotoa klo 19 mihin ikinä nokka näyttää. Kerran kuussa käyt yhden viikonloppuyön hotellissa nauttimassa omasta rauhasta. Miehelle sama tarjous. Mutta kun plaa plaa ja taas tulee tähän litania miksi se ei ole mahdollista. Sinä valitset, ei kukaan muu. Ei edes miehesi.
Jos et jaksa juuri mitään, niin hae vaikka mäkkäristä latte ja istu autossa juomassa sitä ja lepää. Tai lue kirjaa. Ei tartte jaksaa olla laitettu tai siisti, kunhan saa vain istua yksin.
About kaikille naisille käy noin ja se on ärsyttävää. Itse olen kolmen lapsen äiti enkä ikinä sukeltanut siihen lapsikuplaan ja äitimaailmaan. Suurin osa kavereistani, jotka ennen olivat hauskaa seuraa, muuttuivat superäideiksi, jotka ylisuorittavat äitiyttään. Itse olen mennyt rennolla asenteella koko äitiyden. Eli ei ole maailmanloppu jos kotona on sotkua, lapset syövät toisinaan eineksiä ja karkkia. Itse kävin baareissa suht usein sinkkuystävien kanssa ja miehen kanssa pidettiin treffi-iltoja aina kun mahdollista.
Nyt lapset alkaa olla isompia ja osa kavereistani on alkanut palautumaan normaaliksi, Mutta monille se maksoi sen parisuhteen. Me taas miehen kanssa edelleen ollaan se lapsellinen pariskunta, jotka keksivät kaikenlaisia piloja toisilleen päivästä toiseen. Lasten kaverit muuten pitävät meidän perheestä, koska meillä on kuulemma aina niin hauskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän elämänrytmi kuulostaa ihan normaalilta ja tutulta. Meillä kolmevuotias ja pikkukoululainen. Minä lähden töistä klo 15, haen päiväkoti-ikäisen ja olen kotona kun koululainen tulee kerhosta. Teen ruoan ja mies tulee kotiin siinä kuuden jälkeen. Joku arki-ilta käydään kaupassa ellei muisteta tilata kauppakassia. Yhtenä arki-iltana on koululaisen harrastus. Muina iltoina toinen aikuisista saa harrastaa, jolloin useimmiten toinen sitten hoitaa lasten illan. Ysin jälkeen on yleensä aikuisten aikaa, jolloin juurikin katsotaan telkkaria/tehdään omimme/saunotaan jne. Harvemmin kotihommia enää. Joskus pyykit pitää ripustaa.
Joo, joskus väsyttää ja arki kyllästyttää. Ihan säännöllisesti kaipaisin lisää aikaa omille jutuilleni. Ja tuntuu joskus, että aina joutuu vastaamaan jonkun tarpeisiin (työnantaja, lapset, mies). Sitten toisaalta kaikki rullailee ihan kivasti, ja koen että sitä omaa aikaa kuitenkin on joka ilta ysin jälkeen ja satunnaisesti arkisin. Viikonloput on ihan että miten sovitaan. Joskus jompikumpi ottaa kokonaisen oman päivän tai joskus (aika harvoin) kokonaisen viikonlopun. Vaihtelee!
En jaksa enää esim. soitella ihmisille, koska en vaan jaksa puhua puhelimessa jos minulla on rauhallinen hetki. Toisaalta näen (näkisin, korona) ihmisiä ihan mielelläni. Normaalitilanteessa on enemmän kyläilyä ja sellaista.
Tästä aloituksesta on vaikea saada kiinni, mikä perimmäinen ongelma on. Parisuhde? Joku ihme vääntö sinun ja miehesi välillä? Käytkö vain jotain ikäkriisiä läpi? Vai onko sinulla nyt ollut vähän rankempi kuukausi? Ilmeisesti ihan uudesta jutusta ei kuitenkaan ole kyse. Ehkä sinulla on joku rauta-arvo tai muu pielessä, jos olet noin valtavan väsynyt? Onko ihan mahdotonta mennä yhdeksi viikonlopuksi (la-su) hotelliin ja mies hoitaa lapsen? Ei sinun tarvitse tehdä siellä mitään erityistä.
Jos lapsi on nyt 3, ja olit 2,5 vuotta kotona, niin olet mennyt töihin tässä korona-aikana, sen kynnyksellä. Te olette käyneet isoa muutosta läpi (esikoisen saaminen ja kaikki siihen liittyvä, ei ole pelkkä vauva-aika), ja siihen päälle on ollut tällainen globaali tilanne. Muistan että pahimmillaan tuossa vaiheessa (esikoinen kaksi-kolme, totuteltiin päiväkotielämään ja oli työjutut päälle) elämä tuntui rutiinin täyttämältä vankilalta. Ei ollut edes mitään koronaa silloin. Se helpottaa kyllä. Lapsi kasvaa ja kaikki helpottuu.
Vierailija kirjoitti:
Teoria:
Äidin pitää muuttua hetkellisesti vähän "ikävämmäksi" jotta se olisi lapsensa kanssa. Biologiaa siis. Ettei emo lähde poikastensa luota muihin humputuksiin ja unohda poikasiaan.
Teoria: kun vielä elettiin yhteisöllisesti, äitiä ei jätetty yksinään vauvan kanssa kaksistaan selviämään miten selviää, kaksistaan kaikki päivät läpeensä ja paljolti yötkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselle kävi samoin. Olo helpottui lasten kasvamisen myötä. Nuorin nyt 5 vuotta ja alan olla oma itseni. Kun katson taaksepäin, huomaan että omistauduin liikaa lapsille. Olisi pitänyt ottaa päivittäin omaa aikaa ja panostaa omaan hyvinvointiin. Uni, ravinto ja liikunta kuntoon! Vasta kun itse voi hyvin, voi olla kiva muille.
Siinäpä se. Minulla ei ole mahdollisuutta juurikaan omaan aikaan. Mies tekee pitkää päivää, tukiverkkoja ei ole. Ja kyllä, ollaan useita kertoja jopa riidelty siitä, että haluaisin omaa aikaa mutta mies ei "ehdi" sitä minulle antaa, mutta mikään ei silti muutu. Ja viikonloppuisin olen jo niin väsynyt, että kun on se pieni oma hetki, niin istun vain alas enkä jaksa mitään tehdä enkä mennä minnekään.
Uni ja ravinto on minulla kunnossa, liikuntaan ei ole kunnolla mahdollisuutta muuten kuin mitä lapsen kanssa pääsen lenkille.
Ap
Minulla auttoi tuohon vain ero. Nyt isänkin on pakko huolehtia lapsista, kun ne osan aikaa ovat hänen luonaan.
Jos voisin neuvoa nuorta itseäni, niin en koskaan tekisi parisuhteeseen lapsia. Ainoastaan kaverivanhemmuus tulisi kyseeseen, mielellään toisen naisen kanssa.
Valitettavasti miehistä ei oikein ole vanhemmiksi ja vastuun kantajiksi.
Tuo viimeinen lause on aika ikävän leimaava. Eikä ole totta.
Mieheni hoitaa vähintään puolet lasta. Joskus enemmänkin kun minulla on menoja tai pitkiä vuoroja yms. Päiväkotiin vie ja monesti hakeekin useammin kuin minä, eikä hän ole ikinä valittanut asiasta. Biologista isäänsä lapsi näkee vain muutaman kerran vuodessa.
Niin, eli lapsen isästä ei oikein ole vanhemmaksi?
Niin, ei ole ei. Mutta aijemman viimeisessä lauseessa puhuttiin miehistä. Ei isistä.
Eli teidänkään ei ole lasta kannattanut siihen parisuhteeseen tehdä? Miehen takia.
Lapset kannattaa tehdä sopimuksella kaverin kanssa. Tällöin riitatilanteessa on jutut valmiina sovittuina. Avioliitto/parisuhden sekoittaa kaiken tämän ja altistaa lapsen vuosien riitelylle. Suurin osa pienten lasten vanhemmista eroaa.
Suurin osa pienten lasten vanhemmista ei todellakaan eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse muutuin kun sain haluamani unelmien työpaikan. Aloin ehkä stressaamaan liikaa, kun työ olikin yhtäkkiä hyvin tärkeää minulle, eikä vain tapa hankkia rahaa. Kun jokin asia on tosi tärkeä, niin se aiheuttaa paljon kuormitusta (vaikkei nyt lasta voi suoraan verrata tuöhön).
Ja koska töissä huomehdin muista ja muiden asioista, olin vapaa-ajalla oikein korostetun itsekäs koska olin niin täynnä muista huolehtimista. Mies totesi, että miten voin aina töistä tullessani olla niin kärttyinen, jos vihdoinkin olin unelmaduunissani.
Osittain varmaan unelmien toteutuminen aiheutti myös tyhjyyden tunnetta joka lisäsi stressiä. Enää ei ollut selkeää tavoitetta jota kohti kulkea. Ihmiset tarvii unelmia ja tavoitteita ihan arkielämän jaksamiseen.
Onko lapsi luonteeltaan vaativa? Voisitko joustaa kiintymyssuhdevanhemmuuden lapsentahtisuus -periaatteista sillä ajatuksella, että lapsikin voittaa loppupeleissä enemmän sillä, että sinä et ole ylikuormittunut ja väsynyt.
Niin ja viikonloppu jaetaan niin, että mies ottaa toisena päivänä päävastuun lapsesta. Eihän tuossa ole mitään järkeä, että kumpikin teistä käy töissä mutta miehen panos viikonloppuihin on pari tuntia lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko siis töissä? Se selittää kaiken, tekisi mieli sanoa, riippuen tietysti, minkä ikäinen lapsesi on. Ta
Olin itse kotiäitinä aika pitkään, ja ihmettelin aina, miten töissä käyvät pienten lasten äidit jaksoivat. Eivät ne tainneet aina jaksaakaan, ja kiire näkyi olevan ainainen seuralainen. Kiire vie kaiken luonnollisen rytmin lasten kanssa olemisesta, ja samalla sen taian.
Esimerkki kotihoidon vapaudesta: Kun hoidin kotona lapsiani, heräilimme kaamoksen aikaan tuossa yhdentoista nurkilla aamupäivällä. :)
Aloittajalle sanoisin, että I feel you. Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta, vanhempi menee syksyllä eskariin. Sikäli meillä on asiat mallillaan, että osallistutaan molemmat yhtä lailla kaikkeen, ja mies on esim. pääsääntöisesti huolehtinut lasten harrastuksista, sen mitä niitä nyt tänä aikana on pystynyt olemaan. Muutenkin hän on sellaista ns. leikkivämpää tyyppiä. Kotihommia tekee se joka ehtii, työt tahtoo molemmilla valua pitkin iltaa. Oma työni on itsenäistä kk-palkattua esimiestyötä, jossa ei ole varsinaisesti kiinteitä työaikoja, toki itse pitäisi pitää huolta siitä, ettei viikkotunnit ylity, mutta no, eipä niitä aina tule laskettua. Korona-aika on tuonut mukanaan myös ne realiteetit, että pienissäkin flunssan oireissa jäädään kotiin, välillä on lasten hoidossa porukkaa nuhassa (ovat pph:lla), jolloin me jäädään kotiin jne, joka taas tarkoittaa sitä, että ollaan oltu melkoisen pitkiä aikoja kotona niin, että lapset hyörii jaloissa ja töitä pitäisi silti tehdä. Sairauslomaa lapsen hoitamiseen on itselläni lopulta aika turha ottaa, koska ne tekemättömät työt käytännössä odottavat tekijäänsä sen jälkeenkin. Mieluummin siis koittaa luovia päivät läpi niin, että molemmat tekee töitä vuorollaan ja toinen on lasten kanssa.
Ennen koronaa tein itse pääsääntöisesti etänä myös, eli olin päivät yksin kotona. Nyt tässä kuluneen vuoden aikana yksinoloa on tullut todella vähän, ja voi hyvä luoja että on välillä (lue: joka käänteessä) hermot niin kireällä. Oikeastaan vasta lasten syntymän jälkeen olen tajunnut, miten valtavan paljon kaipaisin ihan omaa aikaa, kun saa touhuta omia hommiaan ihan rauhassa ja ilman, että kukaan keskeyttää, tarvitsee jotain tms. Olen aina ollut mielestäni aika sosiaalinen ja viihtynyt ihmisten seurassa, mutta nyt tuntuu, että antaisin melkein mitä vaan, jos saisin olla vaikka viikon ihan omissa oloissani, täydellisessä hiljaisuudessa. Kestän aina vaan huonommin ja huonommin mitään ärsykkeitä, ja varsinkin PMS-päivinä tuntuu välillä, että oikeasti räjähdän kappaleiksi. Todella pienet jutut saavat v*tutuskäyrän nousemaan eksponentiaalisesti.
Tunnistan aloittajan tilanteesta myös itsessäni sen, että sitten kun sitä kullanarvoista omaa aikaa saa, ei sitä meinaa osata käyttää, ja se valuu todennäköisesti johonkin ihan turhanpäiväiseen. Samoin tunnistan sen, että vaikka voisi, ei oikein mitään kivaa jaksa tehdä, saati minnekään lähteä. Turtumus on varmaan kuvaava sana. Meilläkään ei ole tukiverkkoja täällä missä asutaan, ja kiitos koronan, haaveet lasten yökyläilystä mummolassa tai edes sen mummon tulo tänne avuksi on kuopattu toistaiseksi. Etätyöt toki mahdollistavat sen, että ollaan miehen kanssa kotona myös kahdestaan, mutta olisihan se kivaa joskus ihan vapaa-ajallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edellinen jatkaa...
Mutta joo. Samoin täälläkin itseä välillä suorastaan inhottaa kuunnella omaa kettuuntunutta ääntään, nähdä peilistä kireät kasvot ja uupunut olemus. Olen myös aika stressiherkkä, ja korona lisää jatkuvaa epävarmuutta myös työelämässä, kun yksittäisen työntekijän pienikin nenän niiskaus voi johtaa pienimuotoiseen kaaokseen. Töissä saa itsensä yleensä pidettyä kasassa, mutta paineet "yllättäen" purkaantuvat siinä vaiheessa, kun läppäri on pistetty kiinni, ja pitäisi jaksaa leikkiä, touhuta, olla jatkuvasti saatavilla. Varsinkin pienempi lapsi on vielä nyt leikki-ikäisenäkin tosi paljon iholla viihtyvä, ja toisinaan oikeasti ahdistaa sekin. Eikä pidä käsittää väärin, lapset ovat rakkaita ja ihania, oikeasti hauskoja ja nokkelia pikkutyyppejä, mutta kai se on juuri se tarvitsevuus vielä heidän iässään, joka tuntuu imevän itseltä viimeisetkin energianrippeet.
Ja onhan se niinkin, että arki-iltoina varsinkin tuntee jonkinlaista painetta (varmaan ihan itse luotua, yhtä hyvinhän lapset viihtyvät isänsä kanssa) siitä, että pitäisi olla lasten kanssa eikä lähteä enää minnekään, kun he on kuitenkin olleet jo päivän hoidossa ja vanhemmistaan erossa. Tämä siitä huolimatta, että meillä mies suorastaan yrittää hätistää minua omiin menoihini. Mutta kun ei silti meinaa jaksaa. Omat harrastuksetkin ovat jääneet ihan taka-alalle sen jälkeen, kun viime vuoden alusta palasin töihin, kotona ollessa oli jotenkin paljon helpompaa ja luontevampaa lähteä illalla jonnekin, kun mies tuli töistä. Ehkä pitäisi vaan yrittää taas jotenkin irtautua, edes pienemmissäkin annoksissa. Parin-kolmen päivän reissuja tulee töiden puolesta välillä tehtyä, ja onhan se hotellielämä luksusta tässä tilanteessa. Irtiottoja kavereiden kanssa kaipaisi enemmän, mutta koronahan se niitäkin tuppaa rajoittamaan.
Ei kai se auta muu, kuin elää siinä toivossa, että tämä tosiaan helpottaa siinä vaiheessa, kun pienempikin lapsista on jo itsenäisempi. Viime vuoden lopulla olin jo niin puhki yhdessä kohtaa, että oikeasti luulin jotain olevan ihan fyysisesti vialla. Kuitenkin laajat verikokeet väittivät muuta, jopa aiemmin kehnoissa lukemissa ollut varastorauta oli rautakuurin ansiosta noussut hyvälle tasolle, vitamiinitasot olivat nekin ok eikä mitään vikaa löytynyt. Toki saattoi olla osittain hormonaalistakin, lopetin kuopuksen imetyksen loppukesästä, ja sen jälkeen tuntui, että keho kävi läpi melkoista myllyä. Ehkäpä tämä siis tasaantuu ennen pitkää muutenkin. Niin ainakin toivon.
Tsemppiä kaikille nuutuneille mammoille!
Eniten pistää tuossa kuviossa silmään se että miksi ihmeessä mies ei voi viedä yksin lasta päiväkotiin ja hoitaa aamuhommia? Jos mies ei iltaisin ehdi tai jaksa olla avuksi, on pitempi aamu sinulle jo pieni hengähdyshetki joka auttaa jaksamaan siinä arjessa. Saisit edes hetken levätä tai lojua sängyssä rauhassa, ovi kiinni.
Toinen mieleentullut seikka on se että nukkuuko lapsi omassa huoneessa? Monesti pienet jäävät ikäänkuin tavaksi nukkumaan samaan huoneeseen vanhempien kanssa, ja ymmärrettävästi protestoi jos yritetään siirtää omaan huoneeseen. Se oma huone helpottaa silti sitä tunnetta että täytyy olla käytettävissä jatkuvasti ja saa edes pienen fyysisen etäisyyden lapseen. Se ei tee vanhemmasta huonoa äitiä, että kolmen vuoden pääasiallinen vastuu lapsesta tuntuu joskus tukalalta.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa tosiaan siltä, että olet uupunut. Ihan vastaavasti työssä uupuneet kuvaavat olotilaansa. Lapsen kasvaminen auttaa toki, mutta jotenkin sinun pitäisi löytää tiettyä rentoutta elämääsi (sen oman ajan lisäksi). Tunnistan tuosta itseni esikoisen kanssa, olin ihan liian kireä kun yritin suorittaa äitiyttä ja uuvuin siihen kun en ollutkaan täydellinen äiti. Myöhemmin kun sain kolmannen lapseni, oli pikkulapsi aikaa parasta mitä tiesin. Osasin olla rento ja tiesin mitkä asiat ovat tärkeitä (lapselle ruokaa ja unta sekä puhtaat vaipat).
Tällainen vastaava kokemus myös minulla. En ole varmaan koskaan ollut niin väsynyt kuin esikoisen ensimmäisinä vuosina. Nyt esikoisen ollessa jo koululainen ja kolmas lapsemme on 2-vuotias, osaan ottaa tämän taapero/uhmavaiheen todella rennosti ja suorastaan nautin siitä. Vaikka työmäärähän on suorastaan räjähtänyt jos vertaa yhden lapsen perhettä kolmen lapsen perheeseen. Jos jonkun neuvon osaisin sinulle ap antaa, niin yritä ottaa rennommin, olet varmasti ihana ja rakastava äiti vähemmälläkin suorittamisella.
Aapee kuulepas, hoidapa ihan ensiksi nämä: käy lääkärissä ja otata kilpirauhaskokeet sekä rautaarvot (hemoglobiini sekä varastorauta eli ferritiini). Muutenkin olisi hyvä tehdä ns terveystarkastus.
Voin kuitenkin kertoa oman tarinani lohdutukseksi: minulla on yksi lapsi, nyt jo aikuinen. Äidiksi tultuani olin juuri tuollainen miten sinä itseäsi kuvailet.
Erään kroonisen kipusairauden yhteydessä minulle määräsi lääkäri kivunhallintaan mielialalääkettä. Kun aloitin sen syömisen, muutuin takaisin normaaliksi itsekseni, jonka olin kadottanut äityiden myötä.
Olinko siis koko ajan masentunut vai mitä ihmettä? Vai imaisiko äityis jotenkin minun serotoniinitasoni tyhjäksi? No, oli miten oli, sain ns elämäni takaisin. Harmittaa, että lapsikin joutui puolet lapsuudestaan elämään sellaisen pahantuulisen, kireän ja tiuskivan äidin kanssa.
Sinuna kokeilisin serotoniinilääkitystä, jollei verikokeissa löydy mitään selitystä.
Vierailija kirjoitti:
Me teimme niin, että vuoroiltoina hoidimme lapsen iltapalat, suihkut, nukutukset. Samoin vuoroaamuina hoidimme aamuheräämiset.
Varsinkin iltaisin oli ihanaa, kun tiesi, että tänä iltana olen vapaa lastenhoidosta.
Parjattuna velana olen ollut aivan äimänä näistä vastauksista.
Siis lapset kun on ne on jotain, josta on ihanaa tietää pääsevänsä illaksi eroon! Karmealta kuulostaa myös nämä neuvot, että hei ihan normia, puret vain hammasta, lapsi kasvaa ja sitten helpottaa. Että ok tiuskia ja räiskiä koko pikkulapsuuden ajan, sen lapsen ainoan.
Tuolla yksi sanoi hyvin siitä, että entäpä, jos kyse tosiaankaan ei ole mistään muusta kuin siitä, että sulla on tylsää. Mies käy kotona olemassa omissa oloissaan, ette ole siinä perheenä, lapsi henkilönä, sinä henkilönä, vaan siinä on vaan suorittamisen kuori. Kun käytte yhdessä siellä saunassa, jutteletteko? Vitsailetteko? Olisko mahdollisuus kivaan seksiin?
Kuten parilla muullakin, olen itse kokenut tuontapaista työn kautta. Kun ymmärsin, että työstä, joka oli unelmani ja ns. kaikkeni, on tulossa monsteri,, joka syö muun elämästäni, tajusin luovuttaa. Aloin tietoisesti panostamaan taas ihmissuhteisiini ja sanomaan työssä ei.
Samalla tavalla sun on nyt on sanottava sille siellä asuvalle kaverille, että pari tuntia viikonlopussa ei riitä. Että joka ilta on lapsella myös oikeus oikeaan isään, joka edes näkee, että hän talossa on.
On toi kyllä uskomatonta, ettei mies halua kolmeen vuoteen juuri lastaan hoitaa. "Koska on rankka työpäivä takana". Niin, mutta isähän se halusi olla, eikö niin? Milloin muulloin sillä on tilaisuus olla lapsensa kanssa? No niinpä, töiden jälkeen. Ei tämän lapsen kohdalla tehtyjä virhettä voi korjata seuraavan lapsen kanssa (jota teille ei muutenkaan ole tulossa).
Oman luonteesi vatvominen kuulostaa vähän siltä, että sinulle on tärkeintä se, mitä muut ajattelevat. Haluat olla ihminen, josta tykätään. Onhan se tietysti kiva olla pidetty. Toisaalta keneltä sitä suosiota nyt tavoittelet? Niiltä vanhoilta ystäviltä, jotka eivät hirveästi ymmärrä tai tue tai ole kiinnostuneita sinun tämän hetkisestä elämänvaiheesta? Eivät he ehkä erityisen ikäviä tyyppejä ole, mutta eivät nyt niitäkään joiden tykkääminen on ensisijaisen tärkeää elämässäsi. Lapsellesi sinä olet nyt tärkein, ystävien kanssa ehtii lähentyä taas kun ehtii. Aseta nyt ihan oikeasti hitto vie lapsesi etusijalle!
Ja joko sovitte miehen kanssa mukavammasta arjesta tai sitten ette. Vaikea kuvitella, että kumpikaan voittaa siinä mitään jos mies ei halua hoitaa lastaan ja sinä et halua hoitaa sitä yksin. Silloin ehkä kannattaa sitten erota. Ehkä isukki on kuukauden asumuseron jälkeen muuttunut mies? Tehkää jotain tolle tilanteelle.