Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Huonolta kuulostaa. Kyse on todenäköisesti pers.häiriöstä tai bipolaarista, ja jälkimmäisessä auttavat (otetut) lääkkeet. Persoonallisuushäiriöt ovat hitaita hoitaa eikä hlö välttämättä itse kärsi rajattomuudestaan kuin ehkä satunnaisesti. Ja voi myös esittää kärsivänsä. Valitettavasti narsistiset ihmiset nauttivat rajattomuudestaan, muka-oikeutuksestaan.
Oman mielenterveytensä tuossa vain pilaa jos on itse tolkuissaan ja ymmärtää mikä merkitys rajoilla on laadukkaalle, arvokkaalle elämälle ja itsekunnioitukselle. Usein kaksi rajatonta (narsisti/epävakaa) hakeutuvat yhteen.
En tuhlaisi aikaani tuollaiseen.
Mitä sinäkin oikeesti tiedät tuosta sen mitä toinen kertoo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Tehkää asioita enemmän yhdessä, seuraavan kerran yhdessä kauppaan. Pienillä teoilla toinen yrittää ilahduttaa toista, toinen taas ei näytä ymmärtävän tämän eleen tarkoitusta.
Tässä tapauksessa ei ollut kyseessä miellyttäminen. Aloittajan aloitus ja tuo keskustelu viittaa toisen hallitsemiseen. Myös viimeinen, sä et ole koskaan kiitollinen-lause on merkki siitä että uhriutuu. Tällaiset ns. Hyvät teot menee siihen pisteeseen ettei toiselle enää kerro mitään, koska toinen aina yrittää vesittää toisen suunnitelmat oman mielen mukaan. Sen jälkeen alkaa väkivalta.
Suomessa hyvin yleinen uhrinarsismi/läheisriippuvuus. "Teen vaan sinun parhaaksi" vaikka oikeasti kyse on manipulaatiosta ja kontrollista. Suosittelen eroa ja ehkä sen jälkeen paluuta jos on jotain toivoa koska kyse on tavallaan riippuvuudesta mitä roikkumalla ja terapialla vaan jatkaa. Riippuvuus pitää lyödä poikki ja katsoa tepsiikö se yhtään.
Myös myöhempään "voiko muiden huomioon ottaminen olla ongelma". Voi. Liiallinen muiden huomioonottaminen on ongelma jos se perustuu siihen että ihminen ei osaa kunnolla tehdä itse päätöksiä. Se ei ole silloin muiden huomioonottamista vaan muiden rasittamista omalla päätöskyvyttömyydellä mikä on vaan piilotettu huomioonottamiseksi.
EI OLE MUUTOSTA TULOSSA, IKINÄ.
sitähän sä kysyit.
-Liiallinen muiden huomioonottaminen on ongelma jos se perustuu siihen että ihminen ei osaa kunnolla tehdä itse päätöksiä. Se ei ole silloin muiden huomioonottamista vaan muiden rasittamista omalla päätöskyvyttömyydellä mikä on vaan piilotettu huomioonottamiseksi.
Ai saamari, tämä osui nyt minuun!
Olen lukenut tätä ketjua usein ja ihan rauhassa ja tämä vika juttu kyllä osui.
Itseluottamukseni on matala, rohkeutta nolla eikä paineen sietokykyä yhtään.
Koska lapsuus käveltiin ns kananmunan kuorilla , kun piti aavistaa ja arvailla, että mitä voi ja saa tehdä,ettei iskä taas suuttuisi.
Puoliso in valittanut tästä käytöksestni, sillä se kuormittaa häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
-Liiallinen muiden huomioonottaminen on ongelma jos se perustuu siihen että ihminen ei osaa kunnolla tehdä itse päätöksiä. Se ei ole silloin muiden huomioonottamista vaan muiden rasittamista omalla päätöskyvyttömyydellä mikä on vaan piilotettu huomioonottamiseksi.
Ai saamari, tämä osui nyt minuun!
Olen lukenut tätä ketjua usein ja ihan rauhassa ja tämä vika juttu kyllä osui.
Itseluottamukseni on matala, rohkeutta nolla eikä paineen sietokykyä yhtään.
Koska lapsuus käveltiin ns kananmunan kuorilla , kun piti aavistaa ja arvailla, että mitä voi ja saa tehdä,ettei iskä taas suuttuisi.
Puoliso in valittanut tästä käytöksestni, sillä se kuormittaa häntä.
Sama itsellä. Jouduin koko lapsuuteni olemaan tuntosarvet ojossa ja haistelemaan muiden mielialoja. Äiti saattoi räjähtää miltei mistä vaan. Ihan aikuisillekin lapsilleen.
Sellainen puoliso joka ei ole itse elänyt lapsuuttaan tai yleensäkään tämmöisessä ympäristössä ei varmaan ymmärrä, mistä toisen, jopa turhalta tuntuva mielipiteiden kysely johtuu.
Menen ihan lukkoon ja jopa pelästyn kun saan sapiskaa jostain asiasta. Luulen, että pystyn tapahtuman ennakoimaan kun otan toisen huomioon joka tilanteessa.
Onhan tämä raskasta itsellekin. Mutta toimintatapa on lapsuudesta niin juuttunut selkäytimeen että on vaikeaa muuttaa.
Olen myös edelleen sitä mieltä ihan yleensä, että patrisuhteessa on parempi kysyä toisen mielipide kuin olla kysymättä.
Silloinhan puoliso taas saattaa syytää, etten ota häntä huomioon vaan jyrään hänet.
Tai tuntee tulevansa ohitetuksi.
Olen joskus ajatellut, että tulisin hyvin toimeen samantyyppisen lapsuuden eläneen ihmisen kanssa. Mutta en sitten tiedä toimisiko.
Mutta luulisin ainakin, että hän ymmärtäisi paremmin kuin sellainen kumppani joka ei lainkaan ymmärrä miksi kyselen.
Olen siis tämä leivän kyselijä.
Muuten, tuli mieleeni toiseen suuntaan. Kun nämä kukkasipulien ja muiden juttujen ymmärtämättömät eivät ymmärrä miksi kumppaninsa toimii noin niin miksi sitten me jotka toimimme näin emme saisi olla ymmärtämättä omia i0kumppaneitamme kun hermostuvat meihin?
Eikö kummallakin tyypillä ole oikeus samaan ja saada ymmärrystä omituisuuksilleen?
Miksi vain tietty toimintatapa on oikea ja tietty väärä?
Jos nyt ajatellaan, että meillä kaikilla on omat heikkoutemme ja traumamme.
Ei se toinenkaan ole omissa tavoissaan täydellinen. Ne ovat vain eri asioita joissa tulevat ilmi.
Jos leivän kysely on suututtava tapa kumppanissa niin voihan sitä leivän kyselijää taas suututtaa joku muu tapa kumppanissaan.
Eikö puntit silloin mene kokolailla tasan ja kummatkin yrittäisivät ymmärtää toisiaan.
Minusta olisi hyvä tapa olla kummankaan kovin paljon kivahtamatta toiselle pienistä asioista joilla ei ole merkitystä.
Koska toinen ärsyyntyy toisesta ja toinen toisesta tavasta.
Vierailija kirjoitti:
Suomessa hyvin yleinen uhrinarsismi/läheisriippuvuus. "Teen vaan sinun parhaaksi" vaikka oikeasti kyse on manipulaatiosta ja kontrollista. Suosittelen eroa ja ehkä sen jälkeen paluuta jos on jotain toivoa koska kyse on tavallaan riippuvuudesta mitä roikkumalla ja terapialla vaan jatkaa. Riippuvuus pitää lyödä poikki ja katsoa tepsiikö se yhtään.
Myös myöhempään "voiko muiden huomioon ottaminen olla ongelma". Voi. Liiallinen muiden huomioonottaminen on ongelma jos se perustuu siihen että ihminen ei osaa kunnolla tehdä itse päätöksiä. Se ei ole silloin muiden huomioonottamista vaan muiden rasittamista omalla päätöskyvyttömyydellä mikä on vaan piilotettu huomioonottamiseksi.
Minulla ei ole kyse ettenkö osaisi tehdä päätöksiä. Pystyn siihen ihan hyvin. Olen tehnyt parikin päätöstä erota suhteesta joka ei toimi ja nytkin olen asunut yksin vuosikymmen ajan. Kukaan muu kuin minä ei päätä asioistani nykyään.
Kyse on siitä, että kun on kyse pienehköhstä asiasta millä ei ole sinällään elämänmenoon merkitystä haluan kuulla ensin sen toisen mielipiteen. Voin sitten päättää tehdäänkö hänen tavallaan ilman sen kummempaa neuvottelua. Teen mukisematta koska asia ei heilauta minua mitenkään ja minulla ei ole minkään sortin pätemistarvetta. Pystyn hyvin mukautumaan.
Mutta jos asia on minulle tärkeä tai haluan, että otetaan esille erilaisia näkökulmia niin tietenkin pystyn tekemään päätöksen sen mukaan mitä itse ajattelen.
Minusta on täysin väärä ajatus tuo, että kyse on ihmisen päättämättömyydestä. Ainakin minä olen erittäin jämäkkä tarvittaessa, pystyn pitämään puoliani verbaalisesti. En ole lainkaan hiljainen hissukka tai mielipiteetön ja asioista tietämätön. Minä otan myös hyvin paljon selvää asioista päätöksiä tehdessäni.
Olen tunteellinen, mutta silti järkevä jalat maassa.
Siksi kun tiedän tämän pystyn aivan hyvin ottamaan toisen ihmisen huomioon ja kysymään hänen mielipidettään.
Minusta juuri kun ei ole pätemisen tarvetta tai ihminen ei ole päättämätön tai pelokas ottamaan vastuuta omista päätöksistään tarpeen tullen hän pystyy paremmin ottamaan toiset ihmiset helposti huomioon.
Se ei tunnu hänestä alentavalta tai nöyristelyltä vaan hyvältä tavalta ja empatialta.
Nimenomaan nämä, jotka ovat vuosikausia huonoissa suhteissa (usein syyttäen toista tai näkemättä omia virheitään tai osuuttaan) eivät uskalla ottaa vastuuta tai tehdä omia päätöksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
-Liiallinen muiden huomioonottaminen on ongelma jos se perustuu siihen että ihminen ei osaa kunnolla tehdä itse päätöksiä. Se ei ole silloin muiden huomioonottamista vaan muiden rasittamista omalla päätöskyvyttömyydellä mikä on vaan piilotettu huomioonottamiseksi.
Ai saamari, tämä osui nyt minuun!
Olen lukenut tätä ketjua usein ja ihan rauhassa ja tämä vika juttu kyllä osui.
Itseluottamukseni on matala, rohkeutta nolla eikä paineen sietokykyä yhtään.
Koska lapsuus käveltiin ns kananmunan kuorilla , kun piti aavistaa ja arvailla, että mitä voi ja saa tehdä,ettei iskä taas suuttuisi.
Puoliso in valittanut tästä käytöksestni, sillä se kuormittaa häntä.Sama itsellä. Jouduin koko lapsuuteni olemaan tuntosarvet ojossa ja haistelemaan muiden mielialoja. Äiti saattoi räjähtää miltei mistä vaan. Ihan aikuisillekin lapsilleen.
Sellainen puoliso joka ei ole itse elänyt lapsuuttaan tai yleensäkään tämmöisessä ympäristössä ei varmaan ymmärrä, mistä toisen, jopa turhalta tuntuva mielipiteiden kysely johtuu.
Menen ihan lukkoon ja jopa pelästyn kun saan sapiskaa jostain asiasta. Luulen, että pystyn tapahtuman ennakoimaan kun otan toisen huomioon joka tilanteessa.
Onhan tämä raskasta itsellekin. Mutta toimintatapa on lapsuudesta niin juuttunut selkäytimeen että on vaikeaa muuttaa.
Olen myös edelleen sitä mieltä ihan yleensä, että patrisuhteessa on parempi kysyä toisen mielipide kuin olla kysymättä.
Silloinhan puoliso taas saattaa syytää, etten ota häntä huomioon vaan jyrään hänet.
Tai tuntee tulevansa ohitetuksi.Olen joskus ajatellut, että tulisin hyvin toimeen samantyyppisen lapsuuden eläneen ihmisen kanssa. Mutta en sitten tiedä toimisiko.
Mutta luulisin ainakin, että hän ymmärtäisi paremmin kuin sellainen kumppani joka ei lainkaan ymmärrä miksi kyselen.Olen siis tämä leivän kyselijä.
Muuten, tuli mieleeni toiseen suuntaan. Kun nämä kukkasipulien ja muiden juttujen ymmärtämättömät eivät ymmärrä miksi kumppaninsa toimii noin niin miksi sitten me jotka toimimme näin emme saisi olla ymmärtämättä omia i0kumppaneitamme kun hermostuvat meihin?Eikö kummallakin tyypillä ole oikeus samaan ja saada ymmärrystä omituisuuksilleen?
Miksi vain tietty toimintatapa on oikea ja tietty väärä?
Jos nyt ajatellaan, että meillä kaikilla on omat heikkoutemme ja traumamme.
Ei se toinenkaan ole omissa tavoissaan täydellinen. Ne ovat vain eri asioita joissa tulevat ilmi.
Jos leivän kysely on suututtava tapa kumppanissa niin voihan sitä leivän kyselijää taas suututtaa joku muu tapa kumppanissaan.
Eikö puntit silloin mene kokolailla tasan ja kummatkin yrittäisivät ymmärtää toisiaan.
Minusta olisi hyvä tapa olla kummankaan kovin paljon kivahtamatta toiselle pienistä asioista joilla ei ole merkitystä.
Koska toinen ärsyyntyy toisesta ja toinen toisesta tavasta.
Ärsyyntymisen ilmaiseminen on normaalia. Liittyykö sekin jotenkin lapsuuteen, jollaisen olet kokenut, kun toinen sanoo ihan perus normaalisti jostakin haittaavasta asiasta, joka harmittaa. Ehkä on sanonut monta kertaa ja kymmenennen kerran on jo kovempi ääni ja ärtynyt? Jos vaikka jätät aina juuston pöydälle pilaantumaan, tai jätät kauppakassit kompastelumateriaaliksi purkamatta lattialle muiden kulkuväylälle. Kysymys siis kuuluu: onko sinulla tai sisaruksillasi tavallista reagoida siihen uhriutumalla? Sen sijaa ,vettä pitäisit sitä normaaliin elämänmenoon kuuluvana ja esimerkiksi pahoittelisit ja sanoisit,että yrität korjata tavan, muutut marttyyrimaisesri uhriksi, joka kyräilee haavoittuneen kaunaisesri, ei ehkä puhukaan pitkiin aikoihin ja joskus hautoo kostoa ja sanoo jotakin kahta kauheampaa tilaisuuden tullen? Kun "mikään ei kelpaa", "aina tekee kuitenkin väärin"? Johtuuko kysymysten teko siitä ajatuksesta, että kuitenkin tekee muuten "väärin" ja on siitä loukkaantunut ja uhriintunut marttyyri?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
-Liiallinen muiden huomioonottaminen on ongelma jos se perustuu siihen että ihminen ei osaa kunnolla tehdä itse päätöksiä. Se ei ole silloin muiden huomioonottamista vaan muiden rasittamista omalla päätöskyvyttömyydellä mikä on vaan piilotettu huomioonottamiseksi.
Ai saamari, tämä osui nyt minuun!
Olen lukenut tätä ketjua usein ja ihan rauhassa ja tämä vika juttu kyllä osui.
Itseluottamukseni on matala, rohkeutta nolla eikä paineen sietokykyä yhtään.
Koska lapsuus käveltiin ns kananmunan kuorilla , kun piti aavistaa ja arvailla, että mitä voi ja saa tehdä,ettei iskä taas suuttuisi.
Puoliso in valittanut tästä käytöksestni, sillä se kuormittaa häntä.Sama itsellä. Jouduin koko lapsuuteni olemaan tuntosarvet ojossa ja haistelemaan muiden mielialoja. Äiti saattoi räjähtää miltei mistä vaan. Ihan aikuisillekin lapsilleen.
Sellainen puoliso joka ei ole itse elänyt lapsuuttaan tai yleensäkään tämmöisessä ympäristössä ei varmaan ymmärrä, mistä toisen, jopa turhalta tuntuva mielipiteiden kysely johtuu.
Menen ihan lukkoon ja jopa pelästyn kun saan sapiskaa jostain asiasta. Luulen, että pystyn tapahtuman ennakoimaan kun otan toisen huomioon joka tilanteessa.
Onhan tämä raskasta itsellekin. Mutta toimintatapa on lapsuudesta niin juuttunut selkäytimeen että on vaikeaa muuttaa.
Olen myös edelleen sitä mieltä ihan yleensä, että patrisuhteessa on parempi kysyä toisen mielipide kuin olla kysymättä.
Silloinhan puoliso taas saattaa syytää, etten ota häntä huomioon vaan jyrään hänet.
Tai tuntee tulevansa ohitetuksi.Olen joskus ajatellut, että tulisin hyvin toimeen samantyyppisen lapsuuden eläneen ihmisen kanssa. Mutta en sitten tiedä toimisiko.
Mutta luulisin ainakin, että hän ymmärtäisi paremmin kuin sellainen kumppani joka ei lainkaan ymmärrä miksi kyselen.Olen siis tämä leivän kyselijä.
Muuten, tuli mieleeni toiseen suuntaan. Kun nämä kukkasipulien ja muiden juttujen ymmärtämättömät eivät ymmärrä miksi kumppaninsa toimii noin niin miksi sitten me jotka toimimme näin emme saisi olla ymmärtämättä omia i0kumppaneitamme kun hermostuvat meihin?Eikö kummallakin tyypillä ole oikeus samaan ja saada ymmärrystä omituisuuksilleen?
Miksi vain tietty toimintatapa on oikea ja tietty väärä?
Jos nyt ajatellaan, että meillä kaikilla on omat heikkoutemme ja traumamme.
Ei se toinenkaan ole omissa tavoissaan täydellinen. Ne ovat vain eri asioita joissa tulevat ilmi.
Jos leivän kysely on suututtava tapa kumppanissa niin voihan sitä leivän kyselijää taas suututtaa joku muu tapa kumppanissaan.
Eikö puntit silloin mene kokolailla tasan ja kummatkin yrittäisivät ymmärtää toisiaan.
Minusta olisi hyvä tapa olla kummankaan kovin paljon kivahtamatta toiselle pienistä asioista joilla ei ole merkitystä.
Koska toinen ärsyyntyy toisesta ja toinen toisesta tavasta.Ärsyyntymisen ilmaiseminen on normaalia. Liittyykö sekin jotenkin lapsuuteen, jollaisen olet kokenut, kun toinen sanoo ihan perus normaalisti jostakin haittaavasta asiasta, joka harmittaa. Ehkä on sanonut monta kertaa ja kymmenennen kerran on jo kovempi ääni ja ärtynyt? Jos vaikka jätät aina juuston pöydälle pilaantumaan, tai jätät kauppakassit kompastelumateriaaliksi purkamatta lattialle muiden kulkuväylälle. Kysymys siis kuuluu: onko sinulla tai sisaruksillasi tavallista reagoida siihen uhriutumalla? Sen sijaa ,vettä pitäisit sitä normaaliin elämänmenoon kuuluvana ja esimerkiksi pahoittelisit ja sanoisit,että yrität korjata tavan, muutut marttyyrimaisesri uhriksi, joka kyräilee haavoittuneen kaunaisesri, ei ehkä puhukaan pitkiin aikoihin ja joskus hautoo kostoa ja sanoo jotakin kahta kauheampaa tilaisuuden tullen? Kun "mikään ei kelpaa", "aina tekee kuitenkin väärin"? Johtuuko kysymysten teko siitä ajatuksesta, että kuitenkin tekee muuten "väärin" ja on siitä loukkaantunut ja uhriintunut marttyyri?
En ole marttyyri. Äitini oli ja päätin jo silloin, että se on vihonviimeinen tapa jota itse jatkan. Nimenomaan kannatan keskustelua, toisen mielipiteen kysymistä ja inhoan mykkäkoulua tai ystävälliseen käytökseen epäystävällisesti vastaamista. Mietin aina miltä joku asia toisesta tuntuu. Siksi en jätä mitään lojumaan lattialle tai pöydälle sulamaan.
Ei ole sisaruksia, ehkä sekin vaikuttaa kun en ole tottunut kinaamiseen tai kivahteluun tasavertaisen ihmisen kanssa lapsena.
Äitini oli hermostuva ja hiukan tyranni ja auktoriteetti.
Siksi myös päätin, että en itse kohtele ihmisiä siten kuin hän kun tiedän miltä se tuntuu.
Olen ilmeisesti sitten liian yliherkkä kun itse yritän toimia toiset huomioonottavasti ja odotan samaa kohtelua itselleni.
Ehkä näillä muillakin, täällä rajattomiksi ehkä turhaankin määritellyissä henkilöissä on taustalla samantyyppistä lapsuutta.
Ja sitten taas näillä, joita tämä käytös ärsyttää ihan erityyppinen lapsuus.
Tai sitten voi olla niinkin, että on ollut samaa käytöstä lapsena ja ei siedä oikein yhtään aikuisena samantyyppistä.
On niinkin, että toiset haluavat (eivät osaa muuta) toistaa lapsuutensa tapoja ja toiset haluavat muuttaa niitä koska eivät halua kuljettaa niitä mukanaan.
Yleensä kun joku asia aikuisena osuu lapsuuden traumaan tai johonkin lapsuudessa tapahtuneeseen toimintatapaan niin se nostattaa tunteita ja myös suojamekanismin ja puolustustautumisen. Usein hetkessä. Tunne on niin nopea, että järki tulee vasta perässä.
"Rajaton" toimii niinkuin luulee olevan hyvä, yrittää toiselle hyvää kun on ehkä itse asiasta lapsena kärsinyt ja se sitten taas toisia suututta kun joku asia lapsuudesta nostaa ärsytyksen, kivun, muiston, monesti alitajuisen.
Kun kaksi traumaa kohtaa niin soppa ja väärinkäsitys on valmis.
Tavallaan kumpikaan ei toimi tai tee väärin. Jonkun toisen kanssa trauma ei ehkä kohtaisi tästä asiasta. Tosin sitten taas jostain muusta ehkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko tällainen yleistä, mutta lähisuvussa on yksi rouva, jolla on hirveän kova tarve sekaantua muiden asioihin, tulla neuvomaan ja alkaa pomottamaan. Ja hän uhriutuu siitä.
Hän tulee kylään kuin joku työnjohtaja ja alkaa komentelemaan ja aikatauluttamaan, ja valittaa kuinka raskasta on kun pitää huolehtia kaikkien asioista. Siksi hän yrittää kovasti löytää pikkuapulaista, joka myös neuvoisi ja auttaisi läheisiä. Hänen ohjeidensa mukaan tietenkin, sillä "kukaan muu ei huolehdi asioista eikä hoksaa mitä kaikkea pitäisi tehdä."
Kukaan ei tiedä miten hänen kanssaan tulisi toimia. Eikä hän ymmärrä miksi hänelle suututaan vaikka hän vain auttaa. Itse katkaisin kaiken yhteydenpidon moneksi vuodeksi kun en muutakaan keksinyt. Jollakin tavalla oli pakko alkaa suojaamaan omaa mielenterveyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitten varmaan rajaton. Mutta ajattelen, että on kohteliasta ja huiomaavasta toista kohtaan kysyä ennen päätöstä myös toisen mielipide. Koska rakastan mistäni ja välitän hänestä, olemme suhteessa myös tasa-arvoiset, olisi itsekästä vain tehdä töröttää kaikkea ilman, että kysyy mitä toinen jonkin asiaan sanoo.
Samoin jos jollain asialla ei ole minulle merkitystä miten se tehdään niin miksi minun pitäisi alkaa sanoa siihen jyrkkä oma mielipide.
Monesti näissä parisuhteissa joissa tulee paljon ihmeellisiä väärinkäsityksiä on silloin yhdessä ihimiset joilla on kovin erilainen ajatusmaailma ja empatiataso.
Jonkun toisen kumppanin kanssa kummatkin voisivat pärjätä ihan hyvin.
Eli liian erilaiset ihmiset ovat yhdessä.Et tainnut ihan kunnolla lukea ketjua etkä syvällisesti ymmärtää aihetta.
Olen lukenut ja ymmärrän hyvinkin syvällisesti.
Jopa uskoakseni syvällisemmin kuin "oikeanlaisista"
kukkasipuleista tai "vain minä itse haluan vaihtaa ja siihen aikaan kun minulle sopii" pyyhkijänsulista yms. hermostuvat.Parisuhteessa kannattaa miettiä haluaako olla oikeassa vai onnellinen.
Ja jos on sitten tilanne on ihan oikeasti se, että valinnut hölmön tai lapsellisen tilannetajuttoman miehen niin siitäkään ei voi syyttää yksin vain sitä miestä.
Joko tyytyy valintaansa tai tekee siihen tilanteeseen jonkun ratkaisun.
Vaikka sitten valintansa vuoksi menettäisi ne kukkapenkit, omakotitalon, auton, parisuhteen statuksen tms.
Ehkä harmina onkin juuri se.
Jos ymmärtäisit, niin tietäisit että kyse ei ole pelkistä kukkasipuleista tai pyyhkijänsulista, vaan ihan kaikkeen ulottuvasta hallitsemisesta. Siitä, että joku tekee kaiken puolestasi, ei auttaen, vaan puolesta tehden, vähän toisella tavalla ja vähän "paremmin" kuin olit itse aikonut.
Jos halusit ostaa punaisia kukkia, hän ostaa sinisiä, koska "kyllähän nyt jokainen tajuaa että siniset ovat kauniimpia" tai koska "nyt oli vaan sinisiä tarjolla".
Siinä päätyy nopeasti elämään elämää, joka ei olekaan omaa elämää. Kaikki on vähän erilaista kuin itse halusit ja itse suunnittelit. Vain sen verran, että et pääse kokemaan sitä iloa ja mielihyvää, jota olit tavoittelemassa. Ja korvissa kaikuu "miksi et ole kiitollinen ". Eikä mikään sanominen auta.
Ulkopuolisille se näyttää siltä, että olet kiittämätön kun niuhotat niin pienistä asioista.
Itselle kävi niin että alkoi tuntumaan siltä kuin minua ei olisi olemassa. Eikä ollutkaan, ainakaan omassa kodissani. Ei siinä ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa etsimään itselle omaa kotia ja omaa elämää. Onneksi ei ollut lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Äitini teki kaikkensa puolestani, mutta minä olin silti jatkuvasti kiukkuinen, ilkeä, omaan piilopaikkaani erakoituva ja itsestäni huonosti huolehtiva ihmiskuvatus. Raivokohtaukseni tulkittiin kehittymättömyydeksi ja lapsellisuudeksi, vaikka en ollut ilkeä muita kuin äitiäni kohtaan. "Epävakauteni" oli kuin lisää polttoainetta äidin ylihuolehtivaisuudelle, vaikka aidosti olisin tarvinnut vain tilaa. Olin äidille rajattoman rakkauden kohde, mollamaija, joka ei kerta kaikkiaan pärjäisi ilman häntä. Minua hoidettiin kuin nukkea ja ihmeteltiin, miksi en ikinä "puhkea kukkaan" vaikka minulle syydettiin loputtomasti välittämistä ja rakkautta.
Tiesithän, että kukatkin lakastuvat, jos niitä kastelee ja lannoittaa liikaa? Kasvualustasta tulee suolainen, liian väkevä, ja lopulta se tappaa kukan. Liikaa kasteltu kukkamulta muuttuu vehmaasta ja ihanasta niljaiseksi suoksi, jolla ei voi elää.
Ymmärräthän, että yliyrittävän läheisen "kohde" kokee jatkuvaa pientä ärtymystä, pakoilee ihmissuhteita ja kokee itsensä merkityksettömäksi, yliajetuksi? Hän pelkää muita ihmisiä, koska uskoo saavansa olla "minä itse", oma itsensä, vain kun on täysin yksin? Jos ei ole saanut yrittää, kokeilla ja epäonnistua, epäonnistumisen pelko ja häpeä leimaavat koko olemassaoloa. Ei sellainen kykene olemaan muiden kanssa, joka ei osaa olla edes itsekseen.
Minulla kesti 15 vuotta, että toivuin 20 vuodesta äitini hoivissa.
Huh miten avartava ketju kokonaisuudessaan. Molemmat vanhempani olivat jossain määrin rajattomia. Molemmille olin "nukke" omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Äiti osti kauniita leluja ja tavaroita kun ei ollut lapsena mitään itse saanut (kylläkin sellaisia, joita halusin, ei joita itse halusi) ja isä halusi kiitosta hyvänä isänä olemisesta joten siihenhän ei sovi, että lapsi kasvaa ja henkisesti itsenäistyy. Otin irtioton molemmista ja pääsin irti, mutta aikuisten välistä rakkautta en ole elämässäni kokenut. Koen myös, että vain yksin voin olla oma itseni (ja silloinkin se, omien tunteiden kohtaaminen ja tarpeiden löytäminen ja täyttäminen vaatii vielä harjoittelua).
Minullakin kokemusta "huolehdittava lapsena" olemisesta. Sain sen turhan huolehtimisen vähenemään vasta kun olin perustanut oman perheen.
Ei se helppoa ollut. Kun huolehtiminen loppui, alkoi kiusanteko ja ilkeily. Vanhempi järjesti tahallaan ongelmia ja nauraen sanoi, että huolehdi nyt itse kun olet niin aikuinen. Siinä oli kyse ilmeisesti loukkaantumisesta. Mutta myös siitä että haluttiin osoittaa että en pärjää ilman vanhemman apua.
Sitten kun yritettiin sellaista, että vanhempi kävisi meillä kylässä vieraana ja isovanhempana, eikä alkaisi siivoamaan ja järjestämään kaappeja eikä lukemaan minulle tullutta postia, niin hän alkoi sotkemaan. Ruokailun jälkeen heitti ruoantähteet tiskialtaaseen ja astiat siihen päälle. Eteisessä kaatoi kengistä hiekkaa kenkätelineessä olleiden kenkien päälle. Teki ihmeellistä pikkusotkua moneen paikkaan. En usko että hän koskaan teki mitään sellaista kyläillessään ystäviensä luona.
Normaalin suhteen luominen kesti pitkään. Nyt kun omatkin lapset ovat jo aikuisia, se alkaa onnistumaan.
En lainaa edellistä kirjoittajaa, tulisi liian pitkä lainaus, mutta tunnistan samaa omasta äidistäni.
Lapsena ja nuorena piti olla äidille kaikessa mieleen, juuri sellainen mukautuva nukke, jota äiti sai mielensä mukaan hoivata, mutta myös laittaa syrjään kun ei enää huvittanut tai ilmaantui jotain muuta kiinnostavampaa.
Omana itsenäni en ollut olemassakaan, olin vain äidin tarpeita varten ja jos ne tarpeet sai muualla täytettyä, minulla ei ollut mitään väliä.
Aikuisena tuli myös tuota samaa, että äiti järjesti täysin mahdottomia tilanteita, ja naureskeli, että 'ethän sä mistään itse selviä, miten oletkin noin avuton ressukka, järjestä siinä nyt itse asioitasi'.
Kesti pitkään nähdä koko kuvio rumuudessaan, kun koko elämäni ajan äiti on ollut siinä sekoittamassa ja sekoilemassa, muusta en edes tiennyt, kuinka olisin nuorempana osannut vetää ne rajat ja pitää puoleni.
Opin kyllä ajan kanssa, mutta monta vaihetta siinä käytiin ja yksi vaiheista oli samantapainen 'kosto-vaihe', pientä sotkua siellä täällä meillä käydessä, juoksuttamista, marttyyrin elkeitä, yritystä vaikuttaa lasteni kautta.
Toisin kuin kirjoittajalla, johon alussa viittasin, tilanne ei lähtenyt helpottamaan, vaan paheni aina uudelleen, kunnes tein ratkaisun ottaa etäisyyttä lähes välien katkaisemiseen saakka.
Tämä on ollut ristiriitainen tunne minulle, olen nähnyt omaa elämääni uudesta perspektiivistä ja se on johtanut työpaikan ja sitten alan vaihtoon, avioliittoani olen arvioinut uudelta kannalta ja ensimmäisen kerran elämässäni olen alkanut nähdä itseni arvokkaana ja tärkeänä, omana persoonanani, enkä vain muiden tarpeiden täyttäjänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommenttina tähän yksittäiseen lauseeseen:
"Parisuhteessa kannattaa miettiä haluaako olla oikeassa vai onnellinen."
Aina kun olemme oikeassa, aivomme palkitsevat koko kehon tuottamalla onnellisuushormoni dopamiinia. Oikeassa oleminen tekee siis onnelliseksi ihan fysiologisen prosessin kautta. Tästä syystä tuo em. parisuhdeneuvo on järjetön, sillä kun otetaan huomioon tämä dopamiinin eritys aina kun olemme oikeassa, se kuuluu itse asiassa näin:
Parisuhteessa kannattaa miettiä haluaako olla onnellinen vai onnellinen.
Lasten kasvaessa puolison rajattomuus on ollut iso ongelma. Hain eron kohta 10 v sitten enkä ole katunut. Ex-mies esim. väittää lapselle (nuorelle) tietävänsä, mitä tämä tuntee. Nauraa lapsen itkulle ääneen, koska kuvittelee, että hänen tunteensa on se nuoren tunne. Vanhemman tekemä lapsen tai nuoren omien tunteiden väärinsanoittaminen on äärimmäisen raskasta. Oman itsensä ja omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamisen kyky ei kehity ja tuloksena on helposti tuleva narsistin uhri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä, itselläni on ns. rajaton äiti. Tiedän siis ap:n tunnelmat. Äitini kävelee toistuvasti ns. henkisesti ylitseni, on tehnyt aina niin. Hän välittää yli kaiken ja on hyvinkin empaattinen yleisellä tasolla, muttei omaa sellaista tunneälyä, että kykenisi haluta ottamaan selvää, mitä minä haluan. Oman tahtonsa äitini kyllä kertoo selvästi. Olen henkisesti elämäni aikana niin tukahdutettu, että monen vuoden ajan ainoa mahdollisuus on ollut olla äitini kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä, koska tuntuu, että olen ikuisesti ns. "näkymätön Ninni". Voimia ap:lle! Toivottavasti terapia auttaa, että miehesi empatikyky kehittyisi, koska muuten olette parina tuhon tiellä, valitettavasti.
Tässä tulee kyllä mieleen vääjäämättäkin se, miten tyttöjä on kasvatettu näkymättömiksi, kuulumattomiksi, tilaa viemättömiksi, ja sellaisiksi kenellä nyt ei vaan ole mitään tarpeita, mielipiteitä tai itsenäisen olennon tuntomerkkejä.
Noita tuollaisia äitejä, tätejä ja mummeja kutsutaan sellaisiksi ketkä ovat sisäistäneet misogynian.
Ihan todella surullista.
Onko tässä ketjussa ketään miestä tai poikaa, kenen puoliso kohtelisi rajattomasti?
Se voi olla harvinaisempaa, koska miehiä ja poikia kunnioitetaan enemmän ja tyttöjä/naisia ei.
Jos yhtään lohduttaa, niin mun äiti ainakin on ihan yhtä rajaton kaikkia läheisiään kohtaan, minua, veljeäni ja puolisoitaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen sitten varmaan rajaton. Mutta ajattelen, että on kohteliasta ja huiomaavasta toista kohtaan kysyä ennen päätöstä myös toisen mielipide. Koska rakastan mistäni ja välitän hänestä, olemme suhteessa myös tasa-arvoiset, olisi itsekästä vain tehdä töröttää kaikkea ilman, että kysyy mitä toinen jonkin asiaan sanoo.
Samoin jos jollain asialla ei ole minulle merkitystä miten se tehdään niin miksi minun pitäisi alkaa sanoa siihen jyrkkä oma mielipide.
Monesti näissä parisuhteissa joissa tulee paljon ihmeellisiä väärinkäsityksiä on silloin yhdessä ihimiset joilla on kovin erilainen ajatusmaailma ja empatiataso.
Jonkun toisen kumppanin kanssa kummatkin voisivat pärjätä ihan hyvin.
Eli liian erilaiset ihmiset ovat yhdessä.
Eksäni oli vähän samanlainen, ilmeisesti vilpittömästi kuvitteli olevansa huomioiva mies kun jätti kaikki päätökset, isot ja pienet minun vastuulleni. Koska hänelle niillä ei ollut "niin isoa merkitystä". No ei ole minullekaan suurimmalla osalla asioista, mutta sillä oli että kaikki päätöksenteon vaiva ja kuorma jäi minulle. Väsyin siihen niin että se oli yksi syy eroon. Parisuhteessa molempien pitäisi ottaa vastuuta yhteisistä päätöksistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mikä diagnoosi se tämä tällainen on? Mitä oikein tarkoitat?
Ei ole diagnoosi, vaan käytösmalli, ja siinähän se oli jo tiivistetty.
Kyvyttömyys erottaa omat tunteet, ajatukset ja tarpeet toisen vastaavista.
Ne ovat niitä läheisiä, jotka tulevat toisen kotiin kuin omaansa ja aina pitää heidän aikataulujensa mukaan käydä.
Mulla on tahtomattani elämässäni osittain mukana rajaton tyyppi ja tuo viimeinen lause pitää niin hyvin paikkansa! Mikään ei auttanut häneen. Kun kielsin yhden asian, hän keksi porsaanreiän tuon asian vierestä. Lopulta mittani tuli täyteen ja rajasin hänet ulos elämästäni niin, että suuttui. Esittää uhria kaikille. Mutta oikeastaan ihan sama, onneksi viimein jätti mut rauhaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Tehkää asioita enemmän yhdessä, seuraavan kerran yhdessä kauppaan. Pienillä teoilla toinen yrittää ilahduttaa toista, toinen taas ei näytä ymmärtävän tämän eleen tarkoitusta.
Tässä tapauksessa ei ollut kyseessä miellyttäminen. Aloittajan aloitus ja tuo keskustelu viittaa toisen hallitsemiseen. Myös viimeinen, sä et ole koskaan kiitollinen-lause on merkki siitä että uhriutuu. Tällaiset ns. Hyvät teot menee siihen pisteeseen ettei toiselle enää kerro mitään, koska toinen aina yrittää vesittää toisen suunnitelmat oman mielen mukaan. Sen jälkeen alkaa väkivalta.
Jaa-a, mä olisin kyllä kiittänyt ja ollut iloinen siitä, kun toinen on kuunnellut minua ja halunnut yllättää tekemällä palveluksen. Juu, kuunnellut, koska sain sekä pyyhkijät, että kukkasipuleita (lajista ei ollut puhetta, niin mistä toinen vois aavistaa, että hänen valintansa ei kelpaa).
Jos välttämättä olisin halunnut niitä tulppaaneja, olisin hakenut niitä erikseen ja istuttanut narsissit toiselle nurkalle.
Näin on mennyt hyvin kaksikymmentä vuotta, vaikka ketjun mukaan toinen on rajaton ja siitä se väkivalta alkaa 😆 ja mikäs se minä olinkaan, narsisti vai kynnysmatto vai mikä, en nyt jaksa palata alkuun tarkistamaan. Ehkä te ootte vain turhan herkkähipiäisiä? Pitääkö siitäkin oikeasti loukkaantua, kun toinen yrittää osoittaa rakkauttaan?
Et ollut rajaton, vaan huomioon ottava.
Miehen ärsytys saattoi johtua siitä, JOS hän on sanonut monesti, että ihan sama mitä leipää laitat pöytään.
Se voi johtua myös siitä, jos hänen on vaikea päättää tai hän keskittyy johonkin muuhun, eikä jaksaisi vaivata päätään asialla ja turhautuu. Tämmöinen käytös ei ole mukavaa, mutta vielä aika inhimillistä.
Kolmas vaihtoehto on, että hän on kus.ipää.
Päätösten, ihan vaan pientenkin, tekeminen voi välillä olla hyvin kuormittavaa. Asioista itse päättäminen on vastuunottamista. Kyllä minuakin välillä ärsyttää, jos mies on lupautunut tekemään ruokaa ja koko ajan kyselee, että laitanko siihen tuota ja tuota. Jos lupaa tehdä arkiruuan, niin sitten pitää kantaa vastu koko prosessista ilman että kuormittaa muita! Muut sitten kiltisti syövät. Joku leivän laatu nyt usein on aika turha asia, harvoin kenelläkään kai mieli suunnattomasti hinkuaa juuri tietynlaista leipää. Jos taas jotain inhoaa, niin luulisi että se olisi tiedossa.
Eli tuollainen ylenpalttinen toisen "huomioiminen" voi välittyä niin, että kaikki vastuu päätöksistä laitetaan toisen harteille ja pienistäkin turhista asioista tehdään iso show.
Jos tosiaan joku laittaa ruokaa, niin muilla tavallaan menee oikeus arvioida asiaa sitten. Joku voi olla herkkä arvostelulle, ja siksi kyselee, ettei saisi siipeensä. Itse ainakin olen sen verran joutunut korjaamaan ja keittämään uutta kaurapuuroa kun toinen on niin herkkä sille että se ei saa olla ryynimäistä vaan varmasti tasaista. Että tekee sitten itse tai hellittää hieman vaatimuksistaan.