Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Vierailija kirjoitti:
Luin tässä muutaman päivän aikana koko ketjun läpi, ja samaistuin vahvasti. Moni viesti olisi voinut olla jonkun perheenjäseneni kirjoittama, kunnes yksityiskohdat eivät täsmänneet.
Minun lapsuudenperheessäni kaikki ovat jollain tavalla rajattomia. Isä on täysin äidin kontrolloima, äiti mm. kommentoi koko ajan sitä, mistä isä saa puhua, miten ja kuinka pitkään. Kun oltiin lapsia, jokainen oli täsmälleen sellainen kuin äiti käski, enkä minä ainakaan itse ikinä tajunnut että se voisi olla jotenkin ongelmallista, kyllähän omia vanhempia pitää totella. Esimerkiksi jos olen allerginen jollekin ruoka-aineelle mutta äiti sanoo että en ole, niin sitten olen vain paha, tottelematon lapsi. Mahakipu ei liity asiaan, kunnon ihminen syö sitä mitä pitää syödä. Yksi erikoisimmista muistoista on, kun kerran juhannuksena äiti oli päättänyt, että nyt lapset menee uimaan ja saunaan. Oli kylmä ja lampi oli kaukana ja kukaan ei halunnut mennä, mutta oli pakko kun äiti raivosi.
Nyt aikuisena, aika lailla kaikilla on tuota että yritetään lukea toisten ajatuksia ja kieltäydytään uskomasta sitä, mitä he ääneen sanovat. Tietoisella tasolla asia liittyy paljon kohteliaisuuteen: pitää olla niin kohtelias, että ei koskaan halua tai tarvitse mitään eikä ilmaise tarpeitaan, ja toisaalta pitää "ymmärtää" toisten tarpeet ilman kommunikointia ja pyrkiä täyttämään ne vaikka he yrittäisivät kieltäytyä. Esim. siskoni vieraillessa luonani hän kysyy monta kertaa päivässä saako hän tarjota minulle jäätelön. Minä sanon ei kiitos, ei tee mieli. Hän olettaa minun kursailevan ja kysyy uudestaan ja uudestaan. Kunnes lopulta ostaa jäätelön väkisin. Ei vain ole mahdollista että joku ei halua jäätelöä. Minun pitää olla kiitollinen. Sama pätee kun hän ostaa kotiini ison paketin levitettä josta en tykkää. Ja kun vieraillessani jonkun toisen kotona, usean kuukauden päästä, ja käytän kyseistä, ainoaa heillä olevaa levitettä, "no niin kyllähän sinä tykkäät siitä", ja minun pitää alkaa selittää mikä ero on isolla paketilla yksin minun käyttööni ja vieraillessa muualla missä ei ole muuta levitettä. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta minä olen jatkuvasti velvollinen perustelemaan, miksi minulla ei ole tarpeita joita hän on päättänyt minulla olevan, "en tykkää" ei ole riittävä perustelu, ja kaunaa torjutusta levitteestä kannetaan kuukausia. Tottakai minä tunnen syyllisyyttä, tottakai tekee mieli vain totella että siitä ei tule monen kuukauden kaunaa. Mutta miksi? Miksi minulla ei ole oikeutta olla tykkäämättä levitteestä?
Olen ajatellut pitkään, että minussa on Aspergerin piirteitä, kun en osaa tulkita toisten tarpeita enkä "osaa ilmaista" omiani siten että muut ymmärtäisivät. Terapeuttini on monesti sanonut että toisten ajatuksia ei voi lukea, että on ihan ok ja riittävää että toimii sen mukaan mitä he sanovat. Minä en ole uskonut häntä, olen ajatellut että hän sanoo sen vain sen takia että ei ole reilua minua kohtaan kun en "osaa" tulkita muita ihmisiä. Mutta nyt tässä on ketjullinen ihmisiä joilla on samoja kokemuksia.
Monet ketjussa ovat ihmetelleet, että se kuulostaa "vain" kommunikointiongelmalta. Kommunikoinnin mahdottomuus onkin yksi oireista tai ilmenemismuodoista. Mitään ei saa sanoa suoraan, omia tarpeita ei saa ilmaista, ja toisten tulkinta minun tilanteesta pitää hyväksyä totuutena. Mikään kommunikointitilanne ei ole yksinkertainen, kun sanot ei, hän kuulee kyllä. Se on jatkuvaa hämmennystä, selittämätöntä pahaa oloa, ignooratuksi tulemista. Se että pitää koko ajan olla kiitollinen, vain pahentaa oloa, se tarkoittaa sitä että sinun pitää olla kiitollinen mahakivuista koska allergeenin tarjoamisella oli hyvä tarkoitus. Tähän joku sanoo, no sanot vain että olet allerginen! No olen sanonut, joka kerta, eikä sitä uskota.
Nyt kun luen tätä niin tajuan mikä isäni kanssa on hiertänyt kommunikoinnissa aina ja miksi kommunikointi hänen kanssaan on aina ollut mahdotonta.
Kommunikointi isäni kanssa onnistuu vain jos sanon mitä hän odottaa kuulevansa ja mitä hän haluaa kuulla. Aivan sanasta sanaan tämä: Mitään ei saa sanoa suoraan, omia tarpeita ei saa ilmaista, ja toisten tulkinta minun tilanteesta pitää hyväksyä totuutena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin tässä muutaman päivän aikana koko ketjun läpi, ja samaistuin vahvasti. Moni viesti olisi voinut olla jonkun perheenjäseneni kirjoittama, kunnes yksityiskohdat eivät täsmänneet.
Minun lapsuudenperheessäni kaikki ovat jollain tavalla rajattomia. Isä on täysin äidin kontrolloima, äiti mm. kommentoi koko ajan sitä, mistä isä saa puhua, miten ja kuinka pitkään. Kun oltiin lapsia, jokainen oli täsmälleen sellainen kuin äiti käski, enkä minä ainakaan itse ikinä tajunnut että se voisi olla jotenkin ongelmallista, kyllähän omia vanhempia pitää totella. Esimerkiksi jos olen allerginen jollekin ruoka-aineelle mutta äiti sanoo että en ole, niin sitten olen vain paha, tottelematon lapsi. Mahakipu ei liity asiaan, kunnon ihminen syö sitä mitä pitää syödä. Yksi erikoisimmista muistoista on, kun kerran juhannuksena äiti oli päättänyt, että nyt lapset menee uimaan ja saunaan. Oli kylmä ja lampi oli kaukana ja kukaan ei halunnut mennä, mutta oli pakko kun äiti raivosi.
Nyt aikuisena, aika lailla kaikilla on tuota että yritetään lukea toisten ajatuksia ja kieltäydytään uskomasta sitä, mitä he ääneen sanovat. Tietoisella tasolla asia liittyy paljon kohteliaisuuteen: pitää olla niin kohtelias, että ei koskaan halua tai tarvitse mitään eikä ilmaise tarpeitaan, ja toisaalta pitää "ymmärtää" toisten tarpeet ilman kommunikointia ja pyrkiä täyttämään ne vaikka he yrittäisivät kieltäytyä. Esim. siskoni vieraillessa luonani hän kysyy monta kertaa päivässä saako hän tarjota minulle jäätelön. Minä sanon ei kiitos, ei tee mieli. Hän olettaa minun kursailevan ja kysyy uudestaan ja uudestaan. Kunnes lopulta ostaa jäätelön väkisin. Ei vain ole mahdollista että joku ei halua jäätelöä. Minun pitää olla kiitollinen. Sama pätee kun hän ostaa kotiini ison paketin levitettä josta en tykkää. Ja kun vieraillessani jonkun toisen kotona, usean kuukauden päästä, ja käytän kyseistä, ainoaa heillä olevaa levitettä, "no niin kyllähän sinä tykkäät siitä", ja minun pitää alkaa selittää mikä ero on isolla paketilla yksin minun käyttööni ja vieraillessa muualla missä ei ole muuta levitettä. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta minä olen jatkuvasti velvollinen perustelemaan, miksi minulla ei ole tarpeita joita hän on päättänyt minulla olevan, "en tykkää" ei ole riittävä perustelu, ja kaunaa torjutusta levitteestä kannetaan kuukausia. Tottakai minä tunnen syyllisyyttä, tottakai tekee mieli vain totella että siitä ei tule monen kuukauden kaunaa. Mutta miksi? Miksi minulla ei ole oikeutta olla tykkäämättä levitteestä?
Olen ajatellut pitkään, että minussa on Aspergerin piirteitä, kun en osaa tulkita toisten tarpeita enkä "osaa ilmaista" omiani siten että muut ymmärtäisivät. Terapeuttini on monesti sanonut että toisten ajatuksia ei voi lukea, että on ihan ok ja riittävää että toimii sen mukaan mitä he sanovat. Minä en ole uskonut häntä, olen ajatellut että hän sanoo sen vain sen takia että ei ole reilua minua kohtaan kun en "osaa" tulkita muita ihmisiä. Mutta nyt tässä on ketjullinen ihmisiä joilla on samoja kokemuksia.
Monet ketjussa ovat ihmetelleet, että se kuulostaa "vain" kommunikointiongelmalta. Kommunikoinnin mahdottomuus onkin yksi oireista tai ilmenemismuodoista. Mitään ei saa sanoa suoraan, omia tarpeita ei saa ilmaista, ja toisten tulkinta minun tilanteesta pitää hyväksyä totuutena. Mikään kommunikointitilanne ei ole yksinkertainen, kun sanot ei, hän kuulee kyllä. Se on jatkuvaa hämmennystä, selittämätöntä pahaa oloa, ignooratuksi tulemista. Se että pitää koko ajan olla kiitollinen, vain pahentaa oloa, se tarkoittaa sitä että sinun pitää olla kiitollinen mahakivuista koska allergeenin tarjoamisella oli hyvä tarkoitus. Tähän joku sanoo, no sanot vain että olet allerginen! No olen sanonut, joka kerta, eikä sitä uskota.
Tässä kuvailtiin kyllä todella tarkkanäköisesti minunkin lapsuuden perhettäni.
Juuri samanlainen rajattomuus oli läsnä ihan kaikessa, enkä lapsena ja nuorena ymmärtänyt omaa pahaa oloani ja ahdistustani, luulin todella, että vika on minussa, olen huono ja jotenkin tyhmä.
Äiti oli meilläkin se rajattomuuden perikuva, kaikki oli juuri niin kuin hän sanoo ja haluaa, eikä kukaan voinut tätä kyseenalaistaa. Äiti halusi, että tyttäret käyvät balettitunneilla, äiti halusi, että tyttäret ovat itsensä kopioita, äiti halusi katsoa vain tietyt tv-ohjelmat, äiti halusi, että wc:n ovea ei lukita, äiti halusi, että luetaan tiettyjä kirjoja, äiti halusi hiihtämään jne, jne. Kaiken piti tapahtua, olipa se mahdollista tai ei. Ja kun se ei ollut mahdollista, hirvittävä syyllistäminen, mykkäkoulu, itkeminen, asiasta jankkaaminen vielä vuosienkin päästä. Esimerkkinä asiasta joka ei ole mahdollista, on tuo, että tytärten pitäisi olla äidin kopioita, geenilotossa kävi niin, että muistutan ulkonäöltäni isäni äitiä ja omalle äidilleni tämä on ollut vaikea asia. Olen vielä aikuisena kuullut kommentteja siitä, että 'et voi olla minun lapseni kun olet tuon näköinen' tai hirvittävän vähätteleviä kommentteja isäni äidin tyhmyydestä, rumuudesta tai saamattomuudesta. Mikään näistä ei pidä paikkaansa. Isäni äiti oli tehnyt kovan päivätyön pitäessään tilan pystyssä ja lapsensa leivänsyrjässä kiinni ja hoitaessaan sodassa vammautuneen miehensä. Tyhmä tai saamaton ihminen ei olisi tuosta selvinnyt. Kauneus taas on katsojan silmässä, vaalea ja sinisilmäinen äitini ei ehkä ymmärtänyt tumman, mustasilmäisen anoppinsa kauneutta. Ja olipa näiden kahden välillä mitä tahansa, minuun se ei kuulunut, näytinpä kuinka paljon tahansa mummiltani.
Rajattomuus oli myös fyysisen koskemattomuuden rikkomista, äiti tunki kameransa kanssa kaikkialle, tunki yhtäaikaa vessaan, pesuhuoneeseen, makuuhuoneeseen, arvosteli vartalon, vaatteet, tavat peseytyä, tavat hoitaa hiukset, mikään sanominen, mikään huutaminen, pyytäminen, ei mikään auttanut.
Isäni oli lähes yhtä rajaton, ja kumpikin tempoili liitossaan toistensa rajojen yli, eivätkä osanneet pitää omiaan, vaikka puolustivatkin omia rajojaan raivokkaasti, mutta toisten rajoja eivät tunnistaneet tai eivät halunneet tunnistaa.
Tuloksena oli ihan tyylipuhdas perhehelvetti, josta selviämistä edes suurinpiirtein järjissäni pidän ihan ihmeenä.
Ja kun minä olin se, jonka rajat sai rikkoa, jolle sai tehdä tai sanoa mitä tahansa, sisarukseni oppivat saman. Kaikki sanomani voidaan ohittaa, mitätöidä, minut voidaan lytätä, minua ei oikeastaan ole edes olemassa persoonana.
Kesti todella kauan ymmärtää kuinka vinksallaan perheen dynamiikka oli ja on yhä.
Ja kun mistään ei voi puhua ja jos puhuu, käy huonosti, mikään ei muutu. Olen usein ajatellutkin, että kyse on valta-asetelmasta ja rajaton ei halua luopua saavutetuista eduista.
Perheeseeni oli otettava kunnolla etäisyyttä ja vasta tuolloin koko kuvion rumuus tuli kunnolka minulle selväksi.
Samalla on pitänyt opetella omia rajoja ja ihan sitä kuka minä todella olen. Minulle kirkastui, että eivät rajat ole useinkaan mitään valtavia, maata järisyttäviä asioita, vaan valtava määrä ihan pieniäkin yksityiskohtia. Minä tosiaan voin sanoa, että ei kiitos nyt jäätelöä ja asia on sillä selvä, voin päättää, että en halua tänään vieraita ja se on ok, voin olla omaa mieltäni ja toinen on omaansa ja niin se vain menee. Kotonani toimitaan niin kuin minä ja mieheni olemme parhaaksi katsoneet, ja siihen ei ole kenellekään mitään sanomista.
Kaikesta asian työstämisestä, oman pääni terapiassa hoitamisesta huolimatta, joudun jatkuvasti tekemään tietoista työtä itseni ja rajojeni kanssa. Lytätyn itsetunnon ja itsetuntemuksen löytäminen ja ylläpitäminen on toinen ikuinen työmaa.
Mahtavaa että tämä vertaistukiketju on edelleen voimissaan. Hurjia nämä kokemukset lapsuudesta rajattoman vanhemman tai vanhempien kanssa. Itse olen tähän ketjuun kirjoitellut rajattoman miehen ex-puoliso, mutta nuo lapsuuden kokemukset kuulostaa vielä raskaammalta. Voimia teille!
Hyvä ketju. Kiitos hyvistä kuvauksista jotka auttoi hahmottamaan asioita. Terveisin rajattoman perheen syntipukki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju. Kiitos hyvistä kuvauksista jotka auttoi hahmottamaan asioita. Terveisin rajattoman perheen syntipukki.
Tämä minullakin! Olen jo liki 60 ja vasta alussa pohtimassa näitä asioita. Mutta tuntuu, että aika ei riitä, olen jo niin vanha. Äiti jatkaa samaa uraansa liki 90 vuotiaana, lisänä pieni vanhuuden höperyys.
Kallistuisin sille kannalle että toivoa tuskin on. 15 vuodesta ensimmäisen 10v olin huomaamattani ihan tossuna ja sitten kun tajusin huonon oloni johtuvan siitä että olen parisuhteessani kuin nurkkaan ajettu eläin ja aloin pitää puoliani niin muutaman terapiarundin jälkeen sain kuulla olevani narsistinen kusipää kun en enää viitsinytkään toisen pillin mukaan tanssia. Erota piti silti omasta aloitteesta, koska kaikesta kusipäisyydestäni huolimatta tämä rajaton puoliso luotti siihen että saa kyllä minut uudestaan muserrettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rajaton ei huonouttaan huomaa. Muiden on tajuttava tilanne, käytännössä vähentää yhteydenpitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän sinnepäin ehkä. Mutta entisen miehen kanssa en yhtään tajunnut tehneeni väärin tai ärsyttävästi kun kysyin haluatko pöytään tummaa vai vaaleaa leipää. Kysyin siis siksi jos esimerkiksi toinen leipä oli jo avattu paketti tai vanheni ensin. Turhaan sitten otin sen toisenkin esiin ja säästin myöhemmäksi.
Mies kerran kivahti, että häntä sitten ärsyttää kun aina kysyn "haluatko tummaa vai vaaleaa leipää".
Kun sitten ihmettelin ja selitin miksi niin hän sanoi " laitat vaan mitään kyselemättä molemmat tai mitä vaan".Ilmeisesti hän luuli, että olin niin päättämätön tai ei vaan halunnut " vaivautua" vastaamaan. Ei ollut siitä kyse. Halusin olla huomaavainen ja toisaalta taloudellinen.
Monesti olen huomannut, että huomaavaisuus ja toisen kannalta asioiden ajatteleminen katsotaankin jotenkin huonoksi piirteeksi. Tai ärsyttäväksikin. Onko sitten eräänlainen kaikkivoipuus ja itsenäisyys parempi piirre. Kumpikin tekee miten lystää sen kummemmin toiselta kyselemättä.En tänä päivänä käsitä miksi miehellen olisi ollut niin vaikeaa vain vastata. Olin kai sitten tämä rajaton ihminen.
No lopetin sitten kyselyn siihen.Et ollut rajaton, vaan huomioon ottava.
Miehen ärsytys saattoi johtua siitä, JOS hän on sanonut monesti, että ihan sama mitä leipää laitat pöytään.
Se voi johtua myös siitä, jos hänen on vaikea päättää tai hän keskittyy johonkin muuhun, eikä jaksaisi vaivata päätään asialla ja turhautuu. Tämmöinen käytös ei ole mukavaa, mutta vielä aika inhimillistä.
Kolmas vaihtoehto on, että hän on kus.ipää.
Päätösten, ihan vaan pientenkin, tekeminen voi välillä olla hyvin kuormittavaa. Asioista itse päättäminen on vastuunottamista. Kyllä minuakin välillä ärsyttää, jos mies on lupautunut tekemään ruokaa ja koko ajan kyselee, että laitanko siihen tuota ja tuota. Jos lupaa tehdä arkiruuan, niin sitten pitää kantaa vastu koko prosessista ilman että kuormittaa muita! Muut sitten kiltisti syövät. Joku leivän laatu nyt usein on aika turha asia, harvoin kenelläkään kai mieli suunnattomasti hinkuaa juuri tietynlaista leipää. Jos taas jotain inhoaa, niin luulisi että se olisi tiedossa.
Eli tuollainen ylenpalttinen toisen "huomioiminen" voi välittyä niin, että kaikki vastuu päätöksistä laitetaan toisen harteille ja pienistäkin turhista asioista tehdään iso show.
Juuri näin! Omissa parisuhteissani olen törmännyt tähän kuinka raskasta on, kun ihan pienen pienistä asioista kysellään mielipidettä ja toisaalta taas, jos itse kysyy mielipidettä esim. tapeteista niin vastaus on ihan sama. Siinä ajautuu vastuuseen kaikesta ja sen kivireen vetäminen käy voimille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen sitten varmaan rajaton. Mutta ajattelen, että on kohteliasta ja huiomaavasta toista kohtaan kysyä ennen päätöstä myös toisen mielipide. Koska rakastan mistäni ja välitän hänestä, olemme suhteessa myös tasa-arvoiset, olisi itsekästä vain tehdä töröttää kaikkea ilman, että kysyy mitä toinen jonkin asiaan sanoo.
Samoin jos jollain asialla ei ole minulle merkitystä miten se tehdään niin miksi minun pitäisi alkaa sanoa siihen jyrkkä oma mielipide.
Monesti näissä parisuhteissa joissa tulee paljon ihmeellisiä väärinkäsityksiä on silloin yhdessä ihimiset joilla on kovin erilainen ajatusmaailma ja empatiataso.
Jonkun toisen kumppanin kanssa kummatkin voisivat pärjätä ihan hyvin.
Eli liian erilaiset ihmiset ovat yhdessä.
Ihan oikea ehdotus, mikä tässä on ongelma, ammattiapua? Väsymystä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen sitten varmaan rajaton. Mutta ajattelen, että on kohteliasta ja huiomaavasta toista kohtaan kysyä ennen päätöstä myös toisen mielipide. Koska rakastan mistäni ja välitän hänestä, olemme suhteessa myös tasa-arvoiset, olisi itsekästä vain tehdä töröttää kaikkea ilman, että kysyy mitä toinen jonkin asiaan sanoo.
Samoin jos jollain asialla ei ole minulle merkitystä miten se tehdään niin miksi minun pitäisi alkaa sanoa siihen jyrkkä oma mielipide.
Monesti näissä parisuhteissa joissa tulee paljon ihmeellisiä väärinkäsityksiä on silloin yhdessä ihimiset joilla on kovin erilainen ajatusmaailma ja empatiataso.
Jonkun toisen kumppanin kanssa kummatkin voisivat pärjätä ihan hyvin.
Eli liian erilaiset ihmiset ovat yhdessä.
Joko olet rajaton, etkä siksi kykene tunnistamaan ongelmaa tai sitten seurassasi ei koskaan ole ollut rajatonta ihmistä. Nämä edelliset rajattomuuden kuvaukset ovat totisinta totta ja erittäin haastavia läheisille, eikä kyse ole todellakaan vain ihmisten erilaisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Olen sitten varmaan rajaton. Mutta ajattelen, että on kohteliasta ja huiomaavasta toista kohtaan kysyä ennen päätöstä myös toisen mielipide. Koska rakastan mistäni ja välitän hänestä, olemme suhteessa myös tasa-arvoiset, olisi itsekästä vain tehdä töröttää kaikkea ilman, että kysyy mitä toinen jonkin asiaan sanoo.
Samoin jos jollain asialla ei ole minulle merkitystä miten se tehdään niin miksi minun pitäisi alkaa sanoa siihen jyrkkä oma mielipide.
Monesti näissä parisuhteissa joissa tulee paljon ihmeellisiä väärinkäsityksiä on silloin yhdessä ihimiset joilla on kovin erilainen ajatusmaailma ja empatiataso.
Jonkun toisen kumppanin kanssa kummatkin voisivat pärjätä ihan hyvin.
Eli liian erilaiset ihmiset ovat yhdessä.
Et tainnut ihan kunnolla lukea ketjua etkä syvällisesti ymmärtää aihetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen sitten varmaan rajaton. Mutta ajattelen, että on kohteliasta ja huiomaavasta toista kohtaan kysyä ennen päätöstä myös toisen mielipide. Koska rakastan mistäni ja välitän hänestä, olemme suhteessa myös tasa-arvoiset, olisi itsekästä vain tehdä töröttää kaikkea ilman, että kysyy mitä toinen jonkin asiaan sanoo.
Samoin jos jollain asialla ei ole minulle merkitystä miten se tehdään niin miksi minun pitäisi alkaa sanoa siihen jyrkkä oma mielipide.
Monesti näissä parisuhteissa joissa tulee paljon ihmeellisiä väärinkäsityksiä on silloin yhdessä ihimiset joilla on kovin erilainen ajatusmaailma ja empatiataso.
Jonkun toisen kumppanin kanssa kummatkin voisivat pärjätä ihan hyvin.
Eli liian erilaiset ihmiset ovat yhdessä.Et tainnut ihan kunnolla lukea ketjua etkä syvällisesti ymmärtää aihetta.
Olen lukenut ja ymmärrän hyvinkin syvällisesti.
Jopa uskoakseni syvällisemmin kuin "oikeanlaisista"
kukkasipuleista tai "vain minä itse haluan vaihtaa ja siihen aikaan kun minulle sopii" pyyhkijänsulista yms. hermostuvat.
Parisuhteessa kannattaa miettiä haluaako olla oikeassa vai onnellinen.
Ja jos on sitten tilanne on ihan oikeasti se, että valinnut hölmön tai lapsellisen tilannetajuttoman miehen niin siitäkään ei voi syyttää yksin vain sitä miestä.
Joko tyytyy valintaansa tai tekee siihen tilanteeseen jonkun ratkaisun.
Vaikka sitten valintansa vuoksi menettäisi ne kukkapenkit, omakotitalon, auton, parisuhteen statuksen tms.
Ehkä harmina onkin juuri se.
Kyllä on kokemusta edellisestä suhteesta. Avopuoliso vaati minulta mahdottomia, eikä erottanut, mikä on vain hänen luomansa paine ja mikä on todellinen tarve.
Esimerkiksi pakottaminen. Täytyy siivota juuri sinä päivänä, kun hän on päättänyt, ei muita vaihtoehtoja. Ja siivous on minun tehtäväni, kun minä sotken. Jos vastasin, että molemmat sotkevat ja pölyä tulee normaalista asumisesta, hän suuttui ja alkoi osoitella, mitä olen sotkenut.
Kun hänen renkaansa puhkesi hänen omasta autostaan, hän sanoi, että minä olen ajanut sillä niin, että rengas puhkeaa. Ajoin autolla ehkä kerran kuukaudessa, hän lähes joka päivä. Sitten hän jätti korjaamatta. Ei tehnyt asialle mitään, koska se ei ole hänen vastuullaan. En korjauttanut minäkään, koska oli ihan selvää, että renkaan korjaaminen on auton omistajan vastuulla, jos joku muu ei ole sitä rikkonut. Hänen isänsä kävi lopulta korjauttamassa renkaan, ja sanoi vielä, että eihän tuommoisesta tarvitse kantaa niin isoa murhetta. Hänen isänsäkään ei ilmeisesti nähnyt mitään outoa siinä, että aikuinen ihminen jättää autonsa renkaan korjauttamatta ja syyttää siitä avopuolisoaan.
Hän myös pyysi ihmisiltä palveluksia, jotka hävetti minua, kun en ymmärtänyt, millainen on rajaton ja vaativa persoona.
Huusi minulle, jos olin myöhässä hänen asettamastaan aikarajasta. Siis jos hän oli ajatellut, että lähdetään sukuloimaan puoleen päivään mennessä ja minä käytin koiraa ulkona vielä juuri ennen lähtöä ja olin valmis vaikka 5 minuuttia yli 12, hän ei lähtenyt enää ollenkaan. Ei myöskään ymmärtänyt, miksi jatkan vielä jankuttamista lähdöstä, kun hän on selvästi sanonut, että puoleen päivään mennessä ja minä olen toiminut toisin. Saattoi sanoa myös, että MINÄ olen nyt niin vttuuntuneella tuulella, ettei asiasta kannata jatkaa keskustelua, vaikka hän oli se, joka oli huonolla tuulella enkä minä. Hän ei oikeasti erottanut, mikä on hänen oma tunnetilansa ja mikä jonkun toisen.
Asiat eivät ole mustavalkoisia tässäkään tapauksessa, koska hänellä oli paljon rakastettavia piirteitä. Nyt ei tule mieleen montakaan, mutta yksi oli spontaanit yllätykset.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on kokemusta edellisestä suhteesta. Avopuoliso vaati minulta mahdottomia, eikä erottanut, mikä on vain hänen luomansa paine ja mikä on todellinen tarve.
Esimerkiksi pakottaminen. Täytyy siivota juuri sinä päivänä, kun hän on päättänyt, ei muita vaihtoehtoja. Ja siivous on minun tehtäväni, kun minä sotken. Jos vastasin, että molemmat sotkevat ja pölyä tulee normaalista asumisesta, hän suuttui ja alkoi osoitella, mitä olen sotkenut.
Kun hänen renkaansa puhkesi hänen omasta autostaan, hän sanoi, että minä olen ajanut sillä niin, että rengas puhkeaa. Ajoin autolla ehkä kerran kuukaudessa, hän lähes joka päivä. Sitten hän jätti korjaamatta. Ei tehnyt asialle mitään, koska se ei ole hänen vastuullaan. En korjauttanut minäkään, koska oli ihan selvää, että renkaan korjaaminen on auton omistajan vastuulla, jos joku muu ei ole sitä rikkonut. Hänen isänsä kävi lopulta korjauttamassa renkaan, ja sanoi vielä, että eihän tuommoisesta tarvitse kantaa niin isoa murhetta. Hänen isänsäkään ei ilmeisesti nähnyt mitään outoa siinä, että aikuinen ihminen jättää autonsa renkaan korjauttamatta ja syyttää siitä avopuolisoaan.
Hän myös pyysi ihmisiltä palveluksia, jotka hävetti minua, kun en ymmärtänyt, millainen on rajaton ja vaativa persoona.
Huusi minulle, jos olin myöhässä hänen asettamastaan aikarajasta. Siis jos hän oli ajatellut, että lähdetään sukuloimaan puoleen päivään mennessä ja minä käytin koiraa ulkona vielä juuri ennen lähtöä ja olin valmis vaikka 5 minuuttia yli 12, hän ei lähtenyt enää ollenkaan. Ei myöskään ymmärtänyt, miksi jatkan vielä jankuttamista lähdöstä, kun hän on selvästi sanonut, että puoleen päivään mennessä ja minä olen toiminut toisin. Saattoi sanoa myös, että MINÄ olen nyt niin vttuuntuneella tuulella, ettei asiasta kannata jatkaa keskustelua, vaikka hän oli se, joka oli huonolla tuulella enkä minä. Hän ei oikeasti erottanut, mikä on hänen oma tunnetilansa ja mikä jonkun toisen.Asiat eivät ole mustavalkoisia tässäkään tapauksessa, koska hänellä oli paljon rakastettavia piirteitä. Nyt ei tule mieleen montakaan, mutta yksi oli spontaanit yllätykset.
Tämä on myös rajattomuutta, mutta ennenkaikkea narsisimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä pullanleipomiset kuulostaa ihan normaaleilta väärinkäsityksiltä. Ymmärrän, että on ärsyttävää mutta jos noin pienistä asioista kyse nii jotenkin huvittavaa että näille aletaan jakelemaan psykologisia termejä tai jopa diagnooseja. Varmaan tässä taas pätevä syy erota, jessus.
Joo, ilman muuta pullan leipominen voi olla juuri normaali väärinkäsitys. Ja kuten aikaisemmin joku ehdotti, tässä tapauksessa nimenomaan se alkuperäinen leipoja rupesi leipomaan muuta tilalle leivinjauheella, EIKÄ TARVINNUT ENÄÄ HIIVAA sillä hetkellä. Tämä kerrottiin rajattomalle puolisolle. Tähän asti normaalia. Silti rajaton puoliso oli jo saanut päähänpinttymän, että nyt on ongelma koska ei ole hiivaa, ja ajoi kauppaan ostamaan 5 pakettia hiivaa, jota kukaan ei halunnut, vaikka siitä itse ostosreissusta aiheutui lisää vaikeuksia. Tämä on sitä ongelmallista puolta.
Rajattomalla puolisolla saattaa olla hyvin syyllistää, vaativa ja voimakastahtoinen äiti tai isä, eikä siksi ymmärrä ettei se hiivan puute ole nyt enää ongelma. Mutta jättää sitten toisen pulaan, kun häntä tarvittaisiin paikalla ottamassa ihmisiä vastaan.
Toisaalta mä menisin ja ostaisin ne neutraalit takit silti ja käyttäisin niitä ihmisten ilmoilla. Meillä on näet lapsille aina parit ihmisten ilmoille kelpaavat ulkovaatteet ja sen lisäksi ne, joilla saa rauhassa kiipeillä puissa ja kivillä tuossa takapihan viereisessä metsässä ja mökillä, jossa aikuisillakin on puuhommissa työhaalarit tms.(kirppiskamaa ainakin nää viimeksi mainitut).