Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
Luin tässä muutaman päivän aikana koko ketjun läpi, ja samaistuin vahvasti. Moni viesti olisi voinut olla jonkun perheenjäseneni kirjoittama, kunnes yksityiskohdat eivät täsmänneet.
Minun lapsuudenperheessäni kaikki ovat jollain tavalla rajattomia. Isä on täysin äidin kontrolloima, äiti mm. kommentoi koko ajan sitä, mistä isä saa puhua, miten ja kuinka pitkään. Kun oltiin lapsia, jokainen oli täsmälleen sellainen kuin äiti käski, enkä minä ainakaan itse ikinä tajunnut että se voisi olla jotenkin ongelmallista, kyllähän omia vanhempia pitää totella. Esimerkiksi jos olen allerginen jollekin ruoka-aineelle mutta äiti sanoo että en ole, niin sitten olen vain paha, tottelematon lapsi. Mahakipu ei liity asiaan, kunnon ihminen syö sitä mitä pitää syödä. Yksi erikoisimmista muistoista on, kun kerran juhannuksena äiti oli päättänyt, että nyt lapset menee uimaan ja saunaan. Oli kylmä ja lampi oli kaukana ja kukaan ei halunnut mennä, mutta oli pakko kun äiti raivosi.
Nyt aikuisena, aika lailla kaikilla on tuota että yritetään lukea toisten ajatuksia ja kieltäydytään uskomasta sitä, mitä he ääneen sanovat. Tietoisella tasolla asia liittyy paljon kohteliaisuuteen: pitää olla niin kohtelias, että ei koskaan halua tai tarvitse mitään eikä ilmaise tarpeitaan, ja toisaalta pitää "ymmärtää" toisten tarpeet ilman kommunikointia ja pyrkiä täyttämään ne vaikka he yrittäisivät kieltäytyä. Esim. siskoni vieraillessa luonani hän kysyy monta kertaa päivässä saako hän tarjota minulle jäätelön. Minä sanon ei kiitos, ei tee mieli. Hän olettaa minun kursailevan ja kysyy uudestaan ja uudestaan. Kunnes lopulta ostaa jäätelön väkisin. Ei vain ole mahdollista että joku ei halua jäätelöä. Minun pitää olla kiitollinen. Sama pätee kun hän ostaa kotiini ison paketin levitettä josta en tykkää. Ja kun vieraillessani jonkun toisen kotona, usean kuukauden päästä, ja käytän kyseistä, ainoaa heillä olevaa levitettä, "no niin kyllähän sinä tykkäät siitä", ja minun pitää alkaa selittää mikä ero on isolla paketilla yksin minun käyttööni ja vieraillessa muualla missä ei ole muuta levitettä. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta minä olen jatkuvasti velvollinen perustelemaan, miksi minulla ei ole tarpeita joita hän on päättänyt minulla olevan, "en tykkää" ei ole riittävä perustelu, ja kaunaa torjutusta levitteestä kannetaan kuukausia. Tottakai minä tunnen syyllisyyttä, tottakai tekee mieli vain totella että siitä ei tule monen kuukauden kaunaa. Mutta miksi? Miksi minulla ei ole oikeutta olla tykkäämättä levitteestä?
Olen ajatellut pitkään, että minussa on Aspergerin piirteitä, kun en osaa tulkita toisten tarpeita enkä "osaa ilmaista" omiani siten että muut ymmärtäisivät. Terapeuttini on monesti sanonut että toisten ajatuksia ei voi lukea, että on ihan ok ja riittävää että toimii sen mukaan mitä he sanovat. Minä en ole uskonut häntä, olen ajatellut että hän sanoo sen vain sen takia että ei ole reilua minua kohtaan kun en "osaa" tulkita muita ihmisiä. Mutta nyt tässä on ketjullinen ihmisiä joilla on samoja kokemuksia.
Monet ketjussa ovat ihmetelleet, että se kuulostaa "vain" kommunikointiongelmalta. Kommunikoinnin mahdottomuus onkin yksi oireista tai ilmenemismuodoista. Mitään ei saa sanoa suoraan, omia tarpeita ei saa ilmaista, ja toisten tulkinta minun tilanteesta pitää hyväksyä totuutena. Mikään kommunikointitilanne ei ole yksinkertainen, kun sanot ei, hän kuulee kyllä. Se on jatkuvaa hämmennystä, selittämätöntä pahaa oloa, ignooratuksi tulemista. Se että pitää koko ajan olla kiitollinen, vain pahentaa oloa, se tarkoittaa sitä että sinun pitää olla kiitollinen mahakivuista koska allergeenin tarjoamisella oli hyvä tarkoitus. Tähän joku sanoo, no sanot vain että olet allerginen! No olen sanonut, joka kerta, eikä sitä uskota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kysyi, onko kaksi rajatonta yhdessä onnellinen. Ei ole, voin sanoa kokemuksesta. Kumpikaan täyttää toisen kuviteltuja tarpeita, kummankin oikeat tarpeet jää täyttymättä. Vaikka tietenkin jotkut saavat nautintoa kärsimyksestä, "olen hyvä ihminen että jään tähän ihmissuhteeseen vaikka hän ei kohtele minua hyvin".
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole pelkkä käytöshäiriö vaan mies on narsistisesti virittynyt, olen pahoillani.
Narskuhullu iski taas!l
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe tässä mitään ihme "rajattomuutta" vaan huonoa kommunikaatiota. Aloittaja sanoo jostain mystisestä syystä miehelleen: "Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon."
Miksi miehen pitäisi kiinnostua tästä hankkeesta, hyvin pienestä ja arkipäiväisestä? Kiinnostaako aviomiestä ap:n auton pyyhkijänsulkien vaihto? Saisiko siitä hedelmällisen ajatustenvaihdon? Vai onko pariskunnalla puheenaiheet niin vähissä, että tämäkin kelpaa, vähän vain puhetta ilmatilaan, ihan sama mitä.
Nimittäin, miehet eivät ymmärrä tällaista tyhjää puhetta, vaan todennäköisesti mies ajatteli, että tähän lauseeseen sisältyy toive, että mies ostaisi ja vaihtaisi sulat. Luki rivien välistä siis, väärin. Siksi mies sanoo: "Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne."
Sitten vaimo yrittää toppuutella: "Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita." Tällöinn mies todennnäköisesti ajattelee, että voi ostaa ne sipulitkin samalla auttaakseen vaimoaan. Hän vain unohtaa sanoa sen ääneen. Miehenä hän ei tule ajatelleeksi, että sipulien lajilla ja värillä olisi väliä.
Tällaista tapahtuu mun avioliitossa tuon tuosta: että unohdamme neuvonpidon lopuksi kerrata ja vahvistaa, mitä tuli sovittua jostain käytännön asiasta. Ei siinä ole kyse mistään "rajattomuudesta". :)
Tuo rajattomuus-idea on nykyajan keittiöpsykologiaa, ja tällainen "diagnoosi" on ehkä liian rankka kuvaamaan parisuhdetta, jossa mies on hajamielinen ja avulias ja nainen tyyliä "my way or high way".
Meinaan, jos istutettavien sipulien laji on noin tärkeä, niin voisi ehkä hieman relata. Eikö ap:n tontilta tosiaan löydy tilaa sekä miehen että ap:n valitsemille sipuleille? Miksi mies pitää saada tuntemaan epäonnistuneensa, miksi mies pitää nolata?
Nainen voisi jopa yrittää ajatella, että erehdyksestä voisi poikia jotain hyvää. Plussaa ainakin se, että mies sai valita jotain pihalle ihan itse. Ehkä se juuri tätä kontrollifriikiltä vaikuttavaa vaimoa harmitti? t. nainen 65 v
Onko tätä jankattava vaikka asia on selitetty moneen kertaan eri kulmista. Ei, kyse ei ole juuri kukkasipulista tai pyyhkijänsulasta, vaan siitä että tätä samaa ylikävelyä tapahtuu joka asiassa, usein monta kertaa päivässä.
Kyse on siitä ettei yhtään kuunnella, ei kunnioiteta, ei ymmärretä että toisella on omat, erilliset tunteet ja tarpeet. Kesken leipomisen "autetaan" siivoamalla taikina roskiin sillä aikaa kun toinen lohduttaa itkevää lasta. Kesken juhlajärjestelyn rynnätään ostamaan hiivaa mitä kukaan ei tarvitse tai halua ja jätetään toinen valmistautumaan yksin. Esimerkkejä on tässä ketjussa valtavasti..
Minusta te unohdatte yhden seikan: teillä on HÖLMÖT miehet. Ehkä kuulostaa hienommalla sanoa "rajaton".
Sama tuli mieleeni ketjua lukiessa. Kuinka moni näistä täällä kerrotusta rajattomasta miehistä on vaan tosiaan hölmöjä.
Ja kuinka moni kehtaa tunnustaa, että hälmöys kyllä tuli esiin jo seurusteluvaiheessa, mutta sitä ei halunnut tunnustaa tai nähdä.
Hyvin harva, koska se harmittaa nyt itseäkin ja siksi miehen toilailut ärsyttävät aina enemmän ja enemmän.
Toisaalta myös jos seurustelu- tai tutustumisvaihe jäi kovin lyhyeksi ei kaikkea ehtinyt ehkä huomata. Mutta harmitus on jälkeenpäin silti sama miksi on mennyt yhteen liian nopeasti ja ei ollut tajunnut/huomannut miehen vikoja.
En millään aikuisena naisena usko, monta miestä tunteneena, että noin hassuja/hölmöjä/outoja/ärsyttäviä jne. piirteitä pystyy piilottamaan kovin pitkään kukaan.
Tai sitten täällä liioitellaan jostain syystä, että todellisuudessa nämä ko. miehet eivät ole noin hölmöjä.
Moni kertoja myös unohtaa, että hänessä itsessäkin saattaa olla ärsyttäviä tai outoja piirteitä. Hyvin harva on niistä ainakin maininnut.
Minusta näyttää, että sinä olet ongelma. Toinen yrittää ja sulle ei kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe tässä mitään ihme "rajattomuutta" vaan huonoa kommunikaatiota. Aloittaja sanoo jostain mystisestä syystä miehelleen: "Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon."
Miksi miehen pitäisi kiinnostua tästä hankkeesta, hyvin pienestä ja arkipäiväisestä? Kiinnostaako aviomiestä ap:n auton pyyhkijänsulkien vaihto? Saisiko siitä hedelmällisen ajatustenvaihdon? Vai onko pariskunnalla puheenaiheet niin vähissä, että tämäkin kelpaa, vähän vain puhetta ilmatilaan, ihan sama mitä.
Nimittäin, miehet eivät ymmärrä tällaista tyhjää puhetta, vaan todennäköisesti mies ajatteli, että tähän lauseeseen sisältyy toive, että mies ostaisi ja vaihtaisi sulat. Luki rivien välistä siis, väärin. Siksi mies sanoo: "Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne."
Sitten vaimo yrittää toppuutella: "Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita." Tällöinn mies todennnäköisesti ajattelee, että voi ostaa ne sipulitkin samalla auttaakseen vaimoaan. Hän vain unohtaa sanoa sen ääneen. Miehenä hän ei tule ajatelleeksi, että sipulien lajilla ja värillä olisi väliä.
Tällaista tapahtuu mun avioliitossa tuon tuosta: että unohdamme neuvonpidon lopuksi kerrata ja vahvistaa, mitä tuli sovittua jostain käytännön asiasta. Ei siinä ole kyse mistään "rajattomuudesta". :)
Tuo rajattomuus-idea on nykyajan keittiöpsykologiaa, ja tällainen "diagnoosi" on ehkä liian rankka kuvaamaan parisuhdetta, jossa mies on hajamielinen ja avulias ja nainen tyyliä "my way or high way".
Meinaan, jos istutettavien sipulien laji on noin tärkeä, niin voisi ehkä hieman relata. Eikö ap:n tontilta tosiaan löydy tilaa sekä miehen että ap:n valitsemille sipuleille? Miksi mies pitää saada tuntemaan epäonnistuneensa, miksi mies pitää nolata?
Nainen voisi jopa yrittää ajatella, että erehdyksestä voisi poikia jotain hyvää. Plussaa ainakin se, että mies sai valita jotain pihalle ihan itse. Ehkä se juuri tätä kontrollifriikiltä vaikuttavaa vaimoa harmitti? t. nainen 65 v
Luitko vain aloitusviestin ja säntäsin kommentoimaan ajatellen että kyllä sinulla on niin uutta ja tärkeää asiaa ketjuun ja kukaan muu ei ole sitä tässä pitkässä ketjussa tajunnut varmasti koska vain sinä olet niin viisas ja fiksu?
Jos olisit lukenut ketjun niin ymmärtäisit että et tajua rajattomuudesta mitään. Tai ehkä olet itse rajaton koska et vaivaudu lukemaan muiden vastauksia vaan luulet että sinä tiedät nämä paremmin kuin kukaan muu. Jos ketju niin pitkä että et jaksa lukea niin ei kannata kommentoida.
Mitä väliä kommenteilla on? Minua kiinnosti aloittajan analyysi miehestään. Kommentoijat tulevat todistelemaan omasta elämästään ja vertaavat sitä ap:n tilanteeseen hyvin vähäisen näytön perusteella. Virhemarginaali on ISO. Ja asia leviää käsiin eikä siitä saa enää mitään selvää.
En oikeasti usko, että tässä keississä on kyse rajattomuudesta, uskoisin, että se näyttäytyisi esimerkiksi seksuaalisuudessa jos jossain.
Minusta ap tulkitsee miehensä käytöstä liian kielteisesti, suorastaan vihamielisesti. Miksi roikkua miehessä, jota selvästikään ei rakasta ehdoitta.
Kommenteissa ap on kertonut heidän tilanteestaan lisää eli asiasta on keskusteltu paljon lisää. Sinä säntäät sönköttämään pelkän aloitusviestin perusteella ja teet todella isoja päätelmiä sen perusteella. Ja sitten kehtaat vielä selittää kuinka muut väärässä ja sinä oikeassa. Toivottavasti sinulla ei ole lapsia jos kohtelet muita ihmisiä noin huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Luin tässä muutaman päivän aikana koko ketjun läpi, ja samaistuin vahvasti. Moni viesti olisi voinut olla jonkun perheenjäseneni kirjoittama, kunnes yksityiskohdat eivät täsmänneet.
Minun lapsuudenperheessäni kaikki ovat jollain tavalla rajattomia. Isä on täysin äidin kontrolloima, äiti mm. kommentoi koko ajan sitä, mistä isä saa puhua, miten ja kuinka pitkään. Kun oltiin lapsia, jokainen oli täsmälleen sellainen kuin äiti käski, enkä minä ainakaan itse ikinä tajunnut että se voisi olla jotenkin ongelmallista, kyllähän omia vanhempia pitää totella. Esimerkiksi jos olen allerginen jollekin ruoka-aineelle mutta äiti sanoo että en ole, niin sitten olen vain paha, tottelematon lapsi. Mahakipu ei liity asiaan, kunnon ihminen syö sitä mitä pitää syödä. Yksi erikoisimmista muistoista on, kun kerran juhannuksena äiti oli päättänyt, että nyt lapset menee uimaan ja saunaan. Oli kylmä ja lampi oli kaukana ja kukaan ei halunnut mennä, mutta oli pakko kun äiti raivosi.
Nyt aikuisena, aika lailla kaikilla on tuota että yritetään lukea toisten ajatuksia ja kieltäydytään uskomasta sitä, mitä he ääneen sanovat. Tietoisella tasolla asia liittyy paljon kohteliaisuuteen: pitää olla niin kohtelias, että ei koskaan halua tai tarvitse mitään eikä ilmaise tarpeitaan, ja toisaalta pitää "ymmärtää" toisten tarpeet ilman kommunikointia ja pyrkiä täyttämään ne vaikka he yrittäisivät kieltäytyä. Esim. siskoni vieraillessa luonani hän kysyy monta kertaa päivässä saako hän tarjota minulle jäätelön. Minä sanon ei kiitos, ei tee mieli. Hän olettaa minun kursailevan ja kysyy uudestaan ja uudestaan. Kunnes lopulta ostaa jäätelön väkisin. Ei vain ole mahdollista että joku ei halua jäätelöä. Minun pitää olla kiitollinen. Sama pätee kun hän ostaa kotiini ison paketin levitettä josta en tykkää. Ja kun vieraillessani jonkun toisen kotona, usean kuukauden päästä, ja käytän kyseistä, ainoaa heillä olevaa levitettä, "no niin kyllähän sinä tykkäät siitä", ja minun pitää alkaa selittää mikä ero on isolla paketilla yksin minun käyttööni ja vieraillessa muualla missä ei ole muuta levitettä. Saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta minä olen jatkuvasti velvollinen perustelemaan, miksi minulla ei ole tarpeita joita hän on päättänyt minulla olevan, "en tykkää" ei ole riittävä perustelu, ja kaunaa torjutusta levitteestä kannetaan kuukausia. Tottakai minä tunnen syyllisyyttä, tottakai tekee mieli vain totella että siitä ei tule monen kuukauden kaunaa. Mutta miksi? Miksi minulla ei ole oikeutta olla tykkäämättä levitteestä?
Olen ajatellut pitkään, että minussa on Aspergerin piirteitä, kun en osaa tulkita toisten tarpeita enkä "osaa ilmaista" omiani siten että muut ymmärtäisivät. Terapeuttini on monesti sanonut että toisten ajatuksia ei voi lukea, että on ihan ok ja riittävää että toimii sen mukaan mitä he sanovat. Minä en ole uskonut häntä, olen ajatellut että hän sanoo sen vain sen takia että ei ole reilua minua kohtaan kun en "osaa" tulkita muita ihmisiä. Mutta nyt tässä on ketjullinen ihmisiä joilla on samoja kokemuksia.
Monet ketjussa ovat ihmetelleet, että se kuulostaa "vain" kommunikointiongelmalta. Kommunikoinnin mahdottomuus onkin yksi oireista tai ilmenemismuodoista. Mitään ei saa sanoa suoraan, omia tarpeita ei saa ilmaista, ja toisten tulkinta minun tilanteesta pitää hyväksyä totuutena. Mikään kommunikointitilanne ei ole yksinkertainen, kun sanot ei, hän kuulee kyllä. Se on jatkuvaa hämmennystä, selittämätöntä pahaa oloa, ignooratuksi tulemista. Se että pitää koko ajan olla kiitollinen, vain pahentaa oloa, se tarkoittaa sitä että sinun pitää olla kiitollinen mahakivuista koska allergeenin tarjoamisella oli hyvä tarkoitus. Tähän joku sanoo, no sanot vain että olet allerginen! No olen sanonut, joka kerta, eikä sitä uskota.
Rajattoman tunnistaa siitä, että puhe ei tehoa. Normaali ihminen ymmärtää puhetta ja hyväksyy että toisella on erilaisia mielipiteitä kuin itsellä. Rajattomille täytyy suuttua kunnolla, siis rähjähtää, huutaa, näyttää että nyt pinna meni vaikka oikeasti ei olisi mennyt, mutta rajaton siitä säikähtää, tai vain olla päättäväisesti tekemättä mitä rajaton vaatii. Tai molempia.
Näinollen on rajattoman mielessä ja puheissa joita se ympäri kyliä levittelee se "lapsellinen" tai "kohtuuton", mutta minkäs teet. Sittten rajaton kuitenkin jättää rauhaan, koska riitelijä rikkoo riittävän näkyvästi sen tunnenäytelmän, jota rajaton mielessään pelaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lähtisi ikinä suhteeseen rajattoman kanssa. Siinä voi menettää mielenterveytensä. Juuri laitoin välit poikki appivanhempiini. He tykkäävät asettaa leimoja muille, kuten "sinä olet katkera, minä voin auttaa sinua". Ja kun heittää kierrepallon takaisin, alkaa uhriutuminen ja valehtelu. Niin ja jos sorrut kertomaan rajattomalle mitään, usko pois, että hän kertoo sen kaikille eteenpäin ja oikein hymyssä suin vääristelee asioita, kunhan hän vaikuttaa viattomalta ja sinä vaikutat kpäältä. Hän ei halua auttaa ketään, vaan aiheuttaa tuhoa muille. Juokse kovaa ja kauas!
Jep, rajattomiin ei toimi minkäänlainen järkipuhe. Ilmestyvät ovesi taakse, vaikka sanoit ettet halua nyt vieraita tai eivät usko suoria sanoja kun jotain asiaa selittää vaan heillä on se oma perusteeton mielipide josta pitävät kiinni. Rasittavia, huonoja sosiaalisissa suhteissa, manipuloivia ja toksisia. Minun tuntemien rajattomiin ei toimi edes huuto ja raivoaminen, MIKÄÄN ei herätä heitä transsinkaltaisesta tilastaan, joka muistuttaa samalla dementiaa ja lievää psykoosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten niin paljon alapeukkuja? Tämä kolahti erityisesti minuun. Tässä oli mielestäni sanoitettu hyvin se, kuinka olen selviytynyt itse erittäin vaikeassa rajattomassa suhteessa ja nyt olen kiitollinen, kuinka hyvin kaikki on lopulta lapsilla mennyt (ovat jo vahvasti aikuisia). Huomaan rajattoman miehenikin kehittyneen vuosien mittaan rauhallisemmaksi ja tasapainoisemmaksi suhteessa meihin ja ympäröivään maailmaan. Olen monesta asiasta hänessä ihan ylpeäkin, sitoutuneisuus perheeseen on kiitettävää. Ja niin monta kertaa kuin olen saanutkaan myös ammattilaisten suusta kuulevani, ettei kukaan voi jaksaa tuollaisessa suhteessa.
No en ole aina jaksanutkaan ja aika vanha ja väsynyt olen. On ollut opettelemista omissa rajoissain ja on vieläkin. Kiitollinen olen kuitenkin nyt että olen jaksanut henkisesti. Minulla on puolisossani juttuseura, tuki sairastaessani ja joku jonka vieressä nukkua, herätä ja vanheta. Sanoisinpa jopa, että tämä on sitä oikeaa rakkautta.
Monta kertaa silti vielä mietin, miten paljon helpommalla olisin päässyt, jos olisin lähtenyt. Mutta miten kaikki siinä tapauksessa olisi mennyt, olisiko lopputulos kuitenkaan parempi? Tällaista tämä on elämä. Ehkä se nuoruuden ehdottomuus karisee vanhetessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te kaksi edellistä kirjoittajaa: voin pahoin, kun luen viestejänne. Analyysinne osuu niin naulan kantaan tähän tilanteeseen. Noinhan tuo mieheni maailman todella näkee. Eikä varmaan vain näe, vaan maailma ON hänelle juuri sellainen. Hänestä on täysin normaalia käyttäytyä ja olettaa muiden toimivan niin kuin hän pitää oikeana, ja olla erittäin pettynyt kun se ei koskaan toteudu. Ja tästähän on luonnollinen seuraus juuri tuo, että hän on melkein aina kyynisen pahalla päällä. Sitten vielä sekin päälle, että kun hän hyvää hyvyyttään kaikesta kärsimyksestään huolimatta tekee palveluksia, niin lokaa tulee niskaan. Eikä kukaan ajattele häntä yhtään, ei edes oma vaimo!
Ihan täsmälleen totta, että pariterapia voisi hänen mielestään olla hyödyllistä vain silloin, jos siellä opetettaisiin minut lukemaan ja täyttämään hänen sanattomia tarpeitaan. Jos siellä jatkuisi tämä sama turha tylytys rajoista, hän heittäisi pyyhkeen kehään nopeasti.
Minusta tuntuu, että aloitusviestin kysymys alkaa olla ratkeamassa. Eli alkaa tuntua todennäköisimmältä, että mies ei kykene muutokseen, eikä näe sille mitään syytä. Päinvastoin hän haluaisi muuttaa lähinnä sitä, miten minä (tai lapset) käyttäytyvät.
Toisaalta alan minusta alkaa tuntua nimenomaan siltä mitä juuri tässä yllä oli, että ero luultavasti pahentaisi tilannetta lasten kannalta. Ei tässä kovin onnelliset kortit näytä nyt olevan käsissä. Sekin on kumminkin selvää, että tällaisessa tilanteessa on aika mahdotonta tuntea mitään syvempää tunneyhteyttä puolison kanssa.
Jonkinlaisen kehityksen alku voisi tosiaan olla, jos mies alkaisi vähän puhua omista tunteistaan ja toiveistaan. Siihen ei kuitenkaan toistaiseksi suostu, hänen mielestään parisuhteessa ei pidä joutua vääntämään rautalangasta. Kai tuokin heijastuu siitä, että hän ei uskalla paljastaa mitä todella haluaa tai tuntee. -Ap
Olen nyt miettinyt päivän tätä kuviota ja toivon voivani tarjota hiukan optimismiakin tilanteeseen. On toki surullista ettei sitä tunneyhteyttä pysty kokemaan, mutta toisaalta se ei ole mitenkään ainutlaatuisen kaamea kohtalo. On myös opettavaista ja turvallisuudentunnetta tuovaa luopua omista ymmärretyksi tulemisen tarpeista tilanteessa ja nauttia niiden toteutumisesta suhteessa muihin ihmisiin. Pidä huolta, ettet uppoa tragediaasi vaan pidät maailmanne auki.
Mitä enemmän pystyt hajauttamaan odotuksiasi näin, sitä enemmän ehkä saat irti myös suhteesta mieheen. Alkujärkytyksen mentyä on valtava helpotus ja voitto lopultakin ymmärtää, mikä toisen maailma on, ja kun olet saanut surusi surtua asiasta, olet vapaa myös hyväksymään hänen todellisuutensa. Onhan hänessä hienokin puoli, hän on erittäin sitoutunut teihin, ja jos hyväksyt sen miten raskasta se hänelle on, kyllähän siinä myötätuntokin nousee ja alat luontevasti osoittaa hänelle arvostusta siitä, että hän kestää vaikeaa elämäänsä niinkin hyvin. Ehkä se myös rentouttaa häntä vähitellen. Ja jos näin tapahtuu ja hänen aggressionsa lievenee ja hänestä tulee askel kerrallaan vapaampi ja tunnemaailma monipuolistuu, pystyt jopa ihailemaan hänen edistystään, ja se lisää hänen haluaan hyväksyä maailma ympärillään.
En tiedä sinusta ap, mutta minua rentouttaisi tieto, että puolison piittaamaton ja sopimaton käytös selittyy mieluummin hänen vihamielisyydellään kuin puhtaasti teknisellä kyvyttömyydellä ymmärtää muita. Vihamielisyyshän on tavallaan ihan terve reaktio maailmaan, jonka hän kokee kieltävän hänen tarpeensa?
Mietin asiaa siitäkin näkökulmasta, että näissä ihmisissähän kirkastuu ihmisenä olemisen vaikeus. Eläimen tunnemaailma on suoraviivainen ja selkeä, eikä se lähde vääristelemään tarpeitaan, hakee korkeintaan korvikkeen alkuperäiselle toimintatarpeelle jos sitä ei pysty toteuttamaan. Eläinkin voi olla umpimielinen ja vihainen jos sen elämänlaatu on huono, mutta silloin eläin sulkeutuu kärsimään hiljaa eikä kuvittele voivansa ihan hyvin ja muut vain ovat ihan kamalia. (Tai mistäs minä tiedän, ehkä kärsivä eläinkin suhtautuu vihamielisesti ympäristöönsä juuri siksi että se kuitenkin pystyy säilyttämään sisäisen hyvinvointinsa heijastamalla aggressionsa ulos. Tästä ehkä tiedetään enemmän aivotutkimuksen kehittyessä.) Mutta ihminen osaa huijata itseään niin tehokkaasti, että todella ajautuu elämänratkaisuissaan umpikujaan, jossa ei suostu lainkaan näkemään, miten muiden ihmisten maailma oikeasti toimii.
Miehesi on myös filosofisemmin ajatellen jollain lailla lähempänä totuutta kuin me muut. Normaalisti aikuinen on joutunut luopumaan symbioositarpeistaan ja sen tilalla kannamme erilaisia korvikemollamaijoja mukanamme ja syömme henkistä peukaloa kestääksemme todellisuuden ankeuden. Eli annamme periksi ja palaamme korkeintaan hetkeksi paratiisiin elämän huippuhetkinä, ja hellimme niiden muistoa vastedes. Miehesi ei suostu tähän ja maksaa alkuperäisen yhteyden vaatimuksestaan kovaa hintaa mutta pitää pintansa. Hän on surullisen hahmon ritari ja erittäin sitkeä sellainen. Kyllä sellaisesta urheudesta voi hiukan ylpeäkin olla.
Tätä tekstiä yritin tuossa edellä lainata ja kommentoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä oot ihan kammottava. Toinen yrittää illa ihana mut sä kontrollifriikki et osaa edes olla kiitollinen.
Ja nyt oot lyönyt kumppanin otsaan diagnoosin ja revittelet asiaa somessa.
Yök.
Vierailija kirjoitti:
Ohhoh! Vasta nyt ketjua lukiessani tunnistin piirteitä eksästäni! Hänellä tosin ei mennyt persoonallisuushäiriön tasolle asti, mutta toden totta hänellä oli vaikeuksia erottaa minun tarpeitani omistaan.
Hän muunmuassa koko kymmenvuotisen suhteen ajan heitti pois minulle kuuluvia tavaroita jos en ollut hänen mielestään "tarvinnut niitä aikoihin". Tottakai joskus meni kuukausia ennenkuin osasin kaivata jotain esimerkiksi vyölaukkua ja sitten kun etsiskelin sitä juoksulenkkiä varten helteellä (jolloin avaimia tai puhelimia ei kuumuuden vuoksi voinut pitää verkkatakin taskussa kuten viileämmällä säällä), hän iloisesti kertoi heittäneensä sen roskiin ajat sitten. Välillä hävitykseen meni kalliitakin tavaroita kuten merkkiaurinkolasit (jos olin käyttänyt hänen mielestään viime aikoina vain toisia aurinkolaseja, eikä hänkään halunnut omistaa kuin yhdet joten minullekin piti riittää vain yhdet), vaatteita, keittiötarvikkeita... en leiponut kovin usein, mutta kyllä ärsytti kun yhtäkkiä huomaa että vispilät ja kulhot on heitetty roskiin. Hän myös omine lupinensa teki "karsintaa" kirjahyllyssämme eikä todellakaan käynyt läpi vain omia kirjojaan. Sinne meni itselleni hyvin tärkeitä teoksia.
Hän myös kerran vain yhtäkkiä ojensi kännykkänsä ja halusi minun käyvän viestinsä läpi. Ihmettelin tätä ja sitten tulikin selitys että koska hän tarjosi omia henkilökohtaisia viestejään minun luettavakseni, olisi minun pitänyt vuorostani ojentaa puhelimeni hänelle tutkittavaksi. Kielsi epäilevänsä mitään pettämistä tms. Kuulema halusi vain että olemme avoimia ja kaikki on yhteistä. Joo ei.
Ihan oikeesti, mä olisin saanut sellaisen kilarin näistä pois heittämisistä, että olisin ihan varmaan heittänyt kaikki hänen tavaransa vastaavasti Aurajokeen, Tammerkoskeen tai missä sitten asuittekaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Apua, vähän ohiksena, mutta ihan kuin anoppini... Hänen kuulleen ei voinut jutustella mitään tuollaista tai seuraavana päivänä pihassa seisoi vaikka kuuraketti. Ja sitä loukkaantumisen määrää, kun uskaltauduit sanomaan, että olisin halunnut ostaa itse/ ei ollut tarkoitus vihjata että sinun on ostettava ja tämä ei ole ihan sitä olen ajatellut.
Jos minä vaikka kerroin katselleeni punaista pipoa taatusti anoppi toi sinisen, koska HÄNEN mielestään se oli parempi. Tai jos puhuin, että meidän täytyisi ostaa toinen kaappipakastin, meille ilmestyy arkkupakastin, koska HÄNEN mielestään se on järkevämpi. (Esimerkit keksittyjä.)
Noh, jossain kohtaa kyllä opin pitämään suuni kiinni, ja jos vaikka kyseli mitä lapset tarvitsee, vastasin ettei just nyt mitään, koska kumminkin olisi tullut jotain muuta kuin mistä tarve on.
Minun anoppini tekee samaa. Hän on aivan ihana, mutta hänellä on ihan hirveä hinku tehdä kaikki ostokset. Mieheni on sanonut että hänellä on ihan ongelma sen kanssa että pitää päästä ostoksille, ja kaikki syyt kelpaavat, joten jos kuuleekin että lapsi kadotti yhden lapasen eilen, niin hän on pinkomassa ostoksille heti. Tämä on huomaavaista joo, mutta myös todella raskasta koska hän päättää ihan kaiken puolestani, ja sitten mieheni kuittaa asian näin "hän on jo niin vanha niin anna nyt hänen ostaa kun hän saa siitä iloa".
Muuten joo, mutta mä en haluaisi kulkea lapsien kanssa jotka näyttävät siltä kun ovat karanneet sirkuksesta. Hän rakastaa värejä, ja meillä on aivan eri tyyli. Minulla on kaksoset ja minun silmään on sattunut jo muutaman vuoden nämä sekametelisotkut joissa lapset ovat kävelleet, ja nyt kevättakki kun jäi pieneksi sanoin että MINÄ haluan ihan itse käydä ostamassa. Mieheni laittoi viestiä kun olin lääkärissä kiinni, että mikä pojan koko on. Vastasin että MINÄ haluan ostaa sen takin. "Joo mutta äiti ostaa, saadaan ilmaiseksi, jos et tykkää siitä voit palauttaa". Niin mutta minä haluan mennä sinne kaupoille ja valkkailla mieleiseni ja kuluttaa siihen muutaman tunnin omaa aikaa, oikein odotin sitä puuhana, ja olin jo ennakkoon katsonut yhtä yksiväristä kivaa takkia mistä pidin, ja olisin ostanut molemmille kaksosille eri väriset. No, kotiin tullessa mulla on kirkkaan vihreä dinosaurus takki, siis sellainen tosi kirkas ja lapsi ei tykkää dinosauruksista. Laput otettu jo irti jne.
Sama kun lapset oli yksi viikonloppu hoidossa, niin olivat vaihtaneet meidän matkarattaat toisiin mistä pitivät enemmän. Ne oli heidän mielestä paljon paremmat. Minä itse pidin alkuperäisistä matkarattaista. Sit jos mainitsee jotain niin kuulostaa kiittämättömältä jne.
olivat vaihtaneet Miten tämä on mahdollista? Omalla äidilläni on jonkinlaista taipumusta rajattomuuteen, mutta tässä olisi menty sellaisen rajan yli, että koko kaupunki saisi kuulla karjuntani.
Paidan hihat voi ainakin laittaa umpeen hakaneuloilla.
Minullekin miehen todellinen minä paljastui vasta perheenlisäyksen jälkeen. Siihen asti elämä oli helppoa, matkustettiin ja mökkeiltiin.
Lapsiperhearki oli haasteellisempaa, mies ei halunnut muuttaa entistä elämää. Hänen toivomansa lapsi ei olisi saanut tarvita mitään.
Hänen oma lapsuus oli vaikea, ei tullut eväitä perheenisänä olemiseen. Minua mielistelläkseen näennäisesti keskusteli asioista, mutta mikään ei muuttunut. Hän oli itse jäänyt tunne-elämältään lapseksi.
Erosta on jo aikaa, sama tyyli hänellä uuden perheen kanssa. Ero oli hyvä ratkaisu.
Googlettele myös ilmiöt sekoittuminen eli enmeshment... samaa sarjaa. Rajattomuus ja sekoittuminen voivat tosiaan kertoa monenlaisesta tai monentasoisesta ongelmasta. Lievimmillä tuo voi olla ihan vain kypsymättömyyttä ja sitä, että on seurattu vastaavanlaista toimintaa omassa lapsuuden perheessä (eli otettu mallia kehittymättömiltä aikuisilta). Toisaalta sitten vakavissa mielenterveyden häiriöissä tuo ainakin on läsnä tavalla tai toisella. Ne liittyvät oman minuuden hahmottumattomuuteen, koska minuus ei ole vielä erkaantunut muiden minuuksista riittävästi. Lapsen minuus alkaa symbioosista hoitavaan henkilöön, eli tämä on yleisinhimillinen kehitysprosessi. Harva meistä on todella kypsä aikuisenakaan.
Ihme lyttäämistä tuota kukkasipulityyppiä kohtaan. Hän antoi nimenomaan täysin arkisen ja tavanomaisen kuvauksen rajattomuudesta. Pahuudestakin puhutaan aina banaalina ja arkisena, eikö niin? Kyllä ne rajattomuuden kokemukset ja ongelmat muodostuvat nimenomaan näistä arkisista kohtaamisista, jotka kumuloituvat pitkän ajanjakson aikana. Rajaton ei myöskään hahmota itse omaa toimintaansa ongelmana, eli häneltä puuttuu vielä tiedostaminen. Ulkopuolisen silmiin nämä toksiset vuorovaikutuskuviot näyttäytyvät nimenomaan sellaisina: "Mitäs nyt pikkujutuista..." -tyyppisinä. Ei jengi kärsi jostain yhdestä tai kahdesta tai satunnaisista hankalista tilanteista.
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Emmä nyt hahmota tätä ongelmaa. Pyyhkijän sulat tuli vaihdettua. Olisin iloinen.
Minusta te unohdatte yhden seikan: teillä on HÖLMÖT miehet. Ehkä kuulostaa hienommalla sanoa "rajaton".