Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?
Onko kellään ollut parisuhdeongelmaa, jossa tekijänä on toisen osapuolen rajattomuus? Siis kyvyttömyys erottaa omia ja muiden ihmisten tunteita, velvollisuuksia ja tarpeita. Olisi kiva kun kertoisitte, miten lopulta kävi. Auttoiko terapia ja keskustelu, toipuiko suhde? Omassa parisuhteessa asian käsittely alussa ja tuntuu välillä niin toivottomalta, että haluaisin kuulla jos on onnistumistarinoita. Jos ei ole, niin vertaistuki kelpaa.
Kommentit (1211)
AP kysymykseen.
Olen ollut 3v parisuhteessa rajattoman naisen kanssa. On vaatinut terapiaa ja hullun määrän keskustelua että olemme saaneet edes vähän inhimillisyyttä suhteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En näe tässä mitään ihme "rajattomuutta" vaan huonoa kommunikaatiota. Aloittaja sanoo jostain mystisestä syystä miehelleen: "Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon."
Miksi miehen pitäisi kiinnostua tästä hankkeesta, hyvin pienestä ja arkipäiväisestä? Kiinnostaako aviomiestä ap:n auton pyyhkijänsulkien vaihto? Saisiko siitä hedelmällisen ajatustenvaihdon? Vai onko pariskunnalla puheenaiheet niin vähissä, että tämäkin kelpaa, vähän vain puhetta ilmatilaan, ihan sama mitä.
Nimittäin, miehet eivät ymmärrä tällaista tyhjää puhetta, vaan todennäköisesti mies ajatteli, että tähän lauseeseen sisältyy toive, että mies ostaisi ja vaihtaisi sulat. Luki rivien välistä siis, väärin. Siksi mies sanoo: "Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne."
Sitten vaimo yrittää toppuutella: "Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita." Tällöinn mies todennnäköisesti ajattelee, että voi ostaa ne sipulitkin samalla auttaakseen vaimoaan. Hän vain unohtaa sanoa sen ääneen. Miehenä hän ei tule ajatelleeksi, että sipulien lajilla ja värillä olisi väliä.
Tällaista tapahtuu mun avioliitossa tuon tuosta: että unohdamme neuvonpidon lopuksi kerrata ja vahvistaa, mitä tuli sovittua jostain käytännön asiasta. Ei siinä ole kyse mistään "rajattomuudesta". :)
Tuo rajattomuus-idea on nykyajan keittiöpsykologiaa, ja tällainen "diagnoosi" on ehkä liian rankka kuvaamaan parisuhdetta, jossa mies on hajamielinen ja avulias ja nainen tyyliä "my way or high way".
Meinaan, jos istutettavien sipulien laji on noin tärkeä, niin voisi ehkä hieman relata. Eikö ap:n tontilta tosiaan löydy tilaa sekä miehen että ap:n valitsemille sipuleille? Miksi mies pitää saada tuntemaan epäonnistuneensa, miksi mies pitää nolata?
Nainen voisi jopa yrittää ajatella, että erehdyksestä voisi poikia jotain hyvää. Plussaa ainakin se, että mies sai valita jotain pihalle ihan itse. Ehkä se juuri tätä kontrollifriikiltä vaikuttavaa vaimoa harmitti? t. nainen 65 v
Minusta ap kuulostaa kauhean vaikealta ihmiseltä, joka keskittyy lähinnä etsimään vikoja miehen käytöksestä ja keksimään tälle diagnooseja. Miten olisi ap, jos pysyisit hetken siellä omalla reviisilläsi?
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap kuulostaa kauhean vaikealta ihmiseltä, joka keskittyy lähinnä etsimään vikoja miehen käytöksestä ja keksimään tälle diagnooseja. Miten olisi ap, jos pysyisit hetken siellä omalla reviisilläsi?
Ja tällä palstalla näkyy saavan kyllä diagnosointiapua korkeasti koulutetuilta psykologeilta ja terapeuteilta, aika vähäisenkin näytön varassa. Eh?
Voidaan vaihtaa. Annan takuun mitään tekemättömyydestä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En näe tässä mitään ihme "rajattomuutta" vaan huonoa kommunikaatiota. Aloittaja sanoo jostain mystisestä syystä miehelleen: "Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon."
Miksi miehen pitäisi kiinnostua tästä hankkeesta, hyvin pienestä ja arkipäiväisestä? Kiinnostaako aviomiestä ap:n auton pyyhkijänsulkien vaihto? Saisiko siitä hedelmällisen ajatustenvaihdon? Vai onko pariskunnalla puheenaiheet niin vähissä, että tämäkin kelpaa, vähän vain puhetta ilmatilaan, ihan sama mitä.
Nimittäin, miehet eivät ymmärrä tällaista tyhjää puhetta, vaan todennäköisesti mies ajatteli, että tähän lauseeseen sisältyy toive, että mies ostaisi ja vaihtaisi sulat. Luki rivien välistä siis, väärin. Siksi mies sanoo: "Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne."
Sitten vaimo yrittää toppuutella: "Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita." Tällöinn mies todennnäköisesti ajattelee, että voi ostaa ne sipulitkin samalla auttaakseen vaimoaan. Hän vain unohtaa sanoa sen ääneen. Miehenä hän ei tule ajatelleeksi, että sipulien lajilla ja värillä olisi väliä.
Tällaista tapahtuu mun avioliitossa tuon tuosta: että unohdamme neuvonpidon lopuksi kerrata ja vahvistaa, mitä tuli sovittua jostain käytännön asiasta. Ei siinä ole kyse mistään "rajattomuudesta". :)
Tuo rajattomuus-idea on nykyajan keittiöpsykologiaa, ja tällainen "diagnoosi" on ehkä liian rankka kuvaamaan parisuhdetta, jossa mies on hajamielinen ja avulias ja nainen tyyliä "my way or high way".
Meinaan, jos istutettavien sipulien laji on noin tärkeä, niin voisi ehkä hieman relata. Eikö ap:n tontilta tosiaan löydy tilaa sekä miehen että ap:n valitsemille sipuleille? Miksi mies pitää saada tuntemaan epäonnistuneensa, miksi mies pitää nolata?
Nainen voisi jopa yrittää ajatella, että erehdyksestä voisi poikia jotain hyvää. Plussaa ainakin se, että mies sai valita jotain pihalle ihan itse. Ehkä se juuri tätä kontrollifriikiltä vaikuttavaa vaimoa harmitti? t. nainen 65 v
Onko tätä jankattava vaikka asia on selitetty moneen kertaan eri kulmista. Ei, kyse ei ole juuri kukkasipulista tai pyyhkijänsulasta, vaan siitä että tätä samaa ylikävelyä tapahtuu joka asiassa, usein monta kertaa päivässä.
Kyse on siitä ettei yhtään kuunnella, ei kunnioiteta, ei ymmärretä että toisella on omat, erilliset tunteet ja tarpeet. Kesken leipomisen "autetaan" siivoamalla taikina roskiin sillä aikaa kun toinen lohduttaa itkevää lasta. Kesken juhlajärjestelyn rynnätään ostamaan hiivaa mitä kukaan ei tarvitse tai halua ja jätetään toinen valmistautumaan yksin. Esimerkkejä on tässä ketjussa valtavasti.
Esimerkkisi olisi hyvä jos miestä kiinnostaisi osallistua puutarhan hoitoon ja päätöksentekoon siitä mitä pihalla kasvaa, silloin kyse olisi aivan eri asiasta ja tietysti kukat päätettäisiin yhdessä.
Lue tätä ketjua jos asia aidosti kiinnostaa, niin ymmärrät varmasti sinäkin mistä puhutaan.
Vierailija kirjoitti:
En näe tässä mitään ihme "rajattomuutta" vaan huonoa kommunikaatiota. Aloittaja sanoo jostain mystisestä syystä miehelleen: "Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon."
Miksi miehen pitäisi kiinnostua tästä hankkeesta, hyvin pienestä ja arkipäiväisestä? Kiinnostaako aviomiestä ap:n auton pyyhkijänsulkien vaihto? Saisiko siitä hedelmällisen ajatustenvaihdon? Vai onko pariskunnalla puheenaiheet niin vähissä, että tämäkin kelpaa, vähän vain puhetta ilmatilaan, ihan sama mitä.
Nimittäin, miehet eivät ymmärrä tällaista tyhjää puhetta, vaan todennäköisesti mies ajatteli, että tähän lauseeseen sisältyy toive, että mies ostaisi ja vaihtaisi sulat. Luki rivien välistä siis, väärin. Siksi mies sanoo: "Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne."
Sitten vaimo yrittää toppuutella: "Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita." Tällöinn mies todennnäköisesti ajattelee, että voi ostaa ne sipulitkin samalla auttaakseen vaimoaan. Hän vain unohtaa sanoa sen ääneen. Miehenä hän ei tule ajatelleeksi, että sipulien lajilla ja värillä olisi väliä.
Tällaista tapahtuu mun avioliitossa tuon tuosta: että unohdamme neuvonpidon lopuksi kerrata ja vahvistaa, mitä tuli sovittua jostain käytännön asiasta. Ei siinä ole kyse mistään "rajattomuudesta". :)
Tuo rajattomuus-idea on nykyajan keittiöpsykologiaa, ja tällainen "diagnoosi" on ehkä liian rankka kuvaamaan parisuhdetta, jossa mies on hajamielinen ja avulias ja nainen tyyliä "my way or high way".
Meinaan, jos istutettavien sipulien laji on noin tärkeä, niin voisi ehkä hieman relata. Eikö ap:n tontilta tosiaan löydy tilaa sekä miehen että ap:n valitsemille sipuleille? Miksi mies pitää saada tuntemaan epäonnistuneensa, miksi mies pitää nolata?
Nainen voisi jopa yrittää ajatella, että erehdyksestä voisi poikia jotain hyvää. Plussaa ainakin se, että mies sai valita jotain pihalle ihan itse. Ehkä se juuri tätä kontrollifriikiltä vaikuttavaa vaimoa harmitti? t. nainen 65 v
Luitko vain aloitusviestin ja säntäsin kommentoimaan ajatellen että kyllä sinulla on niin uutta ja tärkeää asiaa ketjuun ja kukaan muu ei ole sitä tässä pitkässä ketjussa tajunnut varmasti koska vain sinä olet niin viisas ja fiksu?
Jos olisit lukenut ketjun niin ymmärtäisit että et tajua rajattomuudesta mitään. Tai ehkä olet itse rajaton koska et vaivaudu lukemaan muiden vastauksia vaan luulet että sinä tiedät nämä paremmin kuin kukaan muu. Jos ketju niin pitkä että et jaksa lukea niin ei kannata kommentoida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tajusin tämän ketjun jälkeen olevani itse rajaton suhteessa omaan aikuiseen lapseeni. Tunnen suorastaan pyhää vihaa siitä, ettei hän toimi niin kuin minä haluan, eikä ole kiitollinen asioista, joita hänelle järjestän. Pidän häntä syrjäytyneenä, tai siihen suuntaan menevänä, jolloin katson velvollisuudekseni soittaa ja hoitaa asioita.
Yksi kertaisesti katson, että minä tiedän paremmin, ja siksi astun hänen reviirilleen. Tämä lienee rajattoman ajatus? Eli rajattomuus on aina vähintään ylimielisyyttä? ”Asiat pitää hoitaa näin”.
Tämä johtuu siis lapseni ongelmista. En ole Mieheeni enkä toiseen lapseeni päin rajaton.
Minulla oli samaa omaan aikuseen lapseeni jolla on ongelmia. Lopulta päätin vain että en puutu enää mihinkään. Autan vain jos kysytään, ja siinäkin vain sen verran minkä koen itse hyväksi(siis että en maksa hänelle koiraa vaikka hän sen haluaisi, ei "rajattomasti" eli kieltäytyminen auttamasta pyydetyllä tavalla). Jos kerran lapsi itse, ja yhteiskunta kokee että tämä on täysivaltainen, täysissä sielun voimissa oleva täysi-ikäinen henkilö, joka osaa ihan itse hoitaa asiansa riittävällä tavalla, niin mikäpä minä olen vastaan väittämään. Tehkööt aivan kuten huvittaa. Aloin myös kannustamaan häntä hyväksyvällä tavalla, eli kun kaikki muut (eli isänsä, mummot ja vaarit ja tädit ja sedät ) olivat sitä mieltä että lapsen ei tule muuttaa paikkaan x, koska hän ei siellä tule pärjäämään, ja sitten äidinkin apu on niin kaukana, niin minä sanoin lapselle että jos sinä kerran olet asian mielessäsi pyöritellyt, ja päättänyt että muutto on sinulle hyväksi, niin ei mitään muuta kuin muutat. Minä tulen vaikka muuttoavuksi sitten. Lapsella ei ole menneet asiat tämän jälkeen sen huonommin, jos nyt ei paremminkaan, joten ehk tämä on win-win-tilanne kaikille?
Rajattomuus ei varmastikaan kohdallasi ole pelkkää rajattomuutta(noin niin kuin sinun huonona luonteenpiirteenäsi), koska se ei tule esiin kuin yhden henkilön kohdalla. Kun vanhempi on pitänyt 18 vuotta huolta lapsesta jolla on erityistarpeita, niin kukaan muu kuin saman kokenut ei voi ymmärtää miten siinä ne rajat tosissaan kyllä hämärtyvät tähän yhteen henkilöön. Nyrkkisääntöjä on kuitenkin muutamia joita kannattaa toteuttaa. Ihan ensimmäinen on se että lapsi on nyt aikuinen ihminen, joka päättää omasta elämästään, eikä kukaan muu voi häntä "pelastaa" kuin hän itse. Tämän näkee lukemattomissa tapauksissa missä esim. lapsi ei ole lähtenyt kotoa missään vaiheessa, vaan vanhemmat "auttavat" mt-ongelmaista tai päihdekoukussa olevaa lasta hyysäämällä tätä omassa kodissaan. Tällä tavoin he estävät oman lapsensa kasvamisen itselliseksi aikuiseksi.
Kiitos viestistäsi. Tällä lapsellami on paljon epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja masennusta, ja pelkään todella, että kun päästän hänestä irti, tulee hänestä vähintään narkkari. Lievemmässä tapauksessa vain sossun asiakas.
Olen juuri tällä viikolla miettinyt, että lopetanko huolehtimisen. Hän taas perui tilaamani (ja maksamani ) hammaslääkäriaja. Nyt päätin, että ihan sama. Jos haluaa mädännyttää hampaat suuhunsa, niin ihan sama. Jos tulee ongelmia, soita itse terkkariin. Tämä juna meni jo.
Vai jatkanko rajatonta käytöstä?Äitini teki kaikkensa puolestani, mutta minä olin silti jatkuvasti kiukkuinen, ilkeä, omaan piilopaikkaani erakoituva ja itsestäni huonosti huolehtiva ihmiskuvatus. Raivokohtaukseni tulkittiin kehittymättömyydeksi ja lapsellisuudeksi, vaikka en ollut ilkeä muita kuin äitiäni kohtaan. "Epävakauteni" oli kuin lisää polttoainetta äidin ylihuolehtivaisuudelle, vaikka aidosti olisin tarvinnut vain tilaa. Olin äidille rajattoman rakkauden kohde, mollamaija, joka ei kerta kaikkiaan pärjäisi ilman häntä. Minua hoidettiin kuin nukkea ja ihmeteltiin, miksi en ikinä "puhkea kukkaan" vaikka minulle syydettiin loputtomasti välittämistä ja rakkautta.
Tiesithän, että kukatkin lakastuvat, jos niitä kastelee ja lannoittaa liikaa? Kasvualustasta tulee suolainen, liian väkevä, ja lopulta se tappaa kukan. Liikaa kasteltu kukkamulta muuttuu vehmaasta ja ihanasta niljaiseksi suoksi, jolla ei voi elää.
Ymmärräthän, että yliyrittävän läheisen "kohde" kokee jatkuvaa pientä ärtymystä, pakoilee ihmissuhteita ja kokee itsensä merkityksettömäksi, yliajetuksi? Hän pelkää muita ihmisiä, koska uskoo saavansa olla "minä itse", oma itsensä, vain kun on täysin yksin? Jos ei ole saanut yrittää, kokeilla ja epäonnistua, epäonnistumisen pelko ja häpeä leimaavat koko olemassaoloa. Ei sellainen kykene olemaan muiden kanssa, joka ei osaa olla edes itsekseen.
Minulla kesti 15 vuotta, että toivuin 20 vuodesta äitini hoivissa.
Huh miten avartava ketju kokonaisuudessaan. Molemmat vanhempani olivat jossain määrin rajattomia. Molemmille olin "nukke" omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Äiti osti kauniita leluja ja tavaroita kun ei ollut lapsena mitään itse saanut (kylläkin sellaisia, joita halusin, ei joita itse halusi) ja isä halusi kiitosta hyvänä isänä olemisesta joten siihenhän ei sovi, että lapsi kasvaa ja henkisesti itsenäistyy. Otin irtioton molemmista ja pääsin irti, mutta aikuisten välistä rakkautta en ole elämässäni kokenut. Koen myös, että vain yksin voin olla oma itseni (ja silloinkin se, omien tunteiden kohtaaminen ja tarpeiden löytäminen ja täyttäminen vaatii vielä harjoittelua).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän sinnepäin ehkä. Mutta entisen miehen kanssa en yhtään tajunnut tehneeni väärin tai ärsyttävästi kun kysyin haluatko pöytään tummaa vai vaaleaa leipää. Kysyin siis siksi jos esimerkiksi toinen leipä oli jo avattu paketti tai vanheni ensin. Turhaan sitten otin sen toisenkin esiin ja säästin myöhemmäksi.
Mies kerran kivahti, että häntä sitten ärsyttää kun aina kysyn "haluatko tummaa vai vaaleaa leipää".
Kun sitten ihmettelin ja selitin miksi niin hän sanoi " laitat vaan mitään kyselemättä molemmat tai mitä vaan".Ilmeisesti hän luuli, että olin niin päättämätön tai ei vaan halunnut " vaivautua" vastaamaan. Ei ollut siitä kyse. Halusin olla huomaavainen ja toisaalta taloudellinen.
Monesti olen huomannut, että huomaavaisuus ja toisen kannalta asioiden ajatteleminen katsotaankin jotenkin huonoksi piirteeksi. Tai ärsyttäväksikin. Onko sitten eräänlainen kaikkivoipuus ja itsenäisyys parempi piirre. Kumpikin tekee miten lystää sen kummemmin toiselta kyselemättä.En tänä päivänä käsitä miksi miehellen olisi ollut niin vaikeaa vain vastata. Olin kai sitten tämä rajaton ihminen.
No lopetin sitten kyselyn siihen.Et ollut rajaton, vaan huomioon ottava.
Miehen ärsytys saattoi johtua siitä, JOS hän on sanonut monesti, että ihan sama mitä leipää laitat pöytään.
Se voi johtua myös siitä, jos hänen on vaikea päättää tai hän keskittyy johonkin muuhun, eikä jaksaisi vaivata päätään asialla ja turhautuu. Tämmöinen käytös ei ole mukavaa, mutta vielä aika inhimillistä.
Kolmas vaihtoehto on, että hän on kus.ipää.
Päätösten, ihan vaan pientenkin, tekeminen voi välillä olla hyvin kuormittavaa. Asioista itse päättäminen on vastuunottamista. Kyllä minuakin välillä ärsyttää, jos mies on lupautunut tekemään ruokaa ja koko ajan kyselee, että laitanko siihen tuota ja tuota. Jos lupaa tehdä arkiruuan, niin sitten pitää kantaa vastu koko prosessista ilman että kuormittaa muita! Muut sitten kiltisti syövät. Joku leivän laatu nyt usein on aika turha asia, harvoin kenelläkään kai mieli suunnattomasti hinkuaa juuri tietynlaista leipää. Jos taas jotain inhoaa, niin luulisi että se olisi tiedossa.
Eli tuollainen ylenpalttinen toisen "huomioiminen" voi välittyä niin, että kaikki vastuu päätöksistä laitetaan toisen harteille ja pienistäkin turhista asioista tehdään iso show.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis onko olemassa enää yhtään ihmistä mille ei voi laittaa minkäänlaista diagnoosia? Tätä palstaa kun lukee niin aina tulee eteen jonkin diagnoosin ehdotus.
Vierailija kirjoitti:
Siis onko olemassa enää yhtään ihmistä mille ei voi laittaa minkäänlaista diagnoosia? Tätä palstaa kun lukee niin aina tulee eteen jonkin diagnoosin ehdotus.
Odotellaan aktiivista ketjua, joka kertoo siitä että aloittajan elämässä on oikeastaan asiat ihan hyvin ja toiset sitten kehuu että oikein kivalta kuulostaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Ja vanhemmassa sukupolvessa näitä on todella paljon. Avainsanoja kuvailemaan heitä:
- uhriutuminen
- turha syyllistäminen
- draamailu
- itsesäälissä kieriskely
- huomionhakuisuus
- kokee omien tarpeidensa olevan tärkeämpiä kuin muiden tarpeet
- emotionaalinen ripustautuminen
- ei pyri tulemaan muiden kanssa toimeen, vaan haluaa oman tahtonsa läpi
- ei arvosta muita ihmisiä
- läheisriippuvaisuus
- asioiden pakottaminen muille ihmisille (esim henkilö pakottaa puolisonsa äänestämään demareita koska itsekin äänestää niitä, tai henkilö jankuttaa samaa asiaa päivittäin väsytystaktiikalla, kunnes toinen omaksuu hänen ajatusmaailmansa tai esittää omaksuneensa sen).
Kyse on yhdenlaisesta narsismista.
Vierailija kirjoitti:
Siis onko olemassa enää yhtään ihmistä mille ei voi laittaa minkäänlaista diagnoosia? Tätä palstaa kun lukee niin aina tulee eteen jonkin diagnoosin ehdotus.
Ei rajattomuus mikään diagnoosi ole, vaan sana kuvaamaan tietynlaista luonnetta ja vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Kaikki ihmisten haasteita kuvaavat sanat eivät ole diagnooseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap kuulostaa kauhean vaikealta ihmiseltä, joka keskittyy lähinnä etsimään vikoja miehen käytöksestä ja keksimään tälle diagnooseja. Miten olisi ap, jos pysyisit hetken siellä omalla reviisilläsi?
Ja tällä palstalla näkyy saavan kyllä diagnosointiapua korkeasti koulutetuilta psykologeilta ja terapeuteilta, aika vähäisenkin näytön varassa. Eh?
Diagnoosin asettaa psykiatri. Olipa kyse mistä vaan pers.häiriöstä tai hankalammasta mielentilahäiriöstä, prosessi kestää yleensä kuukausia. Täällä ei tehdä diagnooseja turvautuen standardoituihin haastattelukysymyksiin, vaan keskustellaan. Ei tarvitse osallistua keskusteluun tai edes lukea sitä, jos se loukkaa sinua ja rajattomuuttasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on ollut silmiä avaava myös siinä, että nämä rajattomat eivät ymmärrä, mikä mättää vaikka tässä on esimerkkejä kymmeniä sivuja. Sitkeästi vaan väitellään, että on parempi jättää saunat lämmittämättä vaikka on luvannut, ostaa pyyhkijänsulat vaikka on kielletty jne. Ihan vilpittömän oloisesti nämä ihmettelevät, miksi siitä hermostutaan. Olin aiemmin pitänyt sitä aina tietoisena v*ttuiluna.
Minä olen ollut jonkin sortin rajaton. Ei kuitenkaan sen syvempää häiriötä, koska olen kyennyt muuttumaan. En minäkään nuorempana tajunnut olevani rajaton. Koska se oli normaalia - olihan äitinikin rajaton. Myös lievempää sorttia, mutta kuitenkin.
Tässä pätee sama ilmiö kuin siinä, miksi esim narsismia (ja varmaan pätee kaikkeen) ei huomata: ilmiö on ollut lapsuudessa, se tulkitaan rakkaudeksi.
Oon rajattomien vanhempien lapsi ja sisäistänyt ties mitä tauhkaa. On työ oppia pois huonoista malleista, varsinkin kun ovat välillä aika salakavalia, eivät ainakaan itselle itsestäänsevästi nähtävissä. Jotain juttuja, joita olen nuorena tehnyt, häpeän vieläkin. Paljon olen myös hajottanut itseäni ihmissuhteissa, kun olen rajattomana suostunut ties mihin hyväksikäyttöön. Oikein etsinut tyyppejä, jotka tarvitsevat kuuntelijaa, fiksaajaa jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kertoi omasta rajattomuudestaan tässä ketjussa niin, että on oppinut sanomaan joojoo kaikkeen vain päästäkseen tilanteesta.
Rajattomalla miehelläni on samaa ongelmaa. Jos häneltä kysyy, koska olet tulossa tänään kotiin, sanoo aina mahdollisimman aikaisen ajan. (Ja siis kysyn siksi että meillä on pieniä lapsia, en pysty sopimaan mitään omia menoja ennen kuin mies on paikalla.) Sitten kun sovitti aika koittaa, mies ei tule. Soitan ja kysyn onko jo pian täällä, ja hän on vielä töissä ”olisit sanonut että minun pitää olla jo viideltä kotona!” Ja sitten alkaa se ”olen juuri lähdössä!” ”olen jo tulossa!” Vaikka todellisuudessa hän tekee ihan varmasti loppuun kaiken siellä töissä ja lähtee vasta sitten valumaan kotiinpäin. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä kertoja, mutta hän ei pysty hahmottamaan, että minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se tieto, että koska mies tulee astumaan ovesta sisään. Silloin voin suunnitella ruuanlaitot ja vauvan nukutukset järkevästi. Minua ei yhtään auta tuollainen rauhoittelu, että ollaan tulossa. Päinvastoin silloin odotan turhaan ja olen tottakai pahalla päällä kun hän tulee paljon ilmoittamaansa myöhemmin. Ihan niin kuin joku kirjoitti, hän kohtelee minua kuin olisin pirttihirmu jota pitää lepytellä.
Ettekö te voisi sopia, miten teidän päivänne kulkee? Jaatte tarhan haun ja noudon 50-50, samoin kuin lastenhoidon iltaisin? Ei tuollainen odottelu ja odotuttaminen ole mistään kotoisin. Se on vallan käyttöä. Kun on miehen vuoro hakea ja hoitaa, niin menet vain omiin menoihisi.
Niin kuin muut täällä jo sanoivatkin, vauvan kanssa kotona ollessa ei ole mahdollista vain häipyä. Eikä muutenkaan lapsia voi vaan jättää syöttämättä, nukuttamatta ja hoitamatta sen takia, että toinen on luvannut sen tehdä mutta vetkuttelee.
Tajusin muuten tätä kirjoitusta miettiessä, että mieheni lupailee jatkuvasti kaikkea piristääkseen ja saadakseen minut juuri tässä hetkessä paremmalle tuulelle ("tulen tänään aikaisin kotiin ja saat omaa aikaa! hieron illalla hartioitasi! tuon kaikille intialaista ruokaa kotiin tullessa!"). Sanon naama peruslukemilla että kiva juttu, ja mies lähtee hommiinsa. Illalla aina sama juttu - "joojoo olen juuri lähdössä! minun pitää vaan pari sähköpostia vielä kirjoittaa niin tulen!" ja ovesta sisään astuessa "mitä syödään tänään?" Kun ihmettelen, että eikö sinun pitänyt tuoda intialaista, niin hän on ihan kysymysmerkkinä "en tiennyt että oikeasti halusit, miksi et sanonut?" ja turha mainitakaan, että mitään hartioiden hieromistakaan ei enää oteta puheeksi enää.
Siis tosiaankin, hän ei käsitä että sanoilla on jotain merkitystä. Hän vain katselee, millä tuulella olettaa minun olevan ja reagoi siihen. Vasta kun olen näkyvästi vihainen, hän alkaa tulla kotiin tai muuten tehdä sitä mitä on koko päivän luvannut tehdä. Jos vaikka leikin aamulla kello 9.40 lasten kanssa hänen maatessaan sängyssä, kun hän on luvannut hoitaa heitä jotta pääsen harrastukseeni kello 10.00, hän ei liikauta eväänsäkään noustakseen ylös. Ja selitys on aina "miksi et sanonut että haluat lähteä?" mutta sanoinhan minä jo selvästi eilen, ja koko aamun olen ilmoittanut että minun pitää päästä viimeistään kello 10 liikkeelle! Mutta ongelmahan siis taitaa tosiaankin olla siinä, että hän ei tajua että olen tosissani ennen kuin olen aivan hiilenä. Siksi pääsen aina matkaan vasta kun olen jo aivan raivoissani ja myöhässä.
Huomaan muuten, että olen kehittänyt itselleni tosi epätyypillisen tavan olla pahantuulinen ja töksäyttelevä heti aamusta. Nämä asiathan liittyvät toisiinsa ihan saumattomasti. Mies ei ota mitään sanomistani vakavasti jos en ole vihainen, joten minun on pakko olla negatiivinen ja vihainen koko ajan, jotta arki pyörisi. Ihan jäätävää.
Joillekin sanojen merkitys on se tunne, jonka ne saa toisessa välittömästi aikaan. Totuudella ei ole väliä. Oma isäni oli tuollainen. Siitä tulee sitten
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäntyyppistä ongelmaa on siis ollut ihan aina kyllä, mutta ne eivät ole vaikuttaneet mihinkään tärkeään ennen lapsia, minkä jälkeen melkein kaikki on yhtä ongelmaa.
Voi siis olla esim. näin.
1: Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon.
2: Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne.
1: Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita.
2: (seuraavana iltana) Vaihdon sinun autoon ne pyyhkijänsulat. Eteisessä on myös niitä kukkasipuleita.
1: ??? Eikös sovittu että minä käyn, ei olisi tarvinnut. Ja nuo on narsisseja, ajattelin tulppaaneita. Onpa harmi että ajoit turhaan.
2: Miksi et voi edes kiittää kun minä kaikkeni teen sinun eteen? :((((( Sinun pitäisi olla onnellinen kun autan sinua.Ei siis ole mitään hakkaamista eikä muuta selkeää, mutta ihan jatkuvasti normaalit käytännön asiat tuottavat kitkaa koska toinen ei hahmota omia ja toisen asioita eikä sanaa ei.
Tämän luettuani mietin, olenko itse rajaton ihminen. Olen aina ajatellut, että rajattomat ovat niitä, jotka eivät kunnioita toisten rajoja ja ajattelevat, että kaikkien pitää toimia heidän mielensä mukaan. Mutta nyt kun ajattelen, niin kai rajaton voi olla toisinkin päin, eli ei niinkään vyörytä itseään muiden rajojen yli, vaan päästää muiden ihmisten tunteet ja asiat tulvimaan omien rajojensa yli. Minä olen juuri tuollainen, että otan vastuulleni toisten murheita ja asioita, haluan olla mieliksi ja tehdä minkä voin, ja se uuvuttaa pidemmän päälle kamalasti.
Empaatikko. Empaatikolle on hirvittävän tärkeää, että kaikki ympärillä voivat hyvin ja ovat iloisia, koska jos he eivät ole, empaatikko itsekin on onneton ja surullinen, vaikka ei liittyisi mitenkään tilanteeseen. Ympäristö pitää saada korjatuksi esim. palvelemalla ja miellyttämällä. Anita Moorjanilla on hyvä kirja aiheesta Herkkyys on voimavara.
Pahimmillaan empaatikkokin voi olla omalta osaltaan rajaton - ja siis onkin, mutta enemmän ehkä itseensä päin, ettei osaa vetää rajoja sen suhteen, että mistä alkavat toisen ihmisen tunteet ja mistä omani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe tässä mitään ihme "rajattomuutta" vaan huonoa kommunikaatiota. Aloittaja sanoo jostain mystisestä syystä miehelleen: "Mun pitää jossain vaiheessa vaihtaa pyyhkijänsulat mun autoon."
Miksi miehen pitäisi kiinnostua tästä hankkeesta, hyvin pienestä ja arkipäiväisestä? Kiinnostaako aviomiestä ap:n auton pyyhkijänsulkien vaihto? Saisiko siitä hedelmällisen ajatustenvaihdon? Vai onko pariskunnalla puheenaiheet niin vähissä, että tämäkin kelpaa, vähän vain puhetta ilmatilaan, ihan sama mitä.
Nimittäin, miehet eivät ymmärrä tällaista tyhjää puhetta, vaan todennäköisesti mies ajatteli, että tähän lauseeseen sisältyy toive, että mies ostaisi ja vaihtaisi sulat. Luki rivien välistä siis, väärin. Siksi mies sanoo: "Ok, no minä ajan huomenna ennen töitä ostamaan sinulle ne."
Sitten vaimo yrittää toppuutella: "Ei, älä. Käyn myöhemmin itse, kun haluan samalla ostaa kukkasipuleita." Tällöinn mies todennnäköisesti ajattelee, että voi ostaa ne sipulitkin samalla auttaakseen vaimoaan. Hän vain unohtaa sanoa sen ääneen. Miehenä hän ei tule ajatelleeksi, että sipulien lajilla ja värillä olisi väliä.
Tällaista tapahtuu mun avioliitossa tuon tuosta: että unohdamme neuvonpidon lopuksi kerrata ja vahvistaa, mitä tuli sovittua jostain käytännön asiasta. Ei siinä ole kyse mistään "rajattomuudesta". :)
Tuo rajattomuus-idea on nykyajan keittiöpsykologiaa, ja tällainen "diagnoosi" on ehkä liian rankka kuvaamaan parisuhdetta, jossa mies on hajamielinen ja avulias ja nainen tyyliä "my way or high way".
Meinaan, jos istutettavien sipulien laji on noin tärkeä, niin voisi ehkä hieman relata. Eikö ap:n tontilta tosiaan löydy tilaa sekä miehen että ap:n valitsemille sipuleille? Miksi mies pitää saada tuntemaan epäonnistuneensa, miksi mies pitää nolata?
Nainen voisi jopa yrittää ajatella, että erehdyksestä voisi poikia jotain hyvää. Plussaa ainakin se, että mies sai valita jotain pihalle ihan itse. Ehkä se juuri tätä kontrollifriikiltä vaikuttavaa vaimoa harmitti? t. nainen 65 v
Luitko vain aloitusviestin ja säntäsin kommentoimaan ajatellen että kyllä sinulla on niin uutta ja tärkeää asiaa ketjuun ja kukaan muu ei ole sitä tässä pitkässä ketjussa tajunnut varmasti koska vain sinä olet niin viisas ja fiksu?
Jos olisit lukenut ketjun niin ymmärtäisit että et tajua rajattomuudesta mitään. Tai ehkä olet itse rajaton koska et vaivaudu lukemaan muiden vastauksia vaan luulet että sinä tiedät nämä paremmin kuin kukaan muu. Jos ketju niin pitkä että et jaksa lukea niin ei kannata kommentoida.
Mitä väliä kommenteilla on? Minua kiinnosti aloittajan analyysi miehestään. Kommentoijat tulevat todistelemaan omasta elämästään ja vertaavat sitä ap:n tilanteeseen hyvin vähäisen näytön perusteella. Virhemarginaali on ISO. Ja asia leviää käsiin eikä siitä saa enää mitään selvää.
En oikeasti usko, että tässä keississä on kyse rajattomuudesta, uskoisin, että se näyttäytyisi esimerkiksi seksuaalisuudessa jos jossain.
Minusta ap tulkitsee miehensä käytöstä liian kielteisesti, suorastaan vihamielisesti. Miksi roikkua miehessä, jota selvästikään ei rakasta ehdoitta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta ap kuulostaa kauhean vaikealta ihmiseltä, joka keskittyy lähinnä etsimään vikoja miehen käytöksestä ja keksimään tälle diagnooseja. Miten olisi ap, jos pysyisit hetken siellä omalla reviisilläsi?
Ja tällä palstalla näkyy saavan kyllä diagnosointiapua korkeasti koulutetuilta psykologeilta ja terapeuteilta, aika vähäisenkin näytön varassa. Eh?
Diagnoosin asettaa psykiatri. Olipa kyse mistä vaan pers.häiriöstä tai hankalammasta mielentilahäiriöstä, prosessi kestää yleensä kuukausia. Täällä ei tehdä diagnooseja turvautuen standardoituihin haastattelukysymyksiin, vaan keskustellaan. Ei tarvitse osallistua keskusteluun tai edes lukea sitä, jos se loukkaa sinua ja rajattomuuttasi.
Eläs nyt hiilesty! Ekoissa viesteissä jo diagnosoitiin mies bipolaariseksi. Etkö tosiaan näe tässä mitään ongelmaa, että joku ihminen heittää uskonvarmuudella tällaisia termejä näin vähän informaation varassa, ap voi ottaa sen tosissaan, ja sillä on taas omat seurauksensa.
No tämä! Miten näin pitkän ja hyvän keskustelun lopussakin vielä on näitä jotka ei ymmärrä?