Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen eronnut rajattomasta miehestä. Avioliitto oli oikeastaan helppoa, ongelmat alkoivat eron jälkeen. Ensinnäkin - luonnollisesti - mies katsoi olevansa oikeitettu puuttumaan minun elämääni ja siihen, miten minun pitää lapsieni kanssa elää. Mutta pahinta oli se, että eron jälkeen rajattomuus siirtyi lapsiamme kohtaan. Toki lapset myös kasvoivat ja alkoivat itse vaatimaan rajoja, mutta näen silti, että Yhteiselon aikana minä olin ollut se puskuri.

Lapset aloittivat vuoroviikkoilulla, mutta kun teineinä halusivat purkaa systeemin, niin eihän se miehelle käynyt. Siitä seurasi lapsille vuosien stressit, jonka seurauksena toinen sairastui masennukseen ja toisen fyysinen sairaus pahentui niin, että oli hurjia määriä poissa koulusta.

Kyllä minä siis suosittelen ap:lle sitä pariterapiaa ensisijaisena. Siinä olisi kuitenkin kolmas osapuoli tasapainottamassa tilannetta. Mutta jos mies on aina oikeassa, niin eihän hän mielipidettään muuta.

Ja muuten, ap: viesti 878 kuulostaa niiiin tutulle. Vaikka minun eksäni ei ollut rajaton samalla tavalla kuin ap:n mies, niin nuo perususkomukset ovat samat: hänen ajatuksiaan pitää osata lukea, hänen tunteensa ovat toisen ihmisen vastuulla, hyökkäys oli paras puolustus ”niinhän säkin teet”, eikä näe omassa toiminnassaan mitään korjattavaa. Huh, ihan kylmät väreet tulevat... se oli sellainen sekasotku, kun lähti keskustelemaan: kaikki mitä sanoin jotenkin kummasti kääntyi aina minua itseäni vastaan ja minä olin lopulta se syyllinen.

Mä olen taipuvainen epäilemään tuon pariterapian hyötyä, niinkuin edellisessä viestissä kirjoitin. Meidän näkökulmasta se kolmas ihminen olisi siinä tuomassa tasapainoa tilanteeseen. Aapeen miehen kannalta se on päinvastoin jälleen uusi mälsiäinen, joka ei suostu ymmärtämään mitä hän tarvitsee. Ja sitten hän on sitä vieläkin stressaantuneempana entistä enemmän takaisinpäin. En usko, että miehen aapeelle luoma tunnemaailma on vahinko. Se on suora heijastus hänen omastaan. 

Olen pahoillani lastesi kohtalosta. Juuri sen takia luulen että aapeenkin olisi ehkä parempi lähteä tekemään omia pitkän linjan kokeilujaan ennemmin kuin lähteä luottamaan valmiiseen pariterapiaratkaisuun. Hän on älykäs ihminen, ehkä hän löytää keinot luovia tilanteessa opiskelemalla sitä itse sen sijaan, että laittaa turhan toivonsa terapiaan, joka tuskin pystyy tavoittamaan miehen tilanteen syvyyttä tai auttamaan tätä.  Koska heillä on jo perhe, ap tekee viisaasti jos ottaa sinun viestisi vakavasti. Omat tarpeensa hän voi tarvittaessa hoitaa toisin kunhan tekee kaikki ratkaisunsa minimoidakseen miehen mahdollisuudet kampittaa lastensa onni. Se voi tarkoittaa perheen pitämistä kasassa kaikin keinoin. 

Te kaksi edellistä kirjoittajaa: voin pahoin, kun luen viestejänne. Analyysinne osuu niin naulan kantaan tähän tilanteeseen. Noinhan tuo mieheni maailman todella näkee. Eikä varmaan vain näe, vaan maailma ON hänelle juuri sellainen. Hänestä on täysin normaalia käyttäytyä ja olettaa muiden toimivan niin kuin hän pitää oikeana, ja olla erittäin pettynyt kun se ei koskaan toteudu. Ja tästähän on luonnollinen seuraus juuri tuo, että hän on melkein aina kyynisen pahalla päällä. Sitten vielä sekin päälle, että kun hän hyvää hyvyyttään kaikesta kärsimyksestään huolimatta tekee palveluksia, niin lokaa tulee niskaan. Eikä kukaan ajattele häntä yhtään, ei edes oma vaimo!

Ihan täsmälleen totta, että pariterapia voisi hänen mielestään olla hyödyllistä vain silloin, jos siellä opetettaisiin minut lukemaan ja täyttämään hänen sanattomia tarpeitaan. Jos siellä jatkuisi tämä sama turha tylytys rajoista, hän heittäisi pyyhkeen kehään nopeasti.

Minusta tuntuu, että aloitusviestin kysymys alkaa olla ratkeamassa. Eli alkaa tuntua todennäköisimmältä, että mies ei kykene muutokseen, eikä näe sille mitään syytä. Päinvastoin hän haluaisi muuttaa lähinnä sitä, miten minä (tai lapset) käyttäytyvät.

Toisaalta alan minusta alkaa tuntua nimenomaan siltä mitä juuri tässä yllä oli, että ero luultavasti pahentaisi tilannetta lasten kannalta. Ei tässä kovin onnelliset kortit näytä nyt olevan käsissä. Sekin on kumminkin selvää, että tällaisessa tilanteessa on aika mahdotonta tuntea mitään syvempää tunneyhteyttä puolison kanssa.

Jonkinlaisen kehityksen alku voisi tosiaan olla, jos mies alkaisi vähän puhua omista tunteistaan ja toiveistaan. Siihen ei kuitenkaan toistaiseksi suostu, hänen mielestään parisuhteessa ei pidä joutua vääntämään rautalangasta. Kai tuokin heijastuu siitä, että hän ei uskalla paljastaa mitä todella haluaa tai tuntee. -Ap

Vierailija kirjoitti:

Te kaksi edellistä kirjoittajaa: voin pahoin, kun luen viestejänne. Analyysinne osuu niin naulan kantaan tähän tilanteeseen. Noinhan tuo mieheni maailman todella näkee. Eikä varmaan vain näe, vaan maailma ON hänelle juuri sellainen. Hänestä on täysin normaalia käyttäytyä ja olettaa muiden toimivan niin kuin hän pitää oikeana, ja olla erittäin pettynyt kun se ei koskaan toteudu. Ja tästähän on luonnollinen seuraus juuri tuo, että hän on melkein aina kyynisen pahalla päällä. Sitten vielä sekin päälle, että kun hän hyvää hyvyyttään kaikesta kärsimyksestään huolimatta tekee palveluksia, niin lokaa tulee niskaan. Eikä kukaan ajattele häntä yhtään, ei edes oma vaimo!

Ihan täsmälleen totta, että pariterapia voisi hänen mielestään olla hyödyllistä vain silloin, jos siellä opetettaisiin minut lukemaan ja täyttämään hänen sanattomia tarpeitaan. Jos siellä jatkuisi tämä sama turha tylytys rajoista, hän heittäisi pyyhkeen kehään nopeasti.

Minusta tuntuu, että aloitusviestin kysymys alkaa olla ratkeamassa. Eli alkaa tuntua todennäköisimmältä, että mies ei kykene muutokseen, eikä näe sille mitään syytä. Päinvastoin hän haluaisi muuttaa lähinnä sitä, miten minä (tai lapset) käyttäytyvät.

Toisaalta alan minusta alkaa tuntua nimenomaan siltä mitä juuri tässä yllä oli, että ero luultavasti pahentaisi tilannetta lasten kannalta. Ei tässä kovin onnelliset kortit näytä nyt olevan käsissä. Sekin on kumminkin selvää, että tällaisessa tilanteessa on aika mahdotonta tuntea mitään syvempää tunneyhteyttä puolison kanssa.

Jonkinlaisen kehityksen alku voisi tosiaan olla, jos mies alkaisi vähän puhua omista tunteistaan ja toiveistaan. Siihen ei kuitenkaan toistaiseksi suostu, hänen mielestään parisuhteessa ei pidä joutua vääntämään rautalangasta. Kai tuokin heijastuu siitä, että hän ei uskalla paljastaa mitä todella haluaa tai tuntee. -Ap

Olen nyt miettinyt päivän tätä kuviota ja toivon voivani tarjota hiukan optimismiakin tilanteeseen. On toki surullista ettei sitä tunneyhteyttä pysty kokemaan, mutta toisaalta se ei ole mitenkään ainutlaatuisen kaamea kohtalo. On myös opettavaista ja turvallisuudentunnetta tuovaa luopua omista ymmärretyksi tulemisen tarpeista tilanteessa ja nauttia niiden toteutumisesta suhteessa muihin ihmisiin. Pidä huolta, ettet uppoa tragediaasi vaan pidät maailmanne auki. 

Mitä enemmän pystyt hajauttamaan odotuksiasi näin, sitä enemmän ehkä saat irti myös suhteesta mieheen. Alkujärkytyksen mentyä on valtava helpotus ja voitto lopultakin ymmärtää, mikä toisen maailma on, ja kun olet saanut surusi surtua asiasta, olet vapaa myös hyväksymään hänen todellisuutensa. Onhan hänessä hienokin puoli, hän on erittäin sitoutunut teihin, ja jos hyväksyt sen miten raskasta se hänelle on, kyllähän siinä myötätuntokin nousee ja alat luontevasti osoittaa hänelle arvostusta siitä, että hän kestää vaikeaa elämäänsä niinkin hyvin. Ehkä se myös rentouttaa häntä vähitellen. Ja jos näin tapahtuu ja hänen aggressionsa lievenee ja hänestä tulee askel kerrallaan vapaampi ja tunnemaailma monipuolistuu, pystyt jopa ihailemaan hänen edistystään, ja se lisää hänen haluaan hyväksyä maailma ympärillään.

En tiedä sinusta ap, mutta minua rentouttaisi tieto, että puolison piittaamaton ja sopimaton käytös selittyy mieluummin hänen vihamielisyydellään kuin puhtaasti teknisellä kyvyttömyydellä ymmärtää muita. Vihamielisyyshän on tavallaan ihan terve reaktio maailmaan, jonka hän kokee kieltävän hänen tarpeensa?

Mietin asiaa siitäkin näkökulmasta, että näissä ihmisissähän kirkastuu ihmisenä olemisen vaikeus. Eläimen tunnemaailma on suoraviivainen ja selkeä, eikä se lähde vääristelemään tarpeitaan, hakee korkeintaan korvikkeen alkuperäiselle toimintatarpeelle jos sitä ei pysty toteuttamaan. Eläinkin voi olla umpimielinen ja vihainen jos sen elämänlaatu on huono, mutta silloin eläin sulkeutuu kärsimään hiljaa eikä kuvittele voivansa ihan hyvin ja muut vain ovat ihan kamalia. (Tai mistäs minä tiedän, ehkä kärsivä eläinkin suhtautuu vihamielisesti ympäristöönsä juuri siksi että se kuitenkin pystyy säilyttämään sisäisen hyvinvointinsa heijastamalla aggressionsa ulos. Tästä ehkä tiedetään enemmän aivotutkimuksen kehittyessä.) Mutta ihminen osaa huijata itseään niin tehokkaasti, että todella ajautuu elämänratkaisuissaan umpikujaan, jossa ei suostu lainkaan näkemään, miten muiden ihmisten maailma oikeasti toimii.

Miehesi on myös filosofisemmin ajatellen jollain lailla lähempänä totuutta kuin me muut. Normaalisti aikuinen on joutunut luopumaan symbioositarpeistaan ja sen tilalla kannamme erilaisia korvikemollamaijoja mukanamme ja syömme henkistä peukaloa kestääksemme todellisuuden ankeuden. Eli annamme periksi ja palaamme korkeintaan hetkeksi paratiisiin elämän huippuhetkinä, ja hellimme niiden muistoa vastedes.  Miehesi ei suostu tähän ja maksaa alkuperäisen yhteyden vaatimuksestaan kovaa hintaa mutta pitää pintansa. Hän on surullisen hahmon ritari ja erittäin sitkeä sellainen. Kyllä sellaisesta urheudesta voi hiukan ylpeäkin olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kertoi omasta rajattomuudestaan tässä ketjussa niin, että on oppinut sanomaan joojoo kaikkeen vain päästäkseen tilanteesta.

Rajattomalla miehelläni on samaa ongelmaa. Jos häneltä kysyy, koska olet tulossa tänään kotiin, sanoo aina mahdollisimman aikaisen ajan. (Ja siis kysyn siksi että meillä on pieniä lapsia, en pysty sopimaan mitään omia menoja ennen kuin mies on paikalla.) Sitten kun sovitti aika koittaa, mies ei tule. Soitan ja kysyn onko jo pian täällä, ja hän on vielä töissä ”olisit sanonut että minun pitää olla jo viideltä kotona!” Ja sitten alkaa se ”olen juuri lähdössä!” ”olen jo tulossa!” Vaikka todellisuudessa hän tekee ihan varmasti loppuun kaiken siellä töissä ja lähtee vasta sitten valumaan kotiinpäin. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä kertoja, mutta hän ei pysty hahmottamaan, että minua kiinnostaa vain ja ainoastaan se tieto, että koska mies tulee astumaan ovesta sisään. Silloin voin suunnitella ruuanlaitot ja vauvan nukutukset järkevästi. Minua ei yhtään auta tuollainen rauhoittelu, että ollaan tulossa. Päinvastoin silloin odotan turhaan ja olen tottakai pahalla päällä kun hän tulee paljon ilmoittamaansa myöhemmin. Ihan niin kuin joku kirjoitti, hän kohtelee minua kuin olisin pirttihirmu jota pitää lepytellä.

Ettekö te voisi sopia, miten teidän päivänne kulkee? Jaatte tarhan haun ja noudon 50-50, samoin kuin lastenhoidon iltaisin? Ei tuollainen odottelu ja odotuttaminen ole mistään kotoisin. Se on vallan käyttöä. Kun on miehen vuoro hakea ja hoitaa, niin menet vain omiin menoihisi.

Niin kuin muut täällä jo sanoivatkin, vauvan kanssa kotona ollessa ei ole mahdollista vain häipyä. Eikä muutenkaan lapsia voi vaan jättää syöttämättä, nukuttamatta ja hoitamatta sen takia, että toinen on luvannut sen tehdä mutta vetkuttelee.

Tajusin muuten tätä kirjoitusta miettiessä, että mieheni lupailee jatkuvasti kaikkea piristääkseen ja saadakseen minut juuri tässä hetkessä paremmalle tuulelle ("tulen tänään aikaisin kotiin ja saat omaa aikaa! hieron illalla hartioitasi! tuon kaikille intialaista ruokaa kotiin tullessa!"). Sanon naama peruslukemilla että kiva juttu, ja mies lähtee hommiinsa. Illalla aina sama juttu - "joojoo olen juuri lähdössä! minun pitää vaan pari sähköpostia vielä kirjoittaa niin tulen!" ja ovesta sisään astuessa "mitä syödään tänään?" Kun ihmettelen, että eikö sinun pitänyt tuoda intialaista, niin hän on ihan kysymysmerkkinä "en tiennyt että oikeasti halusit, miksi et sanonut?" ja turha mainitakaan, että mitään hartioiden hieromistakaan ei enää oteta puheeksi enää.

Siis tosiaankin, hän ei käsitä että sanoilla on jotain merkitystä. Hän vain katselee, millä tuulella olettaa minun olevan ja reagoi siihen. Vasta kun olen näkyvästi vihainen, hän alkaa tulla kotiin tai muuten tehdä sitä mitä on koko päivän luvannut tehdä. Jos vaikka leikin aamulla kello 9.40 lasten kanssa hänen maatessaan sängyssä, kun hän on luvannut hoitaa heitä jotta pääsen harrastukseeni kello 10.00, hän ei liikauta eväänsäkään noustakseen ylös. Ja selitys on aina "miksi et sanonut että haluat lähteä?" mutta sanoinhan minä jo selvästi eilen, ja koko aamun olen ilmoittanut että minun pitää päästä viimeistään kello 10 liikkeelle! Mutta ongelmahan siis taitaa tosiaankin olla siinä, että hän ei tajua että olen tosissani ennen kuin olen aivan hiilenä. Siksi pääsen aina matkaan vasta kun olen jo aivan raivoissani ja myöhässä.

Huomaan muuten, että olen kehittänyt itselleni tosi epätyypillisen tavan olla pahantuulinen ja töksäyttelevä heti aamusta. Nämä asiathan liittyvät toisiinsa ihan saumattomasti. Mies ei ota mitään sanomistani vakavasti jos en ole vihainen, joten minun on pakko olla negatiivinen ja vihainen koko ajan, jotta arki pyörisi. Ihan jäätävää.

Tämä kuulostaa niin tutulta. Tulkinta, oletus ja siihen reagointi sen sijaan että oikeasti tutustuisi ihmiseen, jonka kanssa elämänsä jakaa. Lisäksi ex-mieheni teki monista asioista väärintulkintoja, jotka eivät sinänsä olleet hänen syytään mutta osana tätä kummallista sekasotkua ärsyttivät yhtä lailla. Saattoi käydä vaikka niin, että kun olin kipeänä kotona, mies toi minulle kaupassa käydessään kirsikkaleivoksen ja keitti teetä ja tästä sitten kiittelin häntä ihan vilpittömästi. Tämän jälkeen mies sitten tulkitsi minun pitävän kirsikoista ja alkoi ostamaan kirsikkahilloa ja kirsikantuoksuista suihkusaippuaa kun tiesi minun ilahtuvan niistä. Esimerkki ei ole todellinen, koska en halua kertoa niin tarkasti elämästämme, mutta vastaavaa tapahtui meillä aika usein. Tällaiset tilanteet aiheuttivat itsessäni todella ristiriitaisia tunteita, koska tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä etten osanut arvostaa miehen ponnisteluja ja toisaalta ärsyynnyin. Tässä esimerkissä mies olisi esimerkiksi raahannut yhä enemmän kirsikkateemaisia asioita kotiimme ja olisin lopulta joutunut sanomaan etten oikeastaan pidä kirsikoista. Miehen näkökulmasta tämä olisi ollut vain yksi todiste lisää siitä, että olen hankala ja vaikea miellyttää ja yksi syy lisää tehdä tulkintoja, oletuksia ja koittaa olla mieliksi. Eikä tämä esimerkki itsessään olisikaan niin vakava asia, mutta yhdistettynä kaikkeen muuhun rajattomuuteen se olisi juuri se kuvainnollinen kirsikka kakun päällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Meillä on lapsia kuvioissa, se tekee asiasta vaikean joka suuntaan. Eli myös niin, etä jos lähdetään eri teille, lapsilla tulisi olemaan enemmän aikaa yksin tämän rajattoman vanhemman kanssa.

Meilläkin kävi niin, että ongelmien mittakaava paljastui vasta lasten jälkeen, siihen asti eleltiin vieraskoreasti.

Toinen vastaaja, miten käytännössä sopivan terapeutin voi löytää? Meilläkin on hyvin selvää, että minkätyyppisiä ongelmat ovat, ja tarvittaisiin todella suoraa puhetta ja selviä neuvoja.

Mikään oikea terapia ei koskaan tule olemaan "todella suoraa puhetta" eikä varsinkaan "selviä neuvoja". Terapian pointti on aivan muu ja se voi olla, ja usein onkin, menestystarina, jos terapeutin ja potilaan vuorovaikutus on toimiva ja potilas itse tekee sen raskaan työn motivoituneena.

Öh. Pitäähän sen onnettoman rajattoman ensin ymmärtää, mikä on vialla.

En tajua, mitä hyötyä on epämääräisestä asioiden vatkaamisesta, jos ei ole asetettu selkeitä tavoitteita, mihin pyritään.

Olen itse kai ns. erilainen nainen, kun en hoksaa mikä ideä näissä lässytyssessiossa on.

Olen ongelmanratkaisija ja hyvä siinä. Ensin pitää kumminkin rajata ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on niin paljon hyviä kommentteja, että haluaisin vastata kaikille mutta en ehdi.

Tuli mieleen, että ehkä kaikkein ensimmäinen merkki miehen rajattomuudesta oli hänen harrastamansa ns. mansplainaaminen. Eli alkaa kertoa jotain (”tiesitkö että kypärää ei saa enää käyttää jos se on pudonnut”) ja hänelle vastaa, että joo tiedän, niin hän ei ikään kuin kuule sitä, vaan jatkaa selitystä ihan alkeista loppuun asti (”... kun siihen on voinut tulla näkymättömiä vaurioita, joiden takia se ei enää toimi niin kuin pitäisi, niin siksi pudonnutta kypärää ei pidä käyttää enää.”) Siis eikö tuo ole myös juuri sitä, että ei voi uskoa että joku toinen tietää tietyn assn, jos ei ole henkilökohtaisesti kertonut siitä sille toiselle? Ei voi tietää, kun rajaton ei tiedä hänen tietävän.

-Ap

En tajua tuota puhettasi miehen rajattomuudesta. Tosiasiassa hän on vain (sosiaalisesti) tyhmä ja tykkää päteä.

Joku asperger voi myös esitelmöidä asiasta, josta itsekin tiedän, mutta se ei tuki assin suuta.

Miksi keksit ihmeellisiä (kvasi)psykologisia teorioita ja kiemuroita arkisiin asioihin.

Teilläkin sujuisi kotona paljon paremmin, jos ilmaiset itsesi selkeästi ja suoraviivaisesti. Ei monta asiaa kerrallaan eikä liian aikaisin kannata puhua yksityiskohdista, ne unohtuvat ennen h-hetkeä.

Tuttua jälleen kaikki tältä sivulta. Tuo kirsikkaesimerkki oli kuin suoraan omasta elämästä. Kerran löysin vahingoittuneen villieläimen, olkoon vaikka orava. Vein sen villieläinhoitolaan ja se selvisi, ja olin siitä iloinen. Tämän jälkeen olen saanut oravakuvioisia kortteja, matkamuistokuppeja, pyyhkeitä ja ties mitä kamaa - koska niissä on orava ja minä niin tykkään oravista. Paitsi että en tykkää mitenkään erityisesti, enkä pidä käyttötavaroista joissa on kuvia. Mutta tätä nyt vaan ei voi enää muuttaa.

Sinä joka pohdiskelet asiaa filosofiselta kannalta, niin olet minusta yllättävän tarkkanäköinen tämän ongelman kanssa. Olen hyvinkin samoilla linjoilla, ja juuri tuollaisia ajatuksia olen pyöritellyt. Voisin periaatteessa ottaa tämän tilanteen niin kuin se on, ja hyväksyä sen että ihminen on lopulta kuitenkin aina yksin, ja että jokainen on oman onnensa seppä parisuhteessakin. Tämä on minulle oikeastaan jo aika helppoa kauraa. Vähän kyllä vihlaisee, että oma puolison kanssa ei pysty käymään esimerkiksi tällaista keskustelua, vaan käyn sitä tuntemattoman kanssa internetissä.

Silti aina kun olen hyväksynyt tämän puolen, tapahtuu taas jotain. Niin kuin eilen. Olin kattanut pöydän ja kutsunut perheen syömään. Pienempi lapsi kaatoi innoissaan annoksensa ja piimänsä maahan vahingossa, mutta silti tyytyväisenä söi jäljelle jäänyttä osaa syöttötuolissa.

Tässä vaiheessa mies tuli paikalle. Sanoin hänelle jo ennakoivasti, että istu vaan alas, minä siivoan tämän ja tulen sitten myös pöytään. Tämähän ei tietenkään onnistunut. Mies oikein sähköistyi ja ryhtyi hosumaan ympäriinsä. Hän repi pienen lapsen pois syöttötuolistaan, jolloin tämä alkoi itkeä ja sai uhmakohtauksen (täysin aiheesta mielestäni, minusta ruokaa ei oteta toisen edestä ikinä ilman hyvää syytä), päästi tämän lattialle ja alkoi pyyhkiä pöytää huutaen ”katso että se ei mene sinne sotkuun!!! nyt se juoksee spagetissa!!!” Ja tottakai se lapsi halusi äidin syliin lohtua saamaan juostuaan ensin ruokien läpi, eli sain sitten siivota vielä isomman sotkun kirkuva lapsi sylissä. Eikä siitä rauhallisesta ruokailusta tullut mitään sen jälkeenkään.

Mies oli omasta mielestään jälleen väärinymmärretty sankari, joka jälleen pelasti tilanteen. Kuuli kyllä mitä sanoin, mutta naamastani taas näki, että auttaahan hänen piti.

Tämä vaan näkyy ihan kaikessa ja koko ajan. Kaikki keskeytyy, ihan kaikki. Suihku, uni, kirjan lukeminen lapselle, tv:n katselu, vessassa käynti. Hän ei kertakaikkiaan käsitä että toiset tarvitsevat tilaa ja heillä on omat tarpeensa. -Ap

Ehkä tähän kohtaan pari muistoa miehen rajattomasta äidistä. Hänellä tuo rajattomuus toimii enemmän siihen suuntaan että hänen tarpeensa velvoittavat muita.

Hän penkoo aina kaappeja ollessaan kylässä. Ei ole varsinaisesti utelias (ei taida edes hahmottaa, että toisilla voisi olla jotain omia salaisuuksia joista hän ei tiedä), mutta hän ei todellakaan tajua että ei toisten kodissa ei kaivella vaikka lääkekaappia olin lupineen jos tulee mieleen että haluaisi huulirasvaa. Tai että juuri huulirasvaa, deodoranttia, sukkia yms ei yleensä lainailla. Nykyään osaa jo kysyä että ”ei kai haittaa kun lainasin ripsiväriä?”

Bravuurinsa on tunkea mukaan sellaisiin reissuihin, joilla ei viihdy. Useamman tunnin automatkalla valittaa miten on ikävä istua ja onko vielä pitkä matka. Perillä ruikuttaa, miten huonosti nukutti vieraassa sängyssä, eikä jaksa kävellä kun on niin huonot kengät (jotka itse valinnut vaikka käskettiin ottaa kävelyyn sopivat).

Muistan kerrankin kun ajettiin pidempää matkaa ja sanoin että parin kilometrin päästä on huoltoasema, kahvila ja hyvät vessat, tarvitseeko pysähtyä? Seuraavaan paikkaan on sitten yli tunnin matka. Anoppi vakuutti että ei, hän pärjää hienosti. Ehkä 10 min myöhemmin hän alkoi valitella, että pitäisi päästä vessaan. Kysyin että kestääkö vielä sen tunnin. Ei ei, hän tarvitsee nopeammin. Ehdotin että pysäytän bussipysäkille ja hän käy metsässä (koska oltiin tosiaan korvessa). Anoppi pöyristyi - ”mutta sinähän lupasit hyvät vessat ja kahvitkin?” Mitä tuohon voi edes sanoa? Hän on aina räpyttelee silmiään hämmästyneenä ja on täysin vailla vastuuta omista päätöksistään. Siinä sitten kurvattiin takaisin huoltoasemalle vessaan ja kahville.

Perillä anoppi valitti, että olipa pitkä matka, minähän olin luvannut että kestää vain 3 tuntia mutta kesti 4.

Kai se tekee jotain ihmiselle jos kasvaa niin että tuollainen on normaalia.

Ap, oletko kokeillut kieltää häntä? Siis ennakkoon. Tiedät jo hänen toimintatapansa, joten tiedät,,milloin hän tulee tekemään pyytämättä.

Mitä tapahtuu, jos otat häneen katsekontaktin: ”minä siivoan jäljet. Sinä et siivoa. Ymmärrätkö mitä sanoin? Sinä et siivoa. Toistatko, mitä kuulit?”.

Tyhmältä tämä kuulostaa, mutta en enää keksi mitään muuta tapaa, jolla hänet voisi kouluttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen toimiiko ap:n mies aina selän takana? Onko mies itse osannut selittää syytä käytökselleen?

Tapailemani rajaton oli sitä koko ajan. Kerran meidän piti hakea tietty ostos kaupasta. Sanoin että aja parkkihalliin. Minulla oli tosi uupunut, viluinen olo. Hän ajoi kauppakeskuksen viimeisimpään nurkkaan ulkoparkkiin, koska hänen mukaansa olin eniten raikkaan happihyppelyn tarpeessa. En suostunut nousemaan autosta, niin hän nosti minut syliin ja laittoi auton ovet lukkoon. Kaupassa hän kantoi ostoksen "prinsessan" puolesta. Kyseli vielä hyväntuulisena takaisin tullessa, että eikös hän ollutkin oikeassa. Hänen kanssaan ei auttanut kuin kunnon huuto, että sai pidettyä puolensa. Silloin hän heittäytyi marttyyriksi, koska minä olin ihan raivohullu kiltille miehelle.

Huh. Miten on mahdollista, jotta joku katsoo olevansa noin oikeutettu rikkomaan ihmisen itsemäärämisoikeutta?

Nostin tämän kommentin koska se on jotenkin ehkä aika kuvaava. Eihän me muut ymmärretä edes, mikä tuollaiseen ajaa. 

Tulee mieleen, että jospa kysymys on siitä, että tuollainen ihminen on niin pohjattoman itsetunnoton, että ylipäätään toisen ihmisen läheisyys menee yli käsityskyvyn niin radikaalisti, että mitkään itsemääräämisoikeuden ja normaalin vuorovaikutuksen nyanssit eivät mahdu asteikolle. Muistelen hämmästelleeni, kun tallikissan pennut eivät osanneet varoa hevosia lainkaan vaikka alunperin olivat arkoja ja pelokkaita, kun syntyivät heinävintille ja tupsahtelivat sieltä hiukan turhan vanhoina ihmisten ilmoille. Sitten oivalsin, että kun ne olivat lopulta monen päivän prosessin myötä kesyyntyneet ihmisiin, niin pienen kissin näkökulmasta hevonen ja ihminen olivat samaa kaliiperia.

Kun jotenkin tuotakin kertomusta kuunnellessa tulee tunne, että siinähän nimenomaan mies hallinnoi pelottavaa luonnonilmiötä uskaltamalla kaapata sen syliin ja prinsessavitseillä testata tilannetta. Vähän kuten ennen maailmassa typerykset kävivät ärsyttämässä koppiinsa kahlehdittua vahtikoiraa tökkimällä kepillä juuri siltä etäisyydeltä, mihin se ei enää yltänyt puremaan.  

Hyväntuulisuus oli varmaankin euforiaa, kun ei taaskaan tullut hampaista. Tuollaiselle ihmiselle naisenkesyttäminen tarkoittaa, että koska toisen reagoiminen on hänestä lähtökohtaisesti järjenvastaista eli arvaamatonta, pelottavaa ja inhottavaa, pitää koko ajan pyrkiä laajentamaan omaa reviiriä kaventamalla sen toisen tilaa. Eli tuollainen ihminen on tuossakin mielestään käyttäytynyt uhrautuvasti antautuessaan kesyttämään kipeää raivotarta. Ja tässä kohtaa analogia tallikissoihin muuttuu vastakohdakseen. Kun villi kissa kerran päättää uskaltaa kesyyntyä, se alkaa luottaa ja haluta kontaktiin ihmisen kanssa ja ruokapussin haltijasta tulee sen mielessä kaiken hyvän lähde. Se arvostaa ihmistä sitäkin enemmän mitä ensin tätä epäili. Villi rajaton ei koskaan kesyynny aidosti vaan elää epäluulosta. 

kirjoitti:

Ehkä tähän kohtaan pari muistoa miehen rajattomasta äidistä. Hänellä tuo rajattomuus toimii enemmän siihen suuntaan että hänen tarpeensa velvoittavat muita.

Hän penkoo aina kaappeja ollessaan kylässä. Ei ole varsinaisesti utelias (ei taida edes hahmottaa, että toisilla voisi olla jotain omia salaisuuksia joista hän ei tiedä), mutta hän ei todellakaan tajua että ei toisten kodissa ei kaivella vaikka lääkekaappia olin lupineen jos tulee mieleen että haluaisi huulirasvaa. Tai että juuri huulirasvaa, deodoranttia, sukkia yms ei yleensä lainailla. Nykyään osaa jo kysyä että ”ei kai haittaa kun lainasin ripsiväriä?”

Bravuurinsa on tunkea mukaan sellaisiin reissuihin, joilla ei viihdy. Useamman tunnin automatkalla valittaa miten on ikävä istua ja onko vielä pitkä matka. Perillä ruikuttaa, miten huonosti nukutti vieraassa sängyssä, eikä jaksa kävellä kun on niin huonot kengät (jotka itse valinnut vaikka käskettiin ottaa kävelyyn sopivat).

Muistan kerrankin kun ajettiin pidempää matkaa ja sanoin että parin kilometrin päästä on huoltoasema, kahvila ja hyvät vessat, tarvitseeko pysähtyä? Seuraavaan paikkaan on sitten yli tunnin matka. Anoppi vakuutti että ei, hän pärjää hienosti. Ehkä 10 min myöhemmin hän alkoi valitella, että pitäisi päästä vessaan. Kysyin että kestääkö vielä sen tunnin. Ei ei, hän tarvitsee nopeammin. Ehdotin että pysäytän bussipysäkille ja hän käy metsässä (koska oltiin tosiaan korvessa). Anoppi pöyristyi - ”mutta sinähän lupasit hyvät vessat ja kahvitkin?” Mitä tuohon voi edes sanoa? Hän on aina räpyttelee silmiään hämmästyneenä ja on täysin vailla vastuuta omista päätöksistään. Siinä sitten kurvattiin takaisin huoltoasemalle vessaan ja kahville.

Perillä anoppi valitti, että olipa pitkä matka, minähän olin luvannut että kestää vain 3 tuntia mutta kesti 4.

Kai se tekee jotain ihmiselle jos kasvaa niin että tuollainen on normaalia.

Niin oliko tämä ap:n miehen äiti? 

Oli kenen oli, niin eihän hänen miehensä kaltaiseksi kasveta normaalissa perheessä. Turvallisuushakuistahan se käytös on vaikka onkin järjenvastaista. Tai siis tavallaan juuri siksi se on järjenvastaista, koska turvallisuus on tärkeämpi asia kuin loogisuus. Ihminen uhraa mieluummin jälkimmäisen. Eli tavallaan järkiratkaisu. 

Voisikohan joidenkin teistä puolisoista olla vaativa persoonallisuus, joka siis on persoonallisuushäiriö? Suomeksi aiheesta löytyy netistä melko vähän tietoa, mutta englanniksi (OCPD, obsessive-compulsive personality disorder, huom eri asia kuin OCD!) enemmän.

https://www.choosingtherapy.com/ocpd-and-relationships/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen eronnut rajattomasta miehestä. Avioliitto oli oikeastaan helppoa, ongelmat alkoivat eron jälkeen. Ensinnäkin - luonnollisesti - mies katsoi olevansa oikeitettu puuttumaan minun elämääni ja siihen, miten minun pitää lapsieni kanssa elää. Mutta pahinta oli se, että eron jälkeen rajattomuus siirtyi lapsiamme kohtaan. Toki lapset myös kasvoivat ja alkoivat itse vaatimaan rajoja, mutta näen silti, että Yhteiselon aikana minä olin ollut se puskuri.

Lapset aloittivat vuoroviikkoilulla, mutta kun teineinä halusivat purkaa systeemin, niin eihän se miehelle käynyt. Siitä seurasi lapsille vuosien stressit, jonka seurauksena toinen sairastui masennukseen ja toisen fyysinen sairaus pahentui niin, että oli hurjia määriä poissa koulusta.

Kyllä minä siis suosittelen ap:lle sitä pariterapiaa ensisijaisena. Siinä olisi kuitenkin kolmas osapuoli tasapainottamassa tilannetta. Mutta jos mies on aina oikeassa, niin eihän hän mielipidettään muuta.

Ja muuten, ap: viesti 878 kuulostaa niiiin tutulle. Vaikka minun eksäni ei ollut rajaton samalla tavalla kuin ap:n mies, niin nuo perususkomukset ovat samat: hänen ajatuksiaan pitää osata lukea, hänen tunteensa ovat toisen ihmisen vastuulla, hyökkäys oli paras puolustus ”niinhän säkin teet”, eikä näe omassa toiminnassaan mitään korjattavaa. Huh, ihan kylmät väreet tulevat... se oli sellainen sekasotku, kun lähti keskustelemaan: kaikki mitä sanoin jotenkin kummasti kääntyi aina minua itseäni vastaan ja minä olin lopulta se syyllinen.

Mä olen taipuvainen epäilemään tuon pariterapian hyötyä, niinkuin edellisessä viestissä kirjoitin. Meidän näkökulmasta se kolmas ihminen olisi siinä tuomassa tasapainoa tilanteeseen. Aapeen miehen kannalta se on päinvastoin jälleen uusi mälsiäinen, joka ei suostu ymmärtämään mitä hän tarvitsee. Ja sitten hän on sitä vieläkin stressaantuneempana entistä enemmän takaisinpäin. En usko, että miehen aapeelle luoma tunnemaailma on vahinko. Se on suora heijastus hänen omastaan. 

Olen pahoillani lastesi kohtalosta. Juuri sen takia luulen että aapeenkin olisi ehkä parempi lähteä tekemään omia pitkän linjan kokeilujaan ennemmin kuin lähteä luottamaan valmiiseen pariterapiaratkaisuun. Hän on älykäs ihminen, ehkä hän löytää keinot luovia tilanteessa opiskelemalla sitä itse sen sijaan, että laittaa turhan toivonsa terapiaan, joka tuskin pystyy tavoittamaan miehen tilanteen syvyyttä tai auttamaan tätä.  Koska heillä on jo perhe, ap tekee viisaasti jos ottaa sinun viestisi vakavasti. Omat tarpeensa hän voi tarvittaessa hoitaa toisin kunhan tekee kaikki ratkaisunsa minimoidakseen miehen mahdollisuudet kampittaa lastensa onni. Se voi tarkoittaa perheen pitämistä kasassa kaikin keinoin. 

Kiitos näiden viestien kirjoittajille, olette ihanan viisaita, mutta kalliit oppirahat olette varmasti maksaneet. Ihanaa että jaoitte ajatuksianne.

Olen melkolailla samassa tilanteessa, eroa olen harkinnut pitkään, mutta epäröinyt, koska olen tosiaankin se puskuri miehen ja lasten välissä.

Mieheni rajattomuus on myös tätä lajia, jossa minun pitäisi lukea ajatuksiakin, jossa hänen sanomisensa riittää ilman mitään tekoja ja minun pitäisi olla vastuussa toisen aikuisen ihmisen teoista, tunteista, sanoista ja koko elämästä. Vanhemmuuttaan on mennyt pahemmaksi, eikä ymmärrä tuon taivaallista muiden tarpeista ja tunteista. Ei minun, mutta ei myöskään nyt teini-ikäisten lastemme.

Lapsista huolehtiminen on aina hänelle ollut mekaanista suorittamista, fyysisistä tarpeista huolehtimista, kun lapsi on ruokittu, puhdasta yllä ja suurinpiirtein turvassa, homma on miehen mielestä siinä. Nyt teinejen kanssa tilanne helposti luisuisi siihen, että teinit huolehtisivät isänsä jaksamisesta, tunteista ja ties mistä saamatta itse mitään. Siksi en eroa, vaan pidän perheen kasassa, nyt on todella tarvetta tälle puskurina toimimiselle.

Pariterapiaa ehdimme kokeille muutama vuosi sitten, mutta ei todellakaan enää. Edellinen kirjoittaja kuvasi tilanteen kyllä erittäin hyvin, terapeutti oli miehen mielestä juuri se 'mälsiäinen', joka kehtasi ehdottaa miehelle uusia toimintatapoja ja kehtasipa ehdottaa sellaistakin, että puolison eli minun tunteita ja tarpeita pitäisi myös ottaa huomioon. Mieheni sanoi suoraan ettei enää terapiaan tule, jos häntä siellä syytetään. En kyllä ihan ymmärtänyt, mikä ajatus tässä oli, kukaan ei syyttänyt, vaan kyse oli uusista toimintatavoista, joita myös minulle esitettiin.

Eli se siitä terapiasta. Olen tullut siihen tulokseen, että elän mahdollisimman erillistä elämää teinejen kanssa miehestäni ja kun teinit lähtevät omilleen, niin lähden minäkin.

Siihen asti en vain näe mitään muuta ratkaisua. Mieheni ei erotilanteessa pysty neuvottelemaan tai sopimaan mistään, kun ei pienemmissäkään ristiriitatilanteissa pysty. Vastuuta ei voi tärkeissä asioissa miehelle jättää. Enkä todellakaan halua lasten olevan miehen kanssa pitkiä aikoja keskenään, siinä vastuuttaisin teinejä liikaa ja mies saattaa vaatia omilta lapsiltaan sellaista mihin ei itse kykene.

Tätä on vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole itse kokenut, siksi olikin niin helpottavaa lukea nuo lainaamani kommentit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen eronnut rajattomasta miehestä. Avioliitto oli oikeastaan helppoa, ongelmat alkoivat eron jälkeen. Ensinnäkin - luonnollisesti - mies katsoi olevansa oikeitettu puuttumaan minun elämääni ja siihen, miten minun pitää lapsieni kanssa elää. Mutta pahinta oli se, että eron jälkeen rajattomuus siirtyi lapsiamme kohtaan. Toki lapset myös kasvoivat ja alkoivat itse vaatimaan rajoja, mutta näen silti, että Yhteiselon aikana minä olin ollut se puskuri.

Lapset aloittivat vuoroviikkoilulla, mutta kun teineinä halusivat purkaa systeemin, niin eihän se miehelle käynyt. Siitä seurasi lapsille vuosien stressit, jonka seurauksena toinen sairastui masennukseen ja toisen fyysinen sairaus pahentui niin, että oli hurjia määriä poissa koulusta.

Kyllä minä siis suosittelen ap:lle sitä pariterapiaa ensisijaisena. Siinä olisi kuitenkin kolmas osapuoli tasapainottamassa tilannetta. Mutta jos mies on aina oikeassa, niin eihän hän mielipidettään muuta.

Ja muuten, ap: viesti 878 kuulostaa niiiin tutulle. Vaikka minun eksäni ei ollut rajaton samalla tavalla kuin ap:n mies, niin nuo perususkomukset ovat samat: hänen ajatuksiaan pitää osata lukea, hänen tunteensa ovat toisen ihmisen vastuulla, hyökkäys oli paras puolustus ”niinhän säkin teet”, eikä näe omassa toiminnassaan mitään korjattavaa. Huh, ihan kylmät väreet tulevat... se oli sellainen sekasotku, kun lähti keskustelemaan: kaikki mitä sanoin jotenkin kummasti kääntyi aina minua itseäni vastaan ja minä olin lopulta se syyllinen.

Mä olen taipuvainen epäilemään tuon pariterapian hyötyä, niinkuin edellisessä viestissä kirjoitin. Meidän näkökulmasta se kolmas ihminen olisi siinä tuomassa tasapainoa tilanteeseen. Aapeen miehen kannalta se on päinvastoin jälleen uusi mälsiäinen, joka ei suostu ymmärtämään mitä hän tarvitsee. Ja sitten hän on sitä vieläkin stressaantuneempana entistä enemmän takaisinpäin. En usko, että miehen aapeelle luoma tunnemaailma on vahinko. Se on suora heijastus hänen omastaan. 

Olen pahoillani lastesi kohtalosta. Juuri sen takia luulen että aapeenkin olisi ehkä parempi lähteä tekemään omia pitkän linjan kokeilujaan ennemmin kuin lähteä luottamaan valmiiseen pariterapiaratkaisuun. Hän on älykäs ihminen, ehkä hän löytää keinot luovia tilanteessa opiskelemalla sitä itse sen sijaan, että laittaa turhan toivonsa terapiaan, joka tuskin pystyy tavoittamaan miehen tilanteen syvyyttä tai auttamaan tätä.  Koska heillä on jo perhe, ap tekee viisaasti jos ottaa sinun viestisi vakavasti. Omat tarpeensa hän voi tarvittaessa hoitaa toisin kunhan tekee kaikki ratkaisunsa minimoidakseen miehen mahdollisuudet kampittaa lastensa onni. Se voi tarkoittaa perheen pitämistä kasassa kaikin keinoin. 

Kiitos näiden viestien kirjoittajille, olette ihanan viisaita, mutta kalliit oppirahat olette varmasti maksaneet. Ihanaa että jaoitte ajatuksianne.

Olen melkolailla samassa tilanteessa, eroa olen harkinnut pitkään, mutta epäröinyt, koska olen tosiaankin se puskuri miehen ja lasten välissä.

Mieheni rajattomuus on myös tätä lajia, jossa minun pitäisi lukea ajatuksiakin, jossa hänen sanomisensa riittää ilman mitään tekoja ja minun pitäisi olla vastuussa toisen aikuisen ihmisen teoista, tunteista, sanoista ja koko elämästä. Vanhemmuuttaan on mennyt pahemmaksi, eikä ymmärrä tuon taivaallista muiden tarpeista ja tunteista. Ei minun, mutta ei myöskään nyt teini-ikäisten lastemme.

Lapsista huolehtiminen on aina hänelle ollut mekaanista suorittamista, fyysisistä tarpeista huolehtimista, kun lapsi on ruokittu, puhdasta yllä ja suurinpiirtein turvassa, homma on miehen mielestä siinä. Nyt teinejen kanssa tilanne helposti luisuisi siihen, että teinit huolehtisivät isänsä jaksamisesta, tunteista ja ties mistä saamatta itse mitään. Siksi en eroa, vaan pidän perheen kasassa, nyt on todella tarvetta tälle puskurina toimimiselle.

Pariterapiaa ehdimme kokeille muutama vuosi sitten, mutta ei todellakaan enää. Edellinen kirjoittaja kuvasi tilanteen kyllä erittäin hyvin, terapeutti oli miehen mielestä juuri se 'mälsiäinen', joka kehtasi ehdottaa miehelle uusia toimintatapoja ja kehtasipa ehdottaa sellaistakin, että puolison eli minun tunteita ja tarpeita pitäisi myös ottaa huomioon. Mieheni sanoi suoraan ettei enää terapiaan tule, jos häntä siellä syytetään. En kyllä ihan ymmärtänyt, mikä ajatus tässä oli, kukaan ei syyttänyt, vaan kyse oli uusista toimintatavoista, joita myös minulle esitettiin.

Eli se siitä terapiasta. Olen tullut siihen tulokseen, että elän mahdollisimman erillistä elämää teinejen kanssa miehestäni ja kun teinit lähtevät omilleen, niin lähden minäkin.

Siihen asti en vain näe mitään muuta ratkaisua. Mieheni ei erotilanteessa pysty neuvottelemaan tai sopimaan mistään, kun ei pienemmissäkään ristiriitatilanteissa pysty. Vastuuta ei voi tärkeissä asioissa miehelle jättää. Enkä todellakaan halua lasten olevan miehen kanssa pitkiä aikoja keskenään, siinä vastuuttaisin teinejä liikaa ja mies saattaa vaatia omilta lapsiltaan sellaista mihin ei itse kykene.

Tätä on vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole itse kokenut, siksi olikin niin helpottavaa lukea nuo lainaamani kommentit.

Toisaaltahan jos lapset ovat teinejä, niin ei heidän tarvitse viettää aikaa isänsä luona. Ja jos olet huolissasi, miten miehesi pärjää ilman perhettä, niin onhan hän kuitenkin aikuinen ihminen.

Tuo mälsiäishomma mietityttää minua joka otin käsitteen käyttöön. Olen pyöritellyt päässäni eestaas ajelutettua anoppia. Ja on alkanut säälittää koko mies. En siis tarkoita, etteikö minua säälittäisi vielä enemmän me, jotka olemme joutuneet edes lievemmän tapauksen kanssa elämään. 

Mietin, mitä aapeen mies sanoi, mitä hän toivoo - että ap olisi rakastavampi, sitten kaikki olisi hänestä hyvin. Ehkä häntä pitäisi kuunnella tarkkaan.  Toivehan ei ole itsessään kohtuuton, kuka ei haluaisi tulla rakastetuksi. Ongelma on siinä, että mies luulee ansaitsevansa rakkauden "ansioista", jotka tosiasiassa tekevät hänestä mahdottoman rakastaa.

Eihän niin suuri erehdys voi ratketa mälsiäisiä kuuntelemalla, koska he pyytävät rajattomalta vielä enemmän sitä, mitä hän kokee jo nyt antavansa liikaa. Nimittäin en usko tuohon OCPD-ajatukseen, koska sitä poteva on sisäistänyt halunsa täydellisyyteen. Aapeen mies taas on katkera, että häneltä vaaditaan sellaista.  Mies tarvitsisi ennemmin supportiivista terapiaa, jossa häntä lähinnä kuunnellaan ja tuetaan ja ymmärretään, että hänen elämänsä on raskasta. Jos jokin voi hänen vastarintansa sulattaa, se on vakuuttuminen siitä, että toinen näkee hänen tuskansa ja haluaa sen vähenevän. Ei taida olla suurempaa motivoivaa voimaa kuin huojentuminen.

Pitää muistaa, että näiden ihmisten maailma on tosi pelottava ja ankea paikka. Kun itsetunto on muhjuna, ei pysty edes uskomaan, että toinen rakastaisi ja haluaisi hyvää. Saati että se pitäisi muistaa ja luottaa siihen.

Tuollainen rajaton puoliso voi olla hyvin taitava havainnoimaan toisen tunteita katseesta. Hän vain tulkitsee ne väärin, oman maailmankuvansa mukaisesti. Koska rajattoman toiminta on niin hätiköityä, rajua ja kohtaamatonta, sorrumme olettamaan että se kertoo havaintokyvyn ja tunnemaailman teknisistä puutteista. Puusilmä, puukorva, ei sydäntä. Ja voihan mukana olla sitäkin. Mutta havaintokyky voi yhtä hyvin olla ylivirittynyt. Rajaton näkee toisen tyytymättömyyden, varautuneisuuden ja kireyden ja tulkitsee ne kehotukseksi rynnätä kovemmin.

Filosofeeraaja tunnustaa täten  myös kouluttaneensa eläimiä. Siinä hommassa hyvin hitaasti alkaa oppia oman energiatason hallintaa. Valitettavasti ihmisiä ei vielä osata rutiininomaisesti opettaa hahmottamaan oman virittyneisyytensä vaikutuksia ympäristöön. Ap, en tiedä pystyitkö käyttäytymään rauhoittavasti tilanteessa jossa arvasit miehen syöksyvän kaaostamaan jälleen kerran kaiken, mutta olet aika yli-ihminen jos pystyit siihen. Reagoiko miehesi rauhoittaviin eleisiin tai siis tarkemmin: pystytkö rauhoittamaan häntä rauhoittumalla itse? Nimittäin hyssyttelyhän useimmiten on hermostunutta toimintaa, jonka mallikin on otettu toisilta hermostuneilta.

 Jos huoltoasemaesimerkin kaltaisen äidin kasvattama mies olettaa että ääneen sanottu on aina vain naamio todellisille toiveille eli niiden vastakohta, ja mies ei reagoi rauhoittumispyyntöihin tai ota mallia omasta rauhoittumisestasi, ehkä sitten pitää kokeilla tuota ohjetta, että pitää ottaa tiukka linja ja vaatia kuulijaa toistamaan, mitä hänelle justiin on sanottu ja tekemään juuri niin kuin on sanottu. Mutta luultavasti olet kyllä kokeillut jo sitäkin ja se on mennyt täysin yli hänen kestokykynsä. Voi olla, että taitava terapeutti saisi miehen vähitellen hahmottamaan oman maailmankuvansa erikoisuuden. Mutta silloinkin se varmasti kestäisi kauan.

Mietin vielä lisää. Hermostuneesti riehuvat ihmiset ovat usein sitä, koska uskovat sen olevan hengentärkeää. Eläinkoulutuskonstit eivät välttämättä toimi, koska eläin kuitenkin mieluiten rentoutuu jos vain tilanne sen sallii. Ihmisellä voi olla vakaumus, että sellainen laiskurointi olisi sopimatonta ja vaarallista. Joten jos puoliso alkaa käyttäytyä rauhallisesti, toinen uskomustensa ajamana vain hermostuu lisää. Koska toinen ei ole synkassa ja reagoi hänen tunteisiinsa, tulee vielä turvattomampi olo. 

Mitä sanot, ap

Ja miten olet itse jaksellut tämän keskustelun avaamisen jälkeen? Älä sure liikaa sitä, jos netissä tuntemattomat ovat parempia keskustelukumppaneita kuin oma puoliso. Voihan se hetki tulla, että oikeasti löydät narunpään, josta kerä alkaa aueta, ja elämä alkaa palkita sitkeydestä. Ja me täällä olemme kuitenkin valikoituneet isosta joukosta, koska aihe osuu lähelle ja siitä on sanottavaa. Ei tuntemattoman tarvitse olla samantekevä. Hän on vain ystävä, jota et tunne.

kirjoitti:

Ehkä tähän kohtaan pari muistoa miehen rajattomasta äidistä. Hänellä tuo rajattomuus toimii enemmän siihen suuntaan että hänen tarpeensa velvoittavat muita.

Hän penkoo aina kaappeja ollessaan kylässä. Ei ole varsinaisesti utelias (ei taida edes hahmottaa, että toisilla voisi olla jotain omia salaisuuksia joista hän ei tiedä), mutta hän ei todellakaan tajua että ei toisten kodissa ei kaivella vaikka lääkekaappia olin lupineen jos tulee mieleen että haluaisi huulirasvaa. Tai että juuri huulirasvaa, deodoranttia, sukkia yms ei yleensä lainailla. Nykyään osaa jo kysyä että ”ei kai haittaa kun lainasin ripsiväriä?”

Bravuurinsa on tunkea mukaan sellaisiin reissuihin, joilla ei viihdy. Useamman tunnin automatkalla valittaa miten on ikävä istua ja onko vielä pitkä matka. Perillä ruikuttaa, miten huonosti nukutti vieraassa sängyssä, eikä jaksa kävellä kun on niin huonot kengät (jotka itse valinnut vaikka käskettiin ottaa kävelyyn sopivat).

Muistan kerrankin kun ajettiin pidempää matkaa ja sanoin että parin kilometrin päästä on huoltoasema, kahvila ja hyvät vessat, tarvitseeko pysähtyä? Seuraavaan paikkaan on sitten yli tunnin matka. Anoppi vakuutti että ei, hän pärjää hienosti. Ehkä 10 min myöhemmin hän alkoi valitella, että pitäisi päästä vessaan. Kysyin että kestääkö vielä sen tunnin. Ei ei, hän tarvitsee nopeammin. Ehdotin että pysäytän bussipysäkille ja hän käy metsässä (koska oltiin tosiaan korvessa). Anoppi pöyristyi - ”mutta sinähän lupasit hyvät vessat ja kahvitkin?” Mitä tuohon voi edes sanoa? Hän on aina räpyttelee silmiään hämmästyneenä ja on täysin vailla vastuuta omista päätöksistään. Siinä sitten kurvattiin takaisin huoltoasemalle vessaan ja kahville.

Perillä anoppi valitti, että olipa pitkä matka, minähän olin luvannut että kestää vain 3 tuntia mutta kesti 4.

Kai se tekee jotain ihmiselle jos kasvaa niin että tuollainen on normaalia.

Rajattomuutta on myös kuunnella muiden natkutusta matkan pituudesta ja vessan puuttumisesta aikuiselta, lapset erikseen. En olisi kääntynyt takaisin. Tuollainen ihminen voi olla vastuuton, koska muut aina paikkaavat. Miksi edes luvata, että 3 tuntia menee, aikuinen voi selvittää itse matkan keston suunnilleen ja päättää lähteekö. Ja ihankuin aikuinen ei osaisi tuntia pidätellä. Jos ei, se on sitten puska kun kerta jo kerran kysyttiin ja yritettiin huomioida. Hirveätä ajeeraamista. Tämä ihminen ei kunnioita sinua. Palauta palvelus hyvillä mielin. Hän ei tule kunnioittamaan sinua, vaikka heittäisit volttia edessään toiveensa mukaan. Pitää sinua vaan entistä yksinkertaisempana.

Kirjoitin jossain vaiheessa keskustelua omasta rajattomasta puolisostani.

Ja omista ero-ajatuksistani, ja päätöksestäni pitää perhe koossa, koska on parempi että olen puskurina miehen ja teinien välissä.

Kommentoisin nyt keskustelussa tätä erittäin teoreettista ja filosofista otetta. Todella hienoja ajatuksia, mutta tätä tilannetta eläessä ne eivät kanna kovinkaan pitkälle.

Kun omia tarpeita ja tunteita joutuu jatkuvasti työntämään syrjään, on melkoisen samantekevää mistä filosofisesta lähteestä toisen itsekäs (välillä suorastaan k-päinen) käytös oikein kumpuaa.

Rajattomuus näkyy myös arjen tilanteissa, tuttua on juuri tuo, että tekeminen keskeytyy, koska rajaton tarvitsee jotakin juuri nyt ja jos tätä tarvetta ei hoideta saman tien, tietää jo vanhastaan, että tilanne vain pahenee. Välillä arki on yhtä tulipalojen sammuttelua. Saan kauhun väreitä, jos näen mieheni tarttuvan vasaraan/sahaan/ruuvimeisseliin tms, koska tiedän että hetken päästä tarvitsee apua, tai joudun siivoamaan sotkun jne.

Ja ainahan hän haluaa vain auttaa...

Ja ainahan minä olen ymmärtämätön ja kiittämätön.

Ei varmaan voi itselleen mitään, mutta minunkin myötätunnolla ja jaksamisella on rajansa.

Käytäntö on todellakin opettanut laittamaan omaa jaksamista ensin, lopettamaan sen miettimisen miksi käytös on tätä tai tuota, koska sillä ei ole väliä lopputuloksen kanssa.

Lopputulos on, että tämä on nyt tällaista selviämistä päivästä toiseen kunnes teinit itsenäistyvät.

Välimatkaa on otettava henkisesti, ennen kuin saan sitä ihan fyysisesti.

Ja todellakin, omasta jaksamisesta on huolehdittava.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin jossain vaiheessa keskustelua omasta rajattomasta puolisostani.

Ja omista ero-ajatuksistani, ja päätöksestäni pitää perhe koossa, koska on parempi että olen puskurina miehen ja teinien välissä.

Kommentoisin nyt keskustelussa tätä erittäin teoreettista ja filosofista otetta. Todella hienoja ajatuksia, mutta tätä tilannetta eläessä ne eivät kanna kovinkaan pitkälle.

Kun omia tarpeita ja tunteita joutuu jatkuvasti työntämään syrjään, on melkoisen samantekevää mistä filosofisesta lähteestä toisen itsekäs (välillä suorastaan k-päinen) käytös oikein kumpuaa.

Rajattomuus näkyy myös arjen tilanteissa, tuttua on juuri tuo, että tekeminen keskeytyy, koska rajaton tarvitsee jotakin juuri nyt ja jos tätä tarvetta ei hoideta saman tien, tietää jo vanhastaan, että tilanne vain pahenee. Välillä arki on yhtä tulipalojen sammuttelua. Saan kauhun väreitä, jos näen mieheni tarttuvan vasaraan/sahaan/ruuvimeisseliin tms, koska tiedän että hetken päästä tarvitsee apua, tai joudun siivoamaan sotkun jne.

Ja ainahan hän haluaa vain auttaa...

Ja ainahan minä olen ymmärtämätön ja kiittämätön.

Ei varmaan voi itselleen mitään, mutta minunkin myötätunnolla ja jaksamisella on rajansa.

Käytäntö on todellakin opettanut laittamaan omaa jaksamista ensin, lopettamaan sen miettimisen miksi käytös on tätä tai tuota, koska sillä ei ole väliä lopputuloksen kanssa.

Lopputulos on, että tämä on nyt tällaista selviämistä päivästä toiseen kunnes teinit itsenäistyvät.

Välimatkaa on otettava henkisesti, ennen kuin saan sitä ihan fyysisesti.

Ja todellakin, omasta jaksamisesta on huolehdittava.

Olet oikeassa, ei se ymmärtäminen arjessa aina auta. Eikä sen ole oikeastaan tarkoituskaan. Vähän päinvastoin. Saat etäisyyttä ja sieltä pystyt katsomaan tilanteita hukkumatta niihin niin pahasti. Myötätunnon ei tarvitse tarkoittaa sitä, että siedät käytöstä paremmin, vaan pystyt paremmin hahmottamaan sen ja keksimään strategioita. Eli pelastusrenkaan itsellesi.

Tai sitten kertakaikkiaan irroitat itsesi kuviosta asteittain jos kertarepäisy on liikaa. Se on helpompi tehdä kun käsittää mistä on kysymys. Tarkoitin, että voit jopa kokea lämpöä toista kohtaan kun irroitat omat tarpeesi ja tunteesi tilanteesta sen sijaan että sammutat ja piilottelet niitä. Vähän kuin lemmikkiä kohtaan, joka on ihan kiva vaikkei se elämäsi koira. 

Ja luulen että voit olla oikeassa vitkuttaessasi eroa. Sinä pystyt ehkä katselemaan miehen elämän kurjistumista ja ymmärrät mistä se johtuu, mutta teineille se voi olla kova paikka. 

Miehen käytös on raivostuttavaa näin luettunakin. Arki on varmasti raskasta, kun joutuu väistämättä ohittamaan ja patoamaan omia tunteita ja tarpeita, kun rajaton toteuttaa estotta itseään. Kehittyminen ei vaikuta todennäköiselle. Monesti parisuhde loppuu, kun toisella menee kuppi nurin lopullisesti ja menettää kyvyn tuntea myötätuntoa puolisoa kohtaan. Omaa mielenterveyttä pitää vaalia, silloin pitää olla arjessa tilaa hengittää. Vaikea keksiä neuvoja, mutta jos suhde/perhe-elämä perustuu siihen, kuinka hyvin kaikki muut pystyy mukautumaan yhden ihmisen tarpeisiin, on vaara sairastua läheisriippuvuuteen. Lapsille se ei ole terve pohja kasvaa.