Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Se, jonka äiti on rajaton jatkaa vielä, kun luin nyt koko ketjun läpi.

Mun äidilläni on sama kuin aloittajan miehellä myös fyysisen tilan suhteen. Kävelee siis tosiaan päin ja ihmettelee usein, miksi muut kävelevät häntä päin. Ei siis tiedosta tätäkään. Ei auta, vaikka häntä väistäisi ihan seinän viereen/ojaan, kävelee silti päin. 

Ja sekin yhtäläisyys löytyi kuin jollain tähän ketjuun vastanneella, että kokee, että toisen harrastus on joku hirveä taakka ja rasite ja siinä pitää auttaa. Siis miksi ihmeessä kukaan edes harrastaisi jotakin, mikä on vain epämiellyttävä rasite, se ei taida olla harrastuksen idea?! 

Mutta tämä asia taitaakin olla ainoa, mihin olen saanut edes jotenkuten rajan vedettyä. Äidinäitini nimittäin oli sadisti, ja tappoi lemmikkejäni kun olin lapsi. Äidilläni ei sadistisia piirteitä ole, mutta mulla on lemmikkejä, jotka vaativat erityisosaamista, joten lopputulos olisi sama tarkoitusperästä huolimatta. 

Olen saanut niin maailmanlopun raivokohtauksen joskus kun äitini vaaransi lemmikkini terveyden, että se on mennyt edes vähän perille. Tosin mulla on lukot joidenkin terraarioiden ovissa silti varmuuden vuoksi. 

Tämä mun harrastukseni on lisäksi ammattini ja elämäntapani, ja silti äiti kokee sen puolestani joko vastenmieliseksi puuhaksi johon minut on jotenkin pakotettu, tai pikkutyttöjen heppatallileikeiksi johon suhtautuu alentuvasti hymyillen. 

En ole tänään vastannut puhelimeen ja ahdistus vain kasvaa kun tiedän, että kohta on pakko soittaa takaisin kun soittelu vain kiihtyy ja pitää kuulostaa puhelimessa normaalilta, tai muuten tulee tänne auttamaan. Saattaa esim keksiä, että kuulostan nuhaiselta, ja änkeää auttamaan, koska olen kipeä. Tähän jos sanoo, että en ole kipeä, sanoo vain kyllä olet. Olen opetellut erillisen äänen puhelimessa asiointiin äitini kanssa, sanon sitä pikkuoravaääneksi. Hieman liian nopea, kimeä ja innostunut. Tätä jos ei kykene täydellisesti suorittamaan esim.  väsymyksen tai tänään ahdistuksen vuoksi, on suora päätelmä äidilläni se, että olen jotenkin mokannut ja menettänyt elämänhallintani täysin tai vaihtoehtoisesti kuolemansairas ja tarvitsen apua välittömästi. 

Tuli vielä sellainenkin mieleen, en tiedä, olenko jo vähän vainoharhainen ahdistukseni kanssa, mutta tarkoittavatkohan nämä henkilöt ihan oikeasti niin hyvää kuin väittävät?

Kun jos lopputulos on aina huono, ja siitä on miljoona kertaa sanottu, juteltu, nähty se tosiasia, mutta toiminta jatkuu silti muuttumattomana, niin onko se tarkoitus kaiken sen takana ihan oikeasti muka kuitenkin hyvä? 

Mä en tosiaan tiedä. Äitini ainakin torppaa kaikki pyyntöni omaan tilaan sanomalla, että hyväähän hän vain tarkoittaa. Sillä, että se aiheuttaa ahdistusta ja konflikteja ei näytä olevan mitään merkitystä. 

Minä miellän rajattomuudeksi enemmänkin sellaisen, että manipuloidaan ja pakotetaan. Jauhetaan jotain asiaa niin kauan, että toinen vihdoin alistuu. Et vaikka halua mennä joihinkin juhliin (olet ok, että kumppanisi menee) ja toinen jankuttaa asiaa monta päivää, riitelee, vaikka tietää kantasi. Siis painostaa.

Nuo sukkikset pesukoneeseen ja hiivavesi lavuaariin ovat mielestäni enemmänkin onnettomia sattumuksia.

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt voisiko miehesi olla Asperger? Tuo etäisyyksien hahmottomattomuuskin viittaisi siihen..

Sellainen voi liittyä moneen ongelmaan. Minulla on ollut tuollaista kyvyttömyyttä hahmottaa oman kehon rajoja ADHD:n takia. Ihmisiin ja oviin törmäily loppui kun sain lääkityksen melkein nelikymppisenä.

Olen lukenut koko ketjun läpi. Mahtavaa että keskustelu jatkuu, tämä on hankala aihe ja toisaalta hyvin mielenkiintoinen, on haastavaa yrittää päästä sisälle rajattoman ajatusmaailmaan ja malleihin jotka saavat toimimaan tuolla tavalla. 

Lapsuudenkodissani meillä kävi usein vieraita arki-iltaisin, äitini kutsusta.  Useimmiten perhe jossa oli kaksi alle kouluikäistä lasta. Olin lukiossa ja tulossa oli koeviikko. Juttelin rajattoman äitini kanssa ja sovimme  ettei tällä viikolla kutsuttaisi ketään jotta voin rauhassa valmistautua kokeisiin. 

Yllätys, yllätys tämä kahden lapsen perhe pelmahti ovesta sisään heti koeviikon alussa ja huoneeni ovella koputeltiin ja hihiteltiin niin kauan että tulin "viihdyttämään" vieraita. Seuraavana päivänä kävi naapuri ja seuraavana päivänä joku kummin kaima joka ei aiemmin ollut käynyt eikä koskaan sen jälkeen. 

Kun kysyin äidiltä että emmekö juuri sopineet että tällä viikolla olisin kaivannut lukurauhaa niin vastaus oli että  "asuu täällä muitakin eikä sinun takiasi muut omaa elämäänsä lopeta". Juu, ymmärrän mutta kyse oli tästä yhdestä viikosta. Ennen seuraavaa koeviikkoa en puhunut asiasta mitään ja yllättäen yhtään vierasta ei käynyt.

"asuu täällä muitakin eikä sinun takiasi muut omaa elämäänsä lopeta"

Hyi, miten inhottava manipulatiivinen ja syyllistävä ja tuttu lause. 

Tuollaista kun tarpeeksi kauan kuuntelee, tulee helposti olo, kuin itse olisikin se hankala, joka vain vaatii muilta mahdottomia. Been there. 

Mun äitini oli epävakaa persoona, johon kuului erityisesti tunnetason rajattomuutta. Hänellä oli lapsuudessa traumaattinen hylkäyskokemus (vanhemmat itsemurha), ja siitä eteenpäin hänen ainainen pahin pelkonsa oli hylätyksi tuleminen. Tämä tuli esiin siinä, että jos minä hänen lapsenaan olin eri mieltä jostakin, tai tunsin eri tavalla kuin hän, hän koki että hylkäsin hänet. Hän erosi isästäni syyttäen isääni narsistiksi. Tosiasiassa kyse oli äitini kyvyttömyydestä antaa toisen olla oma itsensä. Äiti tuli uskoon, eikä voinut ikinä hyväksyä sitä, että isäni ei tullut uskoon, äidin mielestä isäni hylkäsi hänet kun ei uskonut samoin. Eron jälkeen äidin mielestä minä hylkäsin hänet, kun en vihannut isääni samoin kuin hän isääni vihasi. Kuinka monet haukut kuulinkaan siitä, kuinka huono ja kamala ihminen olenkaan, kun en itkenyt jonkun täysin tuntemattoman ihmisen sairautta. Äitikin itki sitä vain siksi, että koki saavansa empatiallaan hyväksyntää kyläyhteisössään. Äitini haukkui minut myös siitä, etten eronnut miehestäni silloin, kun hän itki isäni ja sitä myötä kaikkien miesten pahuutta.

Olen huomannut, että rajattomuutta ei ymmärrä sellaiset ihmiset, jotka sitä eivät ole kokeneet. Jo sanana rajattomuus on sellainen, ettei sitä normaaleissa ihmissuhteissa ikänsä elänyt ihminen ymmärrä. Rajat ovat itsestäänselvyys eikä niiden olemassaoloa edes ymmärrä. Vasta kun kohtaa tilanteen jossa omat rajat säännönmukaisesti rikotaan, alkaa ymmärtää mistä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua onnistuu manipuloimaan pahalla mielellään (oli masentunut kun olin teini): en saanut mennä erääseen asiakaspalveluhommaan töihin viime keväänä koska korona, vaikka työ oli ulkona ja turvavälit tarkkoja. Siis että en saanut mennä sinne, koska äitini joutuisi olemaan koko ajan peloissaan ja hän ei saisi nukuttua eikä tehtyä mitään. No, etsin itsekin ehkä tekosyytä olla ottamatta työtä (uupumus oli jo tuloillaan, joten lepo teki hyvää) mutta AI ETTÄ MIKÄ RAJATTOMUUS. Tottakai hän käyttää vanhaa masentumistaan keinona saada minut luopumaan suunnitelmistani, joista hän ei tykkää.

Kuulostaa siltä, että vierität syyn töihin menemättömyydestäsi äitisi niskaan. Olisi parempi, jos ottaisit itse vastuun päätöksistäsi. Ole työtön jos haluat, mutta älä syytä äitiäsi siitä.

Omalla tavallasi sinäkin olit tässä hyvin rajaton.

Minusta taas kuulosta siltä että sinä pullapelle et mitään muuta tee kun syyttelet ihmisiä tyyliin, itse olet paha, oma vika, sinussa vika, itse olet...

-eri

Pullapelle on oikeassa tässä, henkilö antoi äitinsä rikkoa omia rajojaan, eli hän valitsi olla pitämättä niistä kiinni. Se on ihan tyypillistä rajattoman vanhemman kanssa kasvaneelle.

Meillä tärkeintä oli, ettei äidin mieltä pahoitettu, syyllistäminen asiasta oli jatkuvaa ja valtavaa. Juuri sellainen kiltin tytön kasvatus, omia mielipiteitä ei saanut olla, omaa tahtoa ei saanut olla. Hyvin yleinen ongelma Suomessa. Omien rajojen opettelu ja syyllisyydestä irrottautuminen ovat pitkiä prosesseja, eikä välttämättä ikinä niistä pääse täysin eroon. Itse koen täysin järjenvastaista syyllisyyttä siitä, etten pääse kertomaan äidilleni elämäni hyviä uutisia. Äitini on kuollut. Ja silti syyllisyys jossain takaraivossa nakuttaa, kun en jaa hänelle elämääni. Rajattomuuden aiheuttamat vahingot kulkevat syvällä, eikä niistä tosiaan ikinä palaudu ”normaaliksi”, vaan rajojen (niin omien kuin muiden) huomioiminen on lopullisesti tietoinen prosessi, joka pitää aina päätöksiä tehdessään muistaa tehdä. Siedänkö minä tätä tuolta ihmiseltä, onko hänellä oikeus kohdella minua näin? Voinko minä tehdä näin toiselle ihmiselle, vai ylitänkö jonkin rajan? Toki tilanteen analysointi nopeutuu ajan saatossa, mutta koskaan siitä ei tule sellaista, että ilman analysointia tietäisi mikä on oikein ja väärin. Rajattomuus periytyy juuri tästä syystä; kun minun rajojeni yli on lapsuudesta alkaen kävelty, en ole oppinut tunnistamaan niitä. Ja koska omat rajani ovat hämärtyneet, en välttämättä aina tunnista muidenkaan rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin kävi niin, että ongelmien mittakaava paljastui vasta lasten jälkeen, siihen asti eleltiin vieraskoreasti.

No kyllä oli kiire niitä muksuja alkaa pukkaamaan pinnallisen tuntemisen perusteella.

Tuntuu kyllä oudolta, että "vieraskoreassa" suhteessa ruvetaan lapsia laittamaan!

Minun työkaverini oli yhdessä exänsä kanssa 10 vuotta ennen avioliittoa. 2 viikkoa naimisiin menon jälkeen mies muuttui. Jotkut pitävät kulisseja yllä kunnes toinen on ”loukussa”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi v*tussa ei puhuta suoraan kontrolloinnista vaan rajattomuudesta, kuulostaa keksityltä ja hankalalta uudissanalta. Tämä kukkasipulihenkilö olisi voinut vaan sanoa menevänsä hoitamaan asioitaan, miksi siitä piti hyvissä ajoin tiedottaa, että pyyhkijänsulat on vaihdettava ja kukkasipuleita ostettava. Harvaa miestä mitkään sipulit kiinnostaa. Sitten tiedoksi, että joskus voi olla parisuhteessa henkilöiden toimintamallit hiotuneet sellaiseksi, että se toinen minkä pitäisi asioita tehdä, joko omiaan tai yhteisiä, ei saa juuri mitään aikaisiksi ja saattaa stressata itsekin, että joku asia pitäisi hoitaa. Ei haluaisi, että joku toinen joutuu vaivautumaan, mutta itsekään ei jaksaisi. Silloin on ihan hyvä, että ottaa jeesiä vastaan ja koska miehet ei ole ajatustenlukijoita, niin selvittää itse mitä haluaa ja onko sitä siellä kaupassa ja voi laittaa toisen noutamaan ne. Tossa suhteessa vaan vaikuttaa olevan pahoja ongelmia jos saa aikaan riidan tuollaisesta, jos toinen taas tekee yllättäviä temppuja kiusallaan niin sitten siitä sanotaan sille henkilölle suoraan ja tehdään selväksi, ettei haluta toisen toimivan näin ja hyvä sanoa vielä syy siihen. Sitten on mahdollisuus edes johonkin keskusteluun asiasta. Tuo koko kukkasipulihomma oli sen kokoluokan juttu, että ei olis tarvinnut avautumista aiheesta tänne, sulat tais mennä oikein ja on noista kahdesta tärkeempi asia ja kukkasipulit voit käydä vaihtamassa itse jos ei luota miehen kykyyn hoitaa asiaa.

Samaa mieltä. Miehiä ei tosiaan kukkasipulit kiinnosta ja tää ukkoparka yritti kiinnostua, ja pieleen meni. Toki tää on vain yksi esimerkki, mutta en näe tuossa miehen kontrollointia tai vallankäyttöä, vaan säälittävää yritystä jeesata puolisoa, joka ilmoitti ongelmasta: pyyhkijänsulat vaihdettava. Miehet tarttuu usein innolla ongelmiin, jotka on helppo ratkaista, se on ihan ok. Ne on ratkaisukeskeisiä. Jos siinä näkee kontrollointia, on saanut feminismi-viruksen ajatusmaailmaansa. Se vääristää johtopäätösten tekoa.

Minulla on äärimmäisen ratkaisukeskeinen mies. Tarttuu ongelmiin ja toimii.

Mutta ei hän ylitseni kävele, vaaan kysyy minulta, mitä minä haluan, ja ratkaisee ongelmat tämän mukaan.

Tässä sinulle esimerkki ihmisestä, joka ei yritä kontrolloida toista.

Niin, mutta minun järjelläni tässähän nyt aloittaja halusi pyyhkijänsulat ja oli puhunut miehen kuullen myös kukkasipuleista.

Hän siis halusi kummatkin, ne olivat hänen tarpeensa.

Kun nimien oli sitten vaihdettavat sulat ja tuonut kukkasipuleista se ei ollutkaan oikein.

Miten tilanne olisi ollut eri jos aloittaja olisi itse vaihdattanut ne sulat? Jos sulat nyt miehen toimesta hoidettuna olivat kuiteniin sopivat.

Sipulit menivät sivussa, mies nyt ajatteli, että hakee nekin kun kerran oli ollut puhetta. Ne eivät ole kenenkään elämää mullistava ongelma vaikka sipulinyssäkkä terassilla nyt jököttää.

Täällä on ollut joskus puhetta, että vaimo on ollut kiukkuinen, kun mies ei ymmärrä vihjailevaa viestiä.

Jos vaimo sanoo esimerkiksi että roskapussi on täynnä ja mies ei tätä vihjettä ymmärrä ja ei vie pussia roskikseen niin on huono mies.

Mutta jos vaimo sanoo, että pyyhkijänsulat olisivat vaihdon tarpeessa ja mies ne sitten käy vaihtamassa niin on huono mies ja vaimoa suututtaa isosti.

Miten on mahdollista toimia oikein kun joku viesti pitäisi miehen ymmärtää ja sitten taas jotain viestiä ei?

Juurikin näin: täällä usein mussutetaan kun mies ei tajua vihjeitä.

Tässähän nimenomaan sanottiin miehelle selvästi että älä hae, haen itse. Ei siinä ole mitään ristiriitaista viestiä.

Palaan taas tähän, jo tarjottuun keinoon, olen kyllä eri.

Koska aloittaja tuntee miehensä ja jos aloittajalle ne itse vaihdetut pyyhkijänsulat ovat noin tärkeä toimenpide, että miehen vaihtamana tulee paha mieli, niin itsensä ja miehensä tuntien EI OLISI PUHUNUT ÄÄNEEN MITÄÄN.

Ei sulista eikä kukkasipuleista. Sen verran pitää osata olla kaukaa viisas.

Jos epäilee saati jo tietää miten mies toimii niin jos tarkoitus kuitenkin on elää tämän miehen kanssa ainoa keino on muuttaa omaa toimintaa.

Muuten tulee koko ajan pahaa mieltä ja riitaa.

Tämäkin on käsitelty ketjussa jo useampaan kertaan.

Kyse ei ole yksittäisistä väärinkäsityksistä joita sattuu kerran viikossa, vaan ihan päivittäistä toisen ylikävelyä. On raskasta miettiä koko ajan puheitaan ja salailla ihan arkisia asioita, ettei toinen vain alkaisi säätämään ja sähläämään ja sotkemaan asioita.

Meillä on tällä hetkellä tilanne, että jomman kumman on toistaiseksi oltava kotona. Molemmilla on etätyömahdollisuus, joten pääsääntöisesti tämä ei ole ongelma. On kuitenkin asioita joiden takia on joskus pakko käydä työpaikalla, esimerkiksi läsnäoloa vaativa koulutus.

Meillä homma toimii niin, että kun katsotaan näitä pakollisia menoja, niitä sovitellaan niin, että eivät mene päällekkäin. Rajattoman kanssa asia menee niin, että kun sanot, että minulla on pakollinen asia päivänä X, rajaton sopii juuri samalle päivälle myös menon. Et siis voi voittaa. Pakko on kertoa näitä arkisia asioita, koska jos et kerro, puoliso ei tiedä koska ei sovi ja sopii itse silloin jotakin. Ja jos kerrot, tekee juuri niin kuin ei pitäisi ja sopii juuri silloin jotakin. Rajattoman kanssa et voi puhua yhtään mistään ilman että se aiheuttaa ongelmia. ”Olisipa kiva päästä pitkästä aikaa viettämään viikonloppua Tallinnaan” aiheuttaa sen, rajaton ostaa 2 viikon matkan Aasiaan sellaiselle ajalle jolloin et varmasti saa lomaa. ”Jaa, rannekellosta on taas patteri loppunut” saa rajattoman hakemaan isoäidin vanhan kaappikellon jolla ei ole tilaa, ja joka herättää lyönneillään puolen tunnin välein öisin.

Älkää pakottako lapsianne elämään sairaan vanhemman kanssa! Erossa he saisivat edes kaksi viikkoa kuukaudessa rauhaa sekoilevalta vanhemmalta. 12-vuotiaina saisivat jo päättää käyvätkö sairaan vanhemman luona ollenkaan! Lapset voi myös viedä terapiaan, jossa terapeutti voi puoltaa valvottuja tapaamisia lapsen kehityksen turvaamiseksi.

Ei yhdessäkään näistä tarinoista terve vanhempi oikeasti suojaa lastaan yhtään, vaan mahdollistaa sairaan osapuolen loputtoman kiusan teon! Vaikka itse kestätte sairasta puolisoa, lapsia ei pitäisi siihen pakottaa!

Äideillä eli aiemmilla sukupolvilla oli kai rajattomuutta enemmänkin ja on osattava nähdä heidät aikansa lapsina.

Ennen nettiaikaa eläneet muistanee, miten tiedon ja virikkeiden hankinta oli hankalampaa.

Vanhemmat oli rajattomia, mutta laukkuani penkoessaan oli myös se että halusivat virikkeitä omaan päähän.

Ei niillä ollut ollut muuta kuin ikkunat metsään päin, ja postiautolla sitten lähdettiin maailmalle.

Nykyään jokainen voi saada virikkeitä päänsä tyhjyyteen vaikka netistä, vaikka jonkun muun tyhjyydestä.

Mä pyysin äidiltäni pientä taukoa yhteydenpidossa, päivää tai paria. (Monta kertaa päivässä soittelun sijaan) Lopputuloksena hän tuli omin lupine avaimilla sisään mun kotiin, ei kerran, vaan kahdesti, parin tunnin välein. Tuo on häneltä juuri niin perusreaktio kaikenlaisiin rajojen astettamiseen kun olla ja osaa. 

Sanoin, että koska mun rajoja on näemmä täysin mahdoton kunnioittaa, niin joudun laittamaan välit poikki kokonaan. Ja nyt ylläri koen syyllisyyttä, josta yritän päästä eroon. 

On tämä *aatana työmaa. 

Ap täällä taas. Kiitos heti alkuun teille kaikille, jotka olette jakaneet ajatuksianne ja tilanteita. Ette usko, miten paljon apua on siitä kun saa ulkopuolista vertailupohjaa. Tsemppiä teille, ja etenkin sinulle joka selvittelee tilannetta äitinsä kanssa.

Meillä tilanteet jatkuvat. Viikonloppuna sanoin, että istutan uuden ostamani kirsikkapuun talvella kuolleen tilalle. Kun olin illalla kylvettämässä lasta, mies huikkasi ovelta että minne se omenapuu tulee. Vastasin että odota, se on kirsikkapuu ja siinä on pari juttua jotka pitää muistaa, älä istuta sitä liian syvään. Joojoo, ja mies oli jo kadonnut. Ja istutti puun n. 20 cm entistä syvemmälle. Mainitsin tästä. Miehen mielestä puu ei ole yhtään syvällä.

Näitä tilanteita en vaan ymmärrä. Siis kuka tahansa näkee, että se puun mullanpinta on nyt syvällä uuden mullan alla. Miehen mielestä ei ole, ja loukkaantui että taaskaan ei kelvannut ja teki turhaa työtä. ”Kaiva sitten ylös”, tiuskaisi. Niin kaivoinkin, eihän siihen muuta voinut. Mutta kun minä en taaskaan käskenyt miestä tuohon. Puutarha on oma harrastukseni, josta minä nautin, mies ei.

Toisesta käsittämättömästä ja sietokykyni yli menevästä asiasta saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ei voinut käsittää, miksi haluan pilata päivän itkemällä, kun hän on tehnyt kaiken hyvässä tarkoituksessa vain minua varten. Kaikki olisi ollut hyvin, jos en vain turhaan itkisi. Hän on ollut siitä asti kuin myrskyn merkki ja paiskonut ovia raivoissaan. Mikään ei kuulemma kelpaa minulle. Tuntuu niin pahalta, että tällaista tapahtuu omassa kodissa. Mietin vieläkin pääni puhki, olenko minä tässä oikeasti se ongelma. Silti ymmärrän, että ihan kaikki tilanteet etenevät niin, että mies tulee ja mies tekee, eikä kuuntele sanaa ei. Ja on vihainen ja loukkaantunut kun häntä ei arvosteta. Täällä on ihan hirveä tunnelma.

Tämä on niitä päiviä, kun mietin että jos erottaisiin, miten sen tekisin. Miten se tehdään silloin, kun ei ole pettämistä, väkivaltaa tai mitään sellaista, jonka kaikki ymmärtävät ongelmaksi? Yhteisymmärryksessä se ei onnistuisi. Ja kumminkin lapsella on isäänsä läheinen suhde, en voi voi vain pakata tavaroita ja lähteä lapsen kanssa. Voinko mitenkään erota hylkäämättä lastani osittain? Koska sitä en tee ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on niitä päiviä, kun mietin että jos erottaisiin, miten sen tekisin. Miten se tehdään silloin, kun ei ole pettämistä, väkivaltaa tai mitään sellaista, jonka kaikki ymmärtävät ongelmaksi? Yhteisymmärryksessä se ei onnistuisi. Ja kumminkin lapsella on isäänsä läheinen suhde, en voi voi vain pakata tavaroita ja lähteä lapsen kanssa. Voinko mitenkään erota hylkäämättä lastani osittain? Koska sitä en tee ikinä.

Eikö se ero tapahdu samalla tavalla riippumatta siitä, mikä on syy? Toki, jos on pelko, että kumppani käy väkivaltaiseksi, pitää ero tehdä niin, ettei hän pääse toteuttamaan mielitekojaan.

P.S. Oletko sanonut miehellesi, että suunnittelet eroa? Jos et, kokeile, miten hän siihen reagoi. Parhaassa tapauksessa hän toteuttaa eron itse, samaan tapaan kuin hän pyrkii toteuttamaan muutkin sinun suunnitelmasi.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas. Kiitos heti alkuun teille kaikille, jotka olette jakaneet ajatuksianne ja tilanteita. Ette usko, miten paljon apua on siitä kun saa ulkopuolista vertailupohjaa. Tsemppiä teille, ja etenkin sinulle joka selvittelee tilannetta äitinsä kanssa.

Meillä tilanteet jatkuvat. Viikonloppuna sanoin, että istutan uuden ostamani kirsikkapuun talvella kuolleen tilalle. Kun olin illalla kylvettämässä lasta, mies huikkasi ovelta että minne se omenapuu tulee. Vastasin että odota, se on kirsikkapuu ja siinä on pari juttua jotka pitää muistaa, älä istuta sitä liian syvään. Joojoo, ja mies oli jo kadonnut. Ja istutti puun n. 20 cm entistä syvemmälle. Mainitsin tästä. Miehen mielestä puu ei ole yhtään syvällä.

Näitä tilanteita en vaan ymmärrä. Siis kuka tahansa näkee, että se puun mullanpinta on nyt syvällä uuden mullan alla. Miehen mielestä ei ole, ja loukkaantui että taaskaan ei kelvannut ja teki turhaa työtä. ”Kaiva sitten ylös”, tiuskaisi. Niin kaivoinkin, eihän siihen muuta voinut. Mutta kun minä en taaskaan käskenyt miestä tuohon. Puutarha on oma harrastukseni, josta minä nautin, mies ei.

Toisesta käsittämättömästä ja sietokykyni yli menevästä asiasta saatiin eilen riita aikaiseksi. Mies ei voinut käsittää, miksi haluan pilata päivän itkemällä, kun hän on tehnyt kaiken hyvässä tarkoituksessa vain minua varten. Kaikki olisi ollut hyvin, jos en vain turhaan itkisi. Hän on ollut siitä asti kuin myrskyn merkki ja paiskonut ovia raivoissaan. Mikään ei kuulemma kelpaa minulle. Tuntuu niin pahalta, että tällaista tapahtuu omassa kodissa. Mietin vieläkin pääni puhki, olenko minä tässä oikeasti se ongelma. Silti ymmärrän, että ihan kaikki tilanteet etenevät niin, että mies tulee ja mies tekee, eikä kuuntele sanaa ei. Ja on vihainen ja loukkaantunut kun häntä ei arvosteta. Täällä on ihan hirveä tunnelma.

Tämä on niitä päiviä, kun mietin että jos erottaisiin, miten sen tekisin. Miten se tehdään silloin, kun ei ole pettämistä, väkivaltaa tai mitään sellaista, jonka kaikki ymmärtävät ongelmaksi? Yhteisymmärryksessä se ei onnistuisi. Ja kumminkin lapsella on isäänsä läheinen suhde, en voi voi vain pakata tavaroita ja lähteä lapsen kanssa. Voinko mitenkään erota hylkäämättä lastani osittain? Koska sitä en tee ikinä.

Tuolla menolla menetät vaan oman ja lapsesi mielenterveyden, kuka lapsen sitten pelastaa? Lapset eivät ole tyhmiä, omasikin vaistoaa tunnetilasi ja elää niiden kanssa.

Ei normaaliin suhteeseen kuulu epäillä itseään ja olemistaan päivittäin. Et voi vain sääliä miestäsi oman ja lapsesi mielenterveyden kustannuksella. Mies on jo manipuloinut sinut kun puolustelet häntä vaan kaikin keinoin!

Lapsi saa myös hirveän mallin parisuhteesta: sinun mielipiteilläsi ei ole mitään väliä, vain mies on aina oikeassa ja tekee mitä tahtoo. Tuollaista parisuhdetta seuratessaan lapsesi todennäköisemmin voi päätyy aikuisena alistetuksi parisuhteessa.

938 jatkaa..

Vaikka nyt tuntuu että lapsen aikuisiän parisuhteella ei ole väliä, mutta kyllä sillä on. Moni kärsii vuosikaudet henkisestä ja/tai fyysisestä väkivallasta. Osa joutuu mullan alle ja koko elämä tuhoutuu ennenkuin osaa laittaa itselleen rajat.

Tsemppiä hirveästi! Olet fiksu ja voit tehdä itsellesi ja lapsellesi paremman elämän ilman jatkuvaa henkistä väkivaltaa!

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että rajattomuutta ei ymmärrä sellaiset ihmiset, jotka sitä eivät ole kokeneet. Jo sanana rajattomuus on sellainen, ettei sitä normaaleissa ihmissuhteissa ikänsä elänyt ihminen ymmärrä. Rajat ovat itsestäänselvyys eikä niiden olemassaoloa edes ymmärrä. Vasta kun kohtaa tilanteen jossa omat rajat säännönmukaisesti rikotaan, alkaa ymmärtää mistä on kyse.

Kiitos. Olen ollut ihan hukassa kun elämääni on päätynyt ihminen joka tulee salaa siivoamaan, viikkaa vaatteet kaappiin. Olen kertonut, että en halua tuommoista apua. En halua ketään kotiini siivoamaan, tai jos haluaisin ostaisin siivousyrittäjältä kyseistä palvelua. En halua että kukaan menee vaatekaappiini. Mutta mikään ei auta. Harkitsen muuttamista muualle ja sukulaisuudesta huolimatta en kertoisi osoitetta.