Parisuhteessa rajattoman puolison kanssa - onko toivoa muutoksesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä, miehellä on persoonallisuushäiriö mutta ei ehkä ihan pahimmasta päästä. Terapia on auttanut jotenkuten mutta on tärkeää löytää osaava terapeutti.

Hienoa, että on saanut apua.

Meidän pikkuveli on psykopaatti jolla on myös narsistinen persoonallisuushäiriö. Eli häntä ei voi ns parantaa. Veljemme ei ole silti väkivaltainen ihminen. Mutta hän on erittäin älykäs ja kirurgi. Hän osuu juuri siihen muottiin mitä nämä yleisesti ovat. Ja on siis mustaa valkoisella mikä hän on. Mikään tai kukaan ei astu hänen eteensä eikä hän ole toissijainen missään asiassa. Täysin tunteeton ihminen eikä välitä mistään eikä kenestäkään. Välittämisellä en tarkoita hänen työtään, koska työ on hänen pakkomielle ja jatkuva kehitys työssään. Kun oli ensimmäistä kertaa katsomassa leikkausta opiskellessa ja ruuminavausta, niin kaikki muut olivat vähän kauhuissaan ja sillai onko tämä nyt sitten minun juttu ollenkaan, niin hän oli kysynyt saanko kokeilla miltä kuollut ihminen tuntuu sisältä. Hänen opiskelukaverit oli ihmetellyt kuinka tunteeton hän on. Ihmisen anatomiasta tuli sen näyn jälkeen pakkomielle hänelle. Hän sai uskomattomat arvosanat kaikesta, kun valmistui sillloin. Hän on seurustellut 2 kertaa elämänsä aikana ja molemmat naiset on sanonut minulle ja siskolleni, että kun hänestä ei saa kiinni. Hän vaan on ja elää tietyn kaavan mukaan eikä osoita minkäänlaisia tunteita missään asiassa.

Nyt hän elää yksin isossa asunnossa missä kaikki on tip top ja asunto täysin steriili. Ei yhtään ylimääräistä asiaa asunnossaan. Hän ei ikinä soita meille, ei kutsu kylään ei mitään, ei edes tule meidän luokse. Ainoa, joka hänen nykyisessä asunnossa on käynyt on meidän isä. Isä on hänelle tärkeä pelkästään. Isälle on tehnyt ruokaa ja jutelleet sen minkä juttelee. Isä kertoi, kun jäi yöksi hänen luokse, niin veljemme kysyi monta kertaa häneltä, että onko kaikki hyvin ja saatko nukuttua. Isä oli sanonut joo kaikki ok jos saisin nukkua, kun kyselet koko aika. Veljemme oli sanonut hänelle, että kysyn siksi, koska olet ainoa ihminen maailmassa, jonka lähellä haluan olla ja kun kuolet, niin minulla ei ole ketään enää. Isäni ei sanonut, että onhan sulla me muut. Isä tietää mikä veljemme on.

Kun veljemme oli 6v, niin äitini heräsi siihen, kun kaikki veitset oli laitettu hänen ympärilleen kun nukku. Heräs ja ihmetteli miksi minut on ympyröity leipäveitsillä, lihaveitsillä, ruokailuveitsillä ja veli katsoo ovensuussa äitiä eikä sano mitään.

Miksei hänelle haettu lapsena apua? Tuo kuulostaa siltä että kyseessä on ihan synnynnäinen psykopatia, jos ilmeisesti lapsuudenperhekin on ihan normaali? Tuon tyyppiset ihmiset saattavat vuosia pitää sisällään vaikka minkälaisia murhafantasioita jotka sitten toteuttavat kun aika on oikea, esimerkiksi Madsen on juuri tälläinen älykäs psykopaatti. Tuossa puhutaan jo ihmisestä joka on ulkopuolisille vaarallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä, miehellä on persoonallisuushäiriö mutta ei ehkä ihan pahimmasta päästä. Terapia on auttanut jotenkuten mutta on tärkeää löytää osaava terapeutti.

Hienoa, että on saanut apua.

Meidän pikkuveli on psykopaatti jolla on myös narsistinen persoonallisuushäiriö. Eli häntä ei voi ns parantaa. Veljemme ei ole silti väkivaltainen ihminen. Mutta hän on erittäin älykäs ja kirurgi. Hän osuu juuri siihen muottiin mitä nämä yleisesti ovat. Ja on siis mustaa valkoisella mikä hän on. Mikään tai kukaan ei astu hänen eteensä eikä hän ole toissijainen missään asiassa. Täysin tunteeton ihminen eikä välitä mistään eikä kenestäkään. Välittämisellä en tarkoita hänen työtään, koska työ on hänen pakkomielle ja jatkuva kehitys työssään. Kun oli ensimmäistä kertaa katsomassa leikkausta opiskellessa ja ruuminavausta, niin kaikki muut olivat vähän kauhuissaan ja sillai onko tämä nyt sitten minun juttu ollenkaan, niin hän oli kysynyt saanko kokeilla miltä kuollut ihminen tuntuu sisältä. Hänen opiskelukaverit oli ihmetellyt kuinka tunteeton hän on. Ihmisen anatomiasta tuli sen näyn jälkeen pakkomielle hänelle. Hän sai uskomattomat arvosanat kaikesta, kun valmistui sillloin. Hän on seurustellut 2 kertaa elämänsä aikana ja molemmat naiset on sanonut minulle ja siskolleni, että kun hänestä ei saa kiinni. Hän vaan on ja elää tietyn kaavan mukaan eikä osoita minkäänlaisia tunteita missään asiassa.

Nyt hän elää yksin isossa asunnossa missä kaikki on tip top ja asunto täysin steriili. Ei yhtään ylimääräistä asiaa asunnossaan. Hän ei ikinä soita meille, ei kutsu kylään ei mitään, ei edes tule meidän luokse. Ainoa, joka hänen nykyisessä asunnossa on käynyt on meidän isä. Isä on hänelle tärkeä pelkästään. Isälle on tehnyt ruokaa ja jutelleet sen minkä juttelee. Isä kertoi, kun jäi yöksi hänen luokse, niin veljemme kysyi monta kertaa häneltä, että onko kaikki hyvin ja saatko nukuttua. Isä oli sanonut joo kaikki ok jos saisin nukkua, kun kyselet koko aika. Veljemme oli sanonut hänelle, että kysyn siksi, koska olet ainoa ihminen maailmassa, jonka lähellä haluan olla ja kun kuolet, niin minulla ei ole ketään enää. Isäni ei sanonut, että onhan sulla me muut. Isä tietää mikä veljemme on.

Kun veljemme oli 6v, niin äitini heräsi siihen, kun kaikki veitset oli laitettu hänen ympärilleen kun nukku. Heräs ja ihmetteli miksi minut on ympyröity leipäveitsillä, lihaveitsillä, ruokailuveitsillä ja veli katsoo ovensuussa äitiä eikä sano mitään.

Miksei hänelle haettu lapsena apua? Tuo kuulostaa siltä että kyseessä on ihan synnynnäinen psykopatia, jos ilmeisesti lapsuudenperhekin on ihan normaali? Tuon tyyppiset ihmiset saattavat vuosia pitää sisällään vaikka minkälaisia murhafantasioita jotka sitten toteuttavat kun aika on oikea, esimerkiksi Madsen on juuri tälläinen älykäs psykopaatti. Tuossa puhutaan jo ihmisestä joka on ulkopuolisille vaarallinen.

Eiköhän ole ollut avun piirissä, jos kerta diagnoosit. Persoonallisuushäiriöitä ei voi kuitenkaan "parantaa", ja hyvinhän häntä on ohjattu ns. kaidalle kunnon tielle. Ei ihmistä voi oikein pakkohoitaa, ellei ole kellekään vaaraksi, eikä pistää varuilta vankilaan koska on erilainen. Keskuudessamme on monenlaisia ihmisiä, eikä se ole välttämättä se psykopaatti, joka väkivaltaan sortuu. Toki on siihen tarvittaessa ehkä pystyvämpi, mutta kuka sanoo että tarvetta tulee? Voi olla piirteistä hyötyäkin, kuten em. työssä.

Vierailija kirjoitti:

X kertoi perustavansa pihaan kukkapenkin. Y kaivoi kaivinkoneella juuri siitä kohdasta maat pois, "jotta X saisi lammen".

X kertoi odottavansa kesän luumusatoa. Y oli X:n töissä ollessa käynyt kaatamassa luumupuut, "jotta X:llä ei olisi päivätöittensa ohessa niin paljon puutarhatöitä".

X istutti ikkunansa alle kukkien taimia. Y kitki ne pois, "etteivät kukat kasvaisi pitkiksi ja peittäisi X:n ikkunaa".

Tässä tarinassa Y on naapuri. Auttaako hahmottamaan, mikä on auttamisen ja rajattomuuden ero?

Tämä tapaus kyllä kuulostaa ovelalta savustamiselta. Luokkaa "se oli kyllä tarkoitettu vahingoksi". Mitenkähän mahtaa tarina päättyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi v*tussa ei puhuta suoraan kontrolloinnista vaan rajattomuudesta, kuulostaa keksityltä ja hankalalta uudissanalta. Tämä kukkasipulihenkilö olisi voinut vaan sanoa menevänsä hoitamaan asioitaan, miksi siitä piti hyvissä ajoin tiedottaa, että pyyhkijänsulat on vaihdettava ja kukkasipuleita ostettava. Harvaa miestä mitkään sipulit kiinnostaa. Sitten tiedoksi, että joskus voi olla parisuhteessa henkilöiden toimintamallit hiotuneet sellaiseksi, että se toinen minkä pitäisi asioita tehdä, joko omiaan tai yhteisiä, ei saa juuri mitään aikaisiksi ja saattaa stressata itsekin, että joku asia pitäisi hoitaa. Ei haluaisi, että joku toinen joutuu vaivautumaan, mutta itsekään ei jaksaisi. Silloin on ihan hyvä, että ottaa jeesiä vastaan ja koska miehet ei ole ajatustenlukijoita, niin selvittää itse mitä haluaa ja onko sitä siellä kaupassa ja voi laittaa toisen noutamaan ne. Tossa suhteessa vaan vaikuttaa olevan pahoja ongelmia jos saa aikaan riidan tuollaisesta, jos toinen taas tekee yllättäviä temppuja kiusallaan niin sitten siitä sanotaan sille henkilölle suoraan ja tehdään selväksi, ettei haluta toisen toimivan näin ja hyvä sanoa vielä syy siihen. Sitten on mahdollisuus edes johonkin keskusteluun asiasta. Tuo koko kukkasipulihomma oli sen kokoluokan juttu, että ei olis tarvinnut avautumista aiheesta tänne, sulat tais mennä oikein ja on noista kahdesta tärkeempi asia ja kukkasipulit voit käydä vaihtamassa itse jos ei luota miehen kykyyn hoitaa asiaa.

Samaa mieltä. Miehiä ei tosiaan kukkasipulit kiinnosta ja tää ukkoparka yritti kiinnostua, ja pieleen meni. Toki tää on vain yksi esimerkki, mutta en näe tuossa miehen kontrollointia tai vallankäyttöä, vaan säälittävää yritystä jeesata puolisoa, joka ilmoitti ongelmasta: pyyhkijänsulat vaihdettava. Miehet tarttuu usein innolla ongelmiin, jotka on helppo ratkaista, se on ihan ok. Ne on ratkaisukeskeisiä. Jos siinä näkee kontrollointia, on saanut feminismi-viruksen ajatusmaailmaansa. Se vääristää johtopäätösten tekoa.

puhumattomuus.

Vierailija kirjoitti:

Ei loukkaannu, vaan se on ahdistavaa kun joku koko ajan on iholla ja yrittää tehdä puolestasi asioita. Siinä tulee hulluksi.

Mulla on koko elämä ollut tällaista. Koko perhe ja suku sekä pitkäaikainen kumppani tiesivät mikä on minulle parasta, mitä haluan, mitä tahdon, millainen olen jne

Mutta kun olen aina ollut itsepäinen oman tieni kulkija. Nyt niuhottavat keskenään sukujuhlissa kertoillen syitä "miksi X ei taaskaan halunnut osallistua" juhliin joihin ei oltu kutsuttu.

Vierailija kirjoitti:

Isä lupasi ostaa pojalle mopon. Poika vertaili, hankki titoa, kyseli kokemuksia ja teki päätöksensä. Kertoi isälle ( jolla ei mopokokemuksia, ei konekiinostunut ihminen, ei mopotietoja katsellut)

Ei, juuri sitä mopoa isä ei osta. Minkä muun tahansa saman hintaisenkin mutta ei juuri sitä.

Ei perusteluja miksi.

Äitini kuoltua, penkoin perheen papereita. Löysin kirjeen hyväksymisestäni erääseen oppilaitokseen 1986. Löysin myös vahvistuksen opiskelupaikasta kieltäytymisestä. Kumpaakaan paperia en ollut ennen nähnyt. Kuin nyt. 2012.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä. Mikset sano, että älä koske tähän kulhoon tai näihin vaatteisiin, käyn suihkussa. Ja yleisesti voisit kertoa ajatuksesi, mistä se mies ne tietää jollet puhu mitään? Kerro hänelle yleisohjeena, että sinun tavaroihin ei saa koskea. Siivoat omat jälkesi.

Ei tarvisi miehen hyppiä perässä paniikissa siivoilemassa ja touhottamassa, kun olisi vain omat sotkut omalla kontolla. Ja koko ongelma poistuu. Jos koskee sen jälkeenkin kun olet selkeästi kertonut ettei niihin saa koskea, niin se on kiusaamista.

Nyt olen näemmä ”nähnyt” senkin, että mies voi olla liian auttavainen ja tämä on jollekin maailman isoin ongelma. Huh! Puhukaa keskenänne!

Tie eroon pitkässä parisuhteessa (20v) alkoi sillä etten saanut siirtää exän jättämiä tavaroita. Pian niitä oli niin paljon että jouduin nukkumaan lastenhuoneen lattialla. Siirryin lopulta nukkumaan omaan asuntooni.

Kiitos tästä ketjusta, sain selityksen sille miksi olen tästä koronavuodesta niin nauttinut. Ei ole näkynyt anoppia auttamassa, odottelee rokotusta.

Ei hän ole mikään hirviöanoppi, ei pahantahtoinen eikä kiusaaja. Mutta jonkun verran rajaton kyllä. Olen täältä aiemminkin juttuja rajattomasta anopeista lukenut, mutta ajatellut ettei oma anoppini kuitenkaan tuollainen hirviö ole. Mutta kyllä, rajatonta käytöstä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on sitten oli niin vaikea asia, että aloittaja suuttui, vaikka aloittaja olikin sanonutkin itse vaihtavavansa sulat?

Asia: pyyhkijänsulat pitäisi vaihtaa.

Tapahtui: pyyhkijänsulat tuli vaihdettua ja olivat asialliset.

Mitä väliä, vaikka aloittajan piti ne vaihtaa, mutta mies hoiti asian?

Tavallinen arkinen asia, sama se kumpi hoiti kunhan tuli hoidetuksi.

En mäkään tätä tajua, et jos oikeasti toinen tekee hyvän jutun, niin miksi siitä loukkaantuu. Ymmärsin hyvin sorakasa-vertauksen, se oli hyvä! Mut tätä en osaisi laskea sorajyväksi. Ihan eri asia toisen manipulointi tai esim. et pistää sipulit roskiin ym, sehän on täysin järjetöntä. 

Miksi pitäisi saada vaihtaa ne sulat nimen oman omin kätösin? Eikö toisen tekoon luoteta, vaihtaako mies huonosti? Jotenkin ylpeältä kuulostaa, että kenenkään muu teko ei voi olla oikein, vain ITSE pitää saada tehdä! Kyllä mä annan toisen paahtaa kotihommia just niin paljon kuin vain jaksaa, anti mennä vain. Voin katsoa vaikka Netflixiä senkin ajan kun ne pyyhkijät vaihtuu.

Se, että ne pyyhkijät vaihtuvat jonkun toisen käsin ei itsessään ole ongelma, vaan tämä voi johtaa esimerkiksi tällaiseen tilanteeseen:

X  olkoon sipulivaimo ja Y rajaton mies.

X: Vaihdoin ne sulat nyt viimein, mistä eilen mainitsin.

Y: Miksi? Minä vaihdoin ne jo eilen! Ainiin, tässä on näitä tulppaanin sipuleita, kävin samalla eilen ostamassa niitäkin.

X: Minähän sanoin, että vaihdan itse samalla kun halusin muutenkin käydä puutarhaliikkeessä. Olisi hoitunut siinä samalla sulkien vaihtokin. Nyt on mennyt turhaan rahaa kaksiin sipuleihin ja sulkiin. Mikset sinä kuuntele, mitä toivon?

Y: *Loukkaantuu* Voi anteeksi kun yritin olla avuksi.

X: *Tuntee turhaa syyllisyyttä, vaikka tietää, ettei ole tehnyt mitään väärää*

Kyse ei siis ole avuliaisuudesta, vaan siitä, että halutaan väkisin tehdä itse eikä välttämättä ilmoiteta siitä edes toiselle, jolloin tulee vain turhia kuluja. Ja vaikka ilmoittaisikin toiselle, ollaan jo toimittu yhteisesti sopimatta, eli astuttu toisten rajojen yli. Jos toinen on jo selkeästi ilmoittanut hoitavansa homman, on sitä aivan turhaa toisen hoitaa siitä erikseen sopimatta. Rajaton ei siis kunnioita toisen toiveita, ajatuksia tai suunnitelmia.

------

Minulla on rajaton ystävä, mutta välien viilentymisen myötä rajattomuuskin katosi. Hänellä oli joskus vara-avain kotiini, jotta voi päästää minut sisään, jos unohdan avaimet sisälle, koska asuimme samalla paikkakunnalla. Kun olin lähtenyt lomamatkalle, oli hän mennyt ystäväporukan kanssa kotiini, tietokoneelleni ja katsomaan telkkaria ja hieman ryypiskelemään. Siitä saimme ensimmäisen rajattomuusriidan aikaiseksi. Otin avaimen pois häneltä. Toinen rajattomuuskohtaus tapahtui sekin kodissani, kun ystäväni ei suostunut lähtemään vaan jouduin kirjaimellisesti raahaamaan hänet asunnostani ulos eikä hän siltikään tuntunut tajuavan rikkovansa yksityisyyttäni ja kotini rauhaa. Kolmas ja viimeinen rajattomuustapaus sattui, kun hänelle ja yhteiselle ystävällemme tuli pysyvä välirikko ja riita oli kyllä aika kauhea. Hän loukkaantui, kun minä en katkaissut välejä tähän yhteiseen ystäväämme ja olemme erittäin hyvää pataa hänen kanssaan vieläkin näin monta vuotta myöhemmin. Rajaton ystäväni ei millään käsittänyt, kun yritin selittää, ettei hän voi päättää siitä, kenen kanssa minulla on hyvät välit ja kenen kanssa minä kaveeraan. Hän sitten totesi, että tämä vaikuttaa meidän väleihimme ja niin se sitten vaikuttikin. Ystävyytemme viileni lähes olemattomaksi siitä, kun aiemmin olimme tekemisissä lähes päivittäin lähes kymmenen vuoden ajan.

Rajattomalle siis voi olla raskasta se, että toinen ilmaisee voimakkaasti omistavansa oman ajatusmaailmansa, tunteensa ja kiinnostuksen kohteensa. Olemme edelleen tekemisissä välillä, mutta hän ei ole enää välien viilentymisen vuoksi astunut varpailleni, koska olen tehnyt selväksi, että me olemme toisistamme erillisiä tietoisuuksia.

Tämä ystävättäresi on joko tyhmä, röyhkeä, hyväksikäyttäjä tai hänellä on joku sosiaalisen käyttäytymisen vaikeus tajuta miten elämässä ja ihmisten kanssa käyttäydytään.

Tai kaikkia näitä yhdessä.

Ei kaikki ole rajattomuutta vaan pitää huomata missä menee rajattomuuden tai jonkun muun käyttäytymishäiriön raja.

Toisaalta mitä väliä millä nimellä ilmiötä kutsutaan kunhan vetää omat rajansa.

Vierailija kirjoitti:

Onko rajattomuus periytyvää niin, että lapsi haluaa sitä? Ei siis niin, että hyvää tarkoittava äiti/isä lannistaisi lapsen näkymättömäksi vaan niin, että lapsi oppii pitämään tätä palvelua itsestäänselvyytenä.

Tuntemallani rajattomalla ihmisellä on tytär, alakoulun viimeisillä luokilla, joka uskoo kaikkien ihmisten olevan häntä varten. Tavallaanhan kaikki lapset aluksi uskovat noin, mutta yleensä ovat oppineet pois tästä ennen kouluikää. Tämä lapsi siis edelleen esiteininä kuvittelee, että jos hän vaikka haluaa jotain, vaikka kylpylään, aikuisen ykkösprioriteetti on viedä hänet sinne. Hänellä ei käy mielessäkään, että aikuinen voisi haluta muuta. Hän on myös hyvin kateellinen, jos joku kaveri tai aikuinen tekee jotain ilman häntä. Kun siis hänhän on omasta mielestään se kaiken keskipiste. Tämä siis siitä huolimatta, että vanhemmat tekevät paljon hänen kanssaan. Sen olen huomannut, että kaverit ovat vähentyneet parin viime vuoden aikana.

Hän olettaa, että muut siivoavat jälkeensä eikä oikeastaan ole edes kiinnostunut oppimaan tekemään itse. Olen hoitanut tätä lasta paljon pienempänä ja vieläkin ja aina on ihmetyttänyt, että mistä tämä pohjaton itsekkyys kumpuaa. Ainahan lapset ja esiteinit ovat jonkin verran itsekkäitä, mutta tämä on kyllä ihan eri tasolla kuin muilla tuntemillani lapsilla.

Vanhemmat voivat kasvattaa lapsestaan narsistin. Jos lapsi oppii ihan pienestä pitäen, että häntä varten tehdään kaikki, miksi tämä opittu keskipistetuntemus muuttuisi muuksi varhaisaikuisuudessakaan? Jos lapsi ei saa kokea pettymyksiä tai joudu ottamaan jo pienenä leikkitovereita/perheenjäseniä/muita kanssaihmisiä huomioon ja saa aina tahtonsa läpi pyytämällä ja pyytämättä, eikä joudu tekemään mitään itse, voiko saada sellaista pohjaa elämälle, että olisi puhtaasti normaali tasapainoinen epäitsekäs ihminen, jolla olisi kuitenkin terve itsekunnioitus? Väitän, että ei. Lapsen ylisuojelu ja palveleminen sekä jatkuva miellyttäminen on karhunpalvelus, jolla systemaattisesti tuhotaan lapsen tulevaisuus. Sellaiselle nuorelle on valtavan raskas kokemus huomata, että kukaan ei pidäkään hänestä, muttei näe syytä, koska on kasvanut siihen uskoon, että on maailman keskiössä ja saa aina haluamansa. Sellaista ei edes terapia paranna, koska se on ydin, jonka ympärille lapsi on kasvanut. Sellaisesta lapsesta ei tule koskaan onnellista, eikä hänen ympärillään olevista ihmisistä tule onnellisia, jos he pysyvät hänen rinnallaan.

Hei te, joilla on rajaton puoliso, tehdäänkö testi? Kääntäkää kaikki toiveenne aina tästä lähtien negatiiviksi, eli jos et esimerkiksi itse haluaisi käydä verho-ostoksilla, mutta haluaisitte siniset verhot tai jopa tiettyä mallia, sanoisitte "Haluan käydä itse huomenna katsomassa olohuoneeseen verhoja, mutta minusta siihen ei sovi siniset. En kyllä halua missään nimessä sitä vallilan karhuverhoa ainakaan, kun en pidä siitä (oikeasti pidät)". Ansa on viritetty ja mitä tekeekään rajaton puoliso seuraavassa hetkessä? Menee verho ostoksille sinulta salaa ja ostaa aivan varmasti juuri ne vallilan siniset karhuverhot.

Kysyitte mitä kuuluu, ehkä kirjoittelen taas. Luin uudestaan parin viime sivun viestejä ja jotenkin aina rauhoittaa kun maailmassa on ainakin muitakin ihmisiä, jotka hahmottavat nämä tapahtumat samoin kuin minä.

Tuolla edellisellä sivulla ehdotettiin, että onko vaativa persoonallisuushäiriö käynyt mielessä. Vahvasti kyllä, eli rajattomalla miehelläni on kaikki tyypilliset vaativan persoonallisuushäiriön piirteet myös. Tuntuu olevan Suomessa (vielä?) vähemmän tunnettu ja keskusteltu ilmiö niin en aloittanut tätä keskustelua siitä aiheesta. Nuo siihen liittyvät ongelmat ovat oikeastaan kaikki rajattomuusongelmia myös.

Olen tässä keväällä ajatellut, että tuo rajattomuus tuntuu kaikkiaan ilmenevän todella monella tasolla yhtä aikaa, ainakin tässä meillä. Mies ei tosiaan tunnista omia ja muiden tunteita toisistaan, eikä omia eikä muiden tavaroita. Sama toistuu myös ihan fyysisen tilan kanssa.

Jos olen juuri levittänyt vaikka ruuanlaittotarvikkeet ja leikkuulaudat keittiöön, niin yleensä ihmiset tajuavat että se paikka ja tila on nyt minun käytössäni, eikä kukaan lähde tunkemaan siihen saman paikkaan. Mieheni ei tällaista hahmota. Hän saattaa tulla ihan viereen ja ruveta SAMAAN AIKAAN järjestelemään sitä keittiön yläkaappia, joka siinä leikkuulautani yläpuolella. Luulen yleensä että hän ottaa vain yhden kupin ja lähtee, mutta hän onkin päättänyt vaihtaa kuppien ja lautasten paikat keskenään ja omasta mielestään nyt on ihan loistava hetki. Joudun ääneen sanomaan, että minä leikkaan nyt tässä sipuleita ja paikka on 5 minuutin päästä vapaa. Tai jos katson televisiosta minua kiinnostavaa dokumenttia, mies saattaa tulla imuroimaan ja keskustelemaan siihen minun ja ruudun väliin. Hän ei oikeasti itse hahmota, että siinä voisi olla jotain ongelmaa, koska hänen mielestäänhän se imurointi on juuri nyt tärkeintä mitä huoneessa pitää tapahtua.

Hän myös fyysisesti törmää minuun jatkuvasti. En edes muista, koska joku muu olisi vahingossa kävellyt minua päin etu- tai takaperin. Tai astunut varpailleni, kun istun sohvalla. Miehelleni käy noin joka päivä monta kertaa. Kun hän ohittaa minut eteisessä, kyynärpää osuu melkein aina. Se ei ole mikään hellä kosketus ohikulkiessa, vaan tömähdys vahingossa. Itselleni tuntuu todella oudolta, että toinen ei tunnu olevan tietoinen oman ja toisten kehojen sijannista.

Miehen on myös ihan mahdotonta päästää irti sellaisista asioista, joille ei voi tehdä mitään. Taas pari päivää sitten ilmeni, että meillä on ollut yhdessä palvelussa laskutusvirhe, josta on tullut meille muutama sata euroa tappiota. Tästä tehtiin reklamaatio ja luultavasti asia etenee normaalia reittiä käsittelyyn. Mies vaan ei kestä odottaa yhtään, hän kiehuu ja kiemurtelee tulisilla hiilillä. Hän on soitellut yötä myöten firman asiakaspalveluun ja lähetellyt erilaisia maileja jatkotarinaselityksillä. Pahinta kuitenkin on, kun hän on kärsimätön, tuohtunut ja mikään normaali elämä ei ole mahdollista niin kauan kuin tämä on "ratkaisematta". Mutta kun sille ei voi tehdä mitään juuri nyt! Lopputulos on sama, riehuu mies tai ei. Myöhään eilisiltana mies olisi ollut juoksemassa naapuriin kysymään heidän vastaavaa laskuaan näytille, minkä sain estettyä. Olisi niin helppoa, kun hän vain näkisi että pallo ei ole hänellä, tässäkään asiassa. -Ap

Oletko miettinyt voisiko miehesi olla Asperger? Tuo etäisyyksien hahmottomattomuuskin viittaisi siihen..

Vierailija kirjoitti:

Huonolta kuulostaa. Kyse on todenäköisesti pers.häiriöstä tai bipolaarista, ja jälkimmäisessä auttavat (otetut) lääkkeet. Persoonallisuushäiriöt ovat hitaita hoitaa eikä hlö välttämättä itse kärsi rajattomuudestaan kuin ehkä satunnaisesti. Ja voi myös esittää kärsivänsä. Valitettavasti narsistiset ihmiset nauttivat rajattomuudestaan, muka-oikeutuksestaan.

Oman mielenterveytensä tuossa vain pilaa jos on itse tolkuissaan ja ymmärtää mikä merkitys rajoilla on laadukkaalle, arvokkaalle elämälle ja itsekunnioitukselle. Usein kaksi rajatonta (narsisti/epävakaa) hakeutuvat yhteen.

En tuhlaisi aikaani tuollaiseen.

Älä yleistä bipolaarisia, joita on 2 eri sairaustyyppiä: toiset maanisia, toiset depressiivisiä.

Mulla on rajaton äiti, enkä kyllä mitenkään kestäisi sellaista puolisona. 

En meinaa kestää äitiäkään, mutta häneen on "pakko" olla yhteydessä.

Lapsena jos yhtään niskuroin tai olin hankala, äiti alkoi aina itkeä ja uhkasi itsemurhalla tai että "ne" tulee hakemaan mut. Näin sai mut tehokkaasti hiljaiseksi, enkä vieläkään uskalla katkaista välejä äitiini, pelkkä ajatus kylmää.

Joka päivä on pakko puhua puhelimessa, sillä jos en vastaa, voi siihen olla vain kaksi syytä: joko olen kuollut tai virun kuolemaisillani. On rasittavaa kun kesken kiireiden on pakko vastata äidille lopulta, kun hän soittelee monta kertaa peräkkäin. 

Tänään hän on tulossa käymään, senkin hän on asettanut säännöksi, että vähintään kerran viikossa on pakko saada tulla. Siivoan ja puunaan aina pari päivää putkeen sitä ennen, ja silti hän löytää jostain likaa ja alkaa siivota samaa paikkaa uudelleen. Tähän yritän aina puuttua, mutta nämä "sodat" häviän aina. Hän jaksaa vaikka monta tuntia tapella asiasta ja lopulta siivoaa kun minä istun hiljaa.

Lapsena luulin ihan tosissani, että olen kehitysvammainen, kun en keksinyt mitään muuta syytä käytökselle. Äiti ei koskaan hauku mua, vaan kehuu tyyliin "kylläpä osasit hienosti itse sitoa kengän nauhasi". Olen siis keski-ikäinen. 

Ei myöskään osaa erottaa meidän persoonia toisistaan. Esim. hän vihaa kävelemistä, joten ei millään antaisi munkaan kävellä. Sanoo, että voin kaatua niin ei saa mennä ulos ja jos tietää, että mulla on joku meno mihin oon sanonut, että haluan kävellä, niin honkkaa aamusta asti että mun pitää hommata kyyti. Tätä kävellen menooni jankkaamista on nyt jatkunut puoltoista vuotta eikä loppua näy. Jos laitan puhelimen äänettömälle tulee oven taakse tarkistamaan, olenko nyt sitten lopulta kaatunut. Ei siis usko millään, että osaan edes kävellä. 

Kaikista omista asioista pitää olla tosi tarkkana hänen seurassa, juuri tuon yllä olevan takia. Että kaduttaa, että menin lipsauttamaan siitä menosta ja minä päivänä se on! 

Meillä ollessaan katsoo kaikki laskuja myöten ihan pokkana, ja kehittää sitten päässään ettei mulla ole varaa maksaa sitä laskua. Ei usko, vaikka miten sanon, että kyllä on. Mitään ei saa unohtaa näkyvälle paikalle, ei edes suljetussa kuoressa, avaa kaiken sillä aikaa kun käyn vessassa. 

Itse hän ei tiedosta omaa käytöstään lainkaan, on vain vilpittömän hämmästynyt, kun kaikki aina räjähtävät hänelle ilman mitään syytä. Muita kuin mua kohtaan hän on ilkeämielinen, jaksaa pitää monen tunnin luentoja siitä, miten se ja se ei taas tajua miten typerä harrastuksensa, uskontonsa you name it, onkaan ja hän on kyllä yrittänyt kertoa mutta kun ei se kuuntele. Saa riidan joskus aikaan vain käydessään postilaatikolla ja tietenkin aina ne muut on sekopäitä kun ilman syytä raivoavat. 

Huoh. Oli pakko purkautua tänne kun ahdistaa jo valmiiksi kylään tulonsa. 

Ja sitten mulla tulee vielä huono omatunto siitä, kun äksyilen äidille. En vain mahda sille mitään, on niin raskasta olla hänen seurassaan kun koko ajan pitää keskittyä siihen, että pitää hänet "käsivarren mitan päässä". Musta tulee hänen seurassaan paitsi mykkä, niin myös liikkeissäni jähmeä. Koko ajan kyttää ja olen silmätikkuna ja kyselee mitä sä nyt teet, mihin sä nyt meet, menetkö vessaan ja jos tulee vaikka viesti niin kuka se oli ennen kuin ehdin edes puhelinta käteen ottaa. 

Niin ahdistavaa! 

Lisään vielä, että musta on tullut aikuinen, joka ei osaa vetää rajoja. 

Olen juuri se epäreilu tyyppi, joka vasta suuttuneena vetää rajat kun toisella ei ole ollut hajuakaan että mulla on tarvetta rajanvetoon.

Olen sitä nyt yrittänyt työstää ja opetella ja tosi usein hämmästyn, ettei se toinen seonnutkaan kun laitoin rajan, joskus jopa kiittää että hyvä kun sanoit! 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on rajaton äiti, enkä kyllä mitenkään kestäisi sellaista puolisona. 

En meinaa kestää äitiäkään, mutta häneen on "pakko" olla yhteydessä.

Lapsena jos yhtään niskuroin tai olin hankala, äiti alkoi aina itkeä ja uhkasi itsemurhalla tai että "ne" tulee hakemaan mut. Näin sai mut tehokkaasti hiljaiseksi, enkä vieläkään uskalla katkaista välejä äitiini, pelkkä ajatus kylmää.

Joka päivä on pakko puhua puhelimessa, sillä jos en vastaa, voi siihen olla vain kaksi syytä: joko olen kuollut tai virun kuolemaisillani. On rasittavaa kun kesken kiireiden on pakko vastata äidille lopulta, kun hän soittelee monta kertaa peräkkäin. 

Tänään hän on tulossa käymään, senkin hän on asettanut säännöksi, että vähintään kerran viikossa on pakko saada tulla. Siivoan ja puunaan aina pari päivää putkeen sitä ennen, ja silti hän löytää jostain likaa ja alkaa siivota samaa paikkaa uudelleen. Tähän yritän aina puuttua, mutta nämä "sodat" häviän aina. Hän jaksaa vaikka monta tuntia tapella asiasta ja lopulta siivoaa kun minä istun hiljaa.

Lapsena luulin ihan tosissani, että olen kehitysvammainen, kun en keksinyt mitään muuta syytä käytökselle. Äiti ei koskaan hauku mua, vaan kehuu tyyliin "kylläpä osasit hienosti itse sitoa kengän nauhasi". Olen siis keski-ikäinen. 

Ei myöskään osaa erottaa meidän persoonia toisistaan. Esim. hän vihaa kävelemistä, joten ei millään antaisi munkaan kävellä. Sanoo, että voin kaatua niin ei saa mennä ulos ja jos tietää, että mulla on joku meno mihin oon sanonut, että haluan kävellä, niin honkkaa aamusta asti että mun pitää hommata kyyti. Tätä kävellen menooni jankkaamista on nyt jatkunut puoltoista vuotta eikä loppua näy. Jos laitan puhelimen äänettömälle tulee oven taakse tarkistamaan, olenko nyt sitten lopulta kaatunut. Ei siis usko millään, että osaan edes kävellä. 

Kaikista omista asioista pitää olla tosi tarkkana hänen seurassa, juuri tuon yllä olevan takia. Että kaduttaa, että menin lipsauttamaan siitä menosta ja minä päivänä se on! 

Meillä ollessaan katsoo kaikki laskuja myöten ihan pokkana, ja kehittää sitten päässään ettei mulla ole varaa maksaa sitä laskua. Ei usko, vaikka miten sanon, että kyllä on. Mitään ei saa unohtaa näkyvälle paikalle, ei edes suljetussa kuoressa, avaa kaiken sillä aikaa kun käyn vessassa. 

Itse hän ei tiedosta omaa käytöstään lainkaan, on vain vilpittömän hämmästynyt, kun kaikki aina räjähtävät hänelle ilman mitään syytä. Muita kuin mua kohtaan hän on ilkeämielinen, jaksaa pitää monen tunnin luentoja siitä, miten se ja se ei taas tajua miten typerä harrastuksensa, uskontonsa you name it, onkaan ja hän on kyllä yrittänyt kertoa mutta kun ei se kuuntele. Saa riidan joskus aikaan vain käydessään postilaatikolla ja tietenkin aina ne muut on sekopäitä kun ilman syytä raivoavat. 

Huoh. Oli pakko purkautua tänne kun ahdistaa jo valmiiksi kylään tulonsa. 

Ja sitten mulla tulee vielä huono omatunto siitä, kun äksyilen äidille. En vain mahda sille mitään, on niin raskasta olla hänen seurassaan kun koko ajan pitää keskittyä siihen, että pitää hänet "käsivarren mitan päässä". Musta tulee hänen seurassaan paitsi mykkä, niin myös liikkeissäni jähmeä. Koko ajan kyttää ja olen silmätikkuna ja kyselee mitä sä nyt teet, mihin sä nyt meet, menetkö vessaan ja jos tulee vaikka viesti niin kuka se oli ennen kuin ehdin edes puhelinta käteen ottaa. 

Niin ahdistavaa! 

Huhhuh. :O Siis ihan hullua. En siis puhu sinusta. On mahdotonta tietää sivusta, millaista on ollut elää tuollaisen kanssa ihan lapsesta asti ilman mitään taukoa, jolloin olisi voinut katsoa elämää edes hetken sivusta.

Suosittelisin sinulle nyt ihan kylmästi pidempää ulkomaankomennusta, jos mitenkään mahdollista. Nyt jonnekin kauas pidemmäksi aikaa (kuitenkin niin, että pystyt tuppautujaäidillesi esittämään, että ei ole mahdollista olla lähtemättä), ja sitten kun lentokone laskeutuu ja taksi vie sinut uudelle kämpällesi, voit huokaista helpotuksesta ensi kertaa elämässäsi.

Jos saat muutaman kuukauden olla edes fyysiseltä tunkeutumiselta rauhassa, sinulle tulee tilaa olla sinä. Tuskin sen jälkeen enää on mitenkään mahdollista palata samaan kuvioon. Se koskee äitiisi, mutta niin sen kuuluukin. Yleensä tuo kivulias itsenäistyminen tapahtuu teini-iässä, mutta ihan sama, sinun vain pitää tehdä se että pystyt elämään ja hengittämään.

Kiitos <3 

Tuo kuulostaakin jo ihanalta, pystyä hengittämään kerrankin kunnolla ja syvään... 

Huh, oma mieheni on ihan samanlainen. Sillä erolla, että häneen ei mitenkään saa noinkaan hyvää keskusteluyhteyttä kuin ap:n mieheen. Kokee keskusteluyritykset henkilökohtaisena loukkauksena ja hiiltyy. Todella raskasta. Omalla miehelläni on takuulla taustalla ainakin hoitamaton adhd, tämä on valjennut minulle vähitellen, kun osalla lapsistamme on diagnosoitu adhd. Lisäksi en ihmettelisi, jos olisi bipo koska toiminta on niin kausittaista, välillä on aivan ylipuuhakas ja välillä ei saa mitään aikaan eikä mikään kiinnosta.