Mitä sukulaisenne ovat kertoneet kotirintaman asioista sodan aikana. Itse kuulin paljon ikävästäkin toiminnasta.

Vierailija kirjoitti:

Mökkirannastamme vietiin paljon upseereja ja näiden perheitä sodan jälkeen ruotsiin. Sieltä jatkoivat Amerikkaan ja muualle. Uskon että on muutakin porukkaa kuljetettu. A s e kätköstä, isosta sellaisesta on puhuttu, mutta ei ole vielä löytynyt. Kuljettanutta "kalastajaa" kuulusteltiin, mutta ei koskaan myöntänyt mitään.

Ja osaa heistä jopa korkealta taholta kehoitettiin lähtemään sillä maan uuden suunnan poliittinen johto olisi saanut vielä ikävämpää painostusta idän suunnalta jos olisi tiedetty että tietyt henkilöt oleilivat edelleen maassa.

Vierailija kirjoitti:

Kartano pyysi nuorisoa töihin ruokapalkalla. Ruokailu työpäivän päätteeksi. Ekana päivänä oli hyvä lihapitoinen ateria.

Toisena päivänä täyttä moskaa. (olivat halunneet huijata ekan päivän aterialla lisää työväkeä paikalle.)

Eräs kartano tarvitsi tekijöitä, kun isäntä oli tuomaroimassa punaisia. Emäntä ihmetteli, että vieläkö niille työläisilleen pitää palkkaakin maksaa ja ruoka antaa. Sama nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaupunkilaisetkin hankkivat hyötyeläimiä.

Isovanhemmat ostivat lehmän. Torilla muutoin heinää suurissa paaleissa. Kerran joku huijari oli täyttänyt sisäosan tilillä. Todella ikävää.

Paalauskoneita ei ollut kuin vasta 70-luvulla.

Niitä paalejakin taitaa olla erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Sairaalat olivat täynnä sotililta ja monen siviilin sairaudet jäivät huonolle hoidolle.äitini puolelta hänen isoäitinsä ja enonsa kuolivat ilmeisesti syöpiin ilman hoitoa.

Isän puolelta mun isoisä kuoli kylläkin sairaalassa. Ei kylläkään syöpään, mutta vasta 50 oli.

Nyt kuollaan syöpiin kun maa köyhtyy köyhtymistään.

Joku tekosyy sepitetään sille, että ihmisiä ei hoideta.

Vierailija kirjoitti:

Kotitaloon tuli hevonen sodasta palautettuna ja ristittiin uudelleen Hitleriksi. Koko loppuelämänsä ajan peltotöissä Hitler maastoutui kun lentokone lensi yli. Oli opetettu sodassa ollessaan niin meni polvilleen kun kuuli lentokoneen.

Äitini kodin hevonen palautui sodasta myös. Ja myös polvistui. Tarinaa kerrottiin, että putosi polvilleen kovista äänistä. Oletin, että oli traumatisoitunut.

Vierailija kirjoitti:

Kun joku kertoo, miten sota-aikana syntyi paljon lapsia emännille, niin olivatko isännät tosiaan lomilla niin usein. Tuli mieleen tuo, kun joku kertoi, miten isoäiti hoiti maatilan, eläimet, synnytykset ja kasvavan lapsikatraan.

Mutta varmasti se on ollut rankkaa aikaa, ei ole ollut aikaa tehdä kuin välttämättömät asiat, ja lapset ovat joutuneet töihin ja huolehtimaan pikkusisaruksista heti, kun ovat kyenneet.

No ei kai tuollaiseen tarvitse kuin että noin kerran vuodessa pääsee pikaiselle lomalle.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapseni ukki , joka taisteli etulinjassa, (mutta ei varmaan siksi että olisi ollut hankala), kertoi, että kärsivät jatkuvaa nälkää. Joutuivat syömään mätää lihaa jossa jo matoja....Kärsi selkeästi tunnontuskia vanhoilla päivillään, mutta ei avautunut niistä sen kummemmin.

Äiti taas kertoi ,, että heillä oli venäläinen sotavanki, joka osallistui talon töihin rengin ominaisuudessa. Vanki oli kiltti ja hänet saattoi luottaa nuortenkin naisten kanssa peltotöihin.

tunnontuskia??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Bussissa kerran karjalaismummo kertoi, että päätyivät evakkoon Savoon. Talon hevonen oli pakko-otettu sotilaskäyttöön. Sodan jälkeen ei ollut enää paluuta kotiin, maapalanen saatiin ja talo laitettiin. Velikin palasi hengissä. Suurin tunteita ja vieläkin kyyneleitä nostattava asia oli, kun saatiin viesti, että hevosen saa hakea. Kuinka tuntemisen valo syttyi kovia kokeneen hevosen silmiin, kun se pääsi oman perheensä luo. Vaikka koti, omat laitumet ja pellot oli iäksi menetetty. Hevosen onni oli vieläkin elävänä vanhan naisen mielessä.

Mutta mieti, että siellä Savossa joku perhe menetti osan elannostaan, kun evakoille piti antaa maata. Harva meistä ilahtuisi, jos nyt ilmoitettaisiin, että palkkasi puolittuu, maahantu lija saa työpaikkasi.

Ovat pikkaisen eri asioita. Vai harmittaako sua ettei sukutaustasi kenties ole karjalaisia tuolloin miltei kaiken menettäneitä evakoita.

Vierailija kirjoitti:

Minun mummini oli lääkintälottana jatkosodan ajan. Hän oli ison ja vauraan talon tyttö, joka joutui antamaan oman hevosensa sotaväelle. Aina kun kenttäsairaala vaihtoi paikkaa tai mummi oli menossa jonnekin, hän toivoi että näkisi hevosensa.

Mummi kertoi, että kun katseli hevosia, ajatukset ei koko ajan liikkuneet tapahtuneissa. Ei tarvinnut muistella, miten kantoi miehen amputoitua jalkaa vajan takana olevaan nuotioon. Ei tarvinnut tuntea kuoleman hajua nenässään, tai kuulla itkua ja vaikerrusta. Mummi kertoi, että hänen lapsuudessaan miesten piti olla vahvoja. Kun he sitten kenttäsairaalassa itkivät äitiä, se oli ensin iso järkytys. Mutta sitten työ vei mennessään.

Mummi on kauan sitten jo kuollut, ja minulla on jäljellä vain lottapuku ja kaksi vanhaa valokuva-albumia. Voi mummi <3 Minä lapsena vaatimalla vaadin, että hän kertoisi sodasta. Ja hän kertoi. Istuttiin saunan lauteilla, tuoksui koivuvihta ja nokkoshampoo, ja mummi kertoi. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Siitä varmaan sain historian tutkimuksen kipinän. Mummin tarinoita ja muistoa vaalin sydämessäni, ja varmaan pitäisi ne kirjoittaa ylös johonkin.

Voi, kirjoita ihmeessä muistiin mummisi kertomukset. Nämä ovat meidän maan historiaa ja tärkeitä asioita. Itse en älynnyt kiinnostua näistä asioista, kun isovanhemmat vielä olivat elossa. Isoisä oli talvi- ja jatkosodassa, hän säilyi fyysisesti kunnossa, mutta alkoholisoitui. Joskus hän humalassa kertoi miniälleen, äidilleni kokemuksistaan sodassa.

En hoksannut äidiltäkään kysyä, vaikka hän oli hyvä kertoja ja varmaan kuullut itseään vanhemmilta ihmisiltä mielenkiintoisia tarinoita. Äitikin on ollut kuolleena jo 25 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapissa syntyi  paljon saksalaissotilaiden lapsia.

Mun isoisä oli saksalainen ja tapasin hänet yhden kerran vuonna 1992.

Oli tosi hyvä ja liikuttava kohtaaminen.

Hän kuoli n. kolme kuukautta tapaamisemme jälkeen.

Nytkö pitäs hävetä?

Ei tartte todellakaan.

Mieheni isä, syntynyt Rovaniemellä 41, ei tiedä mitään isästään. Oma äitinsä ei koskaan kertonut.

On syntynyt 42, korjaus.

Saksalaisen lapsi, Niitä oli monta Rovaniemellä!

Homostelusta olen kuullut. Varsinkin korsuissa tapahtui ryyppäämisen jälkeen kaikenlaista. Kaipa siinä kun miettii et huomista ei välttämättä näe niin sama kai mihin sen työntää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Venäläisvangin kanssa oli ollut sutinaakin ja lapsi tuloksena. Siitä ei koskaan puhuttu, vaikka se tiedettiin.

Jonkun suvussa lähti neito saksalaisen matkaan, eikä neidosta sen koommin enää puhuttu, vaan vaiettiin suvun kipeänä ja nolona salaisuutena.

Näitä saksalaisten matkaan lähteneitä naisiahan oli paljon, eikä heistä monelle käynyt hyvin. Muutaman jutun heidän kohtaloistaan olen lukenut. Häpeähän se oli tietysti ja harva heistä palasi takaisin.

Osa naisista heitettiin mereen ennen Ahvenanmaata ja osa löydettiin pikipakaroiden kanssa sidottuina puihin Ahvenanmaalta. Eli takamus maalattu mustaksi. 

Tuttavan poika sai jumalattoman perinnön saksalaiselta isältään.Ehtona se että vaihtoi sukunimen ja niin teki poika. Ihan tosi rikkaaksi pääsi.Isänsä kirjoitti että ei koskaan unohtanut naista eikä lasta . 

Maalaiskunnassa pieksi eräs maalainen venäjän vankeja kettingillä ja siltikin anoivat että saavat jäädä Suomeen.Pelkäsivät kuolemaa!

Vierailija kirjoitti:

Kun Karjalan evakoita oltiin kotiuttamassa muualle Suomeen, Lappeenrannassa kaupunginjohtaja oli mennyt rautatieasemalle evakkojunan tullessa ja sanonut että Lappeenranta ei ota evakkoja vastaan. Evakot menivät sitten Lahteen ja veivät sinne Torkkelin paperin, Starkjohanin ja monta muuta menestyvää yritystä.

Juu ihan varmaan.

L.ranta on melkoisen lähellä rajaa. Sieltä lähdettiin evakkoon esim. Pohjanmaalle.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on tosi mielenkiintoinen ketju! On paljon tarinoita, liikuttaviakin. Kiitos kaikille kirjoittajille 💖

Sodassa ollut vaarini ei koskaan puhunut rintamalla olosta mitään muuta kuin hevosista, jotka vetivät tykkejä ja joita hän hoiti. Myöhemmin sain kuulla, että hän oli hevosineen kerännyt kaatuneiden ruumiita.

Vaari tykkäsi hevosista ja kaikista muistakin eläimistä (ja eläimet tykkäsivät hänestä), mutta raveja hän piti eläinrääkkäyksenä

Vaarisi kuulostaa ihanalta ihmiseltä.

[/quote] Iso-isäsi oli jo liian vanha rintamalle. Ei sinne silloinkaan laitettu etulinjaan kuin jotain 18-25v vuotiaita. Ei häntä olisi otettu edes hevosmieheksi. Tuskin hän oli edes minkäänlaisessa "turvasäilössä". Luulen totuuden olevan paljon tylsempi. Iso-isäsi oli töissä sotavuodet jossain siviilipuolen tuotannossa.[/quote]

'kuin jotain 18-25v vuotiaita'

Sattuneesta syystä tiedän varsin hyvin että tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa.

Lisäksi eräs 1800-luvulla parikin vuotta ennen uutta vuosisataa syntynyt sukulaiseni oli myös (ehkä vapaaehtoisuuden perusteella, en tiedä tarkemmin) sotavetetaani.

Mummo ei tykännyt ylipäälliköstä. Mummo oli oikeistolaismielinen, mutta kun asuivat päämajakaupungissa, sodan kirot konkretisoituivat. Mikkeliä pommitettiin armotta, koska venäläisillä oli tiedossa päämajan asemapaikka. Mummo juoksi kahden pienen lapsensa, siis isäni ja tätini kanssa kallioon hakattuun pommisuojaan. Yöaikaan ja pakkasessa ei ollut herkkua lainkaan se. Joskus mummo jäi lapsineen istumaan sängynreunalle, kun ilmahälytys ja pommikoneet tulivat melkein yhtaikaa. Oli pitänyt lapsia lähellään ja toivonut, että jos osuu, niin menisivät kaikki keralla.

Joskus mummo kertoi, että erikseen jaksoi siepata se, että miestä kaatui ja haavottui rintamalla ja päämajakaupungissa kekkalotiin ns. marskin ryypyn kanssa. Että kuka pystyi ottamaan sen piripintaan täytetyn viinaryypyn, ilman, että pisaraakaan meni yli. 

Muuten hän arvosti sodanjohtoa ja marskia erikseen, mutta muutamista lieveilmiöistä hän oli närkästynyt.

Näkökanta tämäkin, sanoisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummini kolme veljeä taistelivat sodassa. Kaksi heistä kuoli, molemmat omien luodista. Toinen tapaus oli ilmeisesti onnettomuus ja toisessa omat hyökkäsivät luullen venäläisiksi. Sotakaveri kertoi asiasta 50 v myöhemmin perheelle, oli käsketty pitämään salassa. Joitakin epäilyksiä asiasta perheellä oli jo ollut, mutta saivat vahvistuksen.

Tiedän tapauksen, jossa kylän ensimmäinen sankarivainaja ei kaatunut vastustajan, vaan omien luodista. Hermostuneet miehet olivat nähneet pimeässä heiluvan hahmon ja ampuneet samantien kai kysymättä edes tunnussanaa. No oma mieshän se oli ollut halkoja hakemassa. Asia jäi mukana olleiden rintamamiesten tietoon, kotiin sitä ei kerrottu vahingossakaan. 

Näitä legendoja riittää.

Kukaan ei kertonut mutta jälkipolvet tiesivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä. Vanha totuus on, että alhaalla uhrataan kaikki, huipulla ei paljoakaan. Esimerkiksi talvisodan aattona monilla varakkaammilla (pääasiassa suomenruotsalaisilla) tyypeillä oli veneet valmiina Turun suunnalla, millä olisi sitten menty Ruotsiin ja jätetty muut oman onnensa nojaan. Sinne oli lastattu omaisuus ja vastaava. Kun sota ei ollutkaan ohi hetkessä, nämä purkivat veneensä vähin äänin eikä asiasta puhuttu. 

Varmasti oli veneitä valmiina. Mutta mikä logiikka oli tuossa, että kun sota kesti pitempään, sinne ei lähdettykään? Jos idea oli mennä Ruotsiin turvaan lyhyeksi aikaa niin nehän olisi lähteneet sinne heti eikä vaan pitäneet valmiudessa niitä veneitään?

Tai jos ideana oli suojautua pitkältä sodalta niin miksi eivät lähteneet? Varmaan jotkut yksittäiset lähtikin, mutta useimmat jäivät.

Talvisota.... marraskuun lopusta maaliskuun puoliväliin. Mietipä veneilysäätä.... Suunnittelivat varmaan lähtevänsä esim huhtikuussa.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni veli on merkitty kaatuneeksi taistelussa, mutta kantakortin mukaan hän oli kuollut ihan muualla kuin siellä missä joukko-osastonsa oli tuolloin ollut. Nimittäin sisämaassa sotasairaalassa, jossa hoidettiin psykiatrisia potilaita. Hän oli 19-vuotias ja kesä 1944. Uskoisin, että hän on tappanut itsensä siellä hoidossa, koska mitään pommituksia siellä ei ole ollut. Ehkäpä joku inhimillinen on säälinyt nuorta hermonsa menettänyttä poikaa ja laittaneet sitten taistelussa kaatuneen papereilla kotiseudulle takaisin omaisia säästääkseen. Arkkua ei ollut saanut avata, tämän mummo muisti. 

Tästä tulee mieleen mitä isäni kertoi.

Oli nimittäin joku humalapäissään toikkaroinut pakkasella itsensä kuoliaaksi. Kun piti paperitkin tehdä niin upseeri tuumasi että olisihan tuo noloa omaisille joten pistettiin papereihin että kuoli vihollisen satunnaisen haja-ammunnan seurauksena.