Lue keskustelun säännöt.
Mitä sukulaisenne ovat kertoneet kotirintaman asioista sodan aikana. Itse kuulin paljon ikävästäkin toiminnasta.
12.02.2021 |
Sodan aikaan ajatellaan yleisesti, että puhallettikn yhteen hiileen ja se onkin hyvä asia. Isänikin on sotaveteraani ja teki siellä sodassa parhaansa.
Mutta äitini on kertonut myös sota-ajan nurjista puolista. Esimerkiksi kaikenlaisia huijauksia tapahtui paljon, kun ihmiset halusivat hankkia itsekkäästi ja muiden kustannuksella itselleen enemmän ruokaa ja rahaa. Mutta se oli sitten toisilta pois.
Esimerkki huonosta kohtelusta työpaikalla: isoisäni oli tehtaassa töissä. Kun tuli ilmahälytys ja muualta kaikki juokisvat pommisuojiin, niin tehtaan omistaja oli kieltänyt keskeyttämästä työntekoa heti. Yksi mies lähetettiin tähystämään kadulle ja vasta kun hän näki pommikoneet, sai lopettaa työnteon.
Kommentit (349)
Olen sen verran nuorempaa polvea, että isovanhempani ovat olleet lapsia sotien aikana. Isäni vaari oli vapaussodassa, mutta talvisotaan oli 1891 syntyneenä jo liian vanha. Äidin molemmat vaarit olivat sodassa, toinen taisteluissa ja toinen lentokonemekaanikkona. Isovanhemmat eivät koskaan ole näitä halunneet muistella. Äidin isä on joskus toimitellut jotain ja muistaisi varmaan vieläkin, mutta muistisairaus vie. Enää ei voi kysellä vanhoista, ettei kiihdy enempää kun kaipaa muutenkin ihan tarpeeksi "kotiin" (oletettavasti lapsuudenkotiin). Joskus aiemmin hän toimitteli venäläisistä sotavangeista, joita heidänkin kotonaan oli. Yksi oli tehnyt paapalle puusta vedettävän kuorma-auton, joka on vieläkin tallella ja ehjä. Vankeja oli heillä kohdeltu hyvin ja heidän kohtalonsa palauttamisen jälkeen saatettiin arvata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummoni asui Rovaniemen maalaiskunnassa, jossa oli jatkosodan aikaan suuri määrä saksalaisia sotilaita. Nuoria naisia katosi jäljettömiin. Busseja ei kulkenut ja hevosetkin oli suurimmaksi osaksi otettu armeijan käyttöön. Naiset kulkivat polkupyörällä 20 km maalaiskylästä kaupunkiin. Kerran kylän opettajatar oli pyörällä matkalla Rovaniemelle, kun hän havaitsi etempää tien poikki viritetyn köyden. Mitään miettimättä nainen käänsi pyörän ympäri ja lähti ajamaan tulosuuntaansa. Metsästä tielle juoksi joukko asepukuisia saksalaisia. Naapurin tyttö katosi ja hänen jäänteensä löytyivät metsästä vasta seuraavana kesänä. Näistä ei silloin puhuttu, kuten ei seksuaalirikoksista sodissa sen jälkeenkään.
En voi kiistää, mutta aika epäuskottavalta kyllä tuntuu tämä. Saksalaisilla oli oikeasti todella tiukka kuri. Heidän toimintansa itärintamalla miehitetyillä alueilla oli alle kaiken arvostelun, mutta liittolaismaissa tai edes länsirintamalla miehitetyissä maissa tuollaista sikailua ei käsittääkseni tapahtunut, vaan sotilaansa oli hyvin kurissa ja nuhteessa.
Nojaa. Polttivat lopuksi koko Rovaniemen, että eipä siinä kadonneet naiset ole muuta kuin yksi palanen palapelissä, jos siis tekojen perusteella pitää arvioida. Tämä nk. Lapin sota on yksi niitä episodeja, joista ei paljoa puhuta.
Ymmärrettävää tietty, kun halutaan pitää yllä harmonisia suhteita Saksaan. Taitaapa Suomi olla jopa ainut taho, joka ei ole tuosta sodasta vaatinut korvauksia. Muut maat ovat kylläkin vaatineet Saksan tihutöistä toisessa maailmansodassa.
Välirauhan aikana kuulemma koettiin eräänlainen sosiaalinen murros, kun talvisodasta henkiin jääneet kylän miehet palasivat kotikyläänsä ja oli nähty kuka on kuka tosipaikassa. Tai miehet ja miehet, monet talvisodan reserviläiset olivat siinä 22-28 vuotiaita nuorukaisia, eli juuri aikuisuuteen päässeitä. Joka tapauksessa talvisodan aikaan oli sellainen periaate että kylän miehistä muodostettiin oma porukkansa, joka meni taisteluun yhdessä. Siellä sitten usein paljastui miten keisarilla ei ole vaatteita, kun se kylän suuromistajan poika löytyi ulosteet housuissa tärisemästä poterosta ja joku renkipoika osoittautui hullunrohkeaksi taistelijaksi. Nämä asiat muistettiin vielä pitkään sodan jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mummini kertoi, kuinka ilahtui, kun äitini löysi kaupan lattialta jonkun pudottaman sokerikortin.
Vaarini 97 vuotta ei sota-ajasta mielellään mitään puhu. Mummi lähetettiin jossain vaiheessa Ruotsiin. Sitä ennen mummin äiti oli tehnyt sellaisen tempauksen, että lukitsi omat lapset kaappiin ja lähti pelastamaan jonkun toisen poliitikon lapsia (mummin äiti oli politiikko) kun tuli ilmahyökkäys. Ilmeisesti tämän poliitikon lapset olivat yksin kotona tms ja asuivat lähellä. Mummi ei koskaan suostu käyttämään hissejä tai mene muutenkaan ahtaisiin tiloihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaarini oli puhunut enolleni joskus, että kun he olivat perääntymässä Karjalasta 1944, vaari sai ilmeisesti punataudin (?) ja voimat loppuivat täysin jollakin suomarssilla kun venäläiset oli kintereillä. Vaari oli sanonut muille, että jättäkää tähän, en pysty enää, jatkakaa matkaanne ja pelastakaa itsenne. Mutta silloin oli joku todella riuska alikersantti sanonut että "perkele ketään ei jätetä", napannut vaarin olkapäilleen ja sitten mentiin. Ja niin vaari pelastui JSP:lle ja siitä edelleen sairaalaan, jossa oli kuolemankielissä tuon taudin vuoksi kuukauden. Mutta pelastui. Eno kertoi että tämä oli asia, joka oli ainoan kerran saanut vaarin silmiin kosteutta ohimennen kun oli siitä pojalleen kertonut. Tuon alikersantin ansiosta minäkin kirjoitan tätä viestiä tänne 29.11 2022 klo 22.50. Kiitos vaan minunkin puolestani, kuka olitkaan sinä tuntematon riuska alikersantti.
Mummoni veli on merkitty kaatuneeksi taistelussa, mutta kantakortin mukaan hän oli kuollut ihan muualla kuin siellä missä joukko-osastonsa oli tuolloin ollut. Nimittäin sisämaassa sotasairaalassa, jossa hoidettiin psykiatrisia potilaita. Hän oli 19-vuotias ja kesä 1944. Uskoisin, että hän on tappanut itsensä siellä hoidossa, koska mitään pommituksia siellä ei ole ollut. Ehkäpä joku inhimillinen on säälinyt nuorta hermonsa menettänyttä poikaa ja laittaneet sitten taistelussa kaatuneen papereilla kotiseudulle takaisin omaisia säästääkseen. Arkkua ei ollut saanut avata, tämän mummo muisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isopappani on haavoittunut omien toimesta. Palasi varoittamaan komppaniaansa ja häntä luultiin karkuriksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isomummo kertoi venäläisistä sotavangeista. Vankeja tuotiin työhön perunapellolle perunan nostoon. Olivat olleet niin nälkäisiä että söivät raakoja multaisia perunoita. Yksi perunansyöjä ammuttiin vartijan toimesta. Eivät muut vangit enää uskaltaneet perunaa syödä. Vankien kohtelu oli isomummon mukaan julmaa muutenkin , hänen äitinsä oli salaa vienut vankileirin aidanraosta leipää ja kananmunia vangeille.
Näissä oli varmaan vaihtelua. Isoäitini asui sodan aikaan maalla ja siellä oli yksi venäläinen sotavanki maataloushommissa. Hän oli rauhallinen ja ystävällinen, hänestä pidettiin eikä koettu vihollisena. Vartiointiakaan ei järjestetty oikeastaan mitenkään. Hän teki hommia vanhojen ukkojen kanssa ja oli kova työmies. Kun sota loppui, hän oli alkanut itkemään kun ei halunnut takaisin Neuvostoliittoon. Merkittävää oli, että koko kyläyhteisö oli pahoillaan miehen puolesta ja ilmeisesti hänen salakuljettamistaan Ruotsiin jopa suunniteltiin, mutta eihän se ollut mahdollista. Sinne Venäjälle hän sitten hävisi vankien vaihdossa.
Täsmälleen saman jutun kertoivat omatkin vanhempani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Desanteilla peloteltiin maaseudun lapsia. Että jos desantti ottaa kiinni, niin se tekee venäläisestä sodankäyntitavasta edelleen tuttuja asioita.
Vierailija kirjoitti:
Jos haluat urakalla tutustua ikäviin asioihin kotirintamalla, niin lueskele Karjalan ja Petsamon evakoiden kohtelusta heidän joutuessaan jättämään kotinsa sekä muuttaessaan vieraille paikkakunnille. Kysy äidiltäsi, mitä mieltä hän oli silloisista tulijoista ja "omituista" murretta puhuvista ihmisistä?
Mitä tulee isoisäsi huonoon kohteluun ilmahälytyksien aikaan, niin aikaa myöten ihmiset myös tottuivat niihin. Osa ei lähtenyt enää yhtään mihinkään osatessaan katsoa taivaalta, mihin suuntaan pommikoneet menivät. Tiedän vastaavia tarinoita omalta isältäni, joka kavereittensa kanssa katseli miten Hkiä pommitettiin. Se oli pelottavan jännää, sillä koneet eivät tulleet heidän kotipaikkansa päälle.
Maaaseutu kukoisti mustan pörssin ansioista ja kuka tahansa kynnelle kykenevä kaupunkilainen osti kyllä pimeästi ruokaa, sillä säännöstelyn vuoksi ei olisi kukaan pärjännyt ihan sillä ravinnolla pelkästään ja mitä virallisesti sai kaupoista ostaa. Ikävä kyllä kaikilla ei suhteita ollut ja kateutta varmasti riitti, jos naapurissa kärysi sianrasva ja itse rouskuttelee nahistunutta lanttua.
Sota-ajan kotirintamaelämää on kyllä romantisoitu, mutta suurin osa myös pyrki pärjäämään porukassa. MOnelle se oli myös oman elämänsä pelastamista, jolloin huomio ei keskity muiden hyvinvointiin ja pelastamiseen. Kuten voit evakkotarinoista lukea, ettei se nyt kauheasti nostattanut solidaarisuutta jos viholliskoneet ampuvat evakkoja matkallaan. Joko tulee ammutuksi auttaessaan muita tai koettaa pelastaa itsensä. Siinä ei pitkään neuvoteltu.
Anni Polva on tästä kirjoittanut ja epäili olevansa ainoa, joka onnistui elämään koko sodan ajan pelkillä virallisilla annoksilla.
Oma kotiväkeni asui maalla ja kerrottavaa oli enemmän evakoista, sekä talvisodan aikana meille paenneista ja omasta evakkomatkasta sitten Lapin sodan aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isomummo kertoi venäläisistä sotavangeista. Vankeja tuotiin työhön perunapellolle perunan nostoon. Olivat olleet niin nälkäisiä että söivät raakoja multaisia perunoita. Yksi perunansyöjä ammuttiin vartijan toimesta. Eivät muut vangit enää uskaltaneet perunaa syödä. Vankien kohtelu oli isomummon mukaan julmaa muutenkin , hänen äitinsä oli salaa vienut vankileirin aidanraosta leipää ja kananmunia vangeille.
Näissä oli varmaan vaihtelua. Isoäitini asui sodan aikaan maalla ja siellä oli yksi venäläinen sotavanki maataloushommissa. Hän oli rauhallinen ja ystävällinen, hänestä pidettiin eikä koettu vihollisena. Vartiointiakaan ei järjestetty oikeastaan mitenkään. Hän teki hommia vanhojen ukkojen kanssa ja oli kova työmies. Kun sota loppui, hän oli alkanut itkemään kun ei halunnut takaisin Neuvostoliittoon. Merkittävää oli, että koko kyläyhteisö oli pahoillaan miehen puolesta ja ilmeisesti hänen salakuljettamistaan Ruotsiin jopa suunniteltiin, mutta eihän se ollut mahdollista. Sinne Venäjälle hän sitten hävisi vankien vaihdossa.
Täsmälleen saman jutun kertoivat omatkin vanhempani.
Myös minun mummolassa on kerrottu "tuolla ne sotavangit nukkuivat", eli erittäin lämpimässä paikassa jossakin muurin takana. Muuta ei sitten koskaan kerrottu,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isomummo kertoi venäläisistä sotavangeista. Vankeja tuotiin työhön perunapellolle perunan nostoon. Olivat olleet niin nälkäisiä että söivät raakoja multaisia perunoita. Yksi perunansyöjä ammuttiin vartijan toimesta. Eivät muut vangit enää uskaltaneet perunaa syödä. Vankien kohtelu oli isomummon mukaan julmaa muutenkin , hänen äitinsä oli salaa vienut vankileirin aidanraosta leipää ja kananmunia vangeille.
Näissä oli varmaan vaihtelua. Isoäitini asui sodan aikaan maalla ja siellä oli yksi venäläinen sotavanki maataloushommissa. Hän oli rauhallinen ja ystävällinen, hänestä pidettiin eikä koettu vihollisena. Vartiointiakaan ei järjestetty oikeastaan mitenkään. Hän teki hommia vanhojen ukkojen kanssa ja oli kova työmies. Kun sota loppui, hän oli alkanut itkemään kun ei halunnut takaisin Neuvostoliittoon. Merkittävää oli, että koko kyläyhteisö oli pahoillaan miehen puolesta ja ilmeisesti hänen salakuljettamistaan Ruotsiin jopa suunniteltiin, mutta eihän se ollut mahdollista. Sinne Venäjälle hän sitten hävisi vankien vaihdossa.
Sotavangit teloitettiin kun takaisin Neuvostoliittoon menivät. Stalinin mielestä olivat pettureita. Ehkä mies tiesi sen, kyllähän jutut liikkuivat.
Venäläisvangin kanssa oli ollut sutinaakin ja lapsi tuloksena. Siitä ei koskaan puhuttu, vaikka se tiedettiin.
Jonkun suvussa lähti neito saksalaisen matkaan, eikä neidosta sen koommin enää puhuttu, vaan vaiettiin suvun kipeänä ja nolona salaisuutena.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka vanhat vanhemmat ap:lla on, jos ovat sodassa olleet jo aikuisia?
Isähän nyt voi olla ihan vaikka 60 v lapsen tekohetkellä. Mietin kyllä tota samaa.
Vierailija kirjoitti:
Lapissa syntyi paljon saksalaissotilaiden lapsia.
Mun isoisä oli saksalainen ja tapasin hänet yhden kerran vuonna 1992.
Oli tosi hyvä ja liikuttava kohtaaminen.
Hän kuoli n. kolme kuukautta tapaamisemme jälkeen.
Nytkö pitäs hävetä?
Ei tartte todellakaan.
Mieheni isä, syntynyt Rovaniemellä 41, ei tiedä mitään isästään. Oma äitinsä ei koskaan kertonut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapissa syntyi paljon saksalaissotilaiden lapsia.
Mun isoisä oli saksalainen ja tapasin hänet yhden kerran vuonna 1992.
Oli tosi hyvä ja liikuttava kohtaaminen.
Hän kuoli n. kolme kuukautta tapaamisemme jälkeen.
Nytkö pitäs hävetä?
Ei tartte todellakaan.
Mieheni isä, syntynyt Rovaniemellä 41, ei tiedä mitään isästään. Oma äitinsä ei koskaan kertonut.
On syntynyt 42, korjaus.
Riippuvaisista tehtiin lainsäädännöllä rikollisia. Muuten näille olisi voitu jakaa näiden kaipaamat annokset. Olisivat pysyneet kiinni normaalielämässä.