Mitä sukulaisenne ovat kertoneet kotirintaman asioista sodan aikana. Itse kuulin paljon ikävästäkin toiminnasta.

Vierailija kirjoitti:

Mummoni oli nuori naimaton nainen sodan aikana. Hän toimi ilmantorjuntalottana. Lotille oli jaettu aseet. Mummon mukaan asetta ei tarvittu vihollisten takia vaan varsinkin erään paikallisen isännän takia, joka yritti päästä yön turvin lotan kimppuun.

Lotille ei jaettu aseita. Tämä on fakta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Venäläisvangin kanssa oli ollut sutinaakin ja lapsi tuloksena. Siitä ei koskaan puhuttu, vaikka se tiedettiin.

Jonkun suvussa lähti neito saksalaisen matkaan, eikä neidosta sen koommin enää puhuttu, vaan vaiettiin suvun kipeänä ja nolona salaisuutena.

Näitä saksalaisten matkaan lähteneitä naisiahan oli paljon, eikä heistä monelle käynyt hyvin. Muutaman jutun heidän kohtaloistaan olen lukenut. Häpeähän se oli tietysti ja harva heistä palasi takaisin.

Ihastuminen ja rakastuminen on tyypillistä silloin kun tarvitsee tukea ja turvaa. Ja häpeän aiheutti muut ihmiset. Heidän ahdasmielinen suhtautuminen.

Tietenkin, eihän se mikään ihme ollut että suhteita syntyi. Kylän omat pojat poissa ja moni kuollutkin, ja alkuunhan saksalaiset oli samalla puolella. Eikä kaikki rakkauden takia lähteneet vaan töitten, saksalaiset tarjosi ihan hyväpalkkaista työtä naisille. Tilanne kääntyi lopulta aika nopeasti siihen että saksalaiset olikin vihollisia, eikä monikaan maaseudun tyttö varmasti tiennyt maailmanpolitiikasta niin paljon, että olisi tiennyt mihin lähtee jos lähti saksalaisten matkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut jostain, että viralliset ruoka-annokset siviileille oli laskettu tahallaan niin pieniksi että oli pakko kaikkien osta mustasta pörssistä.

Maalaiset pkmittivät ja huijasivat valtavasti. Tienasivat sillä.

Mummoni ei ymmärtänyt puukenkämuotia 70-luvulla. Sota-aikaan ei ollut materiaaleja ja kengät joututtiin tekemään puusta ja paperista.

Varmasti huijattiinkin mutta helppoa se ei ollut. Kansanhuoltolautakunta piti kirjaa elukoista kuten EU nykyään. Jos kana kuoli, siitä piti raportoida ltk:lle. Hyvähän se tietysti oli.

Luin joitain että kevättalvella -42 oli ruoka niin vähissä että siemenviljaa ja perunoita piti jemmata piiloon että oli jotain kylvettäväksi seuraavaa talvea ajatellen. Moni ymmärtääkin mitä tarkoittaa siemenviljan syöminen, siinä on loppu lähellä. Jotain taidettiin Saksasta jossain kohtaa sitten saada sentään.

Lanttutalvena muisteli eräs vuonna 1921 syntynyt nainen tuota kevättalvea 1942. Muuta ei ollut kuin lanttuja ja nekin usein pilaantuneita. Tämä nainen ei sen koommin elämässään syönyt enää lanttua missään muodossa.

[/quote] Anni Polva on tästä kirjoittanut ja epäili olevansa ainoa, joka onnistui elämään koko sodan ajan pelkillä virallisilla annoksilla.&nbsp [/quote]

Viisasten kerhon herra X eli Antero Manninen tiettävästi hänkin kieltäytyi mustan pörssin tuotteista vaikka riittämätön ravinto vahingoittikin hänen terveyttään.

Suonenjoelle (ja varmaan muuallekin) tuli amerikasta avustuspaketteja 1940 alussa talvisodan aikaan. Ruustinna ja kirkkoherra poimivat parhaat vaatteet ja kengät päältä, antoivat sukulaisilleen ja myivät osan.

Vierailija kirjoitti:

Sotavangit yrittivät aina karata siinä vaiheessa kun olisi pitänyt takaisin isänmaahan lähteä.

Niin yrittivät, koska tiesivät, että heitä odotti petturuudesta joko teloitus suoraan tai karkoitus Siperiaan.

Ja toiset viihtyivöt niin hyvin, että saivat lapsen suomalaisen naisen kanssa. Joissakin suvuissa tämä on ollut tiukasti varjeltu salaisuus, vasta viime vuosina kun sukututkimus on yleistynyt nämä tapaukset ovat tulleet esiin. Nämä silloin syntyneet lapset ovat nykyisin noin 80-vuotiaita.

Oma sukulainen oli SS ja ei paljoa kertonut... muutakuin miten vihasi venäläisiä

Mummo totesi ainoastaan, että "sota on hirveä asia". Piste.

Uskon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sodassakin eniten kuolee rivimiehiä.

Luonnollisesti näin, kun heitä on eniten. En tosin tiedä, missä tehtävässä olevia kuolee suhteessa eniten?

Suhteessa eniten kuolee upseereja.

Talvisodassa 1939 - 1940 kuoli niin paljon upseereja, että siksi välirauhan aikana jörjestettiin muutama kadettikurssi, jotka olivat normaalia lyhyempiä. Nämä miehet ehtivöt sitten valmistua kadettikoulusta ennenkuin jatkosota syttyi 25.6.1941.

Vierailija kirjoitti:

Täällä onkin tullut jo esille muutamia ikäviä faktoja kuten nyt vaikkapa esimerkiksi tuo karjalaisten syrjiminen ja suoranainen viha heitä kohtaan sekä huonojen sotamiesten lähettäminen varmaan kuolemaan. Yksi mistä ei hirveästi ole puhuttu, on että sotainvalidit saivat myös paskaa niskaan jo sodan aikana. Tämä siitä syystä, että esimerkiksi sokeutunut tai jalaton nuorukainen ei kyennyt elättämään kunnolla itseään, tai näin saatettiin käsittää. Vanhojen suomalaisten perinteiden mukaisesti tällaista yksilöä alettiin sitten haukkumaan, arvostelemaan ja joskus syrjimäänkin, koska hänet katsottiin holhokiksi. Joka tapauksessa pahasti invalidisoitunut sysättiin täysin perheen hoidettavaksi, jotka hekin sitten saattoivat raivota tälle onnettomalle. Eräässä haastattelussa yksi pahasti mm kasvoihinsa haavoittunut mies kertoi, miten ensimmäinen reaktio kotiin palattua oli ollut suora huutaminen, että helvettiäkö tuommoisen piti edes eloon jäädä kun on tuollainen vaivainen. Sotainvalideille toki oli tukimuotojakin, mutta ne oli enemmän kaupungeissa ja syvällä maalla, jossa elämä oli taistelua joka päiväisestä leivästä, invalidi katsottiin lähinnä rasitteeksi. 

Tästä sotainvalidien huonosta kohtelusta sodan jälkeen pitäisi enemmän puhua. Miten surullista on ollut joutua kokemaan tuollaista, kun on ensin joutunut sotimaan ja sitten loppuelämänsä kärsii haavoittumisestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan näitä. Vanha totuus on, että alhaalla uhrataan kaikki, huipulla ei paljoakaan. Esimerkiksi talvisodan aattona monilla varakkaammilla (pääasiassa suomenruotsalaisilla) tyypeillä oli veneet valmiina Turun suunnalla, millä olisi sitten menty Ruotsiin ja jätetty muut oman onnensa nojaan. Sinne oli lastattu omaisuus ja vastaava. Kun sota ei ollutkaan ohi hetkessä, nämä purkivat veneensä vähin äänin eikä asiasta puhuttu. 

Varmasti oli veneitä valmiina. Mutta mikä logiikka oli tuossa, että kun sota kesti pitempään, sinne ei lähdettykään? Jos idea oli mennä Ruotsiin turvaan lyhyeksi aikaa niin nehän olisi lähteneet sinne heti eikä vaan pitäneet valmiudessa niitä veneitään?

Tai jos ideana oli suojautua pitkältä sodalta niin miksi eivät lähteneet? Varmaan jotkut yksittäiset lähtikin, mutta useimmat jäivät.

Eiköhän se lähtö tyssännyt siihen, ettei sota edennyt sinne Länsi-Suomeen saakka? Eli lähtö olisi ollut turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapissa syntyi  paljon saksalaissotilaiden lapsia.

Mun isoisä oli saksalainen ja tapasin hänet yhden kerran vuonna 1992.

Oli tosi hyvä ja liikuttava kohtaaminen.

Hän kuoli n. kolme kuukautta tapaamisemme jälkeen.

Nytkö pitäs hävetä?

Ei tartte todellakaan.

Mieheni isä, syntynyt Rovaniemellä 41, ei tiedä mitään isästään. Oma äitinsä ei koskaan kertonut.

Tässäkään ei tapahtunut mitään muuta väärää, äitin salailu. Lapsen olisi kuulunut tietää isänsä.

Toisten isovanhempieni hääkuvassa on nuori sotilas ja lotta uniformuissaan. Ukki lähti vapaaehtoisena kohti rintamaa jo 17-vuotiaana. Myöhemmin hän päätyi kaukopartiomieheksi, toisin sanoen linjan "väärälle" puolelle suuntautuivat reissut. Ukki pääsi periaatteessa vähällä, ei tietääkseni loukkaantunut, mutta rintamalla sairastettu keuhkokuume teki hänestä lopulta invalidin, kun toinen keuhko painui kasaan. Mummo ehti olla ainakin ilmatorjuntalottana ja varmaan muissakin tehtävissä. Jotenkin hullua ajatella, että ilman noita aikoja en itsekään tässä istuisi. Isovanhenpani kun tapasivat juuri tuolla, olivat eri puolilta Suomea kotoisin, "ison talon" tyttö ja puoliorpo, vähän oman onnensa nojaan jäänyt nuorukainen.

Ukki ei sodasta juuri halunnut puhua, joskus oli humalassa saattanut jotain avautua lapsilleen. Sen oli joskus sanonut, että väkisin mietti vastapuolen kuollessa, että tuollakin ihmisellä on jossain perhe, mutta pakko ampua, jos haluaa itse pysyä hengissä. Öisin ukki soti ilmeisesti lopun ikänsä. Hän kuoli aika nuorena sairaskohtaukseen, en tiedä olisiko myöhempinä vuosinaan puhunut enemmän. Eipä noita sodan kokeneita silloin osattu tukea ja auttaa, kun he olisivat apua tarvinneet. Monien elämä meni siinä, varsinkin niiden, jotka ehtivät koukuttua pervitiiniin. Isovanhemmat kuitenkin elivät sodan jälkeen ihan ok elämän, ukki rakensi itse talonsa ja perhe-elämä oli seuraavan sukupolven mukaan ihan tavallista.

Mummo muisteli joskus rintama-aikoja, tähystystornissa olemista ja muuta. Hän oli Kainuusta kotoisin, sielläkin suunnalla oli tarvetta lähteä liikkeelle sodan alta. Kotitilasta ei kai ole enää jäljellä kuin kivijalka, jos sitäkään. 

Ä

Vierailija kirjoitti:

Vaarini 97 vuotta ei sota-ajasta mielellään mitään puhu. Mummi lähetettiin jossain vaiheessa Ruotsiin. Sitä ennen mummin äiti oli tehnyt sellaisen tempauksen, että lukitsi omat lapset kaappiin ja lähti pelastamaan jonkun toisen poliitikon lapsia (mummin äiti oli politiikko) kun tuli ilmahyökkäys. Ilmeisesti tämän poliitikon lapset olivat yksin kotona tms ja asuivat lähellä. Mummi ei koskaan suostu käyttämään hissejä tai mene muutenkaan ahtaisiin tiloihin.

Vaarisi 97 vuotta on syntynyt v 1944. Eihän hänellä ole mitään puhuttavaa sodasta, koska on ollut tosi pieni sodan päättyessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapissa syntyi  paljon saksalaissotilaiden lapsia.

Mun isoisä oli saksalainen ja tapasin hänet yhden kerran vuonna 1992.

Oli tosi hyvä ja liikuttava kohtaaminen.

Hän kuoli n. kolme kuukautta tapaamisemme jälkeen.

Nytkö pitäs hävetä?

Ei tartte todellakaan.

Mieheni isä, syntynyt Rovaniemellä 41, ei tiedä mitään isästään. Oma äitinsä ei koskaan kertonut.

Tässäkään ei tapahtunut mitään muuta väärää, äitin salailu. Lapsen olisi kuulunut tietää isänsä.

Olet kyllä aika naiivi. Kai sä nyt ymmärrät ettei tohon aikaan tollasta asiaa voinut kellekään kertoa? Jo se että ei oltu naimisissa ja tehtiin lapsia oli valtava häpeä, saati sit lapsi liiton ulkopuolella.

Onko kenenkään isovanhemmat kertoneet näistä lapin keskitys/sotavankileireistä? Olisin erittäin kiinnostunut meidän suvussamme isovanhemmat vaikeni täysin. Ja olivat jo kuolleet kun asiat alkoivat kiinnostamaan. Olen pohjoisen asukki, joten kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron tarinan minkä isoisäni kertoi Karjalasta. Hän tuli perheensä kanssa Karjalasta evakkona, taisi olla noin 12 vuotias. Koko elämänsä hän muisti sen miten suomalaiset sulkivat ovensa heille, hän muisti sen miten kuului aina ääni kun ovet menivät kiinni ja lukkoon. Se jätti traumat 12 vuotiaalle.

Äitini oli myös evakko. Luin joskus nuorempana evakkojen huonoista kokemuksista ja kysyin asiasta äidiltäni. Äitini tokaisi vain, että ei heitä huonosti kohdeltu, hehän olivat suomalaisia. 

Minun isoisäni muisti asian toisin, hänen perheensä tosin oli venäläisiä. Töitä tekivät kaikki, suomea isoisä puhui täydellisesti ja vanhemmiten alkoi unohtaa venäjän kielen. Hän ei paljoa Karjalasta puhunut. Ryssittelyä ilmeisesti oli paljon. En ymmärrä miksi heitä kohdeltiin niin huonosti sillä olivat hyvinkin sopeutuneita suomalaiseen elämään ja tekivät suomalaisille yrityksille töitä ja tänne heidät on myös haudattu, myös isoisäni vanhemmat jotka eivät suomea puhuneet. Aika oli eri silloin. Mutta niin kohteli Venäjäkin heitä huonosti. Onneksi isoisä perheineen löysi paikkansa eräältä paikkakunnalta lopulta.

Eksän isovanhemmat olivat Karjalan evakoita, joilla epäonnekseen oli venäläinen sukunimi. Nimi oli tosin onneksi muutettavissa ja tällä uudella suomalaisella nimellä perustivat yrityksen, joka toimii vielä tänäkin päivänä. Nykyisen miehen sukua on Kannakselta, asettuivat Turun suunnalle. Jotenkin sydäntä särkevää oli, kun jo pitkälle dementoitunut pappa muisteli rajan taakse jäänyttä lapsuudenkotiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron tarinan minkä isoisäni kertoi Karjalasta. Hän tuli perheensä kanssa Karjalasta evakkona, taisi olla noin 12 vuotias. Koko elämänsä hän muisti sen miten suomalaiset sulkivat ovensa heille, hän muisti sen miten kuului aina ääni kun ovet menivät kiinni ja lukkoon. Se jätti traumat 12 vuotiaalle.

Äitini oli myös evakko. Luin joskus nuorempana evakkojen huonoista kokemuksista ja kysyin asiasta äidiltäni. Äitini tokaisi vain, että ei heitä huonosti kohdeltu, hehän olivat suomalaisia. 

Mun äiti oli myös lapsi sota-aikaan. Ei hänkään puhunut mitään pahaa evakkoajasta. Päinvastoin. Oli helpotus päästä turvallisempaan paikkaan. On kyl mahdollista että ne oli tuttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mökkirannastamme vietiin paljon upseereja ja näiden perheitä sodan jälkeen ruotsiin. Sieltä jatkoivat Amerikkaan ja muualle. Uskon että on muutakin porukkaa kuljetettu. A s e kätköstä, isosta sellaisesta on puhuttu, mutta eivielä löytynyt. Kuljettanutta "kalastajaa" kuulusteltiin, mutta ei koskaan myöntänyt mitään.

Ja osaa heistä jopa korkealta taholta kehoitettiin lähtemään sillä maan uuden suunnan poliittinen johto olisi saanut vielä ikävämpää painostusta idän suunnalta jos olisi tiedetty että tietyt henkilöt oleilivat edelleen maassa.

Liittyykö tämä operaatio Stella Polarikseen, siis siihen, jossa osa Suomen sodanaikaisesta radiotiedusteluväestä ja radiotiedustelulaitteistosta vietiin salaa Ruotsiin sodan päätyttyä.

Tunsin yhden operaatioon osallistuneen, oli syntynyt vuonna 1920 ja kuoli vuonna 2004. Vielä 1970-luvulla operaatiossa mukana olleet puhuivat operaatiosta hyshys-tyyliin.

Osa heistä palasi sittemmin takaisin Suomeen, ja saattaa olla, että osa Ruotsiin siirtyneistä jatkoi myöhemmin Amerikkaan.

Hakusanalla Stella Polaris löytyy operaatiosta runsaasti tietoa, muutama vuosi sitten Yle esitti dokumentin töstä huippusalaisesta projektista.

N 69 v

Vierailija kirjoitti:

Ä

Vierailija kirjoitti:

Vaarini 97 vuotta ei sota-ajasta mielellään mitään puhu. Mummi lähetettiin jossain vaiheessa Ruotsiin. Sitä ennen mummin äiti oli tehnyt sellaisen tempauksen, että lukitsi omat lapset kaappiin ja lähti pelastamaan jonkun toisen poliitikon lapsia (mummin äiti oli politiikko) kun tuli ilmahyökkäys. Ilmeisesti tämän poliitikon lapset olivat yksin kotona tms ja asuivat lähellä. Mummi ei koskaan suostu käyttämään hissejä tai mene muutenkaan ahtaisiin tiloihin.

Vaarisi 97 vuotta on syntynyt v 1944. Eihän hänellä ole mitään puhuttavaa sodasta, koska on ollut tosi pieni sodan päättyessä.

Uppista, mikäli kyseinen vaari on nyt, eli vuonna 2022, 97-vuotias, hän on syntynyt vuonna 1925. Hän on ollut jatkosodan päätyttyä siis 20-vuotias... toisin sanoen ollut mukana jatkosodan loppukahinoissa.