Lue keskustelun säännöt.
Mitä sukulaisenne ovat kertoneet kotirintaman asioista sodan aikana. Itse kuulin paljon ikävästäkin toiminnasta.
12.02.2021 |
Sodan aikaan ajatellaan yleisesti, että puhallettikn yhteen hiileen ja se onkin hyvä asia. Isänikin on sotaveteraani ja teki siellä sodassa parhaansa.
Mutta äitini on kertonut myös sota-ajan nurjista puolista. Esimerkiksi kaikenlaisia huijauksia tapahtui paljon, kun ihmiset halusivat hankkia itsekkäästi ja muiden kustannuksella itselleen enemmän ruokaa ja rahaa. Mutta se oli sitten toisilta pois.
Esimerkki huonosta kohtelusta työpaikalla: isoisäni oli tehtaassa töissä. Kun tuli ilmahälytys ja muualta kaikki juokisvat pommisuojiin, niin tehtaan omistaja oli kieltänyt keskeyttämästä työntekoa heti. Yksi mies lähetettiin tähystämään kadulle ja vasta kun hän näki pommikoneet, sai lopettaa työnteon.
Kommentit (349)
Molemmat mummit ja ukit oli lapsia sodan aikoihin, ukin vanhempi veli oli jatkosodassa rintamalla. Elämästä kotirintamalla ja rintamalla kerrottiin minullekin hyvin todenmukaisesti, vaikka olin lapsi. Yksi minkä muistan, oli se, että molemmat mummit muisti edelleen nälän tunteen ja heille jäi loppuelämäksi se, ettei ruokaa missään nimessä saanut haaskata. Kerran lapsena sanoin ylimielisesti, että onpa pahaa ruokaa, en syö. Mummi sanoi siihen rauhallisesti ja ehkä vähän surumielisesti (muistan tämän aina) että "älä koskaan lapsi rakas jätä ruokaa syömättä. On parempi olla edes jotain ruokaa, kun ei ruokaa ollenkaan". Ukin vanhempi veli oli sitten rintamalla, ja hänestä en paljoa muista, kun hän kuoli ollessani lapsi. Muistan kyllä hänen sanoneen useamman kerran, ettei sodassa ole mitään järkeä - siitä kärsivät kaikki. Myöhemmin olen löytänyt ukin veljen muistelmat/päiväkirjaa, jotka hän on kirjoittanut sodan jälkeen. Hän kirjoitti myös rintamalta tyttöystävälleen, mutta niitä kirjeitä on vaikea lukea, koska niitä on sensuroitu. Muistelmissa veli kertoo, että sotavangeiksi saadut venäläiset olivat huonossa kunnossa ja miettivät, pitäisikö niille antaa jotain syötäväksi. Tähän ei oltu suhtauduttu innolla, koska ruokaa oli muutenkin vähän. Veli kirjoitti, että sota testaa ihmisen luonnetta - nyt pitäisi yhtäkkiä sääliä ja olla ruokkimassa sellaista, joka vasta muutama tunti sitten yritti tappaa sinut. Kirjoitti myös hauskasti muista sotilaista (sellainen "kaveria ei jätetä" asenne tuntui olevan aika ilmiselvä asia) - muutamien kanssa oli ystävä koko loppuelämänsä ajan. Olivat toisinaan pitäneet musiikkiesityksiä yms., jotta olisi ollut edes jotain piristystä. Veli oli kerran tokaissut toiselle sotilaalle ennen hyökkäykseen lähtöä että "kunhan ei kuoltais" johon toinen oli sanonut "ei nyt ehtis, pittäis mennä heinäntekoon tämän jälkeen". Veli selvisi sodasta, mutta näki vielä vanhana miehenäkin painajaisia. Lempeä ja ystävällinen mies oli tosin aina, ja eläinrakas. Talon hevonen oli lähtenyt jatkosotaan yhdessä veljen kanssa, mutta molemmat tulivat kotiin sodan jälkeen, ja tästä on ihana kuvakin otettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkin ketju on tehty keräämään propagandaa venäjälle.
Mummoni oli Karjalan evakko ja päätyi Pohjanmaalle. Häntä kohdeltiin kyllä siellä Pohjanmaalla oikein hyvin, oli siitä kiitollinen koko elämänsä. Mummo käveli lehmien kanssa Karjalasta Pohjanmaalle ja häneltä on jäänyt kalenteri tuosta kävelymatkasta. Enimmäkseen siihen on kirjattu, mitä missäkin syötiin ja millainen oli vastaanotto, jossain oli ollut ikäväkin vastaanotto, mutta pääosin kohtelu oli hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan näitä. Vanha totuus on, että alhaalla uhrataan kaikki, huipulla ei paljoakaan. Esimerkiksi talvisodan aattona monilla varakkaammilla (pääasiassa suomenruotsalaisilla) tyypeillä oli veneet valmiina Turun suunnalla, millä olisi sitten menty Ruotsiin ja jätetty muut oman onnensa nojaan. Sinne oli lastattu omaisuus ja vastaava. Kun sota ei ollutkaan ohi hetkessä, nämä purkivat veneensä vähin äänin eikä asiasta puhuttu.
Varmasti oli veneitä valmiina. Mutta mikä logiikka oli tuossa, että kun sota kesti pitempään, sinne ei lähdettykään? Jos idea oli mennä Ruotsiin turvaan lyhyeksi aikaa niin nehän olisi lähteneet sinne heti eikä vaan pitäneet valmiudessa niitä veneitään?
Tai jos ideana oli suojautua pitkältä sodalta niin miksi eivät lähteneet? Varmaan jotkut yksittäiset lähtikin, mutta useimmat jäivät.
No oisko se, että jos olisi alkanut näyttää sille, että Suomi on hetkessä vallattu, olisivat lähteneet. Mutta kun niin ei käynytkään niin jäivät.
Vierailija kirjoitti:
Venäläisvangin kanssa oli ollut sutinaakin ja lapsi tuloksena. Siitä ei koskaan puhuttu, vaikka se tiedettiin.
Jonkun suvussa lähti neito saksalaisen matkaan, eikä neidosta sen koommin enää puhuttu, vaan vaiettiin suvun kipeänä ja nolona salaisuutena.
Näitä saksalaisten matkaan lähteneitä naisiahan oli paljon, eikä heistä monelle käynyt hyvin. Muutaman jutun heidän kohtaloistaan olen lukenut. Häpeähän se oli tietysti ja harva heistä palasi takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Venäläisvangin kanssa oli ollut sutinaakin ja lapsi tuloksena. Siitä ei koskaan puhuttu, vaikka se tiedettiin.
Jonkun suvussa lähti neito saksalaisen matkaan, eikä neidosta sen koommin enää puhuttu, vaan vaiettiin suvun kipeänä ja nolona salaisuutena.Näitä saksalaisten matkaan lähteneitä naisiahan oli paljon, eikä heistä monelle käynyt hyvin. Muutaman jutun heidän kohtaloistaan olen lukenut. Häpeähän se oli tietysti ja harva heistä palasi takaisin.
Tämähän on pötyä, etteivät palanneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos haluat urakalla tutustua ikäviin asioihin kotirintamalla, niin lueskele Karjalan ja Petsamon evakoiden kohtelusta heidän joutuessaan jättämään kotinsa sekä muuttaessaan vieraille paikkakunnille. Kysy äidiltäsi, mitä mieltä hän oli silloisista tulijoista ja "omituista" murretta puhuvista ihmisistä?
Mitä tulee isoisäsi huonoon kohteluun ilmahälytyksien aikaan, niin aikaa myöten ihmiset myös tottuivat niihin. Osa ei lähtenyt enää yhtään mihinkään osatessaan katsoa taivaalta, mihin suuntaan pommikoneet menivät. Tiedän vastaavia tarinoita omalta isältäni, joka kavereittensa kanssa katseli miten Hkiä pommitettiin. Se oli pelottavan jännää, sillä koneet eivät tulleet heidän kotipaikkansa päälle.
Maaaseutu kukoisti mustan pörssin ansioista ja kuka tahansa kynnelle kykenevä kaupunkilainen osti kyllä pimeästi ruokaa, sillä säännöstelyn vuoksi ei olisi kukaan pärjännyt ihan sillä ravinnolla pelkästään ja mitä virallisesti sai kaupoista ostaa. Ikävä kyllä kaikilla ei suhteita ollut ja kateutta varmasti riitti, jos naapurissa kärysi sianrasva ja itse rouskuttelee nahistunutta lanttua.
Sota-ajan kotirintamaelämää on kyllä romantisoitu, mutta suurin osa myös pyrki pärjäämään porukassa. MOnelle se oli myös oman elämänsä pelastamista, jolloin huomio ei keskity muiden hyvinvointiin ja pelastamiseen. Kuten voit evakkotarinoista lukea, ettei se nyt kauheasti nostattanut solidaarisuutta jos viholliskoneet ampuvat evakkoja matkallaan. Joko tulee ammutuksi auttaessaan muita tai koettaa pelastaa itsensä. Siinä ei pitkään neuvoteltu.
Isoäitini asui sodan aikaan siskonsa kanssa Helsingissä ja muisti hyvin suurpommitukset. Hauskana lisänä oli vielä sellainen, että isoäidin veli oli tullut lomalle siskojensa luo ja heti kun oli päässyt sisälle, alkoi ilmahälytyspillit soimaan. Siskot oli siinä huutaneet, että nyt kiireellä pommisuojaan, mutta tämä veli oli vaan istunut rauhallisesti tuoliin, ottanut saappaat jalastaan ja ilmoittanut, että hän ei todellakaan jaksa lähteä kyykkimään minnekään pommisuojaan kun saa sitä rintamalla tarpeeksi tehdä. Ja niin kävi, että molemmat talot ympärillä saivat osumia, osin sortuikin, mutta tämä veli oli istunut pommituksen jälkeen siinä samassa keinutuolissa vahingoittumatta ja ihan rauhallisena. Pommisuojasta palanneet siskot olivat sitten alkaneet tehdä veljelle ruokaa ja niin jatkui kotirintaman arki.
Etelä-suomalaisessa kaupungissa oli sodan aikana useita ilmahälytyksiä, ja väestönsuojelu ohjaili ihmisiä maahan kaivettuun kellariin pommeilta suojaan. Kerran sattui niin, että kaksi noin 10-vuotiasta poikaa ei mennytkään muiden mukana tähän suojaan, vaikka heitä sinne käskettiin. Pojat juoksivat jonnekin omiin piiloihinsa, ja melkein heti sen jälkeen lentopommi osui siihen kellariin tappaen kaikki siellä olleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote] Olen jo kysynyt. Äitini perheen pieneen omakotitaloon pakkoasutettiin yläkertaan peräkkäin 2 evakkoperhettä. Tampereella. Ei ollut mikään mukava asia. Oli tietty pakko antaa saunakin käyttää ja huussia.
Eli kotiin työntyi ventovieras perhe.
Toivat kaiken kukkuraksi mukanaan lutikat. Niitä sitten alettiin myrkyttää.
Mutta evakoille oltiin ystävällisiä. Talo on meillä edelleen ja tulivat sinne kerran muistelemaan.[/quote]
Lutikoita. Heh-heh.
Niitä sä voit saada tänä päivänäkin vaikka New Yorkista laatuhotellista palaavalta vieraaltasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isomummo kertoi venäläisistä sotavangeista. Vankeja tuotiin työhön perunapellolle perunan nostoon. Olivat olleet niin nälkäisiä että söivät raakoja multaisia perunoita. Yksi perunansyöjä ammuttiin vartijan toimesta. Eivät muut vangit enää uskaltaneet perunaa syödä. Vankien kohtelu oli isomummon mukaan julmaa muutenkin , hänen äitinsä oli salaa vienut vankileirin aidanraosta leipää ja kananmunia vangeille.
Näissä oli varmaan vaihtelua. Isoäitini asui sodan aikaan maalla ja siellä oli yksi venäläinen sotavanki maataloushommissa. Hän oli rauhallinen ja ystävällinen, hänestä pidettiin eikä koettu vihollisena. Vartiointiakaan ei järjestetty oikeastaan mitenkään. Hän teki hommia vanhojen ukkojen kanssa ja oli kova työmies. Kun sota loppui, hän oli alkanut itkemään kun ei halunnut takaisin Neuvostoliittoon. Merkittävää oli, että koko kyläyhteisö oli pahoillaan miehen puolesta ja ilmeisesti hänen salakuljettamistaan Ruotsiin jopa suunniteltiin, mutta eihän se ollut mahdollista. Sinne Venäjälle hän sitten hävisi vankien vaihdossa.
Samanlaisen tarinan olen kuullut. Vanki tiesi, että saa kotimaassa rangaistuksen, koska on jäänyt( jättäytynyt?) vangiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen jo kysynyt. Äitini perheen pieneen omakotitaloon pakkoasutettiin yläkertaan peräkkäin 2 evakkoperhettä. Tampereella. Ei ollut mikään mukava asia. Oli tietty pakko antaa saunakin käyttää ja huussia.
Eli kotiin työntyi ventovieras perhe.
Toivat kaiken kukkuraksi mukanaan lutikat. Niitä sitten alettiin myrkyttää.
Mutta evakoille oltiin ystävällisiä. Talo on meillä edelleen ja tulivat sinne kerran muistelemaan.
Lutikoita. Heh-heh.
Niitä sä voit saada tänä päivänäkin vaikka New Yorkista laatuhotellista palaavalta vieraaltasi.
No mitä tuo asia tähän ketjuun kuuluu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Venäläisvangin kanssa oli ollut sutinaakin ja lapsi tuloksena. Siitä ei koskaan puhuttu, vaikka se tiedettiin.
Jonkun suvussa lähti neito saksalaisen matkaan, eikä neidosta sen koommin enää puhuttu, vaan vaiettiin suvun kipeänä ja nolona salaisuutena.Näitä saksalaisten matkaan lähteneitä naisiahan oli paljon, eikä heistä monelle käynyt hyvin. Muutaman jutun heidän kohtaloistaan olen lukenut. Häpeähän se oli tietysti ja harva heistä palasi takaisin.
Ihastuminen ja rakastuminen on tyypillistä silloin kun tarvitsee tukea ja turvaa. Ja häpeän aiheutti muut ihmiset. Heidän ahdasmielinen suhtautuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote] Isoäitini asui sodan aikaan maalla ja siellä oli yksi venäläinen sotavanki maataloushommissa. Hän oli rauhallinen ja ystävällinen, hänestä pidettiin eikä koettu vihollisena. Vartiointiakaan ei järjestetty oikeastaan mitenkään. Hän teki hommia vanhojen ukkojen kanssa ja oli kova työmies. Kun sota loppui, hän oli alkanut itkemään kun ei halunnut takaisin Neuvostoliittoon. Merkittävää oli, että koko kyläyhteisö oli pahoillaan miehen puolesta ja ilmeisesti hänen salakuljettamistaan Ruotsiin jopa suunniteltiin, mutta eihän se ollut mahdollista. Sinne Venäjälle hän sitten hävisi vankien vaihdossa.[/quote]
Noin oli varmaan monen maataloustöissä olleen osalta.
Eräs Ukrainassa vientityössä ollut kertoi että olleensa hotellissa hän pyynnöstä sai lisäpalvelua ja hotellipalvelija kieltäytyi maksusta. Kysyessään syytä maksusta kieltäytymiseen hotellipalvelijanainen kertoi syyksi että hänen miessukulaisensa oli ollut Suomessa sotavankina ja oli kertonut että Suomessa oli paremmat oltavat vankina kuin Neuvostoliitossa vapaana.
Vierailija kirjoitti:
Minun mummini oli lääkintälottana jatkosodan ajan. Hän oli ison ja vauraan talon tyttö, joka joutui antamaan oman hevosensa sotaväelle. Aina kun kenttäsairaala vaihtoi paikkaa tai mummi oli menossa jonnekin, hän toivoi että näkisi hevosensa.
Mummi kertoi, että kun katseli hevosia, ajatukset ei koko ajan liikkuneet tapahtuneissa. Ei tarvinnut muistella, miten kantoi miehen amputoitua jalkaa vajan takana olevaan nuotioon. Ei tarvinnut tuntea kuoleman hajua nenässään, tai kuulla itkua ja vaikerrusta. Mummi kertoi, että hänen lapsuudessaan miesten piti olla vahvoja. Kun he sitten kenttäsairaalassa itkivät äitiä, se oli ensin iso järkytys. Mutta sitten työ vei mennessään.
Mummi on kauan sitten jo kuollut, ja minulla on jäljellä vain lottapuku ja kaksi vanhaa valokuva-albumia. Voi mummi <3 Minä lapsena vaatimalla vaadin, että hän kertoisi sodasta. Ja hän kertoi. Istuttiin saunan lauteilla, tuoksui koivuvihta ja nokkoshampoo, ja mummi kertoi. Minä istuin hiljaa ja kuuntelin. Siitä varmaan sain historian tutkimuksen kipinän. Mummin tarinoita ja muistoa vaalin sydämessäni, ja varmaan pitäisi ne kirjoittaa ylös johonkin.
Kirjoita ihmeessä ne mummin tarinat ennen kuin niistä yksityiskohtia enenevästi unohtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos haluat urakalla tutustua ikäviin asioihin kotirintamalla, niin lueskele Karjalan ja Petsamon evakoiden kohtelusta heidän joutuessaan jättämään kotinsa sekä muuttaessaan vieraille paikkakunnille. Kysy äidiltäsi, mitä mieltä hän oli silloisista tulijoista ja "omituista" murretta puhuvista ihmisistä?
Mitä tulee isoisäsi huonoon kohteluun ilmahälytyksien aikaan, niin aikaa myöten ihmiset myös tottuivat niihin. Osa ei lähtenyt enää yhtään mihinkään osatessaan katsoa taivaalta, mihin suuntaan pommikoneet menivät. Tiedän vastaavia tarinoita omalta isältäni, joka kavereittensa kanssa katseli miten Hkiä pommitettiin. Se oli pelottavan jännää, sillä koneet eivät tulleet heidän kotipaikkansa päälle.
Maaaseutu kukoisti mustan pörssin ansioista ja kuka tahansa kynnelle kykenevä kaupunkilainen osti kyllä pimeästi ruokaa, sillä säännöstelyn vuoksi ei olisi kukaan pärjännyt ihan sillä ravinnolla pelkästään ja mitä virallisesti sai kaupoista ostaa. Ikävä kyllä kaikilla ei suhteita ollut ja kateutta varmasti riitti, jos naapurissa kärysi sianrasva ja itse rouskuttelee nahistunutta lanttua.
Sota-ajan kotirintamaelämää on kyllä romantisoitu, mutta suurin osa myös pyrki pärjäämään porukassa. MOnelle se oli myös oman elämänsä pelastamista, jolloin huomio ei keskity muiden hyvinvointiin ja pelastamiseen. Kuten voit evakkotarinoista lukea, ettei se nyt kauheasti nostattanut solidaarisuutta jos viholliskoneet ampuvat evakkoja matkallaan. Joko tulee ammutuksi auttaessaan muita tai koettaa pelastaa itsensä. Siinä ei pitkään neuvoteltu.
Maaseutu ei kukoistanut. Maatilat joutuivat luopumaan tuotteistaan, vain sen verran sai jättää itselle, että oma väki ja karja juuri ja juuri pärjäsivät.
Onkohan täällä kommentoijia, joiden sukulaiset saivat paketteja sukulaisiltaan Amerikasta, Usasta ja Kanadasta sodan aikana? Luen juuri kirjaa, jossa on siirtolaismuistoja lähinnä Etelä-Pohjanmaalta. Joku muistelee, kuinka Usasta tuli isoja paketteja, joissa vaatteita ja ruokaakin.
Tämä on tosi mielenkiintoinen ketju! On paljon tarinoita, liikuttaviakin. Kiitos kaikille kirjoittajille 💖
Sodassa ollut vaarini ei koskaan puhunut rintamalla olosta mitään muuta kuin hevosista, jotka vetivät tykkejä ja joita hän hoiti. Myöhemmin sain kuulla, että hän oli hevosineen kerännyt kaatuneiden ruumiita.
Vaari tykkäsi hevosista ja kaikista muistakin eläimistä (ja eläimet tykkäsivät hänestä), mutta raveja hän piti eläinrääkkäyksenä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummoni asui Rovaniemen maalaiskunnassa, jossa oli jatkosodan aikaan suuri määrä saksalaisia sotilaita. Nuoria naisia katosi jäljettömiin. Busseja ei kulkenut ja hevosetkin oli suurimmaksi osaksi otettu armeijan käyttöön. Naiset kulkivat polkupyörällä 20 km maalaiskylästä kaupunkiin. Kerran kylän opettajatar oli pyörällä matkalla Rovaniemelle, kun hän havaitsi etempää tien poikki viritetyn köyden. Mitään miettimättä nainen käänsi pyörän ympäri ja lähti ajamaan tulosuuntaansa. Metsästä tielle juoksi joukko asepukuisia saksalaisia. Naapurin tyttö katosi ja hänen jäänteensä löytyivät metsästä vasta seuraavana kesänä. Näistä ei silloin puhuttu, kuten ei seksuaalirikoksista sodissa sen jälkeenkään.
Miksi juoksivat tielle paljastaen itsensä pakoon päässeelle? (joka voi kertoa eteenpäin)
Ehkä niille penaalin terävemmille onnistui saada puheenlahjoilla ihan vapaaehtoisestikin. Ja kuka asiaa olisi tutkinut tai tekijöitä tunnistanut?[/quote ]
Rovaniemelle syntyi paljon saksalaisten lapsia. Nuoret tytöt hurmaantuivat vieraskielisistä miehistä. Hyvällä heitä ei katsottu ja sodan jälkeen kohdeltiin melko karskisti
RovaniemeläinenMehän emme tiedä kuinka moni tapauksista oli rai'skaus. Sodan aikaan väkivalta naisiakin kohtaan lisääntyi. Niin kuin täällä on jo monesti mainittu, saivat naiset ja lapsetkin pelätä tosissaan niitä miehiä, jotka syystä tai toisesta eivät sodassa olleet. Monet riehaantuivat tekemään kaikkea sitä, mitä muulloin ei uskaltanut, monella paikkakunnalla he olivat riesa. Näistä vain harvemmin kerrotaan, ne ikävät ja jopa yllättävät asiat ovat jääneet kahden kantavan teeman varjoon: toisaalta erityisesti porvarillisen, oikeistolaisten Suomen hokema siitä, kuinka sodan aikana koko kansa yhdistyi, puhallettiin yhteen ja samaan hiileen, yhteisessä ja samassa kusessa oltiin. Ja toisaalta sitten erityisesti vasemmistolaisen Suomen hokema siitä, kuinka sotiminen on järjetöntä, hukkaan heitettyä nuoria miehiä ja heidän parhaita vuosiaan, ja kuinka sota-aika on kauheaa ja ankeaa.
Ei, suomalaiset eivät olleet yhdestä puusta, rintamallakin koettiin kapinaa, rikkaat levittivät yhteinen asia-propagandaa lehdissään, mutta katsoivat että omat jälkeläiset ja omat rahat ei tärväänny, siviilissä korostui puolestaan kahtiajako maalaiset vastaan kaupunkilaiset (ja tämä kyräily näkyy vieläkin Suomessa, vaikka nuorempi polvi ei sitä syytä tähän kyräilyyn enää tiedäkään) maalaisten käyttäessä härskisti hyväksi kaupunkilaisten ahdistusta ja ruokapulaa. Jos oli maalaiset syystä tai toisesta tunteneet alemmuutta kaupunkilaisia kohtaan, niin sota-aikana potut maksettiin pottuina. Tai siis ylihintaisina, reilusti ylihintaisina, pottuina. Jos nyt tulisi elintarvikepula, sama toistuisi ja vielä rajumpana ilmiönä.
Ja ei, sota-aika ei ollut kaikille kauheaa aikaa. Monille se oli erittäin hyvää aikaa, ja tämä on haluttu unohtaa. Juuri ne kylien ö-luokan miehenkuvatukset olivat onnensa kukkuloilla. Monille lapsille sota-aika oli vain jännittävää aikaa, jolloin tapahtui monia poikkeuksellisia asioita arjen rutiinin keskellä. Taitavat vanhemmat eivät ruokkineet lasten pelkoja, vaan esittivät ne enemmän seikkailuina. Varsinkin poikalapsille sota-aika oli jännittävää ja hauskaa (vrt sama juttu esim. Lontoossa poikalapsien kohdalla näiden seikkaillessa pommitettujen talojen raunioissa jne). Monet naisetkin ovat tykänneet sota-ajasta, vaikka monet eivät ikinä sitä tunnustaneet julkisesti, se olisi ollut sosiaalinen itsemurha. Töihin pääsi, ei ollut isiä, veljiä ja aviomiehiä määräilemässä, romansseja solttupoikien kanssa ei katsottu niin pahalla sota-aikana, päinvastoin oikeastaan.
Kaikille miehillekään sota-aika ei ollut mitään kamalaa aikaa, ukkomiehetkin nauroivat, että 'kyllä tämä kotiolot aina voittaa'. Irtopimpsaa (vapaaehtoista tai ei) oli liikkeellä, jos vielä pääsi johonkin leppoisempaan hommaan, niin mikä ettei. Tasan ei menneet nallekarkit silloinkaan vaikka propagandalla muuta yritettiin väittää, jotta olisi uhratut ja uhrautuneet tyytymään kohtaloonsa.
Miten tämä on saanut yläpeukkuja? Kyllä sota ja sota-ajan pula, nälkä ja puute oli uhka lähinnä kaikille. Sitä ei irtopimpsa kyllä korvannut.
Vierailija kirjoitti:
Bussissa kerran karjalaismummo kertoi, että päätyivät evakkoon Savoon. Talon hevonen oli pakko-otettu sotilaskäyttöön. Sodan jälkeen ei ollut enää paluuta kotiin, maapalanen saatiin ja talo laitettiin. Velikin palasi hengissä. Suurin tunteita ja vieläkin kyyneleitä nostattava asia oli, kun saatiin viesti, että hevosen saa hakea. Kuinka tuntemisen valo syttyi kovia kokeneen hevosen silmiin, kun se pääsi oman perheensä luo. Vaikka koti, omat laitumet ja pellot oli iäksi menetetty. Hevosen onni oli vieläkin elävänä vanhan naisen mielessä.
Täytyi lukea ihan kahteen kertaan - ja pyyhkiä kyyneliä silmistä jotta pystyi kunnolla näkemään lukemista jatkaakseni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mummoni asui Rovaniemen maalaiskunnassa, jossa oli jatkosodan aikaan suuri määrä saksalaisia sotilaita. Nuoria naisia katosi jäljettömiin. Busseja ei kulkenut ja hevosetkin oli suurimmaksi osaksi otettu armeijan käyttöön. Naiset kulkivat polkupyörällä 20 km maalaiskylästä kaupunkiin. Kerran kylän opettajatar oli pyörällä matkalla Rovaniemelle, kun hän havaitsi etempää tien poikki viritetyn köyden. Mitään miettimättä nainen käänsi pyörän ympäri ja lähti ajamaan tulosuuntaansa. Metsästä tielle juoksi joukko asepukuisia saksalaisia. Naapurin tyttö katosi ja hänen jäänteensä löytyivät metsästä vasta seuraavana kesänä. Näistä ei silloin puhuttu, kuten ei seksuaalirikoksista sodissa sen jälkeenkään.
Miksi juoksivat tielle paljastaen itsensä pakoon päässeelle? (joka voi kertoa eteenpäin)
Tuossa vaiheessa Suomen itsenäisyys oli Saksan hyväntahtoisuuden varassa sekä ruuan että sotatarvikkeiden suhteen. Pohjoisessa Suomessa oli enemmän saksalaisia kuin suomalaisia työikäisiä miehiä. Uskotko, että ilmoitus johti johonkin tutkintaan noissa oloissa? Naisrauha on tuntematon käsite monilla rintamilla tänäkin päivänä.
Uskon, että ilmoitus olisi auttanut. Suurin osa saksalaisista ei ollut psykopaatteja.
Eli tavallisia perheenisiä suurin osa.
Sodassa ihan tavallisesta perheen isästäkin voi kuoriutua psykopaattinen hirviö.
Olen Lapista kotoisin ja omakin mummini kertoi pelänneensä nuorena tyttönä saksalaisia sotilaita.
Ei koskaan lopun elämänsä aikana pystynyt kuuntelemaan kenkien kopinaa, toi mieleen niin elävästi mieleen saksalaisten saappaat. Välillä mummini perhe joutui piilottelemaan saksalaisia.
Mummini ei paljon näistä tapahtumista koskaan kertonut, mutta todellisen pelon kertomistaan huomasi.
Koulu mummini kotipaikkakunnalla meni kiinni, kun mummi oli 14-vuotias, koulusta tuli saksalaisten kasarmi.
14-vuotias mummini meni tehtaaseen töihin, lisäansioita tarvittiin kotona muutenkin, kun mummin isä kuoli samoihin aikoihin. Ei rintamalla, oli jo liian vanha, vaan tuolloin pystyttiin huonosti sairauksia hoitamaan.
Tehtaalla mummi jakoi vähät eväänsä venäläisten sotavankien kanssa, muisteli joskus, että ihan samanlaisia nuoria olivat kuin hän itsekin.
Mummin koulunkäynti ei koskaan jatkunut, vaan tehtaalla ja sitten kaupassa teki pitkän työrupeaman.
Oli aina avarakatseinen ja utelias ympäröivää maailmaa kohtaan, kirjaston vakio-asiakas ja innokas kotipuutarhuri.
Huonosti kirjoitin, siis mummini perhe joutui piilottelemaan saksalaisilta.
Tämähän on vanha juttu jo. Etulinjaan heitetään aina heikoimmat, ja tätä viljelevät varsinkin armeijan käyneet miehet. Syitä tulee näin sotaa käymättömänäkin mieleen useita. Jotkut ihmiset ovat myös raastavan tyhmiä vastarannankiiskejä, ja meinaavat laittaa koko porukan hankaluuksiin sillä käytöksellään. Jostain syystä näiden puolustelijoitakin löytyy aina.
Lisäksi sota vetää esiin hyvistäkin tyypeistä pahoja puolia ja se on inhimillistä.