Lue keskustelun säännöt.
Kermapeppuiset vanhemmat ätää kärsimässä jos lapsia ei saa iltaisinkin kotoa pois
29.01.2021 |
HARRASTAMAAN.
Olenko ainoa jonka mielestä tuo onruva "huoli lapsista" jotka eivät harrasta, on vain sitä että nämä vanhemmat kärsivät tilanteesta ITSE. Turha tätä on kaunistella.
Näiden asiasta kiukutelleiden vanhempien Itsekkyydestä tuo vinkuminen johtuu, oikeasti hyvät vanhemmat eivät halua riskeerata lastensa loppuiän terveyttä minkään harrastuksen vuoksi. Itsekkäät vanhemmat haluavat lapsistaan eroon, koska eivät kestä yhtä iltaakaan niiden kanssa.
Kommentit (181)
Nyt noi pennut jotka ei harrata, heittelee silloilta isoja kiviä tielle, yrittävät osua ihmisten autojen tuulilaseihin!
M u r ha yritykseksi tuo lasketaan, onko sitten järkevää tekemistä tai ei.
Vanhemmat voisivat vähän paremmin katsoa jälkikasvujensa perään, ettei mene tulevaisuuden tienestit jonkun loukkaantuneen henkilön korvauksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Miten lapsen harrastus voisi olla vanhemmalle liian rankka järjestää? Siis ellei lapsi harrasta Sipoossa sysipimeässä spurgujen keskellä?
Yleensä harrastuksessa juuri on se pointti, että sen järjestää joku muu maksua vastaan.
Tai sitten myös itse osallistuvat, eli valmentavat, huoltavat, toimivat jojoina jne (urheilua tarkoitan). Tai opettavat musiikkia, partioita, teatteria.... näitä on todella paljon. On aika marginaalinen porukka joka ei muuta tee kuin metsäretkiä, ja heitä vtuttaa kun muut tekee. Mitä nämä asiat teille edes kuuluvat?
Äsken oli puhe vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan Sipoon korpeen, ja nyt sulavasti maalitolpat siirtyivät talkootyöhön.
Toki urheiluseuroissa on paljon vapaaehtoisia, ja se on hienoa. Mutta enpä ole koskaan kuullut vapaaehtoisesta vanhemmasta, joka opettaisi musiikkia lapsille. Suomessa on siinä suhteessa ainutlaatuinen systeemi, että täällä ihan pienetkin lapset saavat musiikinopetuksensa ammattilaisilta. Toki vanhemmille jää kotiharjoittelun vaiva, mutta sitä ei varmaankaan lasketa kun pyllyn voi pitää sohvassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Täyttä soopaa. Esimerkiksi mun lapseni harrastaa taideaineita. Niissä on nimenomaan ne pitkäkestoiset samanhenkiset ystävät. Sielunkumppanit.
Ei se tarkoita, etteikö koulussa tai naapureissa olisi kavereita, mutta kuule yllättäen samanhenkisissä ihmisissä on aikuisillakin yleensä ne parhaat kaverit.
Ja mikä siellä muka on ohjattua? Esimerkiksi teatteriryhmä kirjoittaa itse näytelmänsä, roolittaa, puvustaa, lavastaa ja tuottaa. Missään ei ole mitään vaihetta, jossa nimenomaan eivät tekisi itse.
Vierailija kirjoitti:
Nyt noi pennut jotka ei harrata, heittelee silloilta isoja kiviä tielle, yrittävät osua ihmisten autojen tuulilaseihin!
M u r ha yritykseksi tuo lasketaan, onko sitten järkevää tekemistä tai ei.
Vanhemmat voisivat vähän paremmin katsoa jälkikasvujensa perään, ettei mene tulevaisuuden tienestit jonkun loukkaantuneen henkilön korvauksiin.
Nuo lapset on niitä, jotka ei muutenkaan harrasta koskaan mitään. Ja he on niitä, joiden vanhemmat eivät koskaan katso perään, eivätkä tee normaalinakaan aikana heidän kanssaan yhtään mitään.
Me, jotka katsomme lastemme perään, kasvatamme heitä ja viemme harrastuksiin, olemme niitä jotka nyt sitten ulkoilee lasten kanssa ja tekee mitä nyt poikkeusaikana voi tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Nyt noi pennut jotka ei harrata, heittelee silloilta isoja kiviä tielle, yrittävät osua ihmisten autojen tuulilaseihin!
M u r ha yritykseksi tuo lasketaan, onko sitten järkevää tekemistä tai ei.
Vanhemmat voisivat vähän paremmin katsoa jälkikasvujensa perään, ettei mene tulevaisuuden tienestit jonkun loukkaantuneen henkilön korvauksiin.
Mistä tiedät etteivät he harrasta? Täällähän aina sanotaan että harrastavat lapset ehtivät kaikkea muutakin ja ovat aktiivisia kaikilla elämänalueilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Tuossa yllä nimenomaan kirjoitettiin, että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on oma kaveriporukka. Onhan se aika rajua, että jos lopettaa harrastuksen, menevät kaveritkin.
Itselläni on alakoululaisia, ja edelleen he hakevat naapureita ulos pihapeleihin. Mutta en olekaan pääkaupunkilainen. Hyvä niin.
Minä kirjoitin että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on se oma pitkäkestoinen kaveripiiri.
Jos käytännössä vaihdat päiväkotiryhmää eskariin, eskarista taas hajotaan ekalle luokalle, kolmosella osa hakee painotuksiin, yläkouluihin mennään eri kouluihin ja lukioihin hajotaan taas, se harrastus on käytännössä ainoa, jossa se oma porukka pysyy kaikki nämä muutoksetkin yhdessä.
Tuppukylässä on varmasti toisin. Mennään siinä yhdessä ja samassa lapsiryhmässä pakostakin kehdosta hautaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Miten lapsen harrastus voisi olla vanhemmalle liian rankka järjestää? Siis ellei lapsi harrasta Sipoossa sysipimeässä spurgujen keskellä?
Yleensä harrastuksessa juuri on se pointti, että sen järjestää joku muu maksua vastaan.
Tai sitten myös itse osallistuvat, eli valmentavat, huoltavat, toimivat jojoina jne (urheilua tarkoitan). Tai opettavat musiikkia, partioita, teatteria.... näitä on todella paljon. On aika marginaalinen porukka joka ei muuta tee kuin metsäretkiä, ja heitä vtuttaa kun muut tekee. Mitä nämä asiat teille edes kuuluvat?
Äsken oli puhe vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan Sipoon korpeen, ja nyt sulavasti maalitolpat siirtyivät talkootyöhön.
Toki urheiluseuroissa on paljon vapaaehtoisia, ja se on hienoa. Mutta enpä ole koskaan kuullut vapaaehtoisesta vanhemmasta, joka opettaisi musiikkia lapsille. Suomessa on siinä suhteessa ainutlaatuinen systeemi, että täällä ihan pienetkin lapset saavat musiikinopetuksensa ammattilaisilta. Toki vanhemmille jää kotiharjoittelun vaiva, mutta sitä ei varmaankaan lasketa kun pyllyn voi pitää sohvassa.
Minua ei kiinnosta tunnetko sinä ketään tällaista. Itse tunnen. On myös ammattilaisia, jotka tekevät vapaaehtoistyötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt noi pennut jotka ei harrata, heittelee silloilta isoja kiviä tielle, yrittävät osua ihmisten autojen tuulilaseihin!
M u r ha yritykseksi tuo lasketaan, onko sitten järkevää tekemistä tai ei.
Vanhemmat voisivat vähän paremmin katsoa jälkikasvujensa perään, ettei mene tulevaisuuden tienestit jonkun loukkaantuneen henkilön korvauksiin.
Nuo lapset on niitä, jotka ei muutenkaan harrasta koskaan mitään. Ja he on niitä, joiden vanhemmat eivät koskaan katso perään, eivätkä tee normaalinakaan aikana heidän kanssaan yhtään mitään.
Me, jotka katsomme lastemme perään, kasvatamme heitä ja viemme harrastuksiin, olemme niitä jotka nyt sitten ulkoilee lasten kanssa ja tekee mitä nyt poikkeusaikana voi tehdä.
Vastenmielinen asenne sinulla. Ja sanon tuon vanhempana, jonka lapset harrastavat tavoitteellisesti klassista musiikkia.
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi se Tegnellin ajama laumasuoja on ainoa oikea ratkaisu. Ruotsissa olisi vain pitänyt suojata vanhain- ja hoivakodit paremmin. Luvut olivat siksi keväällä niin kauheat. Siellä tapahtuu nopeassa ajassa se, mitä Suomessa tapahtuu pitemmällä aikavälillä. Suomessa rajoitukset on kohta pakko purkaa kaikki, ja silloin luvut nousevat herkästi sinne Ruotsin lukuihin. Siinä vaiheessa Ruotsissa pärjätään jo paremmin. Tämä on kaikki biologiaa.
Eivätkö ihmiset vieläkään ymmärrä, että mitään laumasuuojaa ei ole! Suomessa sadat, jolleivat tuhannet, mukaan lukien itseni, ovat sairastaneet taudin useamman kerran. Koronan vasta-aineet eivät kestä pitkää, etenkään, kun nyt tulee mutaatiota normisairauden mukaan. Ruotsin tie oli hyväuskoisuuden, mammonan ja kuolemantie. Tuhansia ihmisiä on kuollut, tuhansia tulee kuolemaan.
Suomi oli maalis-huhtikuussa samalla tiellä (maski-informaation pidättäminen ja venkoilu), mutta onneksi toimiin ryhdyttiin, ja onneksi ihmiset eivät halunneet tänne, toisin kuin Ruotsiin. Rajoitusten, ja jopa tukahduttamisen tie oli meillä mahdollinen, mutta nyt tauti on jo kadonnut kansan syviin riveihin, eikä siitä tulla pääsemään eroon, ennen kattavaa rokotusta. Maksamme hintaa, että emme laittaneet rajoja kiinni ja tukahduttaneet, mikä olisi ollut mahdollista, niin taloudessa, hengissä, kuin maamme nuorissa. Muistakaa, ketkä ottivat avoimuuden ja edestakaisin sahaamisen tien! Muistakaa, ketkä halusivat rajat kiinni ja tukahdutuksen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Miten lapsen harrastus voisi olla vanhemmalle liian rankka järjestää? Siis ellei lapsi harrasta Sipoossa sysipimeässä spurgujen keskellä?
Yleensä harrastuksessa juuri on se pointti, että sen järjestää joku muu maksua vastaan.
Tai sitten myös itse osallistuvat, eli valmentavat, huoltavat, toimivat jojoina jne (urheilua tarkoitan). Tai opettavat musiikkia, partioita, teatteria.... näitä on todella paljon. On aika marginaalinen porukka joka ei muuta tee kuin metsäretkiä, ja heitä vtuttaa kun muut tekee. Mitä nämä asiat teille edes kuuluvat?
Äsken oli puhe vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan Sipoon korpeen, ja nyt sulavasti maalitolpat siirtyivät talkootyöhön.
Toki urheiluseuroissa on paljon vapaaehtoisia, ja se on hienoa. Mutta enpä ole koskaan kuullut vapaaehtoisesta vanhemmasta, joka opettaisi musiikkia lapsille. Suomessa on siinä suhteessa ainutlaatuinen systeemi, että täällä ihan pienetkin lapset saavat musiikinopetuksensa ammattilaisilta. Toki vanhemmille jää kotiharjoittelun vaiva, mutta sitä ei varmaankaan lasketa kun pyllyn voi pitää sohvassa.
Minua ei kiinnosta tunnetko sinä ketään tällaista. Itse tunnen. On myös ammattilaisia, jotka tekevät vapaaehtoistyötä.
Tämä kiinnostaa minua kovasti, sillä itsekin osaisin musiikkia sen verran että voisin alkeita opettaa. Missä tällaista työtä tehdään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Miten lapsen harrastus voisi olla vanhemmalle liian rankka järjestää? Siis ellei lapsi harrasta Sipoossa sysipimeässä spurgujen keskellä?
Yleensä harrastuksessa juuri on se pointti, että sen järjestää joku muu maksua vastaan.
Tai sitten myös itse osallistuvat, eli valmentavat, huoltavat, toimivat jojoina jne (urheilua tarkoitan). Tai opettavat musiikkia, partioita, teatteria.... näitä on todella paljon. On aika marginaalinen porukka joka ei muuta tee kuin metsäretkiä, ja heitä vtuttaa kun muut tekee. Mitä nämä asiat teille edes kuuluvat?
Äsken oli puhe vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan Sipoon korpeen, ja nyt sulavasti maalitolpat siirtyivät talkootyöhön.
Toki urheiluseuroissa on paljon vapaaehtoisia, ja se on hienoa. Mutta enpä ole koskaan kuullut vapaaehtoisesta vanhemmasta, joka opettaisi musiikkia lapsille. Suomessa on siinä suhteessa ainutlaatuinen systeemi, että täällä ihan pienetkin lapset saavat musiikinopetuksensa ammattilaisilta. Toki vanhemmille jää kotiharjoittelun vaiva, mutta sitä ei varmaankaan lasketa kun pyllyn voi pitää sohvassa.
Minua ei kiinnosta tunnetko sinä ketään tällaista. Itse tunnen. On myös ammattilaisia, jotka tekevät vapaaehtoistyötä.
Tämä kiinnostaa minua kovasti, sillä itsekin osaisin musiikkia sen verran että voisin alkeita opettaa. Missä tällaista työtä tehdään?
No esim mun lapsen kaverin äidin veli on kitaristi. Hän on opettanut paitsi sille siskontytölleen, myös tämän kavereille kitaransoittoa.
Monet on laittaneet myös ihan koululle tiedotteen, että tarjoavat tällaista vapaaehtoispanosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ihmetyttää tämä jatkuva "loppuelämän sairauksiin" vetoaminen. Mihin ihmeen loppuelämän sairauksiin? Ei näistä ole mitään tietoa, eikä tule olemaankaan ennen kuin sinne elämän loppuun päästään. Pitääkö siis seuraavat 90v odottaa ja katsoa miten se koronavirus oikein vaikuttaakaan lasten loppuelämään ennen kuin lapset pääsee taas harrastuksiinsa?
Koronavirus ei tällä hetkellä näytä olevan lapsille erityisen vaarallinen, epäilyjä toki on, mutta niin on rokotteestakin, ilmansaasteista, videopeleistä... Lista on loputon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Miten lapsen harrastus voisi olla vanhemmalle liian rankka järjestää? Siis ellei lapsi harrasta Sipoossa sysipimeässä spurgujen keskellä?
Yleensä harrastuksessa juuri on se pointti, että sen järjestää joku muu maksua vastaan.
Tai sitten myös itse osallistuvat, eli valmentavat, huoltavat, toimivat jojoina jne (urheilua tarkoitan). Tai opettavat musiikkia, partioita, teatteria.... näitä on todella paljon. On aika marginaalinen porukka joka ei muuta tee kuin metsäretkiä, ja heitä vtuttaa kun muut tekee. Mitä nämä asiat teille edes kuuluvat?
Äsken oli puhe vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan Sipoon korpeen, ja nyt sulavasti maalitolpat siirtyivät talkootyöhön.
Toki urheiluseuroissa on paljon vapaaehtoisia, ja se on hienoa. Mutta enpä ole koskaan kuullut vapaaehtoisesta vanhemmasta, joka opettaisi musiikkia lapsille. Suomessa on siinä suhteessa ainutlaatuinen systeemi, että täällä ihan pienetkin lapset saavat musiikinopetuksensa ammattilaisilta. Toki vanhemmille jää kotiharjoittelun vaiva, mutta sitä ei varmaankaan lasketa kun pyllyn voi pitää sohvassa.
Minua ei kiinnosta tunnetko sinä ketään tällaista. Itse tunnen. On myös ammattilaisia, jotka tekevät vapaaehtoistyötä.
Tämä kiinnostaa minua kovasti, sillä itsekin osaisin musiikkia sen verran että voisin alkeita opettaa. Missä tällaista työtä tehdään?
Pienissä kunnissa on paljon vapaaehtoistoimintaa, koska esim matka musiikkiopistoon on pitkä. En aio yksittäisen kunnan asioita tänne kirjoittaa. Olen itsekin ollut lapsena musiikkileirillä, jota piti ammattilainen ihan ilmaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Tuossa yllä nimenomaan kirjoitettiin, että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on oma kaveriporukka. Onhan se aika rajua, että jos lopettaa harrastuksen, menevät kaveritkin.
Itselläni on alakoululaisia, ja edelleen he hakevat naapureita ulos pihapeleihin. Mutta en olekaan pääkaupunkilainen. Hyvä niin.
Minä kirjoitin että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on se oma pitkäkestoinen kaveripiiri.
Jos käytännössä vaihdat päiväkotiryhmää eskariin, eskarista taas hajotaan ekalle luokalle, kolmosella osa hakee painotuksiin, yläkouluihin mennään eri kouluihin ja lukioihin hajotaan taas, se harrastus on käytännössä ainoa, jossa se oma porukka pysyy kaikki nämä muutoksetkin yhdessä.
Tuppukylässä on varmasti toisin. Mennään siinä yhdessä ja samassa lapsiryhmässä pakostakin kehdosta hautaan.
Siellä tuppukylässä kaikki on toisin. Siellä lapset saattavat jopa vaihtaa harrastusta taaperovuosien jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Tuossa yllä nimenomaan kirjoitettiin, että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on oma kaveriporukka. Onhan se aika rajua, että jos lopettaa harrastuksen, menevät kaveritkin.
Itselläni on alakoululaisia, ja edelleen he hakevat naapureita ulos pihapeleihin. Mutta en olekaan pääkaupunkilainen. Hyvä niin.
Minä kirjoitin että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on se oma pitkäkestoinen kaveripiiri.
Jos käytännössä vaihdat päiväkotiryhmää eskariin, eskarista taas hajotaan ekalle luokalle, kolmosella osa hakee painotuksiin, yläkouluihin mennään eri kouluihin ja lukioihin hajotaan taas, se harrastus on käytännössä ainoa, jossa se oma porukka pysyy kaikki nämä muutoksetkin yhdessä.
Tuppukylässä on varmasti toisin. Mennään siinä yhdessä ja samassa lapsiryhmässä pakostakin kehdosta hautaan.
Siellä tuppukylässä kaikki on toisin. Siellä lapset saattavat jopa vaihtaa harrastusta taaperovuosien jälkeen.
Toki Helsingissäkin voi kokeilla erilaisia harrastuksia. Omani ovat olleet mukana partiosta luisteluun ja luontokerhoon ja steppaukseen. He on käyneet harrastuksissa myös mökkipaikkakunnalla.
Ei se silti mitenkään tarkoita, etteikö silti olisi omaa selkeää alaa, jota täällä voi harrastaa kunnianhimoisesti taaperosta aikuiseksi ja eläkkeelle asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Tuossa yllä nimenomaan kirjoitettiin, että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on oma kaveriporukka. Onhan se aika rajua, että jos lopettaa harrastuksen, menevät kaveritkin.
Itselläni on alakoululaisia, ja edelleen he hakevat naapureita ulos pihapeleihin. Mutta en olekaan pääkaupunkilainen. Hyvä niin.
Minä kirjoitin että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on se oma pitkäkestoinen kaveripiiri.
Jos käytännössä vaihdat päiväkotiryhmää eskariin, eskarista taas hajotaan ekalle luokalle, kolmosella osa hakee painotuksiin, yläkouluihin mennään eri kouluihin ja lukioihin hajotaan taas, se harrastus on käytännössä ainoa, jossa se oma porukka pysyy kaikki nämä muutoksetkin yhdessä.
Tuppukylässä on varmasti toisin. Mennään siinä yhdessä ja samassa lapsiryhmässä pakostakin kehdosta hautaan.
Siellä tuppukylässä kaikki on toisin. Siellä lapset saattavat jopa vaihtaa harrastusta taaperovuosien jälkeen.
Kaupungeissa se on kiellettyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Miten lapsen harrastus voisi olla vanhemmalle liian rankka järjestää? Siis ellei lapsi harrasta Sipoossa sysipimeässä spurgujen keskellä?
Yleensä harrastuksessa juuri on se pointti, että sen järjestää joku muu maksua vastaan.
Tai sitten myös itse osallistuvat, eli valmentavat, huoltavat, toimivat jojoina jne (urheilua tarkoitan). Tai opettavat musiikkia, partioita, teatteria.... näitä on todella paljon. On aika marginaalinen porukka joka ei muuta tee kuin metsäretkiä, ja heitä vtuttaa kun muut tekee. Mitä nämä asiat teille edes kuuluvat?
Äsken oli puhe vanhemmista, jotka kuskaavat lapsiaan Sipoon korpeen, ja nyt sulavasti maalitolpat siirtyivät talkootyöhön.
Toki urheiluseuroissa on paljon vapaaehtoisia, ja se on hienoa. Mutta enpä ole koskaan kuullut vapaaehtoisesta vanhemmasta, joka opettaisi musiikkia lapsille. Suomessa on siinä suhteessa ainutlaatuinen systeemi, että täällä ihan pienetkin lapset saavat musiikinopetuksensa ammattilaisilta. Toki vanhemmille jää kotiharjoittelun vaiva, mutta sitä ei varmaankaan lasketa kun pyllyn voi pitää sohvassa.
Minua ei kiinnosta tunnetko sinä ketään tällaista. Itse tunnen. On myös ammattilaisia, jotka tekevät vapaaehtoistyötä.
Tämä kiinnostaa minua kovasti, sillä itsekin osaisin musiikkia sen verran että voisin alkeita opettaa. Missä tällaista työtä tehdään?
No esim mun lapsen kaverin äidin veli on kitaristi. Hän on opettanut paitsi sille siskontytölleen, myös tämän kavereille kitaransoittoa.
Monet on laittaneet myös ihan koululle tiedotteen, että tarjoavat tällaista vapaaehtoispanosta.
Ahaa, ymmärrän. Sitten minäkin olen vapaaehtoistyöläinen. Olen tähän asti ajatellut olevani ihan tavallinen laiska mamma, joka laulelee ja soittaa pianoa lasten ja välillä näiden kavereiden kanssa.
Edelleen kyllä lasken tämän ihan siksi tavalliseksi kotielämäksi. Ehkä tämä on juuri se ongelma, mitä tässä ketjussa ei ymmärretä tai haluta ymmärtää, toisten arki on erilaista kuin toisten. Siellä kotonakin voi tehdä yhtä sun toista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.Tuossa yllä nimenomaan kirjoitettiin, että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on oma kaveriporukka. Onhan se aika rajua, että jos lopettaa harrastuksen, menevät kaveritkin.
Itselläni on alakoululaisia, ja edelleen he hakevat naapureita ulos pihapeleihin. Mutta en olekaan pääkaupunkilainen. Hyvä niin.
Minä kirjoitin että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on se oma pitkäkestoinen kaveripiiri.
Jos käytännössä vaihdat päiväkotiryhmää eskariin, eskarista taas hajotaan ekalle luokalle, kolmosella osa hakee painotuksiin, yläkouluihin mennään eri kouluihin ja lukioihin hajotaan taas, se harrastus on käytännössä ainoa, jossa se oma porukka pysyy kaikki nämä muutoksetkin yhdessä.
Tuppukylässä on varmasti toisin. Mennään siinä yhdessä ja samassa lapsiryhmässä pakostakin kehdosta hautaan.
Siellä tuppukylässä kaikki on toisin. Siellä lapset saattavat jopa vaihtaa harrastusta taaperovuosien jälkeen.
Kaupungeissa se on kiellettyä.
Tai ainakin hyvin harvinaista, jos kerran harrastus on ainoa jatkuvuuden lähde lasten elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Helppohan se kuskailla ja istua sitten esim. jäähallin katsomossa surffaamassa puhelimella ja juoruamassa muiden mammojen kanssa. Paljon vaikeampaa olisi keksiä itse sitä tekemistä ja vielä jopa osallistua siihen lapsen kanssa. Joten turha esittää uhrautuvaa. Kyllä se on vaan sitä, että laiskat ja itsekkäöt vanhemmat ulkoistavat lapsensa ohjattuun harrastustoimintaa, koska oma viitseliäisyys ja mielenkiinto ei riitä lapsen kanssa tekemiseen. Esim. naapurini oli ihan kauhuissaan kun poikansa uhkasi lopettaa kiekkoharrastuksen, koska sittenhän se olisi iltaisin kotona. Kaveri kun on niin hankala, ettei sitä jaksa.
Jep. Kyllä se on just niin, että jokaiselle 15- vuotiaalle se oma äiskä on just se juttu. Ei ne oikeeasti haluu nähdä kavereita vaan olla mamman kanssa.
Mutta kun ei se mamma veny. Kun jujutsua harrastava kundi heittää kaveria ilmapatjalle olohuoneessa, niin kyllähän sen kaverin voisi heittää pihalle ja ottaa mamman tilalle. Mutta, ei se itsekäs mamma tähän suostu.
Tai sitten myös itse osallistuvat, eli valmentavat, huoltavat, toimivat jojoina jne (urheilua tarkoitan). Tai opettavat musiikkia, partioita, teatteria.... näitä on todella paljon. On aika marginaalinen porukka joka ei muuta tee kuin metsäretkiä, ja heitä vtuttaa kun muut tekee. Mitä nämä asiat teille edes kuuluvat?