Lue keskustelun säännöt.
Kermapeppuiset vanhemmat ätää kärsimässä jos lapsia ei saa iltaisinkin kotoa pois
29.01.2021 |
HARRASTAMAAN.
Olenko ainoa jonka mielestä tuo onruva "huoli lapsista" jotka eivät harrasta, on vain sitä että nämä vanhemmat kärsivät tilanteesta ITSE. Turha tätä on kaunistella.
Näiden asiasta kiukutelleiden vanhempien Itsekkyydestä tuo vinkuminen johtuu, oikeasti hyvät vanhemmat eivät halua riskeerata lastensa loppuiän terveyttä minkään harrastuksen vuoksi. Itsekkäät vanhemmat haluavat lapsistaan eroon, koska eivät kestä yhtä iltaakaan niiden kanssa.
Kommentit (181)
Tuntuu, että harrastaminen tai harrastuksissa käyminen on tärkeämpää vanhemmille kuin lapsille itselleen. Ylen alueuutisissa haastateltiin yhtä muutaman kuukauden ikäisen vauvan äitiä, joka oli täpinöissään, kun lapsi ei pääse vauvauintiin eikä mihinkään harrastuksiin. Äidin puheista paistoi läpi mamman oma huoli, vauva vaikutti ihan tyytyväiseltä olotilaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Historiaa on hyvä tuntea ja soveltaa siitä nykyhetkeen se, mikä soveltuu. Ei kaikki muutos ole pahasta, mutta joskus on hyvä palata vanhoihin toimivaksi todettuihin ratkaisuihin. Nykyisin tuntuu ainakin pk-seudulla, että monelta nuorelta on kadonnut harrastamisen ilo ja riemu. Harrastamisen ei pitäisi olla kilpailua kuka menestyy tai osaa parhaiten vaan mukavaa yhdessä oloa ja rentoutumista. Esimerkiksi kyllä minä voin sanoa harrastaneeni hiihtoa ja lenkkeilyä kouluaikana, vaikka koulun hiihtokilpailuissa 10 kärki hiihti huomattavasti paremman ajan kuin minä. Samoin juoksussa. Nyt kun yli 30 vuotta myöhemmin katsottaisiin meidän liikuntasuoritusten aikoja, uskallan väittää, ettei kukaan meistä enää lähtisi ladulle tai urheilukentälle tiukasti kelloon tuijottamaan vaan nimenomaan harrastamaan ja nauttimaan liikunnasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ei ole kyse vanhemmista vaan niistä lapsista.
Ymmärrän rajoitukset ja niiden tärkeyden, sen ymmärtävät lapsenikin. Silti heitä harmittaa ihan hitosti, että se LAPSELLE rakas harrastus on tauolla. Harrastus ei ole sitä, että lapsi saadaan työnnettyä johonkin vaan se on lapselle itselleen tärkeä juttu. Valmentajat, joukkuekaverit, onnistumiset ja uuden oppiminen...
Minä en voi korvata hyvää valmentajaa ja kokonaista futisjoukkuetta, enkä sitä pelaamisen riemua omassa jengissä.
Tietenkin tekemistä keksitään, mutta se ei koskaan ole samalla viivalla kuin oikea harrastus.Ihan ohis, mutta pisti silmääni tuo viimeinen lause ”oikeista harrastuksista”. Minä harrastan lukemista, pianonsoittoa, lenkkeilyä ja käsitöitä. Ne ovat ihan yhtä oikeita harrastuksia kuin jalkapallokin, minulle oikeampia, koska tuottavat iloa.
Tässä on pilkku, rakasta sitä intohimoisesti: ,
Se mitä me vanhemmat voimme lapsille tarjota korvaavana tekemisenä ei voi olla samalla viivalla kuin se vaikkapa joukkueessa tapahtuva harrastus. Parempi?
Yhtään sinun pitsinnypläystäsi väheksymättä, ymmärräthän että vaikka sinun harrastuksesi ovat sinulle oikeampia, joukkueurheiluun hurahtanut lapsi kaipaa sitä hänelle oikeaa harrastusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun teinit on harrastaneet mm ratsastusta ja K-popia. Ei siellä ole kuulkaa mitänä muita äitejä odottelemassa jossakin sisällä lämpimässä. Autossa värjötellyt sen 1,5 tuntia kun ei kotiinkaan kannata ajaa kun ei ehdi muutenkaan kuin kääntyä.
Voin käsi sydämellä vannoa että näin kotisohvalla takan edessä on huomattavan paljon mukavampaa kuin kylmässä autossa Simonkylässä keskellä pimeyttä. Tai siellä Sipoon takamailla lannan hajussa.
Ei ole käynyt mielessä lähteä esimerkiksi lenkille äänikirjaa kuunnellen? No, jokainen tavallaan. Mutta turha valittaa miten rankkaa on kyyhöttää autossa yksin.
Pilkkopimeässä vieraassa paikassa jossa ei ole edes hiekotusta? Kaiken maailman spurgujen ja kännisten sekaan siellä Simonkylässä? Juu, ei kiitos.
Oletko tullut ajatelleeksi, että se auto, jossa kyyhötät, on myös kulkuväline?
Ja mihinkä minä sieltä Simonkylästä ajan? Koivukylään pilkkopimeään vieraaseen paikkaan spurgujen sekaan, Korsoon pilkkopimeään vieraaseen paikkaan spurgujen sekaan vaiko Tikkurilaan pilkkopimeään vieraaseen paikkaan spurgujen sekaan?
Ja sen lisäksi että ajelen sinäkin iltana reilut kaksi tuntia, minun olisi järkevintä sitten suhailla ympäriinsä vielä se väliaikakin?
Kyllä on kermapeppuista jos ei voi edes autostaan nousta jos jossain saattaa olla joku spurgu. Kyllä siellä Simonkylässäkin aivan takuulla asuu ihan normaaleja työssäkäyviä ihmisiäkin ja jopa lapsiperheitä. Nyt vaan Google maps kouraan ja katsomaan jotain kivaa lenkkireittiä, niin minä tein kun lapsi aloitti harrastuksen joka on paikallisella "spurgualueella". Yhtään spurgua en ole vielä nähnyt kun en ole hengaillut siinä ostarin ja paikallisen juottolan kulmilla. Jos ei halua lenkkeillä niin sillä aikaa voi käydä vaikka ruokakaupassa, semmoinenkin takuulla alueelta löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ei ole kyse vanhemmista vaan niistä lapsista.
Ymmärrän rajoitukset ja niiden tärkeyden, sen ymmärtävät lapsenikin. Silti heitä harmittaa ihan hitosti, että se LAPSELLE rakas harrastus on tauolla. Harrastus ei ole sitä, että lapsi saadaan työnnettyä johonkin vaan se on lapselle itselleen tärkeä juttu. Valmentajat, joukkuekaverit, onnistumiset ja uuden oppiminen...
Minä en voi korvata hyvää valmentajaa ja kokonaista futisjoukkuetta, enkä sitä pelaamisen riemua omassa jengissä.
Tietenkin tekemistä keksitään, mutta se ei koskaan ole samalla viivalla kuin oikea harrastus.Ihan ohis, mutta pisti silmääni tuo viimeinen lause ”oikeista harrastuksista”. Minä harrastan lukemista, pianonsoittoa, lenkkeilyä ja käsitöitä. Ne ovat ihan yhtä oikeita harrastuksia kuin jalkapallokin, minulle oikeampia, koska tuottavat iloa.
Tässä on pilkku, rakasta sitä intohimoisesti: ,
Se mitä me vanhemmat voimme lapsille tarjota korvaavana tekemisenä ei voi olla samalla viivalla kuin se vaikkapa joukkueessa tapahtuva harrastus. Parempi?
Yhtään sinun pitsinnypläystäsi väheksymättä, ymmärräthän että vaikka sinun harrastuksesi ovat sinulle oikeampia, joukkueurheiluun hurahtanut lapsi kaipaa sitä hänelle oikeaa harrastusta.
En edes harrasta pitsinnypläystä. Harrastatko sinä, kun otit lajin puheeksi? Harvinainen harrastus sinulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä hätä lapsilla on? Kesälomalla ollaan lähes kolme kuukautta ilman koulua ja lähes kaikki harrastuksetkin lomailee myös, poislukien jalkapalloa ym. kesälajeja. Ulos voi lähteä ihan vaikka kävelemään, pukee vain riittävästi vaatetta ylle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun teinit on harrastaneet mm ratsastusta ja K-popia. Ei siellä ole kuulkaa mitänä muita äitejä odottelemassa jossakin sisällä lämpimässä. Autossa värjötellyt sen 1,5 tuntia kun ei kotiinkaan kannata ajaa kun ei ehdi muutenkaan kuin kääntyä.
Voin käsi sydämellä vannoa että näin kotisohvalla takan edessä on huomattavan paljon mukavampaa kuin kylmässä autossa Simonkylässä keskellä pimeyttä. Tai siellä Sipoon takamailla lannan hajussa.
Mua aina säälittää nuo autossa kännykkää tuijottavat vanhemmat. Missaavat täydellisen hetken treenata. Itse vien aina lapsen harrastuksiin juoksukamat päällä ja hyödynnän sen harrastusajan juokusemalla. Sen tähden ei koronakaan pelota. Terveisin hyväkuntoinen ja normaalipainoinen.
Jep jep. Ja teikäläisiä on tapaturma-asemat täynnä. Juoksentelette pimeässä hiekottamattomilla poluilla ja loppu onkin historiaa.
Haluaisin myös nähdä miten sinä siellä Sipoon takamailla kinoksessa juokset.
Mulla on talvella nastalenkkarit. Kinoksessa juokseminen on muuten ihan suosittua ja todella loistavaa treeniä. Näinhän se on, että kaikki lasten harrastukset on jossain umpikorvessa, eikä edes autolla pääse mihinkään valaistuun paikkaan. Pakko on surffata kännykällä niska kenossa. Olen toki huomannut, että maailma on täynnä näitä tekosyyvanhempia, jotka suureen ääneen ihmettelee, miten voin ehtiä treenata maratoneille. Ei heillä vaan ole aikaa...
Ihmisillä nyt on vain tapana jutella noin. Oikeasti sillä tarkoitetaan, että itseä ei kiinnosta treenata maratonille (eikä tarvitsekaan kiinnostaa), vaan se autossa istuminen nyt vaan on kivempaa. Se nyt voi olla sen vanhemman ainoa oma hetki koko päivänä, niin anna toisten istua ja selata puhelimesta mitä huvittaa.
Minä en muuten halua juosta juuri silloin kun lapsilla on harrastukset. Juoksen aamuisin, tykkään enemmän niin. Harrastan juoksemisen lisäksi lukemista sekä pianon ja kitaran soittoa. Nekin on ihan oikeita harrastuksia. Ärsyttää joskus sinun kaltaiset tyypit, jotka nostavat omaa häntäänsä sillä, että minä juoksen tässä, katsokaa kun minä juoksen ja sinä vain istut siinä. No okei, enemmän kyllä naurattaa. Harmi, että et saa glooriaa juoksustasi keneltään muulta, ja ylennät itseäsi sitten meidän muiden kustannuksella :D
Vierailija kirjoitti:
Mikä hätä lapsilla on? Kesälomalla ollaan lähes kolme kuukautta ilman koulua ja lähes kaikki harrastuksetkin lomailee myös, poislukien jalkapalloa ym. kesälajeja. Ulos voi lähteä ihan vaikka kävelemään, pukee vain riittävästi vaatetta ylle.
Niin, koska käveleminen = lapsen itse valitsema ja rakastama harrastus hyvässä porukassa. Kiitos vinkistä, tätä me kermaperseet emme koskaan olisi itse keksineet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Sulla on erilainen käsitys harrastuksesta. Jos treenit kestää vaikka 2,5 tuntia, niin kyllä siinä on muutakin kuin aikuisen ohjaamaa toimintaa. Ei niitä harrastavia lapsia ja nuoria tarvitse noin sääliä. Useimmilla on kuitenkin muutakin elämää.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että harrastaminen tai harrastuksissa käyminen on tärkeämpää vanhemmille kuin lapsille itselleen. Ylen alueuutisissa haastateltiin yhtä muutaman kuukauden ikäisen vauvan äitiä, joka oli täpinöissään, kun lapsi ei pääse vauvauintiin eikä mihinkään harrastuksiin. Äidin puheista paistoi läpi mamman oma huoli, vauva vaikutti ihan tyytyväiseltä olotilaansa.
Ajattele, että tuo äiti saattoi tykätä käydä vauva-uinnissa. Ja sitten harmittaa, että sitä ei ole. Saattaa myös miettiä hiljaa mielessään, että maksoi jostain aika paljon rahaa ja sitten siellä ei pääse edes käymään.
Mikä #%&¤%/%&(()&= juttu tämä on, että kielletään ihmisten inhimilliset tunteet?! Ihmetellään suureen ääneen, kun toisia harmittaa! Että kamalaa, noloa, ihan heikko ihminen tuo tuossa, kun sitä harmittaa joku asia ja ihan kehtasi sen telkkarissa kertoa! Sanokaa nyt vielä, että teidän mummoja ei haitannut sota-aikana mikään pikkujuttu, vaan kaikki synkkinä, mutta viisaina ja hillittyinä istuivat kotinsa tai evakkopaikkansa nurkissa odottmassa sodan loppumista. Jos joku itki Karjalaan jääneen, äidin tekemän ryijyn perään niin hyeenalauma oli heti hyssyttelemässä että äläs nyt siinä, kun on paljon pahempaakin...
Ajatelkaa, jos joku kehtasi sota-aikana haikalla vaikka tansseihin :D (Miehet tietenkin sai korsuissaan haaveilla ties mistä, mutta naisten piti kärsiä hiljaa).
Sorry, lähti vähän laukalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.
MInä ihmettelen niitä vanhempia, jotka vievät lapsensa päivähoitooon, vaikka vanhempi on 24/7 kotona! Lapset sysätään päivähoitoon ja äiti on "kotiäiti" ja isä on "koti-isä" tai vanhempi on kotona lomautettuna tai työttömänä. Osa vanhemmista vie lapsiaan jatkuvasti isovanhemmille ja muille sukulaisille hoitoon. Lapset ovat jopa korona-aikana mummoloissa hoidossa ja yökylässä. Osalla on iäkkäät ja sairaat isovanhemmat, jotka kuuluvat koronan riskiryhmään. Lapsia hoidatetaan koronankin aikana 24/7 raihnaisilla ja vanhoilla ihmisillä.
Nuoret ja terveet vanhemmat laiskottelevat ja vetelehtivät kotona tyhjänpanttina. On äitejä ja isiä, jotka ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes omia lapsiaan hoitaa! Lapset hoidatetaan mieluummin sukulaisilla ja yhteiskunnalla. Lasten ja oman perheen kanssa ei viitsitä tehdä juuri mitään. Lapsille ei laiteta kotiruokaa, vaan lapset ruokitaan eineksillä, pikaruoalla ja noutoruoalla.
Osa lapsiperheistä ulkoilee ja liikkuu minimaalisen vähän yhdessä. Alle kouluikäisillä lapsilla päivähoitopaikan ulkoilu ja koululaisilla koulun välitunnit ja liikuntatunnit ovat lasten ainut liikuntamuoto. Kotona joka perheenjäsenellä on älylaite tai monta älylaitetta. Jopa alle kouluikäiset lapset viettävät tuntikausia päivässä älylaitteen seurassa. On 3-vuotiaita lapsia (fyysisesti terveitä, ei pitkäaikaissairaita tai vammautuneita lapsia), jotka eivät osaa puhua ja käyttävät vielä vaippaa. Missä on vanhemmuus, kun lapset sysätään milloin mihinkin toisten vastuulle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.
No eikö tuossa yläpuolella juuri kirjoiteta että jos ainoa kaveriporukka jne... En nyt jaksa saivarrella että onko siinä nyt jos/kun -isi, tms pilkku juuri niinkuin tarkoitat. Useita kertoja eilisenkin aikana tätä surkuteltiin että lapsiparat, kun ei muuta ole. En ole varma oliko tämä ketju vai joku muu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Minulla on kaksi lasta.
Molemmilla on yksi (eri) urheiluharrastus, vanhempi soittaa lisäksi pianoa.
Heillä on kavereita koulussa. Heillä on kavereita harrastuksissa. On serkkuja, naapuruston lapsia sekä kavereita vielä päiväkotiajaltakin. Näille kaikille löytyy aikaa ja aika paljon se onkin juuri sitä yhdessä oleskelua. Ei harrastus vie mitään pois vaan rikastuttaa lapsen elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.
Tuossa yllä nimenomaan kirjoitettiin, että pääkaupunkiseudulla se harrastusporukka on oma kaveriporukka. Onhan se aika rajua, että jos lopettaa harrastuksen, menevät kaveritkin.
Itselläni on alakoululaisia, ja edelleen he hakevat naapureita ulos pihapeleihin. Mutta en olekaan pääkaupunkilainen. Hyvä niin.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu, että harrastaminen tai harrastuksissa käyminen on tärkeämpää vanhemmille kuin lapsille itselleen. Ylen alueuutisissa haastateltiin yhtä muutaman kuukauden ikäisen vauvan äitiä, joka oli täpinöissään, kun lapsi ei pääse vauvauintiin eikä mihinkään harrastuksiin. Äidin puheista paistoi läpi mamman oma huoli, vauva vaikutti ihan tyytyväiseltä olotilaansa.
Se on saattanut olla äidin viikon ainut kontakti muihin perheisiin tms. Sinulla ei ole mitään oikeutta tai asemaa morkata toisten tekemisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Eihän missään ole sanottu että ainoat kaverit olisivat harrastusporukassa.
Minusta tuntuu että juuri ne laiskat vanhemmat, joille lapsen harrastus olisi liian rankka juttu järjestää, yrittävät tilanteen varjolla nostaa nyt itsensä jalustalle.
Ihan hassua.
Miten lapsen harrastus voisi olla vanhemmalle liian rankka järjestää? Siis ellei lapsi harrasta Sipoossa sysipimeässä spurgujen keskellä?
Yleensä harrastuksessa juuri on se pointti, että sen järjestää joku muu maksua vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailma on kai sitten muuttunut tässä asiassa, eli mielekäs tekeminen on jotenkin enemmän riippuvainen järjestetystä harrastustoiminnasta. Itse kun olin lapsi vuosikymmeniä sitten, niin aika tyypillistä oli sellainen kerran viikossa tapahtuva harrastus, eli partio, pianotunti tjsp. Oli luokkakavereina toki urheilijoita joilla oli treenejä useammin kuin kerran viikossa, mutta eivät he enemmistönä olleet.
Olisihan se kurjaa ollut jos itsellä partio olisi laitettu jäihin, mutta ei se mielekäs tekeminen silloin ollut tuon yhden viikoittaisen harrastuskerran varassa. Enkä siis asunut maalla, vaan ihan isohkossa kaupungissa kerrostalossa.
Niin. Tosi yllättävää maailma muuttuu. Sinä varmaan sitten viestit vieläkin nuotiotulilla, kun et hyväksy sitä, että on keksitty paperi ja sittemmin kännykkä?
Ja ihan tiedoksi, että pääkaupunkiseudulla lapset ei todellakaan ole missään ehjässä kouluputkessa enää, vaan se harrastusporukka (joka tulee eri kouluista, mutta ovat samanmielisiä) on se oma kaveriporukka.
Surullinen ajatus, jos ainoa kaveriporukka on sieltä harrastuksesta. Siellähän toimitaan koko ajan ohjatusti, paitsi ehkä jossain reissussa.
Mulle ainakin kaveruus on lapsena ja nuorena ollut yhdessäoloa. Sille on paljon enemmän tilaa koulussakin kuin harrastuksessa.
Minulla on kaksi lasta.
Molemmilla on yksi (eri) urheiluharrastus, vanhempi soittaa lisäksi pianoa.
Heillä on kavereita koulussa. Heillä on kavereita harrastuksissa. On serkkuja, naapuruston lapsia sekä kavereita vielä päiväkotiajaltakin. Näille kaikille löytyy aikaa ja aika paljon se onkin juuri sitä yhdessä oleskelua. Ei harrastus vie mitään pois vaan rikastuttaa lapsen elämää.
Hienoa että teillä on monipuolisesti ystäviä. Tässä ketjussa vain moni on kertonut toisin.
Itse olisin ainoastaan helpottunut, kun olisi ”virallisesti” lupa pitää taukoa.
En halua ottaa riskiä sairastuttaa koko perhettä, vaikka emme kuulu listattuun riskiryhmään. Koronasta ei kuitenkaan tiedä, miten se kuhunkin iskee.
Etäisesti tutussa perheessä kaikki kolme sairastui ja perheen äiti joutui sairaalaan. Perusterve nainen.