Suurin yksittäinen syy sinkkuuteesi?

Viihdyn itsekseni, ja ystävien seurassa ehkä liian hyvin.

- nainen 34

Olen liian omintakeinen oman tieni kulkija. Haluan kumppanin, joka on yhtä omalaatuinen ja jonka kanssa oleminen stimuloi minua älyllisesti. Seksimieltymykseni ovat vähintäänkin erikoisia, siis sen lisäksi, että olen homo.

Vastaan on tullut oikeastaan vain sellaisia, jotka ovat joko omalaatuisia, mutta eivät anna älyllisiä virikkeitä, tai sellaisia, jotka antavat niitä virikkeitä, mutta ovat muuten taviksia, tai sitten sellaisia, jotka ymmärtävät omituista seksuaalisuuttani, mutta eivät täytä kahta ensimmäistä kriteeriä.

Olen ollut parisuhteessa omalaatuisen kanssa, jonka äly oli kuitenkin oikeastaan alemmalla keskitasolla ja huomasin turhautuvani usein siihen. Äly on siis oleellinen kriteeri, josta en voi juurikaan joustaa. Tavikset eivät herätä intohimoa eivätkä kiinnostusta, joten yleensä en edes parisuhdemielessä noteeraa sellaisia ihmisiä ympärilläni. Sellaiset voivat olla hyviä kavereita, työkavereita, tuttuja yms., mutta eivät herätä minussa lemmekkäitä tunteita.

Seksuaalisuuden suhteen kumppanin täytyy olla vähintään avoin omituisille mieltymyksilleni ja antaa minulle vapaus toteuttaa niitä. Hänen ei ole pakko osallistua siihen, mutta sitten minulla on kuitenkin oltava vapaus hakea tyydytystä joko yksin tai jonkun kolmannen osapuolen kanssa.

Nämä kriteerit täyttäviä ihmisiä on aika vähän ja vielä vähemmän on sellaisia, jotka ovat vapailla markkinoilla.

En ole kiinnostunut parisuhdemuotoisesta velvoitteesta. Tykkään mun työstä ja teen sitä paljon, enkä töiden päälle jaksa nähdä enää ketään tai juuri koskaan tehdäkään mitään. Mulla on kissa seurana kotona, siitä on pelkkää iloa eikä yhtään harmia. Miksi ihmeessä ottaisin riesaksi jonkun ihmisen? Ei kyllä yhtään kiinnosta viihdyttää ketään, kun kerran saan itse valita.

Ei vain ole yhtäkään syytä ruveta seurustelemaan. Lähtien jo siitä, että halu sellaiseen puuttuu. Kulujakaan jakamaan en ketään tarvitse, mulla on hyvä palkka ja leveä leipä. Seksinkin hoidan parhaiten ihan itsekseni.

Oma elämä on niin mukavaa,enkä halua olla enää kenenkään laskiämpäri.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa tätä vanhakantaista, aggressiivista maskuliinisuutta on hiukan enemmän kuin (Länsi) Euroopassa. 

Yksi tätä miesten vanhaa käyttäytymismallia vahvasti konservoiva tekijä saattaa olla asevelvollisuus. Ainakin itse altistuin siellä vahvasti tämäntyyppisille ajatusmalleille. Ja jos olisin ollut sitä porukkaa, joka ei olisi lähtenyt intin jälkeen yliopistoon vaan olisin jatkanut vaikka levyseppä-hitsaajana tai kirvesmiehenä, olisin varmaan sisäistänyt nämä maskuliiniset mallit sen sijaan, että olisin oppinut kyseenalaistamaan ne.

Höpö höpö, suomalaiset miehethän ovat täysin kuohittuja palvelemaan matriarkkaa. Kuten muutkin eurooppalaiset miehet, ehkä m    aahanm   uuttajia lukuunottamatta.

Ujous ja arkuus.

Jos on varakkuutta, se auttaa kummasti miestä usein.

Synnyinpaikkakunnalla niitä ei ollut. Sitten aikuistumisen kynnyksellä löytyi mielenkiinnon kohteet jo muista elämän osa-alueista, harrastukset / opiskelu / pyristely päästä kiinni työelämään ja vakkaripaikkaan.

Nyt näistä kolmikymppisistä naisista on sellainen kutina, että aika paljon "ne muut" on ehtineet kokea elämässään jo tähän pisteeseen mennessä, eivätkä ole aina sinut itsensä kanssa.

Onko nuoremmat naiset valoisampia kun on elämä edessä? Ovatko vanhemmat naiset jo nähneet ja kokeneet elämää ja osaavat olla sinut itsensä kanssa?

Joka tapauksessa nyt on puoliso ja olen iloinen, että olen ollut täällä hänen tukenaan. Toisaalta painaa menneisyys ja toisaalta ikäkriisi mitä kaikkea "pitäisi" olla jo tähän ikään mennessä saavutettuna/tehtynä.

En toivo eroa, mutta jos joskus joutuisin... luopumaan... rakkaasta, miettisin kyllä kaksi kertaa onko enää voimia lähteä samaan suhdesoppaan pistämään itseään likoon toisen ihmisen vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Minä taas ihastun sellaisiin miehiin, joita en voi saada! Ja ei sellaisen kanssa voi seurustella, johon ei tunne rakkautta! Joten yksin täällä haaveksin

Niin mikä pointti on seurustella, jos kumppaniin ei rakastu tai hän ei viehätä myös seksuaalisesti? Ei minulle ainakaan riitä platoninen suhde seurustelumielessä.

Asun pienellä paikkakunnalla täällä ei miehiä ole. Vaikka olen ollut opiskeluaikana muualla niin ei yksikään mies ole ollut kiinnostunut minusta rauhassa oon saanut olla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime parisuhde. Eksä oli väkivaltainen, kontrolloiva, kylmä ja julma. Erottiin poliisien väliintulolla ja sen jälkeen tyyppi vainosi minua melkein vuoden. Jouduin muuttamaan ja vaihtamaan kaupunkia, kun se tuli jopa ikkunan alle tuijottamaan.

Deittailun aloittaminen on ihan ylitsepääsemätön kynnys, olen jo etukäteen pettynyt ja kyynistynyt ajatukselle että olemassa olisi mukaviakin ihmisiä. Nykyisin halin vain kissaani, se on pehmeä, lämmin, ystävällinen eikä sillä ole pahaa sydämessään.

Mistä te aina löydätte näitä sekopää miehiä

Ei naiset niitä löydä vaan ne miehet löytää ne naiset. Nehän usein osaavat alussa esittää aivan muuta kuin mitä oikeasti ovat. Ja näitä on paljon eli meillä naisilla on tosi ihanan jänskää tämä elämä. Valitettavasti ei olla ennustajia eikä ajatustenlukijoita.

Miten niin ette ole? Yleensähän te ainakin omien sanojenne mukaan huomaatte välittömästi miehen käytöksestä kaikki tärkeimmät merkit, miksi kys. miehen kanssa ei kannata suhteeseen ryhtyä. Milloin mies on liian kiltti, naistenvihaaja, liian rauhallinen/aggressiivinen, ex:ssä kiinni, siis mitä vain. Vai olisiko se sittenkin ulkonäkö joka teidän päätöksiänne ensisijaisesti ohjaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime parisuhde. Eksä oli väkivaltainen, kontrolloiva, kylmä ja julma. Erottiin poliisien väliintulolla ja sen jälkeen tyyppi vainosi minua melkein vuoden. Jouduin muuttamaan ja vaihtamaan kaupunkia, kun se tuli jopa ikkunan alle tuijottamaan.

Deittailun aloittaminen on ihan ylitsepääsemätön kynnys, olen jo etukäteen pettynyt ja kyynistynyt ajatukselle että olemassa olisi mukaviakin ihmisiä. Nykyisin halin vain kissaani, se on pehmeä, lämmin, ystävällinen eikä sillä ole pahaa sydämessään.

Mistä te aina löydätte näitä sekopää miehiä

Ei naiset niitä löydä vaan ne miehet löytää ne naiset. Nehän usein osaavat alussa esittää aivan muuta kuin mitä oikeasti ovat. Ja näitä on paljon eli meillä naisilla on tosi ihanan jänskää tämä elämä. Valitettavasti ei olla ennustajia eikä ajatustenlukijoita.

Miten niin ette ole? Yleensähän te ainakin omien sanojenne mukaan huomaatte välittömästi miehen käytöksestä kaikki tärkeimmät merkit, miksi kys. miehen kanssa ei kannata suhteeseen ryhtyä. Milloin mies on liian kiltti, naistenvihaaja, liian rauhallinen/aggressiivinen, ex:ssä kiinni, siis mitä vain. Vai olisiko se sittenkin ulkonäkö joka teidän päätöksiänne ensisijaisesti ohjaa? 

Naisten logiikan mukaan "miehen luonne on tärkeintä". Elikä "nössö" ei saa olla, mutta pitää olla huumorintajua, päättäväinen ja ties mitä. Ja on kuitenkin tutkittu, että naisten mielestä dark triad -persoonan miehet (psykot, narsut ja machiavellistit) ovat mielenkiintoisempia seurustelumielessä kuin normaalit miehet. Ja siis naiset olevinaan osaavat todella nopeasti valita miehen tämän miehen luonteen mukaan ja ovat oikein experttejä asian suhteen, mutta sitten kun paljastuukin, että valinta oli huono ja nainen kokee sen nahoissaan, niin naiset eivät ota mitään vastuuta tekemästään valinnasta, elikä sitten syytetään kaikkia miehiä ja katkeroidutaan, mutta tosiaan itse vastuuta ei oteta, vaan uhriudutaan. Missä vaiheessa naiset tunnustavat, etteivät osaa tehdä hyviä valintoja miesten suhteen? Ennen kylän vanhimmat/naisen isä valitsi puolison ja osasi varmasti valita vakaan tyypin naiselle. Naiset itse sen sijaan suosivat kaaosta ja se näkyy todella hyvin nyky-yhteiskunnassa.

Ei enää kiinnosta. Vaihdevuodet on vienyt läheisyydenkaipuun. Muu elämä on kunnossa ja viihdyn hyvin itsekseni. Pärjään taloudellisesti omillani ja pystyn asumaan mukavasti keskustassa. Sisustus on oman mielen mukainen. Itsellä on auto ja taloudellisesti mahdollista käyttää remontti- ym. palveluita. Lomat ja vapaa- ajan vietän ihan mielellään yksin ja on myös muutama ystävä, joiden kanssa voi reissata ym. En oikein koe, että tarvitsisin parisuhdetta enää yhtään mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 180 cm pitkä nainen. Monelle miehelle se on liikaa .

Oletko sinä tehnyt itse pituudestasi sen esteen vai miehet?

Kysyy 173 cm mittainen mies jolla on 179 cm pitkä naisystävä.

Olet poikkeus. Miehet ei halua pitkiä naisia; me ei olla tarpeeksi siroja, pieniä ja naisellisia. Kommenttia tulee että olet liian pitkä. Minulle kelpaisi lyhyt mies mutta mies aina tekee pituudestaan ongelman ja ahdistuu. Tunnen yhden lyhyen miehen joka ei ahdistunut, hän on nyt naimisissa kauniin ystävättäreni kanssa ja aika poikkeuksellisen hyvällä itsetunnolla varustettu.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vahva sitoutumiskammo. Tai oikeastaan paradoksaalisesti vahva halu sitoutua, jopa ripustautua ja heittäytyä täysin toisen armoille, mutta sitten kuitenkin valtava pelko yksinjäämisestä.

Ja vanhemmaksi kun tulee, vaikeammaksi menee. Nuorena aikuisena (18-25) olin kahdessa pitkässä parisuhteessa, joissa ei nyt varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta vääriä ihmisiä tai liian samoista kohdista rikki, jotta parisuhde olisi toiminut. Toisen kanssa toki jäin henkisesti paljon yksin, koska hän käytti monenlaisia päihteitä mieluummin kuin oli minun kanssani.

Ikävuodet 25-30 menivät pitkälti säätäen noin vuoden mittaisissa suhteissa, joskus hyvissä ja joskus huonoissa. Sitten juuri ennen 31-vuotispäivääni mies, jonka kanssa olin muuttamassa yhteen, jätti minut täysin tyhjän päälle. Siitä seuraavan miehen kanssa podin jotain tuosta johtunutta traumaa, ja homma loppui lyhyeen.

Nyt sitten onkin vuosi sujunut koronan parissa. Mainittavia suhteita tai suhteen tynkiä ei ole muodostunut. Paitsi tämä, joka päättyi uuden vuoden jälkeen siihen, kun sekosin täydellisesti ja jätin miehen. Epäilen todella mielenterveyttäni. Nyt olen soudellut hänen kanssaan edes takaisin, tehnyt hänelle ikäviä ohareita ja käyttäytynyt kuin lapsi. Haluan hänet lähelleni ja haluan olla hänen kanssaan, mutta kun pyydän hänet luokseni, saan lähestulkoon paniikkikohtauksen ja teen oharit tai perun tapaamisen. Tämä aiheuttaa minulle niin valtavaa ahdistusta, että jännityspäänsärky on jatkuvaa enkä pysty nukkumaan kunnolla.

Että pariudupa sitten näillä spekseillä.

Ehkä sinun kannattaisi tutustua kiintymysteoriaan, koska kertomasi sopisi ristiriitaisen kiintymysmallin kuvaukseen. Se voisi auttaa ymmärtämään ja muuttamaan omaa käytöstä. Luen juuri Attached -nimistä kirjaa, mutta suomeksikin pitäisi löytyä tietoa. 

Oon ylipainoinen ja ruhoni on kyllä sen näköinen ,että en sitä todellakaan kenelläkään näytä. Häpeän itseäni kun ei saa laihduttua

Sen verran monia parisuhteita on tullut kokeiltua, että olen tullut siihen tulokseen, että paras minun olla yksin. Nautin siitä, että saan asua missä haluan, sisustaa kämpän miten haluan, viettää vapaa-aikani miten haluan, lomailla missä haluan, ostaa ruokakaupasta mitä haluan ts. päättää elämästäni kaikin puolin ilman kompromisseja. Olen myös erittäin introvertti, eli en tarvitse fyysistä seuraa kuin satunnaisesti ja silloin voin nähdä kavereita tai tapailla miehiä seksin merkeissä, jos sitä tekee mieli. Kaksi kisua mulla on, joita rakastan yli kaiken ja jotka tuovat iloa elämääni päivittäin. 

Parisuhteessa olo on aina ollut minulle jatkuvaa pinnistelyä, pitää tehdä asioita miehen vuoksi ja muuttaa itseään miehelle mieleiseksi, ja jatkuva keskustelu ja läheisyys on vaan mulle tosi kuluttavaa. Oon huono keskustelemaan ja sopimaan riitoja ja perustelemaan näkökulmiani, ja on tosi iso huojennus, kun sitä ei tarvitse tehdä enää. Nyt 37-vuotiaana ei ole enää minkäännäköistä kiinnostusta parisuhteeseen ja toivon, että tämä olotila jatkuu loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut vasta puoli vuotta eron jälkeen sinkkuna mutta tutkaillut miesmarkkinaa ennen virallista eroa kun asuimme jo vuoden päivät erillään. Mulle on ja tulee olemaan syynä se, että tässä kohtaa elämää rima on niin korkealla ettei juuri kukaan sitä ylitä. En vaan tapaa tällaisia miehiä vapaina.

Mulla ei oo muuta vaatimusta kuin että

mun pitää aidosti tykätä ja olla ihastunut tähän mieheen ja hänen minuun. Kaikki tulot, tietty ulkonäkö, ammatti, lapsiluku, ikä ym. on ihan yhdentekeviä. Tuntuu kuitenkin että oon loppuelämän sinkku 😀

Itse olen 44v, hoikka ja urheilullinen, hyvin säilynyt ja edelleen kuulen kommenttia että olen kaunis tai hyvännäköinen. Molemmilta sukupuolilla, tutuilta ja tuntemattomilta. DI ja hyvä työ, 2 lastakin tehty ja teinejä joten mulla on aikaa hyvin joka toinen viikko nyt vähintään. Asunto, auto ja mökki on velattomina ja kumppaninkin voin viedä sille unelmalomalle. Mulla on kavereita ja tuttuja paljon ja suhteet perheeseen ja lapsiin oikein lämpimät, mitään isompia luonnehäiriöitä ei pitäisi siis olla. Aika rento on elämänasenne tässä iässä.

Olen ihan varma että loppuelämä menee yksin vaikka parisuhdetta kovasti haluaisin.

No huh, jos sulla ei ole tsäänssejä, niin ei sitten kellään +40-vuotiaalla!!! Nyt vaan verkkoja vesille moneen mereen! Pystytkö laajentamaan hakua esim. muualle Eurooppaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut vasta puoli vuotta eron jälkeen sinkkuna mutta tutkaillut miesmarkkinaa ennen virallista eroa kun asuimme jo vuoden päivät erillään. Mulle on ja tulee olemaan syynä se, että tässä kohtaa elämää rima on niin korkealla ettei juuri kukaan sitä ylitä. En vaan tapaa tällaisia miehiä vapaina.

Mulla ei oo muuta vaatimusta kuin että

mun pitää aidosti tykätä ja olla ihastunut tähän mieheen ja hänen minuun. Kaikki tulot, tietty ulkonäkö, ammatti, lapsiluku, ikä ym. on ihan yhdentekeviä. Tuntuu kuitenkin että oon loppuelämän sinkku 😀

Itse olen 44v, hoikka ja urheilullinen, hyvin säilynyt ja edelleen kuulen kommenttia että olen kaunis tai hyvännäköinen. Molemmilta sukupuolilla, tutuilta ja tuntemattomilta. DI ja hyvä työ, 2 lastakin tehty ja teinejä joten mulla on aikaa hyvin joka toinen viikko nyt vähintään. Asunto, auto ja mökki on velattomina ja kumppaninkin voin viedä sille unelmalomalle. Mulla on kavereita ja tuttuja paljon ja suhteet perheeseen ja lapsiin oikein lämpimät, mitään isompia luonnehäiriöitä ei pitäisi siis olla. Aika rento on elämänasenne tässä iässä.

Olen ihan varma että loppuelämä menee yksin vaikka parisuhdetta kovasti haluaisin.

No huh, jos sulla ei ole tsäänssejä, niin ei sitten kellään +40-vuotiaalla!!! Nyt vaan verkkoja vesille moneen mereen! Pystytkö laajentamaan hakua esim. muualle Eurooppaan?

Kyllä naisilla on tsäänssejä, ei se siitä ole kiinni. Tammy Slatonkin on löytänyt jatkuvasti poikaystäviä ja ilmeisesti ihanan aviomiehenkin, vaikka hänellä nyt onkin aikamoisia rajoitteita sekä fyyfisesti että elämäntavankin osalta.

Olen köyhä ja syrjäytynyt. Koulutusta on, sivistystäkin, niin ikään kyky keskustella, mutta jos kouluttautunut mies haluaa löytää kouluttautuneen tai itsensä muulla tavalla sivistäneen naisen, peruslähtökohta on aina se, että miehen täytyy olla aktiivisesti mukana työelämässä.