Lue keskustelun säännöt.
Mies ei halua muuttaa yhteen ja käyttää teiniä tekosyynä
13.01.2021 |
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen kertaalleen eronnut ja kahden lapsen vuoroviikkoäiti, ja seurustellut vuoden nykyisen mieheni kanssa. Mies halusi heti tapailun alussa, että seurustella ja on vakuuttanut olevansa 100 % tosissaan ja rakastavansa minua. Olen sanonut, että minulla ei ole kiire muuttaa yhteen, mutta että haluan ehdottomasti yhteisen kodin ja jaetun arjen jossain vaiheessa. Kuvittelin, että näin voisi tapahtua esim. parin vuoden seurustelun jälkeen. En nauti tästä "yksinäisen naisen" arjesta vaan toivon jotain rinnalle ihan arkeen, en pelkästään viikonlopun tai lomien huippuhetkiin. Lisäksi asunnon jakaminen olisi taloudellisestikin järkevää. Tekee tiukkaa maksaa asumisesta yksin 1 200 euroa kuussa kun sen voisi jakaa. Välillä olen myös todella kovilla kun pyöritän lapsiperheen arkea yksin joka toinen viikko.
Nyt kysyin suoraan, että missä vaiheessa mies voisi kuvitella, että syventäisimme suhdetta ja muuttaisimme yhteen. Tai että meillä olisi edes joku tulevaisuuden suunnitelma, jos emme heti toimisikaan sen mukaan. Mies oli tiukkana, että muuttaa yhteen vasta 3,5 vuoden päästä. Syynä oli se, että hän haluaa asua yksin lastensa takia.
No tässähän juju piileekin. Miehellä oli kaksi yli parikymppistä lasta, jotka asuvat toisella paikkakunnalla yksin ja käyvät kotipaikkakunnalla ehkä muutaman kuukauden välein. Tuolloin asuvat äitinsä luona, jossa heillä on huoneet. Kotipaikkakunnalla on vain 17 vuotias teini, joka myös asuu äitinsä luona. Mies asuu yksin kaksiossa, ja poika on isänsä vuodesohvassa nukkuen yötä ehkä yhden yön kuukaudessa, parissa. En ymmärrä, miksi emme voisi muuttaa yhteen ja poika tarvittaessa yöpyä meillä ja isommat lapset vierailla täällä. Minun kaksi poikaani ja mies tulevat hyvin juttuun, samoin minä ja miehen lapset.
Aika rankalta tuntuu, että hylkäisin haaveet yhteiselämästä niinkin pitäksi aikaa kuin 3,5 vuodeksi. Ja mitä tämä kertoo miehen tunteista? Käykö niin, että odotan 3,5 vuotta ja sittenkään emme muuta yhteen.
Tuntuu vaikealta edes tavata nyt miestä, kun kaikki on nyt ihan toisin. Vielä eilen olin rakastunut ja luulin miehen myös olevan vakavissaan suunnittelemassa tulevaisuutta. Miten voin palata seurusteluun, kun tiedän, että tämä ei seuraavien vuosien aikana vakavammaksi muutu? Ja haaskaanko rakkauteni tähän mieheen, joka ei edes yritä löytää ratkaisua asumiskuvioihin - meillähän tilanne on moneen uusperheeseen nähden helppo. Ei ilmeisesti halua tarpeeksi olla kanssani, kun mitään vaivaa asioiden eteen ei halua nähdä.
Kommentit (189)
Siihen arkeen pitää hankkia ensin jotain muita helpotuksia. Lainan takaisinmaksuvapaata. Lyhennettyä työpäivää. Siivooja. Lapset kuriin ja nuhteeseen (ystävällisesti ja väkivallattomasti tietysti) auttamaan kotitöissä. Rytmiä ja aikatauluja. Yhteen hiileen puhaltamista lasten kanssa. Oman talouden tarkastelua kriittisesti. Säästämistä ruokakuluissa. "Omalla viikolla" rakkauden ja levon tankkausta niin, että seuraava arkiviikko lasten kanssa menee kuin siivillä. Tapaa myös ystäviäsi. Kirjoita päiväkirjaa. Meditoi. Muista, että sinun ahdistava arkesi on lastesi lapsuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muista, että sinun ahdistava arkesi on lastesi lapsuus.
Tämä.
Yhteen muutetaan kun kumpikin on varma asiasta.
Vaikka muuttaisitte yhteen, et voisi silti velvoittaa miestä hoitamaan lapsia, näiden kuskauksia, maksamaa heidän kulujaan. Siinä mies sitten makaisi sohvalla kuulokkeet korvilla katsomassa netflixiä, kun hoidat perhehärdelliä itseksesi.
Kyllä taas kahden miehen rahat kelpaa... Muuta halvempaan asuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tapaatte vain viikonloppuisin, jos olet vuoroviikkoäiti?
Lapsetkaan ei munan himoissa enää kiinnosta. Älä ainakaan sikiä tämän uuden miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä lapsesi ovat? Haluavatko he arkeansa jakamaan jonkun miehen?
Ja äidin hormonimyrskyä hoitelemaan.
Kerro nyt minkä ikäisiä sun lapset on?
Mulla omat lapset on aikuisia, viimeinenkin muutti syksyllä opiskelemaan. Itse en halua edes seurustella miehen kanssa, jolla on alakouluikäisiä lapsia ja niitähän on monilla 40-50v miehilläkin. Haluan parisuhteen, en uusperhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään ei ole vaivaannuttavampaa kuin äidin ja sen uuden miehen kiimahirnunta.
Miksi ap rinnastaa rakkauden ja yhteenmuuttamisen. Kääntäen ap jaksaisi odottaa miestä vaikka kymmenen vuotta tai jos oikein kovasti rakastaisi, rakastaa vaikka kaksikymmentä vuotta vaikkeivät koko aikana asuisi yhdessä. Nythän miehellä on välinearvo eli tuottaa rahaa ja apua ap:n arkeen eikä olla rakkauden kohteena ja rakkautta antamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi tapaatte vain viikonloppuisin, jos olet vuoroviikkoäiti?
Trollihan tämä on, ei pysy tarina loogisena.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muuttaisitte yhteen, et voisi silti velvoittaa miestä hoitamaan lapsia, näiden kuskauksia, maksamaa heidän kulujaan. Siinä mies sitten makaisi sohvalla kuulokkeet korvilla katsomassa netflixiä, kun hoidat perhehärdelliä itseksesi.
En ole ap, olen muuten vastaavassa tilanteessa mutta miesystävälläni ei ole lapsia, ja minun lasteni isä on kuollut eli olen totaali-yh. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, joista ensimmäisen puoli vuotta suunnittelimme innoissamme yhteistä kotia ja etenkin miehen puheiden perusteella oli selvää, että olemme yhdessä vain, jos saamme / luomme "koko paketin" eli yhteiselämän. Hän haluaisi lapsia vielä ja olen asialle avoin. Noh, minä olen nyt 1,5 vuotta odottanut sitä yhteenmuuttoa mutta enää siitä ei saa edes puhua, kun "se on painostamista". Mies väittää, että häntä ei pelota lapsiperhearki (minulla kaksi lasta, 6- ja 10-vuotiaat) mutta ei ole antanut mitään selitystä sille, miksei suunnitelmamme olekaan enää pöydällä. Häntä vain yleisesti ahdistaa eli tulkitsen sen niin, että hän on joko tullut katumapäälle muttei uskalla myöntää sitä kellekään, tai sitten on jo entuudestaan sitoutumiskyvytön, vaikkei ehkä haluaisi olla. Minä en olisi tähän suhteeseen lähtenyt ollenkaan, ellemme olisi alussa olleet samoilla linjoilla tulevaisuudensuunnitelmista ja toiveista.
Ymmärrän ap:ta ihan täysin, itsekin haluan jakaa arjen ja nähdä päivittäin edes eteisessä ohimennen, tai iltateellä, en minä halua soitella ja viestitellä turhanpäiväisyyksiä sinne miehen pieneen keskusta-asuntoon. Menköön kenen kanssa haluaa - siis yhteisestä kodistahan pääsisi myös ulos ja harrastuksiin, ja olisi mukavaa kuitenkin jakaa sama sänky edes muiden menojen päätteeksi. Minusta tuntuu yksinäiseltä ja ikävältä tällainen totaalinen erillissuhde, kun tavoitteena oli perhe-elämä. Vain yhdessä asumalla mies saisi luotua lastenikin kanssa lämpimän ja läheisen suhteen, voisi olla tulevaisuudessa vaarin roolissa mahdollisesti jne. Minun lapseni ovat olleet ihan hulluna häneen ja kaikki on näyttänyt menneen helposti, mutta kaipa se on vaikea saada 45-vuotias lähes aina vapaana ja menevänä elänyt mies tottumaan uusiin tapoihin.
Harkitsen eroa viikottain. Tuntuu, että elämä voi mennä ihan hukkaan tässä odotellessa, kun en edes tiedä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on jonkun katkeran pihalle potkitun miehen avaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muuttaisitte yhteen, et voisi silti velvoittaa miestä hoitamaan lapsia, näiden kuskauksia, maksamaa heidän kulujaan. Siinä mies sitten makaisi sohvalla kuulokkeet korvilla katsomassa netflixiä, kun hoidat perhehärdelliä itseksesi.
En ole ap, olen muuten vastaavassa tilanteessa mutta miesystävälläni ei ole lapsia, ja minun lasteni isä on kuollut eli olen totaali-yh. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, joista ensimmäisen puoli vuotta suunnittelimme innoissamme yhteistä kotia ja etenkin miehen puheiden perusteella oli selvää, että olemme yhdessä vain, jos saamme / luomme "koko paketin" eli yhteiselämän. Hän haluaisi lapsia vielä ja olen asialle avoin. Noh, minä olen nyt 1,5 vuotta odottanut sitä yhteenmuuttoa mutta enää siitä ei saa edes puhua, kun "se on painostamista". Mies väittää, että häntä ei pelota lapsiperhearki (minulla kaksi lasta, 6- ja 10-vuotiaat) mutta ei ole antanut mitään selitystä sille, miksei suunnitelmamme olekaan enää pöydällä. Häntä vain yleisesti ahdistaa eli tulkitsen sen niin, että hän on joko tullut katumapäälle muttei uskalla myöntää sitä kellekään, tai sitten on jo entuudestaan sitoutumiskyvytön, vaikkei ehkä haluaisi olla. Minä en olisi tähän suhteeseen lähtenyt ollenkaan, ellemme olisi alussa olleet samoilla linjoilla tulevaisuudensuunnitelmista ja toiveista.
Ymmärrän ap:ta ihan täysin, itsekin haluan jakaa arjen ja nähdä päivittäin edes eteisessä ohimennen, tai iltateellä, en minä halua soitella ja viestitellä turhanpäiväisyyksiä sinne miehen pieneen keskusta-asuntoon. Menköön kenen kanssa haluaa - siis yhteisestä kodistahan pääsisi myös ulos ja harrastuksiin, ja olisi mukavaa kuitenkin jakaa sama sänky edes muiden menojen päätteeksi. Minusta tuntuu yksinäiseltä ja ikävältä tällainen totaalinen erillissuhde, kun tavoitteena oli perhe-elämä. Vain yhdessä asumalla mies saisi luotua lastenikin kanssa lämpimän ja läheisen suhteen, voisi olla tulevaisuudessa vaarin roolissa mahdollisesti jne. Minun lapseni ovat olleet ihan hulluna häneen ja kaikki on näyttänyt menneen helposti, mutta kaipa se on vaikea saada 45-vuotias lähes aina vapaana ja menevänä elänyt mies tottumaan uusiin tapoihin.
Harkitsen eroa viikottain. Tuntuu, että elämä voi mennä ihan hukkaan tässä odotellessa, kun en edes tiedä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei.
Ehkä kannattaisi nostaa kissa pöydälle, pääsisit eteen päin tavalla tai toisella. Ehkä löydätte sellaisen arjen, ettei se hankaa sinua jatkuvasti tai sitten pääset muuten eroon muokkaamaan elämääsi tyydyttävämmäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muuttaisitte yhteen, et voisi silti velvoittaa miestä hoitamaan lapsia, näiden kuskauksia, maksamaa heidän kulujaan. Siinä mies sitten makaisi sohvalla kuulokkeet korvilla katsomassa netflixiä, kun hoidat perhehärdelliä itseksesi.
En ole ap, olen muuten vastaavassa tilanteessa mutta miesystävälläni ei ole lapsia, ja minun lasteni isä on kuollut eli olen totaali-yh. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, joista ensimmäisen puoli vuotta suunnittelimme innoissamme yhteistä kotia ja etenkin miehen puheiden perusteella oli selvää, että olemme yhdessä vain, jos saamme / luomme "koko paketin" eli yhteiselämän. Hän haluaisi lapsia vielä ja olen asialle avoin. Noh, minä olen nyt 1,5 vuotta odottanut sitä yhteenmuuttoa mutta enää siitä ei saa edes puhua, kun "se on painostamista". Mies väittää, että häntä ei pelota lapsiperhearki (minulla kaksi lasta, 6- ja 10-vuotiaat) mutta ei ole antanut mitään selitystä sille, miksei suunnitelmamme olekaan enää pöydällä. Häntä vain yleisesti ahdistaa eli tulkitsen sen niin, että hän on joko tullut katumapäälle muttei uskalla myöntää sitä kellekään, tai sitten on jo entuudestaan sitoutumiskyvytön, vaikkei ehkä haluaisi olla. Minä en olisi tähän suhteeseen lähtenyt ollenkaan, ellemme olisi alussa olleet samoilla linjoilla tulevaisuudensuunnitelmista ja toiveista.
Ymmärrän ap:ta ihan täysin, itsekin haluan jakaa arjen ja nähdä päivittäin edes eteisessä ohimennen, tai iltateellä, en minä halua soitella ja viestitellä turhanpäiväisyyksiä sinne miehen pieneen keskusta-asuntoon. Menköön kenen kanssa haluaa - siis yhteisestä kodistahan pääsisi myös ulos ja harrastuksiin, ja olisi mukavaa kuitenkin jakaa sama sänky edes muiden menojen päätteeksi. Minusta tuntuu yksinäiseltä ja ikävältä tällainen totaalinen erillissuhde, kun tavoitteena oli perhe-elämä. Vain yhdessä asumalla mies saisi luotua lastenikin kanssa lämpimän ja läheisen suhteen, voisi olla tulevaisuudessa vaarin roolissa mahdollisesti jne. Minun lapseni ovat olleet ihan hulluna häneen ja kaikki on näyttänyt menneen helposti, mutta kaipa se on vaikea saada 45-vuotias lähes aina vapaana ja menevänä elänyt mies tottumaan uusiin tapoihin.
Harkitsen eroa viikottain. Tuntuu, että elämä voi mennä ihan hukkaan tässä odotellessa, kun en edes tiedä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei.
Pistä pimsa looraan ja sano, että sen saa takaisin kun siirtää lipaston saman katon alle. Toimii aina, muutos tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muuttaisitte yhteen, et voisi silti velvoittaa miestä hoitamaan lapsia, näiden kuskauksia, maksamaa heidän kulujaan. Siinä mies sitten makaisi sohvalla kuulokkeet korvilla katsomassa netflixiä, kun hoidat perhehärdelliä itseksesi.
En ole ap, olen muuten vastaavassa tilanteessa mutta miesystävälläni ei ole lapsia, ja minun lasteni isä on kuollut eli olen totaali-yh. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, joista ensimmäisen puoli vuotta suunnittelimme innoissamme yhteistä kotia ja etenkin miehen puheiden perusteella oli selvää, että olemme yhdessä vain, jos saamme / luomme "koko paketin" eli yhteiselämän. Hän haluaisi lapsia vielä ja olen asialle avoin. Noh, minä olen nyt 1,5 vuotta odottanut sitä yhteenmuuttoa mutta enää siitä ei saa edes puhua, kun "se on painostamista". Mies väittää, että häntä ei pelota lapsiperhearki (minulla kaksi lasta, 6- ja 10-vuotiaat) mutta ei ole antanut mitään selitystä sille, miksei suunnitelmamme olekaan enää pöydällä. Häntä vain yleisesti ahdistaa eli tulkitsen sen niin, että hän on joko tullut katumapäälle muttei uskalla myöntää sitä kellekään, tai sitten on jo entuudestaan sitoutumiskyvytön, vaikkei ehkä haluaisi olla. Minä en olisi tähän suhteeseen lähtenyt ollenkaan, ellemme olisi alussa olleet samoilla linjoilla tulevaisuudensuunnitelmista ja toiveista.
Ymmärrän ap:ta ihan täysin, itsekin haluan jakaa arjen ja nähdä päivittäin edes eteisessä ohimennen, tai iltateellä, en minä halua soitella ja viestitellä turhanpäiväisyyksiä sinne miehen pieneen keskusta-asuntoon. Menköön kenen kanssa haluaa - siis yhteisestä kodistahan pääsisi myös ulos ja harrastuksiin, ja olisi mukavaa kuitenkin jakaa sama sänky edes muiden menojen päätteeksi. Minusta tuntuu yksinäiseltä ja ikävältä tällainen totaalinen erillissuhde, kun tavoitteena oli perhe-elämä. Vain yhdessä asumalla mies saisi luotua lastenikin kanssa lämpimän ja läheisen suhteen, voisi olla tulevaisuudessa vaarin roolissa mahdollisesti jne. Minun lapseni ovat olleet ihan hulluna häneen ja kaikki on näyttänyt menneen helposti, mutta kaipa se on vaikea saada 45-vuotias lähes aina vapaana ja menevänä elänyt mies tottumaan uusiin tapoihin.
Harkitsen eroa viikottain. Tuntuu, että elämä voi mennä ihan hukkaan tässä odotellessa, kun en edes tiedä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei.
Ehkä kannattaisi nostaa kissa pöydälle, pääsisit eteen päin tavalla tai toisella. Ehkä löydätte sellaisen arjen, ettei se hankaa sinua jatkuvasti tai sitten pääset muuten eroon muokkaamaan elämääsi tyydyttävämmäksi.
Olen yrittänyt lukuisia kertoja, etenkin seurustelun ensimmäisen vuoden jälkeen kun kävi selväksi, että tilanne on jotenkin muuttunut ja pysähtynyt. Mies kuitenkin nykyään ihan suuttuu, jos otan aiheen esille, hermostuu, sättii, eli on saanut minut manipuloitua olemaan hiljaa asiasta. Ai miksikö olen vielä hänen kanssaan? Niin... Sitä itsekin mietin. Kai se on se rakkaus ja haaveet, usko ja toivo siihen mitä aluksi puhuttiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muuttaisitte yhteen, et voisi silti velvoittaa miestä hoitamaan lapsia, näiden kuskauksia, maksamaa heidän kulujaan. Siinä mies sitten makaisi sohvalla kuulokkeet korvilla katsomassa netflixiä, kun hoidat perhehärdelliä itseksesi.
En ole ap, olen muuten vastaavassa tilanteessa mutta miesystävälläni ei ole lapsia, ja minun lasteni isä on kuollut eli olen totaali-yh. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, joista ensimmäisen puoli vuotta suunnittelimme innoissamme yhteistä kotia ja etenkin miehen puheiden perusteella oli selvää, että olemme yhdessä vain, jos saamme / luomme "koko paketin" eli yhteiselämän. Hän haluaisi lapsia vielä ja olen asialle avoin. Noh, minä olen nyt 1,5 vuotta odottanut sitä yhteenmuuttoa mutta enää siitä ei saa edes puhua, kun "se on painostamista". Mies väittää, että häntä ei pelota lapsiperhearki (minulla kaksi lasta, 6- ja 10-vuotiaat) mutta ei ole antanut mitään selitystä sille, miksei suunnitelmamme olekaan enää pöydällä. Häntä vain yleisesti ahdistaa eli tulkitsen sen niin, että hän on joko tullut katumapäälle muttei uskalla myöntää sitä kellekään, tai sitten on jo entuudestaan sitoutumiskyvytön, vaikkei ehkä haluaisi olla. Minä en olisi tähän suhteeseen lähtenyt ollenkaan, ellemme olisi alussa olleet samoilla linjoilla tulevaisuudensuunnitelmista ja toiveista.
Ymmärrän ap:ta ihan täysin, itsekin haluan jakaa arjen ja nähdä päivittäin edes eteisessä ohimennen, tai iltateellä, en minä halua soitella ja viestitellä turhanpäiväisyyksiä sinne miehen pieneen keskusta-asuntoon. Menköön kenen kanssa haluaa - siis yhteisestä kodistahan pääsisi myös ulos ja harrastuksiin, ja olisi mukavaa kuitenkin jakaa sama sänky edes muiden menojen päätteeksi. Minusta tuntuu yksinäiseltä ja ikävältä tällainen totaalinen erillissuhde, kun tavoitteena oli perhe-elämä. Vain yhdessä asumalla mies saisi luotua lastenikin kanssa lämpimän ja läheisen suhteen, voisi olla tulevaisuudessa vaarin roolissa mahdollisesti jne. Minun lapseni ovat olleet ihan hulluna häneen ja kaikki on näyttänyt menneen helposti, mutta kaipa se on vaikea saada 45-vuotias lähes aina vapaana ja menevänä elänyt mies tottumaan uusiin tapoihin.
Harkitsen eroa viikottain. Tuntuu, että elämä voi mennä ihan hukkaan tässä odotellessa, kun en edes tiedä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei.
Pistä pimsa looraan ja sano, että sen saa takaisin kun siirtää lipaston saman katon alle. Toimii aina, muutos tulee.
Tätäkin olen harkinnut. Pelkään kuitenkin, että mies häipyy sitten kokonaan.
Meillä muutimme miehen kanssa yhteen, molemmilla oli kouluikäisiä lapsia. Olin itse silloin se innokas edistämään yhteenmuuttoa, mies ehkä muutti siksi, että pääsi asumaan ilmaiseksi minun ostamaani asuntoon. Minulla meni lopulta hermot miehen lapsiin ja oli muutaman vuoden päästä pakko muuttaa erilleen.
Ymmärrän hyvin ap:n toiveen elää ns oikeannäköistä perhe-elämää, mutta uusperhe ei koskaan vastaa ydinperhettä, eikä voi sellaiseksi tulla. Ne haaveet ovat epärealistisia, pitää asennoitua alusta asti toisin ja olla ainakin realistinen edessäolevien vaikeuksien suhteen. Toisen lapset ovat vieraita aina, vaikka olisi kuinka lapsirakas ja välittäisi omistaan.