Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies ei halua muuttaa yhteen ja käyttää teiniä tekosyynä
13.01.2021 |
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen kertaalleen eronnut ja kahden lapsen vuoroviikkoäiti, ja seurustellut vuoden nykyisen mieheni kanssa. Mies halusi heti tapailun alussa, että seurustella ja on vakuuttanut olevansa 100 % tosissaan ja rakastavansa minua. Olen sanonut, että minulla ei ole kiire muuttaa yhteen, mutta että haluan ehdottomasti yhteisen kodin ja jaetun arjen jossain vaiheessa. Kuvittelin, että näin voisi tapahtua esim. parin vuoden seurustelun jälkeen. En nauti tästä "yksinäisen naisen" arjesta vaan toivon jotain rinnalle ihan arkeen, en pelkästään viikonlopun tai lomien huippuhetkiin. Lisäksi asunnon jakaminen olisi taloudellisestikin järkevää. Tekee tiukkaa maksaa asumisesta yksin 1 200 euroa kuussa kun sen voisi jakaa. Välillä olen myös todella kovilla kun pyöritän lapsiperheen arkea yksin joka toinen viikko.
Nyt kysyin suoraan, että missä vaiheessa mies voisi kuvitella, että syventäisimme suhdetta ja muuttaisimme yhteen. Tai että meillä olisi edes joku tulevaisuuden suunnitelma, jos emme heti toimisikaan sen mukaan. Mies oli tiukkana, että muuttaa yhteen vasta 3,5 vuoden päästä. Syynä oli se, että hän haluaa asua yksin lastensa takia.
No tässähän juju piileekin. Miehellä oli kaksi yli parikymppistä lasta, jotka asuvat toisella paikkakunnalla yksin ja käyvät kotipaikkakunnalla ehkä muutaman kuukauden välein. Tuolloin asuvat äitinsä luona, jossa heillä on huoneet. Kotipaikkakunnalla on vain 17 vuotias teini, joka myös asuu äitinsä luona. Mies asuu yksin kaksiossa, ja poika on isänsä vuodesohvassa nukkuen yötä ehkä yhden yön kuukaudessa, parissa. En ymmärrä, miksi emme voisi muuttaa yhteen ja poika tarvittaessa yöpyä meillä ja isommat lapset vierailla täällä. Minun kaksi poikaani ja mies tulevat hyvin juttuun, samoin minä ja miehen lapset.
Aika rankalta tuntuu, että hylkäisin haaveet yhteiselämästä niinkin pitäksi aikaa kuin 3,5 vuodeksi. Ja mitä tämä kertoo miehen tunteista? Käykö niin, että odotan 3,5 vuotta ja sittenkään emme muuta yhteen.
Tuntuu vaikealta edes tavata nyt miestä, kun kaikki on nyt ihan toisin. Vielä eilen olin rakastunut ja luulin miehen myös olevan vakavissaan suunnittelemassa tulevaisuutta. Miten voin palata seurusteluun, kun tiedän, että tämä ei seuraavien vuosien aikana vakavammaksi muutu? Ja haaskaanko rakkauteni tähän mieheen, joka ei edes yritä löytää ratkaisua asumiskuvioihin - meillähän tilanne on moneen uusperheeseen nähden helppo. Ei ilmeisesti halua tarpeeksi olla kanssani, kun mitään vaivaa asioiden eteen ei halua nähdä.
Kommentit (189)
Fiksu mies. Tosin syyksi pitäisi riittää myös se, että ei vain halua muuttaa yhteen. Nyt on ehkä laittanut teinin sellaiseksi perusteluksi, kun ei ole muuta keksinyt/muusta loukkaantuisit/kokee että pelkkä ei halua ei riitä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäyksenä vielä, että asun lasten kanssa tilavasti yli 100 neliön rivarissa, jossa mieskin viihtyy. Hän mahtuisi hyvin tänne, verrattuna siihen, että asuu nyt 40 neliön kaksiossa. Ja voisin itse vaikka tehdä niin, että möisin omani ja hankittaisiin ihan uusi asunto yhdessä. Siellä voisi olla miehen teinillekin huone. Nyt hän jopa suunnittelee muuttoa nykyisestä asunnosta toiseen omaan, koska nykyinen asuintalo on meluisa aamusta iltaan.
En tiedä ylireagoinko, mutta jotenkin suhteelta on mennyt perusta. Tuntuu, että on vaikea olla täysillä ja tunteella mukana, kun tietää, ettei mies halua yhteistä tulevaisuutta. Ja tuntuu, että jos yritän jatkaa kuin mikään ei olisi muuttunut, niin huijaan vaan itseäni ja maton alle lakaistu nousee aina riitatilanteissa esiin.Nyt on niin surullinen ja loukattu olo, että tuntuu, etten pysty miestä edes tapaamaan. Sama kai olisi samoilla itkuilla lopettaa koko suhde kuin itkeä itkut vielä moneen kertaan uudelleen.
Miten jakasitte kulut?
Jos muuttaisimme yhteen nykyiseen ja mies luopuisi omasta asunnostaan, niin hän voisi maksaa vaikkapa hoitovastikkeen (450 e) ja minä maksaisin lainani noin 700 e ja vakuutukset. Sähkölaskut puoliksi, samoin ruokakulut, joita voisin maksaa enemmänkin kuin puolet.
Jos mies pitäisi sivussa oman asunnon, niin toki silloin maksaisin sen mitä nytkin (lähes 1200 e) ja mies maksaisi oman vuokransa.
Jos hankkisimme yhteisen kodin, niin toki kumpikin maksaisi omat lainansa ja vastike jaettaisiin.
Ei todella ole rahasta tämä kiinni. Äitini jätti perintöäkin, joten tiukilla en ole taloudellisesti.
"Tekee tiukkaa maksaa asumisesta yksin 1200 euroa kuussa kun sen voisi jakaa" koita nyt päättää, oletko tiukilla vai et. Ainakin puhuit itsesi pussiin.
Olen täysin miehesi puolella. En todellakaan haluaisi mukaan uusioperhehärdelliin, josta sinä et selviä yksin, arkeasi "jakamatta". Voihan se olla, että mies rakastaakin sinua, mutta siinä se rakkaus äkkiä karisee kun joutuu toisten kakaroita paimentamaan ja niiden sotkuja siivoamaan, kun äiti ei jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota minun mies. Hän haluaa muuttaa yhteen ja minä taas en, joten täällä väännetään asiasta toisin päin.
Sepä se, jos se onkin toiselle osapuolelle niin helppoa lähteä.
Tässähän olisi kuitenkin monta välivaihtoehtoa. Voisimme asua yhdessä pääsääntöisesti ja mies voisi pitää oman pienen asuntonsa, jossa voisi viettää antaa poikansa kanssa, silloin harvoin kun hän käy.
Tällöin meillä olisi täsmälleen samat asuinkustannukset kuin nytkin. Mutta totuus tietenkin on, että miksi mies muuttaisi mitään, kun nyt saa parhaat puolet molemmista. Voi viettää omaa aikaa ja maata katsomassa Netflixiä yksin kun meillä on perhehulina päällä.Minä vaan en saa tästä mitä haluan, ja se on arjen jakaminen. Olen tässä lopun ikääni jumissa jonkinlaisessa tapailusuhteessa. En halua äitini kohtaloa. Äitini kuoli hiljattain, ja hän asui miehensä kanssa 30 v erillään. Loppu ei ollut ihana, koska viimeiset puoli vuotta äitini asui yksin koronan takia eristyksissä. Mietin, että vaikka hän ei koskaan valittanut, niin mahtoi olla vaikeaa sairastaa kolme syöpää ja elää arkea yksin ilman tukea. Viikonloppuisin sitten tapailivat. 30 vuoden ajan. Äitini mies kuoleman jälkeen on vähän selitellyt, että ei me oikein enää keski-iässä osattu muuttaa yhteen, kun oli omat tavat. Itkee päivittäin, että äitini oli hänen elämänsä rakkaus. Vaan miten se rakkaus näkyi, ennen hänen kuolemaansa?
Ai tässä itkussa oli tällainen "äidin kova kohtalo" -trauma taustalla. Sä olet katkera äitisi kohtalosta, mitä äiti itse ei ehkä ollut ja nyt sä olet miehelle katkera kun se saa katsoa Netflixiä kun sulla on raskas perhehulina päällä. KAtsothan sä itsekin Netflixiä puolet ajasta kun sun hulinasi on lastesi isällä - se toinen puolikasko nyt pitäisi mennä tälle uudelle miehelle? Oot kyllä härski.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Eikö vastarakkautta voi saada mitenkään muuten kuin asumalla yhdessä? Ja eikö olosuhteet voi olla turvalliset, jos ei asuta yhdessä?
Olen itse nainen, mutta minä taas EN halua muuttaa yhteen enää. Minulla on kaksi lasta, ja en halua uusperhettä, ja lisäksi olen huomannut, että tykkään asua näin - en usko, että haluan muuttaa yhteen senkään jälkeen kun lapset ovat kasvaneet isoiksi. Kyllähän suhteessa voi silti arkea jakaa, viettää paljon aikaa yhdessä ja tehdä tavallisia arkisia asioita.
Tulevaisuutta voi suunnitella myös muuten kuin yhdessä asumiseen liittyen. Voi suunnitella yhteisiä matkoja ja muuta yhteistä tekemistä, voi suunnitella myös omia, kumppaniin liittymättömiä asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Ai tää oli provo :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen epävarma, avuton ja minulla on huono itsetunto. Naiseuteni on hukassa. Tarvitsen miehen pelastamaan minut oman itseni autiolta saarelta. Voisiko joku kiva mies muuttaa luokseni. Raha ja lastenhoitoapu otetaan ilolla vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota minun mies. Hän haluaa muuttaa yhteen ja minä taas en, joten täällä väännetään asiasta toisin päin.
Sepä se, jos se onkin toiselle osapuolelle niin helppoa lähteä.
Tässähän olisi kuitenkin monta välivaihtoehtoa. Voisimme asua yhdessä pääsääntöisesti ja mies voisi pitää oman pienen asuntonsa, jossa voisi viettää antaa poikansa kanssa, silloin harvoin kun hän käy.
Tällöin meillä olisi täsmälleen samat asuinkustannukset kuin nytkin. Mutta totuus tietenkin on, että miksi mies muuttaisi mitään, kun nyt saa parhaat puolet molemmista. Voi viettää omaa aikaa ja maata katsomassa Netflixiä yksin kun meillä on perhehulina päällä.Minä vaan en saa tästä mitä haluan, ja se on arjen jakaminen. Olen tässä lopun ikääni jumissa jonkinlaisessa tapailusuhteessa. En halua äitini kohtaloa. Äitini kuoli hiljattain, ja hän asui miehensä kanssa 30 v erillään. Loppu ei ollut ihana, koska viimeiset puoli vuotta äitini asui yksin koronan takia eristyksissä. Mietin, että vaikka hän ei koskaan valittanut, niin mahtoi olla vaikeaa sairastaa kolme syöpää ja elää arkea yksin ilman tukea. Viikonloppuisin sitten tapailivat. 30 vuoden ajan. Äitini mies kuoleman jälkeen on vähän selitellyt, että ei me oikein enää keski-iässä osattu muuttaa yhteen, kun oli omat tavat. Itkee päivittäin, että äitini oli hänen elämänsä rakkaus. Vaan miten se rakkaus näkyi, ennen hänen kuolemaansa?
Olet nyt sanoittanut, mitä haluat suhteelta. haluat asua yhdessä ja haluat arjen jakamista. Et halua asua erillään. Vaihtoehdot ovat nyt olla tässä suhteessa 3,5 vuotta katsoa, pitääkö miehen lupaus yhteenmuutosta sitten (on tietenkin mahdollista, ettei halua muuttaa yhteen silloinkaan), tai sitten etsiä uutta miestä, joka haluaisi muuttaa yhteen. Voi toki olla, ettei uusi mies löydy heti, tai jos löytyykin, hänkään ei välttämättä halua muuttaa heti yhteen. Joten voi olla, että silti pääsisi muuttamaan yhteen vasta muutaman vuoden kuluttua. On tietenkin aina se riski, ettei sopivaa miestä löydy hyvin, hyvin pitkään aikaan.
Eli toisin sanoen pitäisi päättää, kumpi on tärkeämpää: yhdessä asuminen vai suhde juuri tuon miehen kanssa. Jos se on juuri tuo mies, silloin ei ero ja uuden etsiminen ehkä ole vaihtoehto. Jos tärkeämpää on arjen jakaminen, sitten pitää päättää, kumman riskin otat mieluummin - sen, ettei yhteenmuutto onnistu edes muutaman vuoden päästä nykyisen kanssa, vai sen ettei uutta, sopivaa miestä eron jälkeen löydy.
Ikävää, että eivät toiveet kohtaa. Mutta toive asua erillään on ihan yhtä oikeutettu kuin toive muuttaa yhteen. Ei se yhteenmuutto nimittäin mikään velvoittava normi ole. Teini voi olla tekosyy, tai sitten se on ihan oikea syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä yhteisasumisessa kaipaat? Huonoimmillaan olet uuden miehen ja hänen lapsensa passaaja omiesi lisäksi. Tämä on asiallinen kysymys.
Miksi ap olis passaaja?
Jos olisin ap:n mies niin juoksisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä yhteisasumisessa kaipaat? Huonoimmillaan olet uuden miehen ja hänen lapsensa passaaja omiesi lisäksi. Tämä on asiallinen kysymys.
Miksi ap olis passaaja?
Ap on passattava, jos saa uuden rakkauden koijjattua saman katon alle asumaan..
Kaikkea se leipä näköjään elättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä tahansa syy kieltäytyä avoliitosta on riittävä ja hyvä syy. Ei siihen voi ketään velvoittaa.
Kaikenlaisia naisia sitä onkin. Olen luullut että näitä on vaan uli en kuvitelmissa. Tosin ehkä tää on uin provo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Voi jeesus... Mä olen elänyt etäsuhteessa mieheni kanssa reilu 12 vuotta, koska molemmilla on lapset tahoillaan koulussa, eikä olla haluttu pakottaa heitä vaihtamaan koulua ja kaveripiiriä. Edelleen ollaan rakastuneita, nähdään joka toinen viikko, jolloin asutaan yhdessä. Mikä tässä olisi joku erityisen stressin aihe? Mikä tekee siitä yhteenmuuttamisesta niin autuaaksitekevää, että ilman sitä parisuhde ei ole parisuhde? Sulla tuntuu nyt olevan joku trauma äitisi "kohtalosta", vaikket edes tiedä, oliko asia äidillesi koskaan ongelma. Sulla on selkeästi myös pakkomielle siitä, millainen "oikean parisuhteen" kuuluu olla. Rauhoitu, jokainen parisuhde on erilainen, eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Eikä varsinkaan sun tapasi ole yhtään sen oikeampi kuin miehesi tapa.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkea se leipä näköjään elättää.
Mutta tuoko elättäjä leivän? Sitä tässä on kyse. Ja sitä että riittää paremmin voita sen leivän päälle.
Vierailija kirjoitti:
Miehellä ei ole tarvetta jakaa asumiskuluja. Mies ei ole vastuussa siitä, että yksin pyörität lapsiperhearkea. Mies ei jaksa maksaa sun lapsiesi kuluja. ( ostaa isompaa taloa sun lastesi takia). Mies ei jaksa/halua olla lastesi kanssa 24/7. Siinäpä ne oikeat syyt.
Bingo.
Näin ajattelen miehenä että se 100 neliön asunto on silti pienehkö kaikille tuossa kokoonpanossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Voi jeesus... Mä olen elänyt etäsuhteessa mieheni kanssa reilu 12 vuotta, koska molemmilla on lapset tahoillaan koulussa, eikä olla haluttu pakottaa heitä vaihtamaan koulua ja kaveripiiriä. Edelleen ollaan rakastuneita, nähdään joka toinen viikko, jolloin asutaan yhdessä. Mikä tässä olisi joku erityisen stressin aihe? Mikä tekee siitä yhteenmuuttamisesta niin autuaaksitekevää, että ilman sitä parisuhde ei ole parisuhde? Sulla tuntuu nyt olevan joku trauma äitisi "kohtalosta", vaikket edes tiedä, oliko asia äidillesi koskaan ongelma. Sulla on selkeästi myös pakkomielle siitä, millainen "oikean parisuhteen" kuuluu olla. Rauhoitu, jokainen parisuhde on erilainen, eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Eikä varsinkaan sun tapasi ole yhtään sen oikeampi kuin miehesi tapa.
Koska arjen jakaminen yhyy.
Minä kerron sinulle syyn 17v pojan äitina, joka asuu myös yksin kaksiossa. Sun mies ei halua taakaksi teidän arkea. Ja ongelmia. Samasta syystä en ikinä muuttaisi yhteen oman miesystäväni kanssa, jolla on 10v lapsi. Sinun on vaan maksettava yksin kulusi. Hoidettava lapsesi lasten isän kanssa jne...
Mitä mieltä lapsesi ovat? Haluavatko he arkeansa jakamaan jonkun miehen?
Alue: Aihe vapaa
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.