Lue keskustelun säännöt.
Mies ei halua muuttaa yhteen ja käyttää teiniä tekosyynä
13.01.2021 |
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen kertaalleen eronnut ja kahden lapsen vuoroviikkoäiti, ja seurustellut vuoden nykyisen mieheni kanssa. Mies halusi heti tapailun alussa, että seurustella ja on vakuuttanut olevansa 100 % tosissaan ja rakastavansa minua. Olen sanonut, että minulla ei ole kiire muuttaa yhteen, mutta että haluan ehdottomasti yhteisen kodin ja jaetun arjen jossain vaiheessa. Kuvittelin, että näin voisi tapahtua esim. parin vuoden seurustelun jälkeen. En nauti tästä "yksinäisen naisen" arjesta vaan toivon jotain rinnalle ihan arkeen, en pelkästään viikonlopun tai lomien huippuhetkiin. Lisäksi asunnon jakaminen olisi taloudellisestikin järkevää. Tekee tiukkaa maksaa asumisesta yksin 1 200 euroa kuussa kun sen voisi jakaa. Välillä olen myös todella kovilla kun pyöritän lapsiperheen arkea yksin joka toinen viikko.
Nyt kysyin suoraan, että missä vaiheessa mies voisi kuvitella, että syventäisimme suhdetta ja muuttaisimme yhteen. Tai että meillä olisi edes joku tulevaisuuden suunnitelma, jos emme heti toimisikaan sen mukaan. Mies oli tiukkana, että muuttaa yhteen vasta 3,5 vuoden päästä. Syynä oli se, että hän haluaa asua yksin lastensa takia.
No tässähän juju piileekin. Miehellä oli kaksi yli parikymppistä lasta, jotka asuvat toisella paikkakunnalla yksin ja käyvät kotipaikkakunnalla ehkä muutaman kuukauden välein. Tuolloin asuvat äitinsä luona, jossa heillä on huoneet. Kotipaikkakunnalla on vain 17 vuotias teini, joka myös asuu äitinsä luona. Mies asuu yksin kaksiossa, ja poika on isänsä vuodesohvassa nukkuen yötä ehkä yhden yön kuukaudessa, parissa. En ymmärrä, miksi emme voisi muuttaa yhteen ja poika tarvittaessa yöpyä meillä ja isommat lapset vierailla täällä. Minun kaksi poikaani ja mies tulevat hyvin juttuun, samoin minä ja miehen lapset.
Aika rankalta tuntuu, että hylkäisin haaveet yhteiselämästä niinkin pitäksi aikaa kuin 3,5 vuodeksi. Ja mitä tämä kertoo miehen tunteista? Käykö niin, että odotan 3,5 vuotta ja sittenkään emme muuta yhteen.
Tuntuu vaikealta edes tavata nyt miestä, kun kaikki on nyt ihan toisin. Vielä eilen olin rakastunut ja luulin miehen myös olevan vakavissaan suunnittelemassa tulevaisuutta. Miten voin palata seurusteluun, kun tiedän, että tämä ei seuraavien vuosien aikana vakavammaksi muutu? Ja haaskaanko rakkauteni tähän mieheen, joka ei edes yritä löytää ratkaisua asumiskuvioihin - meillähän tilanne on moneen uusperheeseen nähden helppo. Ei ilmeisesti halua tarpeeksi olla kanssani, kun mitään vaivaa asioiden eteen ei halua nähdä.
Kommentit (189)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka muuttaisitte yhteen, et voisi silti velvoittaa miestä hoitamaan lapsia, näiden kuskauksia, maksamaa heidän kulujaan. Siinä mies sitten makaisi sohvalla kuulokkeet korvilla katsomassa netflixiä, kun hoidat perhehärdelliä itseksesi.
En ole ap, olen muuten vastaavassa tilanteessa mutta miesystävälläni ei ole lapsia, ja minun lasteni isä on kuollut eli olen totaali-yh. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, joista ensimmäisen puoli vuotta suunnittelimme innoissamme yhteistä kotia ja etenkin miehen puheiden perusteella oli selvää, että olemme yhdessä vain, jos saamme / luomme "koko paketin" eli yhteiselämän. Hän haluaisi lapsia vielä ja olen asialle avoin. Noh, minä olen nyt 1,5 vuotta odottanut sitä yhteenmuuttoa mutta enää siitä ei saa edes puhua, kun "se on painostamista". Mies väittää, että häntä ei pelota lapsiperhearki (minulla kaksi lasta, 6- ja 10-vuotiaat) mutta ei ole antanut mitään selitystä sille, miksei suunnitelmamme olekaan enää pöydällä. Häntä vain yleisesti ahdistaa eli tulkitsen sen niin, että hän on joko tullut katumapäälle muttei uskalla myöntää sitä kellekään, tai sitten on jo entuudestaan sitoutumiskyvytön, vaikkei ehkä haluaisi olla. Minä en olisi tähän suhteeseen lähtenyt ollenkaan, ellemme olisi alussa olleet samoilla linjoilla tulevaisuudensuunnitelmista ja toiveista.
Ymmärrän ap:ta ihan täysin, itsekin haluan jakaa arjen ja nähdä päivittäin edes eteisessä ohimennen, tai iltateellä, en minä halua soitella ja viestitellä turhanpäiväisyyksiä sinne miehen pieneen keskusta-asuntoon. Menköön kenen kanssa haluaa - siis yhteisestä kodistahan pääsisi myös ulos ja harrastuksiin, ja olisi mukavaa kuitenkin jakaa sama sänky edes muiden menojen päätteeksi. Minusta tuntuu yksinäiseltä ja ikävältä tällainen totaalinen erillissuhde, kun tavoitteena oli perhe-elämä. Vain yhdessä asumalla mies saisi luotua lastenikin kanssa lämpimän ja läheisen suhteen, voisi olla tulevaisuudessa vaarin roolissa mahdollisesti jne. Minun lapseni ovat olleet ihan hulluna häneen ja kaikki on näyttänyt menneen helposti, mutta kaipa se on vaikea saada 45-vuotias lähes aina vapaana ja menevänä elänyt mies tottumaan uusiin tapoihin.
Harkitsen eroa viikottain. Tuntuu, että elämä voi mennä ihan hukkaan tässä odotellessa, kun en edes tiedä, haluaako mies oikeasti olla kanssani vai ei.
Ehkä kannattaisi nostaa kissa pöydälle, pääsisit eteen päin tavalla tai toisella. Ehkä löydätte sellaisen arjen, ettei se hankaa sinua jatkuvasti tai sitten pääset muuten eroon muokkaamaan elämääsi tyydyttävämmäksi.
Olen yrittänyt lukuisia kertoja, etenkin seurustelun ensimmäisen vuoden jälkeen kun kävi selväksi, että tilanne on jotenkin muuttunut ja pysähtynyt. Mies kuitenkin nykyään ihan suuttuu, jos otan aiheen esille, hermostuu, sättii, eli on saanut minut manipuloitua olemaan hiljaa asiasta. Ai miksikö olen vielä hänen kanssaan? Niin... Sitä itsekin mietin. Kai se on se rakkaus ja haaveet, usko ja toivo siihen mitä aluksi puhuttiin.
Johan se äijä alkaa kohta olla liian vanha isäksi. Siemen löytyy mutta vaipanvaihtojaksua ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Missä kohtaa se mies on nyt siis ilmaissut, ettei rakasta?
Olen ollut tilanteessa, jossa olen ollut korviani myöten rakastunut, mutta silti on ollut itsestäänselvää, että avoliitto on sen suuruusluokan askel, ettei sitä oteta kevyesti. Ei se estänyt millään tavalla tekemästä yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, rakastamasta, olemasta molemmin puolin 100 % sitoutunut suhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Voi jeesus... Mä olen elänyt etäsuhteessa mieheni kanssa reilu 12 vuotta, koska molemmilla on lapset tahoillaan koulussa, eikä olla haluttu pakottaa heitä vaihtamaan koulua ja kaveripiiriä. Edelleen ollaan rakastuneita, nähdään joka toinen viikko, jolloin asutaan yhdessä. Mikä tässä olisi joku erityisen stressin aihe? Mikä tekee siitä yhteenmuuttamisesta niin autuaaksitekevää, että ilman sitä parisuhde ei ole parisuhde? Sulla tuntuu nyt olevan joku trauma äitisi "kohtalosta", vaikket edes tiedä, oliko asia äidillesi koskaan ongelma. Sulla on selkeästi myös pakkomielle siitä, millainen "oikean parisuhteen" kuuluu olla. Rauhoitu, jokainen parisuhde on erilainen, eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Eikä varsinkaan sun tapasi ole yhtään sen oikeampi kuin miehesi tapa.
Höh, saathan sinäkin asua miehesi kanssa joka toinen viikko. Mikset voi ymmärtää, että ap kaipaa jotain samantyyppistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Missä kohtaa se mies on nyt siis ilmaissut, ettei rakasta?
Olen ollut tilanteessa, jossa olen ollut korviani myöten rakastunut, mutta silti on ollut itsestäänselvää, että avoliitto on sen suuruusluokan askel, ettei sitä oteta kevyesti. Ei se estänyt millään tavalla tekemästä yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, rakastamasta, olemasta molemmin puolin 100 % sitoutunut suhteeseen.
Mihin suhteeseen? Miten se suhde ilmenee?
Vaikea tilanne. Aloittaja haluaa toisen aikuisen jakamaan arkeaan. Jakamaan kotitöitä ja lasten kuskauksia ja kuluja. Miestä odottaisi lapsiperhe-elämä vaatimuksineen ja vastuineen hänelle vieraista lapsista. Sen lisäksi mies joutuisi sekoittamaan oman teininsä elämän, nythän se teini saa paljon huomiota hänellä ollessaan, mutta saisiko enää teillä? Tuskinpa.
Aloittaja taasen ajattelee, että rakkauden mitta on se, että haluaa kaikella tavalla auttaa aloittajaa, vaikka se merkitsisi rahanmenoa, vieraantumista omasta teinistä ja uusperhekuvio-ristiriitoja aloittajan lasten kanssa.
Ei tuohon ole oikeaa vastausta olemassa. Jos haluat miehen jakamaan lapsiperhearkesi, niin voi olla että toivot liikoja. Taitaa olla harvassa sellaiset miehet, jotka ovat valmiita kuvioon. Ehkä löydät sellaisen tai sitten et.
Äärimmäisen huono ratkaisu on sellainen, että taivuttelet miehen muuttamaan teille sillä verukkeella, että sinä kyllä hoidat omat lapsesi ja heidän sotkunsa, kun ei se homma toimi kuitenkaan.
Paras vaihtoehto olisi varmaan jatkaa nykyisellään ja muuttaa yhteen sitten kun kummankin lapset ovat isoja. Oletettavasti mies on kuitenkin sinun luonasi silloin kun sinun lapsesi eivät ole ja hänen teininsä on äidillään? Miksi se ei riitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Niin ja ainakin jos aluksi on haluttu ja suunniteltu yhteistä kotia rakastuneena, niin jos yhtäkkiä ei moinen toista enää kiinnostakaan vaan enemmänkin pelottaa ja ahdistaa, niin kyllä sen rakkauden voi kyseenalaistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Osa haluaa, osa ei. Ja osa heistä, jotka haluaisivat, eivät syystä tai toisesta voi.
Kuulostaa tosiaan siltä, että miestä ei houkuta lapsiperhearki. Ymmärrän hyvin, en minäkään (nainen) muuttaisi yhteen sellaisen miehen kanssa, jolla on pieniä lapsia.
Eikä varsinkaan tulis kauppoja jos vähänkin haiskahtaisi siltä, että lapsellisen henkilön päätavoite on saada lapsenlikka ja arjelle maksaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ap oot saanut miehen jallitettua suhteeseen niin olisin tyytyväinen siihen. Vaikutat suoraan sanottuna aika vaativalta ja hieman itsekeskeiseltä. En ole vielä kuullut, mitä hyvää toivoisit miehelle tilanteesta koituvan.
Munkaan kumppani ei halua muuttaa yhteen ennen kuin molempien lapset isoja. Luojan kiitos. Ollaan sitouduttu toisiimme, ei toisen lapsiin, vaikka he ihan kivoja ovatkin.
Miten tapaamisista sopiminen tapahtuu? Meneekö se vain vanhan kaavan mukaan? Tapaa miestä harvemmin. Kokeile, miten vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Voi jeesus... Mä olen elänyt etäsuhteessa mieheni kanssa reilu 12 vuotta, koska molemmilla on lapset tahoillaan koulussa, eikä olla haluttu pakottaa heitä vaihtamaan koulua ja kaveripiiriä. Edelleen ollaan rakastuneita, nähdään joka toinen viikko, jolloin asutaan yhdessä. Mikä tässä olisi joku erityisen stressin aihe? Mikä tekee siitä yhteenmuuttamisesta niin autuaaksitekevää, että ilman sitä parisuhde ei ole parisuhde? Sulla tuntuu nyt olevan joku trauma äitisi "kohtalosta", vaikket edes tiedä, oliko asia äidillesi koskaan ongelma. Sulla on selkeästi myös pakkomielle siitä, millainen "oikean parisuhteen" kuuluu olla. Rauhoitu, jokainen parisuhde on erilainen, eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Eikä varsinkaan sun tapasi ole yhtään sen oikeampi kuin miehesi tapa.
Höh, saathan sinäkin asua miehesi kanssa joka toinen viikko. Mikset voi ymmärtää, että ap kaipaa jotain samantyyppistä?
Miksi sinä oletat, että aloittajan miesystävä ei oleile ap:n asunnossa silloin kun kummankin lapset ovat muualla? Ei sitä tarvitse virallisesti muuttaa yhteen, jos suhde toimii muutenkin. Ja oman tekstisi mukaan joka toine viikko saman katon alla on hyvä vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Missä kohtaa se mies on nyt siis ilmaissut, ettei rakasta?
Olen ollut tilanteessa, jossa olen ollut korviani myöten rakastunut, mutta silti on ollut itsestäänselvää, että avoliitto on sen suuruusluokan askel, ettei sitä oteta kevyesti. Ei se estänyt millään tavalla tekemästä yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, rakastamasta, olemasta molemmin puolin 100 % sitoutunut suhteeseen.
Mihin suhteeseen? Miten se suhde ilmenee?
Miten parisuhde yleensä ilmenee? Rakastamisena, sitoutumisena, yhteisenä tekemisenä, yhteisinä suunnitelmina, yhteisen ajan viettämisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun miehen omat lapset on jo omillaan, niin en ihmettele, ettei halua enää mitään lapsiarkea uudestaan aloittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Miksi se on vuosien tuhlaamista? Eihän tätä elämää kai miehiäö varten eletä. Ja jos kerran itselläkin on lapsia, niin luulisi, että elämä heidän kanssaan on jo itsessään merkityksellistä eikä mitään vuosien tuhlaamista.
Olen itse kahden lapsen äiti, ja yksi syy, miksi itse EN halua muuttaa kumppanin kanssa yhteen, on juuri se, että haluan elää nyt lasteni kanssa tätä elämää, mikä meillä on. He muuttavat joka tapauksessa omilleen jossain vaiheessa, ja ehdin sitten kehitellä muita kuvioita. En haluaisi joutua sumplimaan yhteistä aikaa lasten kanssa jonkun aikuisen takia. En koe, että tuhlaan tässä elämää, vaan koen eläväni erittäin antoisaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Miten tapaamisista sopiminen tapahtuu? Meneekö se vain vanhan kaavan mukaan? Tapaa miestä harvemmin. Kokeile, miten vaikuttaa.
Minä en edes voi ehdottaa tapaamisia, vaan ne menee ihan miehen aikataulujen ja ehtojen mukaan. Mies tietää, että minä haluaisin ja voisin tavata vaikka joka päivä (kaipaan myös omaa aikaa mutta jos toinen haluaisi nähdä, suostuisin tietysti), vaikka se sitten tarkoittaisi vain yhdessä nukkumista, joten hän kertoo sitten kun häntä huvittaa tavata. Ei kylläkään suunnittele etukäteen eli maanantaina en vielä tiedä, minä päivänä tapaamme sillä viikolla, vai tapaammeko ollenkaan. Monesti se riippuu siitä, onko hänellä muita menoja ja missä vaiheessa ne selviävät. Aluksi olimme aina yhdessä, nykyään hän elää omaa elämäänsä 4-5 päivää viikosta jolloin emme tapaa ollenkaan (hänen menonsa ja harrastuksensa eivät ole sellaisia, joihin voisi ottaa lapset mukaan), ja parina yönä hän on minun luonani ja osallistuu minun elämääni. Minusta tämä on todella kummallista ja surullista, asumme sentään vain suht lyhyen matkan päässä toisistamme.
t. 114
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Mihin ihmeeseen ne tuhlaantuvat? Me asuttiin neljä ensimmäistä vuotta erillään eikä se aika mihinkään tuhlaantunut. Vietimme yhdessä lähes jokaisen viikonlopun, lähes kaikki lomat, juhlapyhiä, meillä oli yhteistä arkea (kun on neljä viikkoa lomalla niin kyllä siihen mahtuu ihan arkea), me matkustelimme, harrastimme säännöllisesti, tapasimme toistemme sukulaisia ja ystäviä, loppuaikana meillä oli jo jopa yhteinen pankkitili.
Miten se, että me emme olleet yhdessä ma-to olisi ollut yhteisien vuosien tuhlaamista? Päinvastoin, silloin oli molemmilla aikaa tavata omia kavereitaan, tehdä omia juttujaan, harrastaa, opiskella, osallistua luottamustehtäviin jne.
Ai kamalaa. Kun olen lukenut noita ap:n kommentteja niin ihmettelen ettei kyseinen mies ole jo lähtenyt tuosta suhteesta. Aikamoinen takertuja ja traumat jotka juontaa lapsuudesta äidin kuolemaan. Ehkä sinun pitäisi hoidattaa itsesi kuntoon ennenkuin omatkin lapsesi alkaavat oireilemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Mihin ihmeeseen ne tuhlaantuvat? Me asuttiin neljä ensimmäistä vuotta erillään eikä se aika mihinkään tuhlaantunut. Vietimme yhdessä lähes jokaisen viikonlopun, lähes kaikki lomat, juhlapyhiä, meillä oli yhteistä arkea (kun on neljä viikkoa lomalla niin kyllä siihen mahtuu ihan arkea), me matkustelimme, harrastimme säännöllisesti, tapasimme toistemme sukulaisia ja ystäviä, loppuaikana meillä oli jo jopa yhteinen pankkitili.
Miten se, että me emme olleet yhdessä ma-to olisi ollut yhteisien vuosien tuhlaamista? Päinvastoin, silloin oli molemmilla aikaa tavata omia kavereitaan, tehdä omia juttujaan, harrastaa, opiskella, osallistua luottamustehtäviin jne.
Ne tuhlaantuvat sen osapuolen silmissä, joka toivoisi, että kumppanin läsnäolo tuntuisi saman katon alla silloinkin, kun kumppani itse ei ole läsnä. Yhteinen jääkaappi, yhteiset rutiinit, jne. Ihan hyvin myös ydinperheissä pystytään tapaamaan omia kavereita, harrastamaan, opiskelemaan, osallistumaan luottamustehtäviin jne. Ei sen yhdessäolon tarvitse olla koko ajan jotain laatuaikaa, vaan ne pienet kohtaamiset arjessa ovat tärkeitä. Se tuntuu joistain ihmisistä hyvältä, oikealta, tavoiteltavalta, omalta. Kaikista erilleen asuminen ja seurustelu ei vain tunnu yhtä kokonaiselta, kuin jakaa päivittäin jotain pieniä huomioita vaikkapa säästä, pieniä kosketuksia ohimennen, kotitöitä, jne.
Sitä paitsi usein yksinhuoltajan taloudellinen tilanne heikkenee yhteenmuuton myötä, eli ei kannata luulla että ainakaan pienituloisista yksinhuoltajista monikaan varsinaisesti hyötyisi miehestä asuinkumppanina. Itse menettäisin vähän yli tuhat euroa kuukaudessa jos mies muuttaisi luokseni, eikä hän silti osallistuisi lasten kuluihin, tai maksaisi asumisesta noin paljoa. Rakkauden ja yhteiselämän vuoksi silti haluaisin niin tehdä, läheisyys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne ovat minulle tärkeämpiä kuin raha.
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.