Lue keskustelun säännöt.
Mies ei halua muuttaa yhteen ja käyttää teiniä tekosyynä
13.01.2021 |
En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen kertaalleen eronnut ja kahden lapsen vuoroviikkoäiti, ja seurustellut vuoden nykyisen mieheni kanssa. Mies halusi heti tapailun alussa, että seurustella ja on vakuuttanut olevansa 100 % tosissaan ja rakastavansa minua. Olen sanonut, että minulla ei ole kiire muuttaa yhteen, mutta että haluan ehdottomasti yhteisen kodin ja jaetun arjen jossain vaiheessa. Kuvittelin, että näin voisi tapahtua esim. parin vuoden seurustelun jälkeen. En nauti tästä "yksinäisen naisen" arjesta vaan toivon jotain rinnalle ihan arkeen, en pelkästään viikonlopun tai lomien huippuhetkiin. Lisäksi asunnon jakaminen olisi taloudellisestikin järkevää. Tekee tiukkaa maksaa asumisesta yksin 1 200 euroa kuussa kun sen voisi jakaa. Välillä olen myös todella kovilla kun pyöritän lapsiperheen arkea yksin joka toinen viikko.
Nyt kysyin suoraan, että missä vaiheessa mies voisi kuvitella, että syventäisimme suhdetta ja muuttaisimme yhteen. Tai että meillä olisi edes joku tulevaisuuden suunnitelma, jos emme heti toimisikaan sen mukaan. Mies oli tiukkana, että muuttaa yhteen vasta 3,5 vuoden päästä. Syynä oli se, että hän haluaa asua yksin lastensa takia.
No tässähän juju piileekin. Miehellä oli kaksi yli parikymppistä lasta, jotka asuvat toisella paikkakunnalla yksin ja käyvät kotipaikkakunnalla ehkä muutaman kuukauden välein. Tuolloin asuvat äitinsä luona, jossa heillä on huoneet. Kotipaikkakunnalla on vain 17 vuotias teini, joka myös asuu äitinsä luona. Mies asuu yksin kaksiossa, ja poika on isänsä vuodesohvassa nukkuen yötä ehkä yhden yön kuukaudessa, parissa. En ymmärrä, miksi emme voisi muuttaa yhteen ja poika tarvittaessa yöpyä meillä ja isommat lapset vierailla täällä. Minun kaksi poikaani ja mies tulevat hyvin juttuun, samoin minä ja miehen lapset.
Aika rankalta tuntuu, että hylkäisin haaveet yhteiselämästä niinkin pitäksi aikaa kuin 3,5 vuodeksi. Ja mitä tämä kertoo miehen tunteista? Käykö niin, että odotan 3,5 vuotta ja sittenkään emme muuta yhteen.
Tuntuu vaikealta edes tavata nyt miestä, kun kaikki on nyt ihan toisin. Vielä eilen olin rakastunut ja luulin miehen myös olevan vakavissaan suunnittelemassa tulevaisuutta. Miten voin palata seurusteluun, kun tiedän, että tämä ei seuraavien vuosien aikana vakavammaksi muutu? Ja haaskaanko rakkauteni tähän mieheen, joka ei edes yritä löytää ratkaisua asumiskuvioihin - meillähän tilanne on moneen uusperheeseen nähden helppo. Ei ilmeisesti halua tarpeeksi olla kanssani, kun mitään vaivaa asioiden eteen ei halua nähdä.
Kommentit (189)
En voi ymmärtää noita alapeukkuja, mies on tässä väärässä,et sinä. I feel you vaik lapsia ei olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Kasva aikuiseksi. Äläkä etsi itsellesi pelastajaa!
En jaksa lukea koko ketjua, mutta kommentoin tuohon ap:n haluamaan arjen jakamiseen.
Olen uusperheellinen ja väitän, että yhteenmuutto ei helpottaisi tuota ”arjen jakamista”. Koska uusperheessä on eri dynamiikka kuin ydinperheessä.
Minä luulen, että mies kammoaa juuri tuota arjen jakamista. Hän elää luksuselämää itse, joten miksi hän hankaloittaisi elämäänsä?
En aio koskaan muuttaa yhteen puolisoni kanssa, vaikka kummallakaan ei ole lapsia, eikä tule. Onneksi hänkään ei sitä halua. Tällä hetkellä emme asu edes samassa kaupungissa. Yhdessä olemme olleet yli 8 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Mihin ihmeeseen ne tuhlaantuvat? Me asuttiin neljä ensimmäistä vuotta erillään eikä se aika mihinkään tuhlaantunut. Vietimme yhdessä lähes jokaisen viikonlopun, lähes kaikki lomat, juhlapyhiä, meillä oli yhteistä arkea (kun on neljä viikkoa lomalla niin kyllä siihen mahtuu ihan arkea), me matkustelimme, harrastimme säännöllisesti, tapasimme toistemme sukulaisia ja ystäviä, loppuaikana meillä oli jo jopa yhteinen pankkitili.
Miten se, että me emme olleet yhdessä ma-to olisi ollut yhteisien vuosien tuhlaamista? Päinvastoin, silloin oli molemmilla aikaa tavata omia kavereitaan, tehdä omia juttujaan, harrastaa, opiskella, osallistua luottamustehtäviin jne.
Ne tuhlaantuvat sen osapuolen silmissä, joka toivoisi, että kumppanin läsnäolo tuntuisi saman katon alla silloinkin, kun kumppani itse ei ole läsnä. Yhteinen jääkaappi, yhteiset rutiinit, jne. Ihan hyvin myös ydinperheissä pystytään tapaamaan omia kavereita, harrastamaan, opiskelemaan, osallistumaan luottamustehtäviin jne. Ei sen yhdessäolon tarvitse olla koko ajan jotain laatuaikaa, vaan ne pienet kohtaamiset arjessa ovat tärkeitä. Se tuntuu joistain ihmisistä hyvältä, oikealta, tavoiteltavalta, omalta. Kaikista erilleen asuminen ja seurustelu ei vain tunnu yhtä kokonaiselta, kuin jakaa päivittäin jotain pieniä huomioita vaikkapa säästä, pieniä kosketuksia ohimennen, kotitöitä, jne.
Sitä paitsi usein yksinhuoltajan taloudellinen tilanne heikkenee yhteenmuuton myötä, eli ei kannata luulla että ainakaan pienituloisista yksinhuoltajista monikaan varsinaisesti hyötyisi miehestä asuinkumppanina. Itse menettäisin vähän yli tuhat euroa kuukaudessa jos mies muuttaisi luokseni, eikä hän silti osallistuisi lasten kuluihin, tai maksaisi asumisesta noin paljoa. Rakkauden ja yhteiselämän vuoksi silti haluaisin niin tehdä, läheisyys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne ovat minulle tärkeämpiä kuin raha.
Silloin pitää löytää kumppani, jolla on samanlainen arvomaailma. Minä en olisi sitoutunut avoliittoon muulla kuin yhteisen loppuelämän tavoitteella. Ja loppuelämäkseni halusin sitoutua vasta kun tunsin tuntevani varmasti puolisoni ja että suhteemme oli jo sellaisella pohjalla, ettei sitoutuminen ollut silkkaa hormonihöyryä. Minun elämäni oli kokonaista ja olisi edelleenkin kokonaista myös ilman puolisoani. Avioerostani oli yli 20 vuotta, jotka olin elänyt yksin (aluksi yksinhuoltajana, lapsen muutettua pois kotoa yksin). Viimeisimmästä parisuhteestanikin (joka, muuten, kesti 3.5 vuotta) noin seitsemän vuotta. Jos puolisoni olisi painostanut minua muuttamaan yhteen nopeammin, olisin erittäin todennäköisesti perääntynyt. Olisin kokenut, että hänelle on tärkeämpää yhteen muuttaminen kuin varmuus siitä että tämä on se suhde, missä haluamme olla loppuelämämme.
Olen kerran ollut avioliitossa ja nyt olen avoliitossa. Jos kuitenkin kävisi niin, että tämäkin liitto kariutuisi, niin en enää solmisi mitään liittoa. Ja jos puolisollani olisi ollut takanaan useampi kuin yksi liitto, en liioin uskoisi hänen suhtautuvan tähän suhteeseen yhtä vakavasti kuin minä suhtaudun.
Mutta asia on yksinkertainen: silloin kun yhdessä asuminen on tärkeintä, pitää löytää ihminen, joka haluaa sitä samaa. Ei painostaa, ei kysellä syitä miksi toinen ei halua avoliittoon, se tieto riittää ettei halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on hullu sakki kommentoimassa! Totta kai toisiaan rakastavat ihmiset haluavat asua yhdessä.
Muuttakaapa alapeukuttajat itse erillenne miehestänne - jos teillä sellainen edes on.
Siinä tuhlaa niiiin monta yhteistä vuotta, kun asuu erillään, että se haava ei parane.
Jaa. Me asuttiin miehen kanssa erillään 6 vuotta. Nyt 2 v saman katon alla ja ollaan muuttamassa takaisin omiin asuntoihin. Oma rauha on mahtavaa, vaikka toista kuinka rakastaakin.
Kaikki eivät ole kuin sinä. Kannattaa muistaa.
/41
Ap, mielenkiinnosta: olisitko valmis menemään naimisiin miehen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vuoden seurustelun jälkeen en todellakaan muuttaisi vielä yhteen. Liian vähän aikaa olette tunteneet. Mies on oikeassa.
En vaadikaan yhteenmuuttoa NYT. Vaan keskustelemaan tulevaisuudesta ja suunnittelemaan sitä yhdessä. Esim. haaveilemaan yhteisestä kodista vuoden, parin päästä.
Anteeksi nyt, mutta mitä hiton väliä sillä on, muutatteko yhteen parin vuoden vai 3,5 vuoden päästä? Käytännön kannalta ei yhtään mitään, mutta sä olet nyt vain päättänyt, että koska mies ei halua muuttaa yhteen sun aikataulussa, sitä ei kiinnosta koko parisuhde.
Se joka ei ole ollut tällaisessa tilanteessa, ei ymmärrä, miten pitkä aika vuosi, kaksi tai kymmenen vuotta on. Se on hirveää odottelua, jos ei voi edes pikkuhiljaa suunnitella tulevaisuuttaan. Se estää oman elämän suunnittelun eteenpäin. Rakastunut ihminen joutuu kokemaan kauheaa stressiä, kun ei saa vastarakkautta, kun hormonimyrsky ei pääsekään tasaantumaan turvallisissa olosuhteissa.
Voi jeesus... Mä olen elänyt etäsuhteessa mieheni kanssa reilu 12 vuotta, koska molemmilla on lapset tahoillaan koulussa, eikä olla haluttu pakottaa heitä vaihtamaan koulua ja kaveripiiriä. Edelleen ollaan rakastuneita, nähdään joka toinen viikko, jolloin asutaan yhdessä. Mikä tässä olisi joku erityisen stressin aihe? Mikä tekee siitä yhteenmuuttamisesta niin autuaaksitekevää, että ilman sitä parisuhde ei ole parisuhde? Sulla tuntuu nyt olevan joku trauma äitisi "kohtalosta", vaikket edes tiedä, oliko asia äidillesi koskaan ongelma. Sulla on selkeästi myös pakkomielle siitä, millainen "oikean parisuhteen" kuuluu olla. Rauhoitu, jokainen parisuhde on erilainen, eikä ole yhtä oikeaa tapaa. Eikä varsinkaan sun tapasi ole yhtään sen oikeampi kuin miehesi tapa.
Höh, saathan sinäkin asua miehesi kanssa joka toinen viikko. Mikset voi ymmärtää, että ap kaipaa jotain samantyyppistä?
Miksi sinä oletat, että aloittajan miesystävä ei oleile ap:n asunnossa silloin kun kummankin lapset ovat muualla? Ei sitä tarvitse virallisesti muuttaa yhteen, jos suhde toimii muutenkin. Ja oman tekstisi mukaan joka toine viikko saman katon alla on hyvä vaihtoehto.
En minä mitään oleta, vaan luin ap:n aloituksesta, että hän haluaisi muutakin kuin viikonlopun ja lomien huippuhetkiä. Sinä saat olla miehesi kanssa koko arkiviikon. On se sentään enemmän. Mutta ei se minun mielestäni mikään hyvä vaihtoehto ole, vaikka on tyhjää parempi. Mielestäni rakkaussuhdetta voi parhaiten vaalia vain läheisyyden kautta.
Minun mielestäni eron ja lasten isoäidin kuoleman jälkeen tärkeintä olisi vaalia suhdetta niihin lapsiin.
Miksi minun pitäisi muuttaa erilleen miehestäni vain todistaakseni että ketään ei saa pakottaa eikä painostaa avoliittoon? 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän miestä täysin. En lähtisi tuollaiseen kuvioon ikipäivänä. Mies on omansa jo kasvattanut ja sinä kaipaat elämääsi apupoikaa ja maksajaa. Miksi ihmeessä mies haluaisi maksaa isommasta asunnosta, kun hän ei itse sellaista kaipaa vaan sinä kaipaat sellaista lapsillesi? Miksi mies haluaisi osallistua lapsiperherumbaan kun on sellaisesta jo kerran eroon päässyt ilmeisesti ihan kunnialla?
Yhdessä kommentissa sanoit että mies kerää rusinat pullasta kun saa olla suhteessa ja kuitenkin maata kotona katsomassa Netflixiä. Pidän ihan pimeänä että olet kateellinen miehelle siitä että hänen jälkeläisensä ovat vanhempia kuin sinun. Ei ole miehen vika eikä vastuulla että sinä olet lisääntynyt eikä rahat ja rahkeet meinaa riittää.
Ahdistava aloitus. Toivottavasti mies ymmärtää oman parhaansa.
Komppaan. En ikimaailmassa itse muuttaisi mihinkään lapsiperheeseen enää jos omat jo isoja. Musta ei saisi mitään "arjenjakajaa" hulinaviikoille. Jo ajatuskin ahdistaa.
En itsekään haluaisi muuttaa yhteen naisen kanssa jolla on lapset kotona vuoroviikoin saati sitten koko ajan. Koeta ymmärtää. Ne ovat sinun lapsiasi, eivät hänen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ikinä muuttaisi sellaisen miehen kanssa yhteen jolla on kotona asuvia lapsia.
Mä en halua olla mikään äitipuoli. Mä en halua vastuuta muiden lapsista. Mä myös joudun töiden takia tekemään välillä pitkää päivää ja on päivystyksiä yms. Ahdistava ajatuskin, että mun pitäisi olla vastuussa jonkun muun lapsista ja suunnitella elämää heidän mukaansa. Ymmärrän miestä täysin. Sitä paitsi toihan on just parasta; saa nauttia viikon aina parisuhteesta ja sit elää lasten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vietättekö aina aikaa vain kaksin, vai onko lapsetkin mukana edes joskus? Ehkä mies haluaa suhteen vain sinuun, ei koko pakettiin.
Kumpaakaan ei voi pakottaa, ap:ta olemaan miehen kanssa joka ei halua muuttaa yhteen, eikö miestä muuttamaan yhteen.
Nyt on mietittävä se mikä on tärkeintä ap:lle. Itse olen ajatellut, että jos olisin yksin, niin en kyllä saman katon alle miehen kanssa muuttaisi. Kaipaan omaa tilaa ja aikaa ja varsinkin kun nuorin on teini joka syksyllä lähtee opiskelemaan, niin vielä vähemmän haluaisin toisen pieniä lapsia alkaa hoitamaan. Mun mies on reissu töissä, joten arki on jatkuvaa luovimista ollut ja mulle välillä tosi rankkaakin, mutta omien lasten kanssa olemisesta nauttinut jopa huonoinakin hetkinä.
Jotenkin tuntuu että ap, jos tämä nyt on todellinen tilanne, niin keskittyy enemmän tähän että saisi miehen jakamaan lapsi arkea, kuin että tekisi siitä arjesta lasten kanssa hyvän ilman miestä. Jos mies on mukana silloin tällöin ja kaikki silloin ok, niin nauti niistä hetkistä myös.
Et kuitenkaan voi pakottaa miestä muuttamaan yhteen.
Sullahan on jo arjen jakaja. Se lasten isä. Montako miestä tarvitset että jaksat omien lastesi kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Sullahan on jo arjen jakaja. Se lasten isä. Montako miestä tarvitset että jaksat omien lastesi kanssa?
Juurikin noin! Jos käy liian ahneeksi, niin kohta saa lopulta hoitaa kaiken yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäyksenä vielä, että asun lasten kanssa tilavasti yli 100 neliön rivarissa, jossa mieskin viihtyy. Hän mahtuisi hyvin tänne, verrattuna siihen, että asuu nyt 40 neliön kaksiossa. Ja voisin itse vaikka tehdä niin, että möisin omani ja hankittaisiin ihan uusi asunto yhdessä. Siellä voisi olla miehen teinillekin huone. Nyt hän jopa suunnittelee muuttoa nykyisestä asunnosta toiseen omaan, koska nykyinen asuintalo on meluisa aamusta iltaan.
En tiedä ylireagoinko, mutta jotenkin suhteelta on mennyt perusta. Tuntuu, että on vaikea olla täysillä ja tunteella mukana, kun tietää, ettei mies halua yhteistä tulevaisuutta. Ja tuntuu, että jos yritän jatkaa kuin mikään ei olisi muuttunut, niin huijaan vaan itseäni ja maton alle lakaistu nousee aina riitatilanteissa esiin.Nyt on niin surullinen ja loukattu olo, että tuntuu, etten pysty miestä edes tapaamaan. Sama kai olisi samoilla itkuilla lopettaa koko suhde kuin itkeä itkut vielä moneen kertaan uudelleen.
Miten jakasitte kulut?
Jos muuttaisimme yhteen nykyiseen ja mies luopuisi omasta asunnostaan, niin hän voisi maksaa vaikkapa hoitovastikkeen (450 e) ja minä maksaisin lainani noin 700 e ja vakuutukset. Sähkölaskut puoliksi, samoin ruokakulut, joita voisin maksaa enemmänkin kuin puolet.
Jos mies pitäisi sivussa oman asunnon, niin toki silloin maksaisin sen mitä nytkin (lähes 1200 e) ja mies maksaisi oman vuokransa.
Jos hankkisimme yhteisen kodin, niin toki kumpikin maksaisi omat lainansa ja vastike jaettaisiin.
Ei todella ole rahasta tämä kiinni. Äitini jätti perintöäkin, joten tiukilla en ole taloudellisesti.
Jos mies muuttaisi luoksesi niin hän maksaisi 1/2 vastikkeen määrästä, eli 225€, ei koko vastiketta 450€. Ei iehen tarvitse sinulle omasiuutta ruveta kerruuttamaan. Laittaisitte puoliksi vakuutukset ja sähkön. Näistä asumiskulujen jakamista koskevia on monta ketjua täällä palstalla. Tuskin saat ketään miestä lapsenpiiaksi näillä spekseilläsi, tai no kenties jonkun pienituloisen joka mielellään maksaa ton puolikkaan vastikkeen siitä että joutuu kestämään sinun "hulinaviikkojasi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäyksenä vielä, että asun lasten kanssa tilavasti yli 100 neliön rivarissa, jossa mieskin viihtyy. Hän mahtuisi hyvin tänne, verrattuna siihen, että asuu nyt 40 neliön kaksiossa. Ja voisin itse vaikka tehdä niin, että möisin omani ja hankittaisiin ihan uusi asunto yhdessä. Siellä voisi olla miehen teinillekin huone. Nyt hän jopa suunnittelee muuttoa nykyisestä asunnosta toiseen omaan, koska nykyinen asuintalo on meluisa aamusta iltaan.
En tiedä ylireagoinko, mutta jotenkin suhteelta on mennyt perusta. Tuntuu, että on vaikea olla täysillä ja tunteella mukana, kun tietää, ettei mies halua yhteistä tulevaisuutta. Ja tuntuu, että jos yritän jatkaa kuin mikään ei olisi muuttunut, niin huijaan vaan itseäni ja maton alle lakaistu nousee aina riitatilanteissa esiin.Nyt on niin surullinen ja loukattu olo, että tuntuu, etten pysty miestä edes tapaamaan. Sama kai olisi samoilla itkuilla lopettaa koko suhde kuin itkeä itkut vielä moneen kertaan uudelleen.
Miten jakasitte kulut?
Jos muuttaisimme yhteen nykyiseen ja mies luopuisi omasta asunnostaan, niin hän voisi maksaa vaikkapa hoitovastikkeen (450 e) ja minä maksaisin lainani noin 700 e ja vakuutukset. Sähkölaskut puoliksi, samoin ruokakulut, joita voisin maksaa enemmänkin kuin puolet.
Jos mies pitäisi sivussa oman asunnon, niin toki silloin maksaisin sen mitä nytkin (lähes 1200 e) ja mies maksaisi oman vuokransa.
Jos hankkisimme yhteisen kodin, niin toki kumpikin maksaisi omat lainansa ja vastike jaettaisiin.
Ei todella ole rahasta tämä kiinni. Äitini jätti perintöäkin, joten tiukilla en ole taloudellisesti.
Jos mies muuttaisi luoksesi niin hän maksaisi 1/2 vastikkeen määrästä, eli 225€, ei koko vastiketta 450€. Ei iehen tarvitse sinulle omasiuutta ruveta kerruuttamaan. Laittaisitte puoliksi vakuutukset ja sähkön. Näistä asumiskulujen jakamista koskevia on monta ketjua täällä palstalla. Tuskin saat ketään miestä lapsenpiiaksi näillä spekseilläsi, tai no kenties jonkun pienituloisen joka mielellään maksaa ton puolikkaan vastikkeen siitä että joutuu kestämään sinun "hulinaviikkojasi".
Eikö miehen osuus olisi 1/4, onhan ap:lla 2 lasta. Tai jos hänen teininsä saisi oman huoneen, niin sitten 2/5.
En minä mitään oleta, vaan luin ap:n aloituksesta, että hän haluaisi muutakin kuin viikonlopun ja lomien huippuhetkiä. Sinä saat olla miehesi kanssa koko arkiviikon. On se sentään enemmän. Mutta ei se minun mielestäni mikään hyvä vaihtoehto ole, vaikka on tyhjää parempi. Mielestäni rakkaussuhdetta voi parhaiten vaalia vain läheisyyden kautta.