Lue keskustelun säännöt.
En voi sanoa rehellisesti oikeata syytä miksi en halua lapsia, koska aina joku loukkaantuu.
Nainen86
05.01.2021 |
Jos joku nainen sanoisi sinulle, että "hän ei halua lapsia sen takia, koska kokisi lasten hankinnan pilaavan elämänsä", niin miten suhtautuisit asiaan?
Minä koen noin. En halua lapsia juuri tuosta syystä. En kuitenkaan voi enää kertoa oikeita tuntemuksiani kenelläkään sen takia, koska mielipiteeni loukkaa niitä keillä on jo lapsia. En kerro asiaani ilkeästi, törkeästi tms, kun minulta kysytään miksi en lapsia halua. Kaikki muut vastaukset ovat kelvanneet (esim. En vain halua olla äiti), mutta kun pitäisi syvemmin vastata ja vastatessani rehellisesti miksi en halua lapsia, niin tuo em. vastaukseni on otettu aina huonosti.
Kertokaahan minulle miksi reaktio on tuollainen? Miksi ei oteta toisen tuntemuksia HÄNEN asianaan vaan loukkaannutaan ja otetaan asia omiin tunteisiin? Eihän se liity kysyjän elämään millään tavalla. Hän voi olla onnellinen lastensa kanssa. Minun elämäni lapset pilaisivat.
Miksi varsinkin naiset loukkaantuvat asiasta? En ymmärrä.
Kommentit (285)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole tapana tentata ystävieni elämänvalinnoista, vaikka olisin itse valinnut toisin. Mikä minä olen kenenkään ajatuksia tuomitsemaan. Ja ennen kaikkea, jokainen toimii omista lähtökohdistaan, toisen painostamisesta seuraamaan omia valintoja ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.
Kun tuo on sanottu, niin kerronpa kuitenkin oman kokemukseni. Olen entinen vela. Elin pitkään onnellisena sinkkuna ja velana. Sitten satuin joutumaan parisuhteeseen ja tulin vahingossa raskaaksi, ja koin keskenmenon. Siinä kohtaa tajusin, että olisin kuitenkin halunnut sen lapsen. Ja halusin edelleen. Nyt minulla on lapsia, mistä olen onnellinen.
Minunkin ajatuksiini kuului tuo ajatus, että elämä menee pilalle lasten myötä. Siinä on tietysti totuutta mukana. Kaikki muuttuu lasten myötä, se onnellinen joutilaisuus on poissa. Mutta se, mistä harvoin puhutaan, on se miten vähän aikaa tuo kaikki kestää. Yhden lapsen kasvattaminen vaikeimpien pikkulapsivuosien yli on vain muutaman vuoden pätkä. Jokainen on varmasti päätynyt haaskaamaan elämästään vuosia turhempaankin. Merkityksellinen suhde oman lapsen kanssa on elämänmittainen, se jatkuu vielä sittenkin kun kasvattamisen vaiva on takana.
Jos joku sanoo ettei halua pilata elämäänsä saamalla lapsia kuulostaa minun korvaani vähän samalta, kuin että ei halua pilata elämäänsä opiskelemalla uutta tutkintoa. Molemmat vievät kaiken vapaa-ajan, mutta pahin on takana muutamassa vuodessa ja työ kantaa hedelmää koko loppuelämän.
Eri asia toki, jos sitä tutkintoa ei oikeasti halua, eli jos oikeasti haluaa elää yksin. Omalla kohdallani halusin kyllä todella olla yksin, mutta en lopulta koko elämää. Se oli minulle jonkinlainen selviytymismekanismi stressiä ja omia traumojani vastaan, mutta ei loppuelämän tyydyttävä ratkaisu.
Mutta joo, kukaan ei ole tilivelvollinen kenellekään elämänsä valinnoista. Kunhan on itselleen raadollisen rehellinen.
Minun äitini pilasi minun elämäni.
Voisitko kirjoittaa yhtä pitkän litanian tähän ,kaltaiselleni ihmiselle?:)
Minä voisin, jos tuo jolle vastasit, ei voi :)
Olen äidistäni jokusen kerran täällä avautunutkin. Hän on koko ikänsä ollut marttyyri, joka viikkojen mykkäkouluilla on ohjaillut perhettään tekemään oman tahtonsa mukaisesti. Hän on mestarisyyllistäjä, joka kerrankin jätti minut alta kouluikäisenä kotiin ja sanoi, että jos ei tule kauppareissulta kotiin, hän on kävellyt jokeen, koska olen niin ilkeä lapsi. Hän kontrolloi kaiken, luki kirjeet ja päiväkirjat, vahti kenen kanssa kukakin meni ja tuli ja missä oli. Lapsia ei saanut kehua, etteivät ylpisty, päin vastoin vähättely ja v-uilu ulkonäöstä kasvatti hänen mielestään vaatimattomaksi. Hän puski lapsiaan opiskelemaan ja samalla oli heille kateellinen, kun ei itse "saanut" käydä kouluja. Hän nousi aamuneljältä leipomaan peltikaupalla pullaa ja otti henkilökohtaisena loukkauksena, jos sitä ei syöty. Samoin ruoan kanssa. Pakkosyötön välissä oli mukava huomautella muille, että jaa, oletpas taas lihonut. Minä olin perheessä ainoa, joka ei halunnut alistua äidin pompotukseen, vaan sanoin takaisin. Olemme riidelleet hirveästi vuosikymmenet. Kun muutin kotoa opiskelujen vuoksi, isä sanoi minulle puhelimessa että voi lapsikulta, tulisit kotiin, kun nyt äiti kiusaa minua kun ei muitakaan ole. Isän kuoltua äiti peri keskinäisen testamentin kautta isän, mutta vaati meitä lapsia maksamaan perintöverot, koska "tehän sen kaiken lopuksi saatte". Muiden vastoinkäymisiin hän toteaa korkeintaan että "aijaa" ja alkaa puhua omista harminaiheistaan. Hän muistaa sadan vuoden ajalta joka ikisen asian, joka on ollut hänelle epämieluinen, ei unohda, ei anna anteeksi, ei kadu mitään eikä pyydä anteeksi, koska ei ole ikinä mielestään mitään väärin tehnytkään.
Sisarukseni ovat lapsettomia. Minulla on kolme lasta. Jos minulla ei olisi fiksua, huumorintajuista ja arjen jakavaa miestä, ei olisi varmaan minullakaan perhettä. Monella tavoin olen ollut väsynyt ja rikki, mutta olen oppinut yhden tärkeän asian, ja se on että minun ei tarvitse tulla samanlaiseksi äidiksi kuin oma äitini on. Lisäksi olen oppinut, että lapset ovat työläitä ja pieniä vain hetken ja olen tosi onnekas, kun minulla on heidät elämässäni, ja nyttemmin myös heidän perheensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ottanut sen kannan, etten edes kysyttäessä perustele asiaa, sanon vain että näin olen päättänyt ja syyni on mun omiani, enkä halua niistä keskustella. Olen moneen muuhunkin asiaan antanut tämän vastauksen.
Enhän minäkään utele ihmisiltä yksityisasioita, joten en ole itsekään tilivelvollinen toisille kaikesta.
Yllättävää kyllä, näin toimimalla olen saanut paljon enemmän hyväksyntää ja arvostusta, kuin aiemmin avautumalla omista tarkoitusperistäni ja lapsuudenkokemuksistani.
Ihmiset jotenkin automaattisesti arvostaa vähän salaperäistä tyyppiä. Jos alkaa avautumaan liikaa jostain traumoista, masennuksesta jne niin heti arvostus laskee. Tämän ainakin itse olen todennut.
Vierailija kirjoitti:
HS: ”Koen elämäni menneen hukkaan” – Lasten saamista katuvat naiset piilottavat ajatuksensa jopa puolisoiltaan
”Olisinpa tiennyt, että silti koen elämäni menneen hukkaan.”
”Sanon vaan, että en lähtisi tähän uudestaan.”Näin äitiyttä kuvailevat suomalaiset naiset, jotka katuvat äidiksi tuloaan. Entinen elämä ennen lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti oli kokonaisempi.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000006000499.html
(vain tilaajille)
Tutkimus: Äitiyden katumus / Regretting motherhood
Tutkimuksessa on analysoitu muun muassa anonyymeja kommentteja vauva.fi-palstan ketjusta Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
Alla olevalla sivustolla paljon hyviä linkkejä!
https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/yfi/tutkimus/projekteja/aitiyden_k…
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
Tyypillinen suomalainen mitä tuo minusta ajattelee -asenne. Niille jotka eivät kysy, et sano mitään. Muista vähät välität. Ongelma ratkaistu. Seuraava ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi kenenkään pitäisi perustella muille miksi haluaa tai ei halua lapsia. Minusta pelkkä ”en halua” on aivan riittävä syy, ja kysyjän pitäisi tyytyä siihen.
Kuten moni onkin kommentoinut, tuollainen ”lapset pilaa elämän” -selitys hyvin helposti kuulostaa siltä, että ajattelet niin kaikkien muidenkin kohdalla, vaikka useimmille vanhemmille lapset ovat rakkain ja tärkein asia maailmassa.
Voi olla, että lapset pilaisivat juuri sinun elämäsi, jos olet luonteeltasi sellainen ettei perhe-elämä sovi sinulle. Itse olin pitkään vapaaehtoisesti lapseton, mutta nykyään pienen lapsen äiti. Voin sanoa, ettei lapsettomalla ole aavistustakaan minkälaista on olla vanhempi. Äitiys on niin paljon enemmän kuin miltä se näyttää ulospäin. Vieras ehkä näkee lapsen kiukuttelun ja kuulee juttuja väsymyksestä ja korvatulehduskierteestä sun muista ikävistä asioista, mutta niiden vastineeksi on myös lukemattomia hyviä puolia jotka moninkertaisesti korvaavat huonot asiat.
Sinulla on oikeus olla lisääntymättä ja olla haluamatta lapsia, se on täysin ok. Mutta väittäisin, ettet oikeasti voi tietää että lapsi pilaisi elämäsi, on täysin mahdollista että lapsi olisi paras asia mitä sinulle on koskaan tapahtunut. En missään nimessä painosta sinua lisääntymään, tartun nyt lähinnä tuohon ”elämä pilalla” -väitteeseen, koska se perustuu oletukseen tilanteesta mistä sinulla ei ole mitään kokemusta, eli et oikeasti voi tietää olisiko asia niin.
Vähän ohiksena kommentoin, että jos ei tule oikeasti kaipuuta vanhemmuuteen ja lastensaamiseen, niin ei siihen pidä ryhtyä sillä asenteella, että katotaan olisko tämä mun juttu. Kyseessä on kuitenkin elävä ihminen, jonka elämän pahimmassa tapauksessa voi pilata ihan täysin.
Juu, kukaan ei olekaan kehottanut ryhtymään. Pointti oli, ettei etukäteen voi varmaksi tietää millaista vanhemmuus on, ei myöskään sitä, että elämä on ihan varmasti pilalla lapsen saamisen jälkeen.
Vähän sama jos julistaisi, että tiedän että elämäni olisi ihan p*skaa jos muuttaisin vaikkapa Ruotsiin. En ole kokeillut, en voi tietää. Voisi olla mukavaakin ja saattaisin viihtyä siellä. En silti ole kiinnostunut muuttamaan Ruotsiin, ja se on ok, ei minun tarvitse muuttaa vain siksi että miljoonat ihmiset asuvat siellä. En silti sanoisi yhdellekään ruotsalaiselle, että elämä Ruotsissa on p*askaa, eihän minulla ole mitään kokemusta asiasta. Todennäköisesti siellä on ihan yhtä kivaa kuin täälläkin, mutta en silti halua muuttaa sinne, eikä minun tarvitse perustella sen kummemmin kuin että ”en halua”.
Mutta kyllähän sitä nyt vähän voi etukäteen ajatella jo, millaista elämä voisi olla lapsen kanssa. Itse nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. No jos olisi lapsia niin sen saa ainakin unohtaa, pitäisi myös auttaa työpäivän jälkeen lapsia läksyissä, aamulla herätä entistä aiemmin, että saa lapset herätettyä, syötettyä ja puettua tarhaan ja sitten huolehtia kouluun lähdöt. Rahanmeno on tietenkin yksi asia, monesta asiasta saa tinkiä jos ei ole huipputulot. Ja tässä vasta muutama asia. Itse olen myös koko elämäni kantanut huolta reilusti nuorempien sisarusteni pärjäämisestä elämässä ja en todellakaan jaksaisi kantaa huolta tämän päälle enää omista lapsista. En haluaisi tähän maailmaan tuoda uutta ihmistä.
N30
Niin, kuka tahansa voi mistä tahansa kuvitella etukäteen kaikki huonot asiat. Mutta et sinäkään tietenkään ajattele yhtään sitä mitä kaikkea hyvää lapsi tuo vanhempansa elämään. Mutta ihan oikeasti, ketään muuta kuin ehkä sun vanhempia, ei kiinnosta teetkö lapsia vai et, ja mistä syystä.
Itse en ole keksinyt vielä yhtäkään hyvää syytä hankkia lapsia tai mitä hyvää ne minun elämääni toisivat.
Osaat kuvitella miten lapsi pitää pukea ja viedä hoitoon ja auttaa sitä läksyissä, mutta et osaa kuvitella rakkautta ja iloa jota lapsi tuo mukanaan kuten yleensäkin perheenjäsen jota rakastaa yli kaiken?
Ohis, mutta siis tottakai se on helpompaa kuvitella niitä todella, todella todennäköisiä asioita mitä lapsen myötä tulee: vaivaa, jatkuvaa läsnäolopakkoa, meteliä, huutamista, kakkaa, kakkaa, pissaa, kuskaamista, pukemista, pesemistä, ruokkimista. Nämä on ne asiat, jotka ovat niin todennäköisiä lapsen mukanaan tuomia asioita, että niitä voi pitää lähes faktoina. Mä tiedän, että en halua elää tuollaista elämää.
Siinä vaakakupissa ei paina paljon se kuvitelma, mitä hyvää "ehkä" ja "mahdollisesti" lapsista saa, ensin jotain aivan automaattista hormonimyrskyä joka pakottaa naisen rakastamaan alapäästä puskettua tyyppiä ihan sama millainen se on (tätä ei todellakaan välttämättä tapahdu), sitä että harhoissaan kuvittelee vauvan tai pienen lapsen rakastavan sua ehdoitta ja se tekee sulle jotenkin merkityksellisen olon (ei se rakasta, se on riippuvainen ja leimautunut ainoaan asiaan mistä mitään ymmärtää) lapsen kasvun seuraamisesta koituvaa iloa (tätä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä ihmeellistä on siinä että perus eläimen pentu kasvaa juuri samalla tavalla kuin kaikki muutkin suht normaalit) ja... No, enempää mahdollisia hyviä puolia en edes keksi. Siis sellaisia mitä pitäisin hyvinä puolina.
Pointti oli että huonot puolet on konkreettisia ja helppo siksi kuvitella. Hyvät on parhaimmillaankin jotain henkimaailman huttua jotka ei toimi välttämättä kaikilla samalla tavalla
Oletko ikinä miettinyt, miksi jengi kaikista noista huonoista puolista huolimatta hankkii lapsia ja on niistä onnellisia, hankkii vielä useitakin? Olisiko siinä konkretiaa sille, että hyviä puolia taitaa olla kyllä monien mielestä tosi paljon? Niin paljon, että ei ne kakkavaipat sun muut olekaan lopulta niin hirveitä asioita?
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
Mitenköhän kävisi jos alkaisi kyseenalaistamaan tuon ensimmäisen... Jos sanoisi vastaukseksi että et sinä kyllä voi mitenkään tietää ennen kuin kokeilet ja tiesitkö muuten että on olemassa naisia jotka katuvat äidiksi tulemista joten ethän voi näin etukäteen tietää jos sinustakin tulee yksi heistä ja jos et usko tätä niin siitä on ihan tutkimustakin tehty joka löytyy googlettamalla sanat äitiyden katumus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ehtinyt lukea ketjua paljoakaan, mutta oma vastaukseni ap:lle.
En minä ainakaan loukkaantuisi, juuri noilla sanoilla perustelin itsekin lasten hankkimatta jättämistä vielä hetki ennen kuin aloimme yrittää lasta. Ajattelin vielä raskausaikanakin, että lapsi varmaan pilaa täydellisen elämäni. Miksi sitten hankin lapsen? Jokin biologinen tarve, halu olla raskaana ja saada vauva. Kuitenkin ajattelin että elämäni tulee menemään piloille. No, ei se mennyt. Tämä on asia mitä vaan ei voi ymmärtää ennen lapsen saamista, ja siksi olekin onnellinen että päätin itse olla miettimättä asiaa ja antaa mennä. Jos olisin takertunut tuohon elämänpilaamis-pelkoon niin minulla ei olisi kahta lasta, jotka ei sitten pilanneetkaan elämääni. Mutta ymmärrän tosi hyvin lapsettomia jotka ajattelee näin.
Miksi kukaan loukkaantuisi siitä että joku toinen on tyhmä kuin saapas?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
Mä en ole törmännyt tälläiseen tapaan puhua lasten saamisesta/hankkimisesta koskaan. Ympäristössäni lapsia on joko haluttu tai ei ole haluttu, enkä ole koskaan kuullut kenenkään perustelevan asiaa suuntaan tai toiseen tietävänsä elämän menevän pilalle. Vähän kummallista oman valinnan perusteluvimmaa tuo mielestäni olisi suuntaan tai toiseen. Tulee mieleen, että onko tuo lopulta kuitenkin epävarmuutta tai jotain muuta pätemisen tarvetta.
Olen joskus aikaisemmin mennyt yleislöpisemään semmoisia tyhjänpäiväisyyksiä juuri työpaikalla, että onkos sinulla lapsia? Koska sitten voisi turvallisesti jutustella vaikka siitä aiheesta. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen huomannut, että aiheet joista voi puhua ovat sää ja oikeastaan vain se sää tai joku suuttuu. Joskus siitä säästäkin.
Onneksi on korona ja saa olla etätöissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
No tämähän se. Moni nainen tietää kyllä kokeilemattakin, ettei hänestä edes ole äidiksi. Hyvä kun on edes oman elämänsä saanut jotenkin järjelliseen kuntoon sekavan lapsuuden jälkeen. Miksi muuten aina oletetaan, että kyllä tytöt pärjää vaikka olisikin rikkinäinen lapsuus? Kyllä se rikkinäinen lapsuus, vanhempien alati vaihtuvat kumppanit ja isän huomiotta jättäminen vaikuttaa tyttölapsiin ihan niin kuin poikalapsiinkin.
Ei tytötkään ole mitään tunteettomia raudasta väännettyjä robotteja joille on ihan sama minkälaiset vanhemmat heillä on. Olen kiitollinen siitä, että äitini kasvatti minut kun isäni lähti juoksentelemaan muiden naisten perään, mutta on päivänselvää että tämä kaikki vaikutti minuun kasvavana naisena jo lapsesta alkaen, vaikuttaen erityisen suuresti perusturvallisuuden tunteeseeni. Ja suhteeseni miehiin.
En saanut kokea sitä ydinperheen "ideaalia" koskaan, ainoa lapsuusmuistoni on kuinka molemmat vanhempani etsivät uusia kumppaneita. Ydinperhearki tapahtui minun ollessani niin pieni etten edes muista siitä juuri mitään. Miksi siis ihailisin sellaista? Pelkkien valokuvien perusteella? En sinänsä syyllistä vanhempiani, he olivat nuoria ja hölmöjä minut saadessaan, mutta turha vaatia minulta jotain sellaista mihin vanhempanikaan eivät kyenneet ja josta minulla ei ole mitään muistoja edes olemassa, paitsi tietenkin valokuvat onnellisesta perheestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
Mä en ole törmännyt tälläiseen tapaan puhua lasten saamisesta/hankkimisesta koskaan. Ympäristössäni lapsia on joko haluttu tai ei ole haluttu, enkä ole koskaan kuullut kenenkään perustelevan asiaa suuntaan tai toiseen tietävänsä elämän menevän pilalle. Vähän kummallista oman valinnan perusteluvimmaa tuo mielestäni olisi suuntaan tai toiseen. Tulee mieleen, että onko tuo lopulta kuitenkin epävarmuutta tai jotain muuta pätemisen tarvetta.
Eikö ap:kin kirjoittanut, että "minun elämäni lapset pilaisivat" ja "vastatessani rehellisesti miksi en halua lapsia, niin tuo em. vastaukseni on otettu aina huonosti". Eikä hän taatusti ole ainoa, joka tähän samaan asenteeseen on törmännyt. Ei kai se nyt ole epävarmuutta, jos vastaa rehellisesti, varsinkin kun tästä asiasta joiltakin jatkuvasti udellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata kertoa kenellekään, koska eihän se muille kuulu. En ole itsekään kertonut kenellekään. Joskus hätäpäissäni sanonut etten vaan halua. Totuus ei kuulu muille. Olipa syy mikä tahansa, se herättäisi keskustelua, helppo välttää sellainen on olla kertomatta.
Ihmiset loukkaantuvat, koska sanot töksäyttämällä ja negatiivisesti. Lisäksi he loukkaantuvat, koska päättelevät sinun ajattelevan heidän pilanneen oman elämänsä (vaikka se ei olisi tarkoitus). Lisäksi he loukkaantuvat, koska ajattelet lapsista niin negatiivisesti.
Minustakin tuntuu pahalta, että lapsia inhotaan niin paljon ihan niiden lapsien takia. Tunnen paljon älyttömän mukavia ja kivoja lapsia ja toisaalta yhtä paljon inhottavia ja vastenmielisiä aikuisia. Ei se ikä tai lapsien määrä sen v*ttumaisuuden kanssa korreloi vaan ihan muut tekijät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
No tämähän se. Moni nainen tietää kyllä kokeilemattakin, ettei hänestä edes ole äidiksi. Hyvä kun on edes oman elämänsä saanut jotenkin järjelliseen kuntoon sekavan lapsuuden jälkeen. Miksi muuten aina oletetaan, että kyllä tytöt pärjää vaikka olisikin rikkinäinen lapsuus? Kyllä se rikkinäinen lapsuus, vanhempien alati vaihtuvat kumppanit ja isän huomiotta jättäminen vaikuttaa tyttölapsiin ihan niin kuin poikalapsiinkin.
Ei tytötkään ole mitään tunteettomia raudasta väännettyjä robotteja joille on ihan sama minkälaiset vanhemmat heillä on. Olen kiitollinen siitä, että äitini kasvatti minut kun isäni lähti juoksentelemaan muiden naisten perään, mutta on päivänselvää että tämä kaikki vaikutti minuun kasvavana naisena jo lapsesta alkaen, vaikuttaen erityisen suuresti perusturvallisuuden tunteeseeni. Ja suhteeseni miehiin.
En saanut kokea sitä ydinperheen "ideaalia" koskaan, ainoa lapsuusmuistoni on kuinka molemmat vanhempani etsivät uusia kumppaneita. Ydinperhearki tapahtui minun ollessani niin pieni etten edes muista siitä juuri mitään. Miksi siis ihailisin sellaista? Pelkkien valokuvien perusteella? En sinänsä syyllistä vanhempiani, he olivat nuoria ja hölmöjä minut saadessaan, mutta turha vaatia minulta jotain sellaista mihin vanhempanikaan eivät kyenneet ja josta minulla ei ole mitään muistoja edes olemassa, paitsi tietenkin valokuvat onnellisesta perheestä.
Kyllä, ja moni nainen tietää kokeilemattakin, että hänestä olisi kyllä äidiksi, mutta hän päättää siitä huolimatta elää ilman lapsia.
Koska me kaikki olemme olleet lapsia ja on epämiellyttävää ajatella, että olemme pilanneet vanhempiemme elämän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
No tämähän se. Moni nainen tietää kyllä kokeilemattakin, ettei hänestä edes ole äidiksi. Hyvä kun on edes oman elämänsä saanut jotenkin järjelliseen kuntoon sekavan lapsuuden jälkeen. Miksi muuten aina oletetaan, että kyllä tytöt pärjää vaikka olisikin rikkinäinen lapsuus? Kyllä se rikkinäinen lapsuus, vanhempien alati vaihtuvat kumppanit ja isän huomiotta jättäminen vaikuttaa tyttölapsiin ihan niin kuin poikalapsiinkin.
Ei tytötkään ole mitään tunteettomia raudasta väännettyjä robotteja joille on ihan sama minkälaiset vanhemmat heillä on. Olen kiitollinen siitä, että äitini kasvatti minut kun isäni lähti juoksentelemaan muiden naisten perään, mutta on päivänselvää että tämä kaikki vaikutti minuun kasvavana naisena jo lapsesta alkaen, vaikuttaen erityisen suuresti perusturvallisuuden tunteeseeni. Ja suhteeseni miehiin.
En saanut kokea sitä ydinperheen "ideaalia" koskaan, ainoa lapsuusmuistoni on kuinka molemmat vanhempani etsivät uusia kumppaneita. Ydinperhearki tapahtui minun ollessani niin pieni etten edes muista siitä juuri mitään. Miksi siis ihailisin sellaista? Pelkkien valokuvien perusteella? En sinänsä syyllistä vanhempiani, he olivat nuoria ja hölmöjä minut saadessaan, mutta turha vaatia minulta jotain sellaista mihin vanhempanikaan eivät kyenneet ja josta minulla ei ole mitään muistoja edes olemassa, paitsi tietenkin valokuvat onnellisesta perheestä.
Kyllä, ja moni nainen tietää kokeilemattakin, että hänestä olisi kyllä äidiksi, mutta hän päättää siitä huolimatta elää ilman lapsia.
Miten sen voi tietää kokeilematta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen sanoo, että hän haluaa lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimatta jättämisen pilaavan hänen elämänsä, niin yleensä kukaan ei ala kyseenalaistamaan tätä naisen tietämistä. Hän vain tietää, se on hänelle tosi ja tähän me kaikki uskomme.
Kun nainen sen sijaan sanoo, että hän ei halua lapsia, koska TIETÄÄ lasten hankkimisen pilaavan hänen elämänsä, niin silloin kyllä erittäin monet lähtevät kyseenalaistamaan tätä ihan vastaavaa naisen tietämistä. Miksi silloin ei voida samalla tavalla uskoa, että hän vain tietää miten haluaa elää elämänsä?
No tämähän se. Moni nainen tietää kyllä kokeilemattakin, ettei hänestä edes ole äidiksi. Hyvä kun on edes oman elämänsä saanut jotenkin järjelliseen kuntoon sekavan lapsuuden jälkeen. Miksi muuten aina oletetaan, että kyllä tytöt pärjää vaikka olisikin rikkinäinen lapsuus? Kyllä se rikkinäinen lapsuus, vanhempien alati vaihtuvat kumppanit ja isän huomiotta jättäminen vaikuttaa tyttölapsiin ihan niin kuin poikalapsiinkin.
Ei tytötkään ole mitään tunteettomia raudasta väännettyjä robotteja joille on ihan sama minkälaiset vanhemmat heillä on. Olen kiitollinen siitä, että äitini kasvatti minut kun isäni lähti juoksentelemaan muiden naisten perään, mutta on päivänselvää että tämä kaikki vaikutti minuun kasvavana naisena jo lapsesta alkaen, vaikuttaen erityisen suuresti perusturvallisuuden tunteeseeni. Ja suhteeseni miehiin.
En saanut kokea sitä ydinperheen "ideaalia" koskaan, ainoa lapsuusmuistoni on kuinka molemmat vanhempani etsivät uusia kumppaneita. Ydinperhearki tapahtui minun ollessani niin pieni etten edes muista siitä juuri mitään. Miksi siis ihailisin sellaista? Pelkkien valokuvien perusteella? En sinänsä syyllistä vanhempiani, he olivat nuoria ja hölmöjä minut saadessaan, mutta turha vaatia minulta jotain sellaista mihin vanhempanikaan eivät kyenneet ja josta minulla ei ole mitään muistoja edes olemassa, paitsi tietenkin valokuvat onnellisesta perheestä.
Kuulehan, ei sinulta mitään vaadita eikä tarvitse ihailla tai tavoitella mitään ydinperhe-ideaalia. Elä kuten tahdot ja parhaaksi näät.
Ei, vaan vanhempana on perspektiiviä erilaisille elämäntavoille (ainakin melko usein, ei toki aina). Silloin on helpompi ymmärtää, että ihmisen elämään mahtuu joka tapauksessa onnea tuovia ja epäonnea tuovia asioita. Oli lapseton tai perheellinen, parisuhteessa tai ei. Nuoren ihmisen näkökulma on usein hyvin kapea. Nuorella on usein mustavalkoinen ajatusmaailma ja pakottava tarve olla oikeassa jopa asioissa, joissa ei ole oikeaa tai väärää elämäntapaa. Kuten tämä lapsiasia.