Lue keskustelun säännöt.
Äitipuoli pärjää hyvin ilman miehen lapsia.
Ei äiti todellakaan
04.01.2021 |
Onko missään olemassa keskustelupalstaa, missä voi avoimesti kertoa, miten äitipuoli ei vaan pidä miehensä lapsista? Että jokainen päivä ilman heitä on vaan niin ihanaa, ja aina, kun he tulevat paikalle, elämä äitipuolen mielestä muuttuu todella ahdistavaksi. Asialle ei vaan voi mitään, tunteet ovat tunteita. Myös lasten isää kohtaan. Ero ei tule kysymykseen, mutta miten helpottaa oloa, kun lapsipuolet ovat taas tulossa...
Kommentit (291)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Mutta oikeasti aikuinen ihminen ymmärtää, että lapsen onnellisuuden keskiössä on vanhempi. Ymmärtää tämän epäsuhdan ja toimii sen mielessä pitäen. Ei ole kohtuuton vaatimus.
Ei ole, tai ihan pienellä lapsella on, mutta isompi lapsi löytää jo onnellisuuden aiheita paljon muualtakin kuin vanhemmastaan.
Tottakai, turvallisessa ympäristössä rakkautta saavalla lapsella/nuorella näin. Mutta kyse on tarvehierarkiasta. Hyljiksitty turvaton lapsi ei koe onnea mistään. Ensimmäisen täytyy toteutua ennen toista ja niin se vaan on. Jos lapsi tai nuori on hyvin itseriittoinen jo varhain, ei puhuta yleensä toivottavasta asiantilasta vaan persoonallisuushäiriöstä, joka on syntynyt suojauksena mahdottomaan tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen onnellinen, että voin tehdä elämässäni sellaisia valintoja, etten päädy tuohon kiukkuisen äitipuolen rooliin. Kiitokset tästä isälleni ja hänen kotkapuolisolleen. He ovat opettaneet, miten EI kannata toimia.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lähi-äitipuoli reilu 15v. Poikapuoli on kuin oma poika. Voi sitä näinkin asiansa hoitaa ja ajatella vähän avarammin. Itselleni oma isäpuoleni on läheisempi kuin biologinen isäni.
Minulle myös äitipuoleni on aina ollut se turvallisempi aikuinen kuin oma äitini, joka on alkoholisti ja mielenterveysongelmainen. Rakastan kyllä äitiäni, mutta ei hänestä luotettavaksi aikuiseksi minun elämääni ole koskaan ollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Älä nyt jaksa. Kun aikuisella on hyvä olla, kodin ilmapiiri tukee lapsen onnellisuutta - niin se vain menee. Hyvä olo sitten taas koostuu monesta: merkitykselliset ihmissuhteet, mukava työ, riittävä toimeentulo, terveys, ... Et oikeasti voi väheksyä hyvän parisuhteen merkitystä ihmisen onnellisuudelle.
En ole samaa mieltä. Mulla on aikuisena velvollisuus olla ihan yhtä hyvä vanhempi olin sitten sinkku tai parisuhteessa. En todellakaan haluais et mun tunne-elämä toimii kodin ilmapiirin ilmapuntarina. Toki mahdotontahan se on, ettei se jossain määrin aina vaikuta, ihmisiähän tässä ollaan. Mutta se ei ole missään nimessä tavoitteena. En perustele lapsen onnea oman onnen kautta. Lapsen onni tulee muodostuu muista asioista, rakkaudesta, vakaudesta, turvasta, terveydestä, läsnäolosta, pienistä ilon hetkistä arjessa ja juhlassa jne.
Ja lisään tähän vielä, että se ihastuneen ja rakastuneen ihmisen "onni" on usein äärimmäisen itsekeskeistä huumassa elämistä, jossa - ikävä kyllä - muut ja muiden tarpeet jäävät vähälle huomiolle. Kuvitellaan et koko maailma on yhtä rakastunut siihen omaan kultsipuppeliin ja eletään sen mukaan.
Se parisuhde siihen äiti/isäpuoleen on voinut jatkua vuosia, kymmenen vuotta ja enemmänkin - huuma on vain pieni hetki elämässä. Ja uskallan kyllä väittää, että jos se suhde on hyvä ja tasapainoinen, siitä seuraa paljon hyvää myös lapsen elämään. Ihan vaikka jo siitä, että kun arkea jakaa kaksi aikuista, omalla vanhemmallakin on enemmän aikaa muuhun kuin ihan vain arjen pyörittämiseen, puhumattakaan taloudellisista resursseista. Jos nyt tunnepuolen hyvinvointi on sinusta täysin poissuljettua.
Juuri näin. Omilla lapsillani (teinejä jo) on isäpuoli, heidän biologinen isänsä kuoli kun olivat pieniä. Ja kyllä tuo mies on pelkästään tuonut hyvää meidän perheellemme. Jakanut arjen ja talouden, hoitanut lapsia, kuskannut harrastuksiin, auttanut läksyissä, jutellut etenkin pojan kanssa murrosikään liittyvissä asioissa, ollut välillä se aikuinen johon on helpompi tukeutua, kun tunneside ei ole niin vahva kuin omaan vanhempaan...
Ihan kieroutunut ajatus, että minun parisuhteeni olisi lapsiltani jotenkin pois.
Niin teillä (ja mukava kuulla :)) mutta valitettavan monella näin ei ole, vaan parisuhde on vain vanhemman iloksi ja lasten etu unohtuu.
Vierailija kirjoitti:
Olet siis se satujen paha äitipuoli.
Mikä aloittajasta tekee sen pahan äitipuolen? Tuskinpa hän sitä lapsille näyttää, ettei juurikaan pidä heistä. Itselleenhän hän hallaa tekee, ei sitä loputonta teeskentelyäkään jaksa.
Minä hoidan kaiken tarvittavan lapsipuolieni eteen, kun he ovat meillä, mutta jos jostain syystä viikonloppu jää väliin tai vaikka tapaamiset loppuisivat kokonaan, se ei hetkauttaisi minua millään tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uusperhe on hyvä ratkaisu sille eronneelle, joka saa pitää lapset elämässään ja sen lisäksi myös uuden kumppanin. Muille osapuolille järjestely on ikävä, koska eivät ole päässeet valitsemaan niitä uusia jäseniä perheeseen.
Onneksi erillään asuminen yleistyy.
Eihän se lapsi pääse valitsemaan alunperinkään. Ei lapsi voi valita vanhempiaan, eikä sitä onko hänellä biologisia sisaruksia. Lapsi ei valitse asuuko vaikkapa isovanhempi perheen luona, tai jopa vaihto-oppilas, aupair tai vastaava.
Kyllä ne aikuiset valitsevat sen lapsen puolesta, aina, ihan ydinperheessäkin. Sitten aikuisena lapsi pääsee itse valitsemaan ja muodostamaan oman perheensä.
Et nyt varmaan tosissasi vertaa jotain 10 v:na saatua bonussisko 15 v:tä omaan sisarukseen, jonka kanssa on tunnettu pitkää ja kasvettu yhdessä samoilla säännöillä, samassa ympäristössä?
Valtaosa eroista tapahtuu lasten ollessa pieniä. Voisin vahvasti epäillä, että valtaosa uusistakin suhteista muodostetaan lasten vielä ollessa melko pieniä. Onko sillä lopulta kovin paljoa eroa oikeaan sisarussuhteeseen, jos vaikka 2-3 vuotiaan lapsen vanhempi menee kimppaan toisen samanmoisen kanssa?
Ideaalitilanteessa sillä ei olekaan väliä, mutta kun käytännössä liian usein on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Älä nyt jaksa. Kun aikuisella on hyvä olla, kodin ilmapiiri tukee lapsen onnellisuutta - niin se vain menee. Hyvä olo sitten taas koostuu monesta: merkitykselliset ihmissuhteet, mukava työ, riittävä toimeentulo, terveys, ... Et oikeasti voi väheksyä hyvän parisuhteen merkitystä ihmisen onnellisuudelle.
En ole samaa mieltä. Mulla on aikuisena velvollisuus olla ihan yhtä hyvä vanhempi olin sitten sinkku tai parisuhteessa. En todellakaan haluais et mun tunne-elämä toimii kodin ilmapiirin ilmapuntarina. Toki mahdotontahan se on, ettei se jossain määrin aina vaikuta, ihmisiähän tässä ollaan. Mutta se ei ole missään nimessä tavoitteena. En perustele lapsen onnea oman onnen kautta. Lapsen onni tulee muodostuu muista asioista, rakkaudesta, vakaudesta, turvasta, terveydestä, läsnäolosta, pienistä ilon hetkistä arjessa ja juhlassa jne.
Ja lisään tähän vielä, että se ihastuneen ja rakastuneen ihmisen "onni" on usein äärimmäisen itsekeskeistä huumassa elämistä, jossa - ikävä kyllä - muut ja muiden tarpeet jäävät vähälle huomiolle. Kuvitellaan et koko maailma on yhtä rakastunut siihen omaan kultsipuppeliin ja eletään sen mukaan.
Se parisuhde siihen äiti/isäpuoleen on voinut jatkua vuosia, kymmenen vuotta ja enemmänkin - huuma on vain pieni hetki elämässä. Ja uskallan kyllä väittää, että jos se suhde on hyvä ja tasapainoinen, siitä seuraa paljon hyvää myös lapsen elämään. Ihan vaikka jo siitä, että kun arkea jakaa kaksi aikuista, omalla vanhemmallakin on enemmän aikaa muuhun kuin ihan vain arjen pyörittämiseen, puhumattakaan taloudellisista resursseista. Jos nyt tunnepuolen hyvinvointi on sinusta täysin poissuljettua.
Juuri näin. Omilla lapsillani (teinejä jo) on isäpuoli, heidän biologinen isänsä kuoli kun olivat pieniä. Ja kyllä tuo mies on pelkästään tuonut hyvää meidän perheellemme. Jakanut arjen ja talouden, hoitanut lapsia, kuskannut harrastuksiin, auttanut läksyissä, jutellut etenkin pojan kanssa murrosikään liittyvissä asioissa, ollut välillä se aikuinen johon on helpompi tukeutua, kun tunneside ei ole niin vahva kuin omaan vanhempaan...
Ihan kieroutunut ajatus, että minun parisuhteeni olisi lapsiltani jotenkin pois.
Niin, koska miehesi ei välttele lapsiasi, jopa inhoa heitä. Ajatella :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uusperhe on hyvä ratkaisu sille eronneelle, joka saa pitää lapset elämässään ja sen lisäksi myös uuden kumppanin. Muille osapuolille järjestely on ikävä, koska eivät ole päässeet valitsemaan niitä uusia jäseniä perheeseen.
Onneksi erillään asuminen yleistyy.
Eihän se lapsi pääse valitsemaan alunperinkään. Ei lapsi voi valita vanhempiaan, eikä sitä onko hänellä biologisia sisaruksia. Lapsi ei valitse asuuko vaikkapa isovanhempi perheen luona, tai jopa vaihto-oppilas, aupair tai vastaava.
Kyllä ne aikuiset valitsevat sen lapsen puolesta, aina, ihan ydinperheessäkin. Sitten aikuisena lapsi pääsee itse valitsemaan ja muodostamaan oman perheensä.
Juuri näin, ihan hassua ajatella, että lapsi olisi jotenkin valinnut perheensä, jos kyseessä on ydinperhe. Tai sen millaisia hänen vanhempansa tai sisaruksensa ovat. Lapsen osa on sopeutua siihen, mitä hänen vanhempansa ovat hänelle valinneet, oli perhemuoto ydin-, uus- tai vaikka kirahviperhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Älä nyt jaksa. Kun aikuisella on hyvä olla, kodin ilmapiiri tukee lapsen onnellisuutta - niin se vain menee. Hyvä olo sitten taas koostuu monesta: merkitykselliset ihmissuhteet, mukava työ, riittävä toimeentulo, terveys, ... Et oikeasti voi väheksyä hyvän parisuhteen merkitystä ihmisen onnellisuudelle.
En ole samaa mieltä. Mulla on aikuisena velvollisuus olla ihan yhtä hyvä vanhempi olin sitten sinkku tai parisuhteessa. En todellakaan haluais et mun tunne-elämä toimii kodin ilmapiirin ilmapuntarina. Toki mahdotontahan se on, ettei se jossain määrin aina vaikuta, ihmisiähän tässä ollaan. Mutta se ei ole missään nimessä tavoitteena. En perustele lapsen onnea oman onnen kautta. Lapsen onni tulee muodostuu muista asioista, rakkaudesta, vakaudesta, turvasta, terveydestä, läsnäolosta, pienistä ilon hetkistä arjessa ja juhlassa jne.
Ja lisään tähän vielä, että se ihastuneen ja rakastuneen ihmisen "onni" on usein äärimmäisen itsekeskeistä huumassa elämistä, jossa - ikävä kyllä - muut ja muiden tarpeet jäävät vähälle huomiolle. Kuvitellaan et koko maailma on yhtä rakastunut siihen omaan kultsipuppeliin ja eletään sen mukaan.
Se parisuhde siihen äiti/isäpuoleen on voinut jatkua vuosia, kymmenen vuotta ja enemmänkin - huuma on vain pieni hetki elämässä. Ja uskallan kyllä väittää, että jos se suhde on hyvä ja tasapainoinen, siitä seuraa paljon hyvää myös lapsen elämään. Ihan vaikka jo siitä, että kun arkea jakaa kaksi aikuista, omalla vanhemmallakin on enemmän aikaa muuhun kuin ihan vain arjen pyörittämiseen, puhumattakaan taloudellisista resursseista. Jos nyt tunnepuolen hyvinvointi on sinusta täysin poissuljettua.
Juuri näin. Omilla lapsillani (teinejä jo) on isäpuoli, heidän biologinen isänsä kuoli kun olivat pieniä. Ja kyllä tuo mies on pelkästään tuonut hyvää meidän perheellemme. Jakanut arjen ja talouden, hoitanut lapsia, kuskannut harrastuksiin, auttanut läksyissä, jutellut etenkin pojan kanssa murrosikään liittyvissä asioissa, ollut välillä se aikuinen johon on helpompi tukeutua, kun tunneside ei ole niin vahva kuin omaan vanhempaan...
Ihan kieroutunut ajatus, että minun parisuhteeni olisi lapsiltani jotenkin pois.
Niin, koska miehesi ei välttele lapsiasi, jopa inhoa heitä. Ajatella :)
Tässä nyt oli kyse siitä, että vanhemman (uusi) parisuhde olisi aina jotenkin lapsilta pois. Kun ei ole, parisuhde tuo pääsääntöisesti hyviä asioita perheen elämään. Se että millainen suhde äiti/isäpuolien ja lasten välille muodostuu on tärkeä asia, mutta siitä ei voida lähteä, että parisuhde muun kuin oman vanhemman kanssa olisi huono asia lapsille. Tuollainen lähtöolettama jo itsessään heikentää uusperheen mahdollisuuksia onnistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän uusperheen, jossa bonuslapsia tuli 5. 1 lapsista on ihan ok. Lopuilla on enemmän tai vähemmän ongelmia.
Yksi vaihtaa miestä yhtä usein kuin sukkia, ja jokaisen kanssa pitää lisääntyä. Rahapula on jatkuva, ja esim lapsille ostettujen vaatteiden tulee olla uusia ja luxusmerkkiä.
Yksi varastelee, oli kerran ihan pokkana käynyt nyysimässä äitipuolen sukat. Vain pyykkikorissa olleet säästyivät! Lompakosta kadonnut setelit jne.
Yksi on kroonisesti masentunut, on vähän väliä hoidossa. Kun ei ole hoidossa, makailee kämpillään ja juo. Energiajuomia, kolaa, kaljaa. Saattaa olla viikon syömättä. Ikää nippa nappa 20 ja tarvitsisi tekarit. Kotona käydessään varastaa myös.
Yhdellä on kummallinen käsitys isänsä rahavaroista, ihan pokkana pistelee työttömälle isälleen viestiä, että pistää pari tonttuu tilille. Tämä tytär tienaa huomattavasti paremmin kuin isänsä. Ja kun avustus ei kilahda tilille, niin seuraavaan puoleen vuoteen - vuoteen ei laita mitään viestiä isälleen.
Tule nyt sit tuollaisten kanssa toimeen. Kaikki ovat olleet alaikäisiä kun uusi äitipuoli tuli taloon. Iän myötä ongelmat ovat vain pahentuneet.
Voitte yrittää kääntää asiaa vaikka miten päin, mutta rakastava ydinperhe on lapselle aina parempi vaihtoehto kuin sotkuinen uusperhekuvio. Jonkun ajan päästä näemme ison mielenterveyspommin, kun nämä uusperhesotkuissa kasvaneet lapset tulevat nuoriksi aikuisiksi. Meillä aikuisilla on vastuu huolehtia kaikista lapsista, jotka elävät lähipiirissämme. Lähtökohtaisesti jo tuollainen ajattelu on vahingollista kaikille osapuolille: ”Puolisoni lapset ovat p*rseestä. Kaikki on hyvin, kun he eivät pyöri nurkissa laiskottelemassa ja sotkemassa.” Kehtaattekin isot ihmiset olla näin lapsellisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän uusperheen, jossa bonuslapsia tuli 5. 1 lapsista on ihan ok. Lopuilla on enemmän tai vähemmän ongelmia.
Yksi vaihtaa miestä yhtä usein kuin sukkia, ja jokaisen kanssa pitää lisääntyä. Rahapula on jatkuva, ja esim lapsille ostettujen vaatteiden tulee olla uusia ja luxusmerkkiä.
Yksi varastelee, oli kerran ihan pokkana käynyt nyysimässä äitipuolen sukat. Vain pyykkikorissa olleet säästyivät! Lompakosta kadonnut setelit jne.
Yksi on kroonisesti masentunut, on vähän väliä hoidossa. Kun ei ole hoidossa, makailee kämpillään ja juo. Energiajuomia, kolaa, kaljaa. Saattaa olla viikon syömättä. Ikää nippa nappa 20 ja tarvitsisi tekarit. Kotona käydessään varastaa myös.
Yhdellä on kummallinen käsitys isänsä rahavaroista, ihan pokkana pistelee työttömälle isälleen viestiä, että pistää pari tonttuu tilille. Tämä tytär tienaa huomattavasti paremmin kuin isänsä. Ja kun avustus ei kilahda tilille, niin seuraavaan puoleen vuoteen - vuoteen ei laita mitään viestiä isälleen.Tule nyt sit tuollaisten kanssa toimeen. Kaikki ovat olleet alaikäisiä kun uusi äitipuoli tuli taloon. Iän myötä ongelmat ovat vain pahentuneet.
Ja äitipuolen syytä kaikki... kylläkyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta kokemuksestani sanoisin että vika ei ole lapsissa, vaan lasten vanhemmissa. Mutta koska silloin kun lapset eivät ole isän luona, ja ongelmia ei esiinny, vaikuttaa siltä että lapset ovat se syyllinen asiaan. Tämähän on ihan ymmärrettävää. Kuten myös s e tosiasia että jos lapsia ei olisi ollenkaan, ei olisi tätä ongelmaakaan ollenkaan, koskaan.
Mun miehellä on kaksi lasta, toinen ala, toinen yläasteella. Vanhempi on ihan jees, koska on tosi järkevä, omatoiminen, hoitaa kaiken itse, osaa itse päätellä eikä hänelle tarvitse sanoa juuri koskaan mitään. Hänellä on teinitouhotuksia jotka välilä kiristää hermoja, mutta niiden kanssa nyt pärjää. Enemmän tällä lapsella on äidin kanssa ongelmia. Toinen lapsi taas on umpitollo. Sen jutut on typeriä, ja sitä pitää ohjata kuin 3-vuotiasta(paitsi että 3-vuotiaanikin oli älykkäämpi kuin tämä 12-vuotias).
Kyseessä ei kuulemma ole kehitysvamma, jäkeenjääneisyys tai muu vastaava vaan lapsi on normaali.
Minä olen sitä mieltä että lapsi on saanut sluibailla koko ikänsä pikkuvauvan roolissa, ja siihen olisi pitänyt tehdä stoppi jo aikapäivää sitten. En ymmärrä miten äitinsä jaksaa tätä ipanaa, minä jaksan hampaita kiristellen joka toisen viikonlopun ja vähän päälle. Tälle pitää kaikki sanoa erikseen, syö aamupala, sen jälkeen mene aamupesulle, sitten pue vaatteet jne, koko päivän. Seisoo tumput suorina eikä osaa tarttua yhtään mihinkään muuhun tekemiseen kuin pelikoneisiin.
Mielestäni vanhemmat ovat tehneet tämän ongelman, eikä lapsi itse, mutta myönnän kyllä suoraan että en pidä tästä lapsesta, ja hänen velttoutensa saa hermon pintaan jo heti meille tullessa, kun ei "tajua" että ulko-ovi pitää laittaa 20 atseet pakkasella perässä kiinni.
Mistään keekoilusta ei myöskään koskaan seuraa mitään rangaistusta lapselle.
Asiasta on puhuttu miljoona kertaa, mutta tuloksetta, isä ei viitsi kasvattaa näitä asioita kun näkee lasta niin harvoin että haluaa että on mukavaa, ja äitiänsä ei varmaan vain kiinnosta.
Eli vanhempien syy ja vika, mutta lapsi kärsii.
Itse olin erityistarpeinen lapsi sotkuisessa uusperhekuviossa ja lopun varmaan arvaattekin. Sen lisäksi, etten saanut apua ja kannustusta, koska kaikilla oli omatkin uudet kuviot, pyörin siellä täällä "aiheuttamassa pahennusta". Vasta hyvin paljon myöhemmin tajusin, että minussa on muutakin kuin rasittava syntipukki. En ollut paha, jäin vaan yksin liian nuorena liian suurien ongelmien kanssa. Struktuurin ja kiinnostuksen puute vei mahdollisuuteni selviytyä tuolloin hyvin tai edes välttävästi. Toki inhosin itseäni kuten kaikki muutkin ympärillä tuntuivat tekevän. Nyt ajatellen se ei ollut minun vikani. Kumpa joku olisi ajatellut sitä aiemmin, mutta onneksi on aikuisuus jolloin voi itse vaikuttaa asioihin, ottaa selvää ja auttaa itseään paremmin.
Niin, pahoittelujni. Tämä lapsi on normaali lapsi, eikä erityistarpeinen kuten sinä. Tämä on vain huonosti kasvatettu lapsi, joka myös on kova loukkaantumaan jos hänelle mistään mitään sanoo. Minun roolikseni meinasi tulla se sanojan rooli, mutta huomattuani tämän ulkoistin itseni siitä. Mies tekee tupla-triplahommaa nyt, kun antaa lapsensa perseillä.
No kyllä tuo sinun kuvauksesi ehkä joltain muulta, kuin huonolta kasvatukselta pohjimmiltaan vaikuttaa. Sitä pois rajaamatta tietenkään. Minäkin olin huonosti kasvatettu, aina sen toisen vanhemman kasvattamana siis, missä kulloinkin olinkin. Vastuu oli aina muilla ja vika lapsessa. Olin mitä tehokkain löymäase oikeastaan, jos sen voi näin pistää. Haasteet saivat mahtavan välinearvon muiden purkaa tunteitaan, mutta itse jäin yksin niiden kanssa.
-edellinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voitte yrittää kääntää asiaa vaikka miten päin, mutta rakastava ydinperhe on lapselle aina parempi vaihtoehto kuin sotkuinen uusperhekuvio. Jonkun ajan päästä näemme ison mielenterveyspommin, kun nämä uusperhesotkuissa kasvaneet lapset tulevat nuoriksi aikuisiksi. Meillä aikuisilla on vastuu huolehtia kaikista lapsista, jotka elävät lähipiirissämme. Lähtökohtaisesti jo tuollainen ajattelu on vahingollista kaikille osapuolille: ”Puolisoni lapset ovat p*rseestä. Kaikki on hyvin, kun he eivät pyöri nurkissa laiskottelemassa ja sotkemassa.” Kehtaattekin isot ihmiset olla näin lapsellisia.
Nyt puhutaan kyllä asioista mistä ei ole mitään tietoa. Uusperheitä on ollut ihmiskunnan aamuhämäristä saakka. Jopa paljon sekavampia kuin mitä tänä päivänä. Mm. Veli saattoi naida edesmenneen veljensä vaimon samantien ja sieltä tuli mukaan lapsikatras. Tämäkin vain yksi pieni esimerkki. Kannattaa opetella hiukan historiaa ennen kuin tulee tänne höpöttelemään ihan hassuja juttuja
Kyllä se äiti/isäpuolen rooli on koiranvirka, itse kasvatin kumppanin lapset pienestä pitäin niinkuin omani mutta läheisyyttä ja rakkautta kaipasin kokoajan, sitten kun erosimme heidän äitinsä kanssa unohduin kokonaan eikä haluttu pitää mitään yhteyttä enää-mies
Vierailija kirjoitti:
Kannatti ottaa riski ja sanoa miehelle ennen yhteenmuuttoa, että en tule olemaan mikään äitipuoli, en vahdi, pyykkää, ruoki tai ottamaan vastuuta hänen lapsistaan. Päädyttiin siihen, että meillä on omat asunnot ja tavataan kn miehen lapset ovat äidillään
Minä kävin saman keskustelun mieheni kanssa, ja päädyimme ostamaan talon yhdessä. Teen sen minkä katson itse sopivaksi tehdä. Olen oman lapseni jo aikuiseksi kasvattanut, enkä halua enää udestaan sitä palaa kakkua. Hyvin on mennyt.
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt kuolisin niin toivoisin että mieheni uudesta vaimosta tulisi äitihahmo pienille lapsilleni. Joka kasvattaisi ja hellisi eikä sanoisi että "ei kuulu mulle. En ota vastuuta"
Mutta kun eroat, miehen uusi puoliso on mielestäsi täysin kelvoton olemaan kilometrin säteellä sinun lapsistasi
Itse seurustelen miehen kanssa ja meillä on hyvin eri ikäisiä lapsia. Me olemme ratkaisseet asian: kummallakin on oma asunto. En jaksa pieniä lapsia kaikki vapaa-ajat. Minä hoidan lasteni asiat oman exäni kanssa. Mies lapsensa oman exänsä kanssa. Joskus näen miehen lasta ja teemme yhdessä asioita. Lapsen ei tarvitse olla mustis isästään. Emmekä muuta edes yhteen ennen, kun mieheni lapsi on muutaman vuoden vanhempi. Ja minulla kaikki omillaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitte yrittää kääntää asiaa vaikka miten päin, mutta rakastava ydinperhe on lapselle aina parempi vaihtoehto kuin sotkuinen uusperhekuvio. Jonkun ajan päästä näemme ison mielenterveyspommin, kun nämä uusperhesotkuissa kasvaneet lapset tulevat nuoriksi aikuisiksi. Meillä aikuisilla on vastuu huolehtia kaikista lapsista, jotka elävät lähipiirissämme. Lähtökohtaisesti jo tuollainen ajattelu on vahingollista kaikille osapuolille: ”Puolisoni lapset ovat p*rseestä. Kaikki on hyvin, kun he eivät pyöri nurkissa laiskottelemassa ja sotkemassa.” Kehtaattekin isot ihmiset olla näin lapsellisia.
Nyt puhutaan kyllä asioista mistä ei ole mitään tietoa. Uusperheitä on ollut ihmiskunnan aamuhämäristä saakka. Jopa paljon sekavampia kuin mitä tänä päivänä. Mm. Veli saattoi naida edesmenneen veljensä vaimon samantien ja sieltä tuli mukaan lapsikatras. Tämäkin vain yksi pieni esimerkki. Kannattaa opetella hiukan historiaa ennen kuin tulee tänne höpöttelemään ihan hassuja juttuja
Ei nämä kyllä niin yleisiä ennen olleet kulttuurista johtuen, toki ihmisiä jäi leskiksi nuorempana kuin nykyisin.
Historiassa ja kirjallisuudessa usein mainitaan erikseen ja muutama arkkityyppikin satuihin saatu. Ei siis vieras ilmiö, mutta tunnetusti konstikas kautta aikain. Lasten kasvuolojen ja psyykkeen, kiintymyssuhteiden merkityksiä ei ihan niin hyvin tunnettu, joten sinänsä ongelma ei ollut niin paha, kun sitä "ei ollut". Ei muuten tullut seuraamuksia mielenterveydellekään, kun niitä ei tunnistettu.
Valtaosa eroista tapahtuu lasten ollessa pieniä. Voisin vahvasti epäillä, että valtaosa uusistakin suhteista muodostetaan lasten vielä ollessa melko pieniä. Onko sillä lopulta kovin paljoa eroa oikeaan sisarussuhteeseen, jos vaikka 2-3 vuotiaan lapsen vanhempi menee kimppaan toisen samanmoisen kanssa?