Lue keskustelun säännöt.
Äitipuoli pärjää hyvin ilman miehen lapsia.
Ei äiti todellakaan
04.01.2021 |
Onko missään olemassa keskustelupalstaa, missä voi avoimesti kertoa, miten äitipuoli ei vaan pidä miehensä lapsista? Että jokainen päivä ilman heitä on vaan niin ihanaa, ja aina, kun he tulevat paikalle, elämä äitipuolen mielestä muuttuu todella ahdistavaksi. Asialle ei vaan voi mitään, tunteet ovat tunteita. Myös lasten isää kohtaan. Ero ei tule kysymykseen, mutta miten helpottaa oloa, kun lapsipuolet ovat taas tulossa...
Kommentit (291)
Ei mikään äiti! kirjoitti:
Ap avaa hiukan lisää;
Lapset ovat teinejä, 16 ja 17 vuoden ikäisiä, heidän vanhempien erosta on jo 12 vuotta, ja mekin seurustelimme heidän isän kanssa 6 vuotta, ennen kuin muutimme yhteen. Nyt lapset ovat jo aika isoja, välitän heistä, meillä on ihan hauskaakin, en tietenkään näytä heille etten aina niin pidä heistä. En vihaa ketään. Mutta en kaipaakaan, silloin kun ovat äidillään. Osaan olla aikuinen ihminen. Mutta miksen saisi täällä, nimettömänä ja kasvottomana hiukan purkaa ahdistustani, etten ihan oikeasti aina vain jaksa toisen lapsia? Erota en myöskään tällaisen asian takia aio, rakastan miestäni hyvin paljon ja hän minua. Meillä on hyvä suhde, olemme myös puhuneet tästä asiasta ja kunnioitan miestä ja hänen lasten välejä. Olen kehoittanut heitä tekemään asioita yhdessä mutta yksi ongelma on myös se, että mies ei halua. MIes haluaa olla koko ajan siellä missä minäkin ja se on välillä hiukan ahdistavaa. Olisi lastensa kanssa silloin, kun ovat meillä. Minä vain en aina jaksa toisen lapsia, siinä kaikki, ja ajattelin, olisiko täällä edes joku, joka voisi ymmärtää. Oli, onneksi, kiitos teille muutamalle siitä :-)
Meillä myös mies haluaisi koko ajan että minä olen mukana. Kun menen yläkertaan makuuhuoneeseen tietokoneen kanssa hetkeksi hengähtämään, jo kohta kuuluu askeleet portaista ja mies tulee siihen pyörimään. Ulkoilureissuille tai muille "ei jaksa lähteä" jos en ole menossa mukaan. Vähän on kaatuvinaan siis minun harteilleni, vaikka tätä ei suoraan myönnetäkään. Mökille ei voi mennä lasten kanssa kolmestaan, vaan minun pitäisi mennä mukaan, mutta minä en jaksa olla mökillä lasten kanssa ollenkaan, joten tästä seurasi se että mies ei ole lasten kanssa mäkillä ollut kuin silloin kun vanhempansakin ovat mukana. Eli lapsilta on jäänyt heille niin mieluisia mökkireissuja pois kun minä en lähde mukaan. Tai siis koska mies ei "jaksa" lähteä ilman minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Älä nyt jaksa. Kun aikuisella on hyvä olla, kodin ilmapiiri tukee lapsen onnellisuutta - niin se vain menee. Hyvä olo sitten taas koostuu monesta: merkitykselliset ihmissuhteet, mukava työ, riittävä toimeentulo, terveys, ... Et oikeasti voi väheksyä hyvän parisuhteen merkitystä ihmisen onnellisuudelle.
En ole samaa mieltä. Mulla on aikuisena velvollisuus olla ihan yhtä hyvä vanhempi olin sitten sinkku tai parisuhteessa. En todellakaan haluais et mun tunne-elämä toimii kodin ilmapiirin ilmapuntarina. Toki mahdotontahan se on, ettei se jossain määrin aina vaikuta, ihmisiähän tässä ollaan. Mutta se ei ole missään nimessä tavoitteena. En perustele lapsen onnea oman onnen kautta. Lapsen onni tulee muodostuu muista asioista, rakkaudesta, vakaudesta, turvasta, terveydestä, läsnäolosta, pienistä ilon hetkistä arjessa ja juhlassa jne.
Ja lisään tähän vielä, että se ihastuneen ja rakastuneen ihmisen "onni" on usein äärimmäisen itsekeskeistä huumassa elämistä, jossa - ikävä kyllä - muut ja muiden tarpeet jäävät vähälle huomiolle. Kuvitellaan et koko maailma on yhtä rakastunut siihen omaan kultsipuppeliin ja eletään sen mukaan.
Se parisuhde siihen äiti/isäpuoleen on voinut jatkua vuosia, kymmenen vuotta ja enemmänkin - huuma on vain pieni hetki elämässä. Ja uskallan kyllä väittää, että jos se suhde on hyvä ja tasapainoinen, siitä seuraa paljon hyvää myös lapsen elämään. Ihan vaikka jo siitä, että kun arkea jakaa kaksi aikuista, omalla vanhemmallakin on enemmän aikaa muuhun kuin ihan vain arjen pyörittämiseen, puhumattakaan taloudellisista resursseista. Jos nyt tunnepuolen hyvinvointi on sinusta täysin poissuljettua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.
Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?
Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.
Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa
Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.
Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.
Aha. No pistetään muistiin tämä eläimellisyys selittävänä tekijänä. Varmaan selittä paljon muitakin ilmiöitä mielestäsi ihmisten käytöksessä?
Meinaatko, että sinulla ei ole mitään primitiivireaktioita? Jotka myöhemmin järjellä tuntuvat liioittelulta? Kuten vaikkapa voimakaskin pelkoreaktio joissain tilanteissa?
Olet varsin poikkeuksellinen ihminen sitten.
Puolison lasten systemaattinen syrjiminen ja jopa vihaaminen primitiivireaktio?? Älä viitsi.
Varmaan s e k rikok setkin on tällaisia, eikö vaan? Kun eläimiähän tässä ollaan!
Karkeasti ottaen hyvin monet meidän reaktiomme erilaisiin asioihin voi johtaa sinne biologian tasolle. Jopa nuo mainitsemasi rikokset varmasti, ainakin jossain mittakaavassa.
Oleellista on se kuinka käytöksellään hillitsee epätoivottuja primitiivireaktioita. Vihaa sinänsä voi olla vaikea hallita kovin tehokkaasti, mutta voi silti käyttäytyä ystävällisesti. Himon tai kontrollin/alistamisenhalun tai raivon tai mikä nyt ko rikollisia motivoikaan tunteminen ei sinänsä ole väärin, tekojen tekeminen on.
Ymmärrät ehkä eron?
Ymmärrän eron siinä, et nyt biologiaa kyllä käytetään selittämään asioita, mut jossain muissa yhteyksissä biologia unohdetaan ja sivuutetaan täysin.
Vierailija kirjoitti:
Hanki oma asunto ja jätä mies hoitamaan omat lapset, kun mies saa lapset luokseen. Kahden kämpän taktiikka toimii. Kenenkään pinna ei kiristy.
Eikun se ei käy kun ei omat rahat riitä. Täähän se yleisin aito syy on miksi pitää yhdessä asua, vaikka oikeasti olisi mukavampaa naiselle itsellekin viettää miehen luona kaikki ne ajat jolloin lapset on poissa, ja omass asunnossa sitten ne ajat kun lapset on isällään.
Mutku ei. Kun minä minä minä. Minä joutuisin liian tiukille jos pitäisin omaa kämppää, mutta minä en myöskään halua katsella miehen lapsia. Minä.
Minä.
Harmittava tilanne kaikille osapuolille.
Minä taas en vihaa miehen lapsia, silloin kun ovat käymässä, huolehdin heistä siinä missä isänsäkin (jopa enemmänkin, koska jos olen viikonloppuna vapailla, hoidan suurinpiirtein kaiken) ja touhuan heidän kanssaan. Mutta kun he eivät ole täällä, en tunne mitään kaipausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä te muutatte yhteen miehen, jolla on lapsia, kanssa, jos ”vieraiden” ihmisten sietäminen omassa kodissa on niin vaikeaa? Sen teidän ”oman kotinne” pitäisi olla myös lasten oma koti, mutta nyt sen on vallannut vieras aikuinen, joka ei jaksa näitä lapsia. On jotenkin äärettömän ristiriitaista kuulla, kuinka äitipuolet kertovat, ettei heidän kuulukaan olla tärkeä aikuinen bonuslapselle, vaan lapsi tarvitsee isänsä ja äitinsä, mutta silti sinne lapsen kotiin pitää ehdoin tahdoin muuttaa. Onko oikeasti ihan mahdoton ajatus pitää se oma asunto ja seurustella sieltä käsin?
Ei. Tämä on minun ja mieheni koti, johon hänen lapsensa ovat terveulleita kylään milloin vain. En ole vallannaut mitään, eikä mieheni vallannut, koska ostimme tämän talon yhdessä, puoliksi. Lapset ovat ennen eroa ja sen jälkeen asuneet mieheni ostamassa talossa, joka annettiin exälle erossa. Ex sen sijaan toi samalla oven avauksella lasten kotiin uuden miehen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki oma asunto ja jätä mies hoitamaan omat lapset, kun mies saa lapset luokseen. Kahden kämpän taktiikka toimii. Kenenkään pinna ei kiristy.
Eikun se ei käy kun ei omat rahat riitä. Täähän se yleisin aito syy on miksi pitää yhdessä asua, vaikka oikeasti olisi mukavampaa naiselle itsellekin viettää miehen luona kaikki ne ajat jolloin lapset on poissa, ja omass asunnossa sitten ne ajat kun lapset on isällään.
Mutku ei. Kun minä minä minä. Minä joutuisin liian tiukille jos pitäisin omaa kämppää, mutta minä en myöskään halua katsella miehen lapsia. Minä.
Minä.
Ikävää, että sinä olet "minäminä". Me muut emme ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omasta kokemuksestani sanoisin että vika ei ole lapsissa, vaan lasten vanhemmissa. Mutta koska silloin kun lapset eivät ole isän luona, ja ongelmia ei esiinny, vaikuttaa siltä että lapset ovat se syyllinen asiaan. Tämähän on ihan ymmärrettävää. Kuten myös s e tosiasia että jos lapsia ei olisi ollenkaan, ei olisi tätä ongelmaakaan ollenkaan, koskaan.
Mun miehellä on kaksi lasta, toinen ala, toinen yläasteella. Vanhempi on ihan jees, koska on tosi järkevä, omatoiminen, hoitaa kaiken itse, osaa itse päätellä eikä hänelle tarvitse sanoa juuri koskaan mitään. Hänellä on teinitouhotuksia jotka välilä kiristää hermoja, mutta niiden kanssa nyt pärjää. Enemmän tällä lapsella on äidin kanssa ongelmia. Toinen lapsi taas on umpitollo. Sen jutut on typeriä, ja sitä pitää ohjata kuin 3-vuotiasta(paitsi että 3-vuotiaanikin oli älykkäämpi kuin tämä 12-vuotias).
Kyseessä ei kuulemma ole kehitysvamma, jäkeenjääneisyys tai muu vastaava vaan lapsi on normaali.
Minä olen sitä mieltä että lapsi on saanut sluibailla koko ikänsä pikkuvauvan roolissa, ja siihen olisi pitänyt tehdä stoppi jo aikapäivää sitten. En ymmärrä miten äitinsä jaksaa tätä ipanaa, minä jaksan hampaita kiristellen joka toisen viikonlopun ja vähän päälle. Tälle pitää kaikki sanoa erikseen, syö aamupala, sen jälkeen mene aamupesulle, sitten pue vaatteet jne, koko päivän. Seisoo tumput suorina eikä osaa tarttua yhtään mihinkään muuhun tekemiseen kuin pelikoneisiin.
Mielestäni vanhemmat ovat tehneet tämän ongelman, eikä lapsi itse, mutta myönnän kyllä suoraan että en pidä tästä lapsesta, ja hänen velttoutensa saa hermon pintaan jo heti meille tullessa, kun ei "tajua" että ulko-ovi pitää laittaa 20 atseet pakkasella perässä kiinni.
Mistään keekoilusta ei myöskään koskaan seuraa mitään rangaistusta lapselle.
Asiasta on puhuttu miljoona kertaa, mutta tuloksetta, isä ei viitsi kasvattaa näitä asioita kun näkee lasta niin harvoin että haluaa että on mukavaa, ja äitiänsä ei varmaan vain kiinnosta.
Eli vanhempien syy ja vika, mutta lapsi kärsii.
Itse olin erityistarpeinen lapsi sotkuisessa uusperhekuviossa ja lopun varmaan arvaattekin. Sen lisäksi, etten saanut apua ja kannustusta, koska kaikilla oli omatkin uudet kuviot, pyörin siellä täällä "aiheuttamassa pahennusta". Vasta hyvin paljon myöhemmin tajusin, että minussa on muutakin kuin rasittava syntipukki. En ollut paha, jäin vaan yksin liian nuorena liian suurien ongelmien kanssa. Struktuurin ja kiinnostuksen puute vei mahdollisuuteni selviytyä tuolloin hyvin tai edes välttävästi. Toki inhosin itseäni kuten kaikki muutkin ympärillä tuntuivat tekevän. Nyt ajatellen se ei ollut minun vikani. Kumpa joku olisi ajatellut sitä aiemmin, mutta onneksi on aikuisuus jolloin voi itse vaikuttaa asioihin, ottaa selvää ja auttaa itseään paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hanki oma asunto ja jätä mies hoitamaan omat lapset, kun mies saa lapset luokseen. Kahden kämpän taktiikka toimii. Kenenkään pinna ei kiristy.
Eikun se ei käy kun ei omat rahat riitä. Täähän se yleisin aito syy on miksi pitää yhdessä asua, vaikka oikeasti olisi mukavampaa naiselle itsellekin viettää miehen luona kaikki ne ajat jolloin lapset on poissa, ja omass asunnossa sitten ne ajat kun lapset on isällään.
Mutku ei. Kun minä minä minä. Minä joutuisin liian tiukille jos pitäisin omaa kämppää, mutta minä en myöskään halua katsella miehen lapsia. Minä.
Minä.
Ikävää, että sinä olet "minäminä". Me muut emme ole.
Katsos, eka johon osui ja upposi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen uusiosuvussa äitipuolena, tai jonain mummipuolen tapaisena.
Minäkään en itse asiassa pitänyt mieheni aikuisita lapsista, aluksi en kummastakaan. Nyt viidentoista vuoden yhdessäolon jälkeen olen oppinut tykkäämään toisesta. Toisesta en.
Tästä meillä on paljon puhuttu. Mies on lastensa isä. Meni pitkään, että suostuin muuttamaan yhteen, koska niskavillani nousivat pystyyn jo ensinäkemisellä tämän toisen tyttären kanssa.
Pitkien neuvottelujen jälkeen muutimme yhteiseen asuntoon. Mutta valitettavasti tämä on tarkoittanut sitä, että meille ei miehen lapset ja lapsenlapset piipahtele. Meillä on toinen asunto kaupungissa sitä varten, että minä menen sinne, kun miehen lapsia saapuu. Koska minullakin on oikeus kotiini, tämä ei tietysti voi tapahtua kovin usein. Mies käy kyllä lastensa ja lastenlastensa luona.
Valitettavaa tietysti. Mutta näin se nyt on.
Kuulostaapa niin tutulta, tyttären näkökulmasta. Isän vaimolla tosin ei ollut sitä kakkoskotia, eikä hän ilmeisesti suostunut lähtemään lopulta edes kavereilleen silloin, kun me olisimme olleet menossa isää tapaamaan pariksi tunniksi, kerran vuodessa. Silloin, kun hän oli vielä työelämässä, saimme käydä isän luona silloin, kun vaimo oli töissä. Mutta loppuajat hän ilmeisesti oli enimmäkseen saikulla tai jotain, kun emme voineet heillä käydä.
Kun isän vaimo sitten yllättäen kuoli, huokaisin helpotuksesta. Mielestäni minullakin on ja oli oikeus tunteisiini siinä tilanteessa. Toki olin surullinen isäni puolesta, kun hän menetti rakkaansa. En minä sitä naista vihannut tai inhonnutkaan, koska en edes tuntenut häntä. Kerran tapasimme, ja hän vaikutti ihan mukavalta ihmiseltä. Olisi ollut kiva tutustua, mutta ei väkisin.
Eikö tämä vaikuttanut tunteisiisi ja suhtautumiseen isääsi kohtaan? Isäsi ei teistä taistellut. Mitä se kertoo?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Älä nyt jaksa. Kun aikuisella on hyvä olla, kodin ilmapiiri tukee lapsen onnellisuutta - niin se vain menee. Hyvä olo sitten taas koostuu monesta: merkitykselliset ihmissuhteet, mukava työ, riittävä toimeentulo, terveys, ... Et oikeasti voi väheksyä hyvän parisuhteen merkitystä ihmisen onnellisuudelle.
En ole samaa mieltä. Mulla on aikuisena velvollisuus olla ihan yhtä hyvä vanhempi olin sitten sinkku tai parisuhteessa. En todellakaan haluais et mun tunne-elämä toimii kodin ilmapiirin ilmapuntarina. Toki mahdotontahan se on, ettei se jossain määrin aina vaikuta, ihmisiähän tässä ollaan. Mutta se ei ole missään nimessä tavoitteena. En perustele lapsen onnea oman onnen kautta. Lapsen onni tulee muodostuu muista asioista, rakkaudesta, vakaudesta, turvasta, terveydestä, läsnäolosta, pienistä ilon hetkistä arjessa ja juhlassa jne.
Ja lisään tähän vielä, että se ihastuneen ja rakastuneen ihmisen "onni" on usein äärimmäisen itsekeskeistä huumassa elämistä, jossa - ikävä kyllä - muut ja muiden tarpeet jäävät vähälle huomiolle. Kuvitellaan et koko maailma on yhtä rakastunut siihen omaan kultsipuppeliin ja eletään sen mukaan.
Se parisuhde siihen äiti/isäpuoleen on voinut jatkua vuosia, kymmenen vuotta ja enemmänkin - huuma on vain pieni hetki elämässä. Ja uskallan kyllä väittää, että jos se suhde on hyvä ja tasapainoinen, siitä seuraa paljon hyvää myös lapsen elämään. Ihan vaikka jo siitä, että kun arkea jakaa kaksi aikuista, omalla vanhemmallakin on enemmän aikaa muuhun kuin ihan vain arjen pyörittämiseen, puhumattakaan taloudellisista resursseista. Jos nyt tunnepuolen hyvinvointi on sinusta täysin poissuljettua.
Juuri näin. Omilla lapsillani (teinejä jo) on isäpuoli, heidän biologinen isänsä kuoli kun olivat pieniä. Ja kyllä tuo mies on pelkästään tuonut hyvää meidän perheellemme. Jakanut arjen ja talouden, hoitanut lapsia, kuskannut harrastuksiin, auttanut läksyissä, jutellut etenkin pojan kanssa murrosikään liittyvissä asioissa, ollut välillä se aikuinen johon on helpompi tukeutua, kun tunneside ei ole niin vahva kuin omaan vanhempaan...
Ihan kieroutunut ajatus, että minun parisuhteeni olisi lapsiltani jotenkin pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta kokemuksestani sanoisin että vika ei ole lapsissa, vaan lasten vanhemmissa. Mutta koska silloin kun lapset eivät ole isän luona, ja ongelmia ei esiinny, vaikuttaa siltä että lapset ovat se syyllinen asiaan. Tämähän on ihan ymmärrettävää. Kuten myös s e tosiasia että jos lapsia ei olisi ollenkaan, ei olisi tätä ongelmaakaan ollenkaan, koskaan.
Mun miehellä on kaksi lasta, toinen ala, toinen yläasteella. Vanhempi on ihan jees, koska on tosi järkevä, omatoiminen, hoitaa kaiken itse, osaa itse päätellä eikä hänelle tarvitse sanoa juuri koskaan mitään. Hänellä on teinitouhotuksia jotka välilä kiristää hermoja, mutta niiden kanssa nyt pärjää. Enemmän tällä lapsella on äidin kanssa ongelmia. Toinen lapsi taas on umpitollo. Sen jutut on typeriä, ja sitä pitää ohjata kuin 3-vuotiasta(paitsi että 3-vuotiaanikin oli älykkäämpi kuin tämä 12-vuotias).
Kyseessä ei kuulemma ole kehitysvamma, jäkeenjääneisyys tai muu vastaava vaan lapsi on normaali.
Minä olen sitä mieltä että lapsi on saanut sluibailla koko ikänsä pikkuvauvan roolissa, ja siihen olisi pitänyt tehdä stoppi jo aikapäivää sitten. En ymmärrä miten äitinsä jaksaa tätä ipanaa, minä jaksan hampaita kiristellen joka toisen viikonlopun ja vähän päälle. Tälle pitää kaikki sanoa erikseen, syö aamupala, sen jälkeen mene aamupesulle, sitten pue vaatteet jne, koko päivän. Seisoo tumput suorina eikä osaa tarttua yhtään mihinkään muuhun tekemiseen kuin pelikoneisiin.
Mielestäni vanhemmat ovat tehneet tämän ongelman, eikä lapsi itse, mutta myönnän kyllä suoraan että en pidä tästä lapsesta, ja hänen velttoutensa saa hermon pintaan jo heti meille tullessa, kun ei "tajua" että ulko-ovi pitää laittaa 20 atseet pakkasella perässä kiinni.
Mistään keekoilusta ei myöskään koskaan seuraa mitään rangaistusta lapselle.
Asiasta on puhuttu miljoona kertaa, mutta tuloksetta, isä ei viitsi kasvattaa näitä asioita kun näkee lasta niin harvoin että haluaa että on mukavaa, ja äitiänsä ei varmaan vain kiinnosta.
Eli vanhempien syy ja vika, mutta lapsi kärsii.
Itse olin erityistarpeinen lapsi sotkuisessa uusperhekuviossa ja lopun varmaan arvaattekin. Sen lisäksi, etten saanut apua ja kannustusta, koska kaikilla oli omatkin uudet kuviot, pyörin siellä täällä "aiheuttamassa pahennusta". Vasta hyvin paljon myöhemmin tajusin, että minussa on muutakin kuin rasittava syntipukki. En ollut paha, jäin vaan yksin liian nuorena liian suurien ongelmien kanssa. Struktuurin ja kiinnostuksen puute vei mahdollisuuteni selviytyä tuolloin hyvin tai edes välttävästi. Toki inhosin itseäni kuten kaikki muutkin ympärillä tuntuivat tekevän. Nyt ajatellen se ei ollut minun vikani. Kumpa joku olisi ajatellut sitä aiemmin, mutta onneksi on aikuisuus jolloin voi itse vaikuttaa asioihin, ottaa selvää ja auttaa itseään paremmin.
Niin, pahoittelujni. Tämä lapsi on normaali lapsi, eikä erityistarpeinen kuten sinä. Tämä on vain huonosti kasvatettu lapsi, joka myös on kova loukkaantumaan jos hänelle mistään mitään sanoo. Minun roolikseni meinasi tulla se sanojan rooli, mutta huomattuani tämän ulkoistin itseni siitä. Mies tekee tupla-triplahommaa nyt, kun antaa lapsensa perseillä.
Eihän kukaan jaksa katsella toisten lapsia. Yh:t ovat itsekkäitä ottaessaan uuden puolison kärsimään. Yh:oiden pitäisi tyytyä olemaan keskenään eikä pilata viattomien ihmisten elämää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä te muutatte yhteen miehen, jolla on lapsia, kanssa, jos ”vieraiden” ihmisten sietäminen omassa kodissa on niin vaikeaa? Sen teidän ”oman kotinne” pitäisi olla myös lasten oma koti, mutta nyt sen on vallannut vieras aikuinen, joka ei jaksa näitä lapsia. On jotenkin äärettömän ristiriitaista kuulla, kuinka äitipuolet kertovat, ettei heidän kuulukaan olla tärkeä aikuinen bonuslapselle, vaan lapsi tarvitsee isänsä ja äitinsä, mutta silti sinne lapsen kotiin pitää ehdoin tahdoin muuttaa. Onko oikeasti ihan mahdoton ajatus pitää se oma asunto ja seurustella sieltä käsin?
Ei. Tämä on minun ja mieheni koti, johon hänen lapsensa ovat terveulleita kylään milloin vain. En ole vallannaut mitään, eikä mieheni vallannut, koska ostimme tämän talon yhdessä, puoliksi. Lapset ovat ennen eroa ja sen jälkeen asuneet mieheni ostamassa talossa, joka annettiin exälle erossa. Ex sen sijaan toi samalla oven avauksella lasten kotiin uuden miehen.
Lapsen koti on siellä missä vanhemman koti. Ja jos vahemman koti onkin yhtäkkiä jonkun vieraan ihmisen kanssa yhteinen, tarkoittaa se lapsen näkökulmasta sitä että joku on tunkeutunut hänen kotiinsa. Pahimmassa tapauksessa tämä ”joku” viela ahdistuu lapsen läsnäolosta.
Suojelkaa lapsia, älkää muuttako yhteen sellaisen ihmisen kanssa, jonka lapsia ette voi sietää. Seurustella voi muutenkin, ja nauttia puolisosta kun hän on käytössä ihan vain itselle
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, en minä ainakaan valinnut miestäni jostain hyllystä, että minä otan nyt tuon ja rakastun siihen eli mieheni ei ollut valinta vaan hän vaan tuli elämääni ja toi mukanaan lapsen. Lapsen, joka on syntynyt kultalusikka perseessä, minä, minä ja minä.
Mies muuttuu täysin, kun lapsi tulee. Hän on hiljainen, vetäytyvä ja kireä ja tekee kaikkea muuta kuin on lapsen kanssa. Meitä on kolme ihmistä jotka teeskentelee ja vetää jotain roolia, kuinka kiva on kun olet ja olen.Olet valinnut miehesi, älä muuta selitä. Ja kehtaatkin nimitellä lasta, joka kärsii tuollaisesta äitipuolesta. Hänen elämällään ei ole mitään tekemistä kultalusikoiden kanssa, päinvastoin. Hän on saanut harvinaisen empatiakyvyttömän, uhriutuvan äitipuolen. Lapsi ei ole osaansa valinnut, sinä olet.
Eipähän kärsi. Lueppa uudrstaan, tuosta isästään se kärsii, ja jälleen vika on vanhempien, mutta äitipuolen niskaan kaatuu olla lapselle vihainen kun vanhemmat eivät hoida hommiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.
Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?
Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.
Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa
Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.
Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.
Aha. No pistetään muistiin tämä eläimellisyys selittävänä tekijänä. Varmaan selittä paljon muitakin ilmiöitä mielestäsi ihmisten käytöksessä?
Meinaatko, että sinulla ei ole mitään primitiivireaktioita? Jotka myöhemmin järjellä tuntuvat liioittelulta? Kuten vaikkapa voimakaskin pelkoreaktio joissain tilanteissa?
Olet varsin poikkeuksellinen ihminen sitten.
Helpottaa yleisestikin muiden kanssa toimeentulemista, kun huomioi muut mahdollisuuksien mukaan näistä reaktioista huolimatta. Vaikkapa jos potee mustasukkaisuutta, pohtii onko kyse enemmin omista ajatuksista kuin kumppanin toiminnasta ja keskustelee asiasta rakentavasti. Tai vaikka suuttuisi, laskee 10:neen ja alkaa sitten vasta selvittää.
Sitten jos menee kertakaikkiaan yli, voi aina pyytää anteeksi. Kuten itsekin sanoit, ehkä oli liioittelua ja otan tunteistani vastuun. En elä liskoaivojen varassa kokoaikaisesti, vaan pyrin kehittymään ja pohtimaan tunteitani sekä niistä seuraavia reaktioita. Next!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uusperhe on hyvä ratkaisu sille eronneelle, joka saa pitää lapset elämässään ja sen lisäksi myös uuden kumppanin. Muille osapuolille järjestely on ikävä, koska eivät ole päässeet valitsemaan niitä uusia jäseniä perheeseen.
Onneksi erillään asuminen yleistyy.
Eihän se lapsi pääse valitsemaan alunperinkään. Ei lapsi voi valita vanhempiaan, eikä sitä onko hänellä biologisia sisaruksia. Lapsi ei valitse asuuko vaikkapa isovanhempi perheen luona, tai jopa vaihto-oppilas, aupair tai vastaava.
Kyllä ne aikuiset valitsevat sen lapsen puolesta, aina, ihan ydinperheessäkin. Sitten aikuisena lapsi pääsee itse valitsemaan ja muodostamaan oman perheensä.
Et nyt varmaan tosissasi vertaa jotain 10 v:na saatua bonussisko 15 v:tä omaan sisarukseen, jonka kanssa on tunnettu pitkää ja kasvettu yhdessä samoilla säännöillä, samassa ympäristössä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta kokemuksestani sanoisin että vika ei ole lapsissa, vaan lasten vanhemmissa. Mutta koska silloin kun lapset eivät ole isän luona, ja ongelmia ei esiinny, vaikuttaa siltä että lapset ovat se syyllinen asiaan. Tämähän on ihan ymmärrettävää. Kuten myös s e tosiasia että jos lapsia ei olisi ollenkaan, ei olisi tätä ongelmaakaan ollenkaan, koskaan.
Mun miehellä on kaksi lasta, toinen ala, toinen yläasteella. Vanhempi on ihan jees, koska on tosi järkevä, omatoiminen, hoitaa kaiken itse, osaa itse päätellä eikä hänelle tarvitse sanoa juuri koskaan mitään. Hänellä on teinitouhotuksia jotka välilä kiristää hermoja, mutta niiden kanssa nyt pärjää. Enemmän tällä lapsella on äidin kanssa ongelmia. Toinen lapsi taas on umpitollo. Sen jutut on typeriä, ja sitä pitää ohjata kuin 3-vuotiasta(paitsi että 3-vuotiaanikin oli älykkäämpi kuin tämä 12-vuotias).
Kyseessä ei kuulemma ole kehitysvamma, jäkeenjääneisyys tai muu vastaava vaan lapsi on normaali.
Minä olen sitä mieltä että lapsi on saanut sluibailla koko ikänsä pikkuvauvan roolissa, ja siihen olisi pitänyt tehdä stoppi jo aikapäivää sitten. En ymmärrä miten äitinsä jaksaa tätä ipanaa, minä jaksan hampaita kiristellen joka toisen viikonlopun ja vähän päälle. Tälle pitää kaikki sanoa erikseen, syö aamupala, sen jälkeen mene aamupesulle, sitten pue vaatteet jne, koko päivän. Seisoo tumput suorina eikä osaa tarttua yhtään mihinkään muuhun tekemiseen kuin pelikoneisiin.
Mielestäni vanhemmat ovat tehneet tämän ongelman, eikä lapsi itse, mutta myönnän kyllä suoraan että en pidä tästä lapsesta, ja hänen velttoutensa saa hermon pintaan jo heti meille tullessa, kun ei "tajua" että ulko-ovi pitää laittaa 20 atseet pakkasella perässä kiinni.
Mistään keekoilusta ei myöskään koskaan seuraa mitään rangaistusta lapselle.
Asiasta on puhuttu miljoona kertaa, mutta tuloksetta, isä ei viitsi kasvattaa näitä asioita kun näkee lasta niin harvoin että haluaa että on mukavaa, ja äitiänsä ei varmaan vain kiinnosta.
Eli vanhempien syy ja vika, mutta lapsi kärsii.
Itse olin erityistarpeinen lapsi sotkuisessa uusperhekuviossa ja lopun varmaan arvaattekin. Sen lisäksi, etten saanut apua ja kannustusta, koska kaikilla oli omatkin uudet kuviot, pyörin siellä täällä "aiheuttamassa pahennusta". Vasta hyvin paljon myöhemmin tajusin, että minussa on muutakin kuin rasittava syntipukki. En ollut paha, jäin vaan yksin liian nuorena liian suurien ongelmien kanssa. Struktuurin ja kiinnostuksen puute vei mahdollisuuteni selviytyä tuolloin hyvin tai edes välttävästi. Toki inhosin itseäni kuten kaikki muutkin ympärillä tuntuivat tekevän. Nyt ajatellen se ei ollut minun vikani. Kumpa joku olisi ajatellut sitä aiemmin, mutta onneksi on aikuisuus jolloin voi itse vaikuttaa asioihin, ottaa selvää ja auttaa itseään paremmin.
Niin, pahoittelujni. Tämä lapsi on normaali lapsi, eikä erityistarpeinen kuten sinä. Tämä on vain huonosti kasvatettu lapsi, joka myös on kova loukkaantumaan jos hänelle mistään mitään sanoo. Minun roolikseni meinasi tulla se sanojan rooli, mutta huomattuani tämän ulkoistin itseni siitä. Mies tekee tupla-triplahommaa nyt, kun antaa lapsensa perseillä.
Anteeksi vain, mutta kuulostat huonolta ihmiseltä. Voitko olla sitäpaitsi varma, että tuo lapsi on ”normaali”. Monia häiriöitä ei koskaan edes saada diagnosoitua. Tuo asenteesi varmaan auttaa tässäkin kuviossa.. Tai sitten ei. Lapsen huonolta näyttävä käytös on monesti oire johonkin. Vaikkapa ihan huomiohakuisuutta jos lapsi kokee, ettei tule nähdyksi ja kuulluksi. -eri
Minä olin lähi-äitipuoli reilu 15v. Poikapuoli on kuin oma poika. Voi sitä näinkin asiansa hoitaa ja ajatella vähän avarammin. Itselleni oma isäpuoleni on läheisempi kuin biologinen isäni.
Ja lisään tähän vielä, että se ihastuneen ja rakastuneen ihmisen "onni" on usein äärimmäisen itsekeskeistä huumassa elämistä, jossa - ikävä kyllä - muut ja muiden tarpeet jäävät vähälle huomiolle. Kuvitellaan et koko maailma on yhtä rakastunut siihen omaan kultsipuppeliin ja eletään sen mukaan.