Lue keskustelun säännöt.
Äitipuoli pärjää hyvin ilman miehen lapsia.
Ei äiti todellakaan
04.01.2021 |
Onko missään olemassa keskustelupalstaa, missä voi avoimesti kertoa, miten äitipuoli ei vaan pidä miehensä lapsista? Että jokainen päivä ilman heitä on vaan niin ihanaa, ja aina, kun he tulevat paikalle, elämä äitipuolen mielestä muuttuu todella ahdistavaksi. Asialle ei vaan voi mitään, tunteet ovat tunteita. Myös lasten isää kohtaan. Ero ei tule kysymykseen, mutta miten helpottaa oloa, kun lapsipuolet ovat taas tulossa...
Kommentit (291)
Jos nyt kuolisin niin toivoisin että mieheni uudesta vaimosta tulisi äitihahmo pienille lapsilleni. Joka kasvattaisi ja hellisi eikä sanoisi että "ei kuulu mulle. En ota vastuuta"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on jännä, miten usein näissä keskusteluissa tuodaan esiin "omassa kodissa". Se on myös miehen koti, ei sinun omasi, toisin kuin jos asuisi yksin. Ja kun se on myös miehen koti, on se myös lasten koti silloin kun ovat alaikäisinä miehen huoltovastuulla.
Miltä tuntuisi, jos omassa kodissasi olisi vieraita jotka määrittävät arkea? Niin, tehän tiedätte. Lapsista tuntuu samalta, se on heidänkin koti. Ette ehkä halua myöntää tätä, mutta niin kauan kuin mies ei ole vain vierailemassa lastensa kanssa luonasi, on se heidänkin kotinsa. Ainoa ero teillä suhteessa lapsiin on, että te voitte valita. Alle 12-vuotias ei voi asumisestaan päättää, vaikka haluaisi. Pakotietä ei ole. Hän ei voi sanoa, "etten olisi näillä tiedoilla lähtenyt, syntynyt näille vanhemmille". Mitään vaihtoehtoja ei ole.
Siksi tämä tuntuu mielestäni aina niin epäreilulta asetelmalta. Oikeudenmukaisuus ja kohtuus on yksi arvo maailmassa tunteiden rinnalla. Miettikää hetki, että tämä olisi tapahtunut omassa lapsuudessanne, kodin ja pyyteettömän välittämisen, perheeseen kuulumisen sijaan. Miettikää omaa lapsuuttanne ja kaikkea siihen sisältyvää itsestäänselvyyttä. Pohtikaa huviksenne vastakkainen skenaario jos pystytte. Usein, jos lapsi on omassa elämässään ihan sivuroolissa tai syrjinnän kohteena ydinperheessä, puhutaan emonationaalisesta väkivallasta. Uusperheissä tämä on usein vain hyväksytty asiaintila (sillä on silti samat vaikutukset). Usein näyttää yhdistyvän myös uusperheiden lasten myöhemmän ongelmat, mikä entisestään vavisuttaa "idylliä", eikä jotenkin tajuta yhdistää syitä ja seurauksia. Pitäisi lasten osata olla kiitollinen kun ei ole pahemmin käynyt, vaikka hyväksyvää, lapsen kasvulle tärkeää, turvallista ilmapiiriä ei ole kyetty luomaan. Sitten kappas kappas, kasvavat jotenkin vinoon. Lapsia vastuutetaan itsensä kasvattamisesta tai siitä, etteivät aikuisten kokemuksen ja kykyjen tavoin suoriudu tilanteesta. Eihän tämä teidän vastuullenne kuulu, voitte perustella itsellenne. Mutta jos olette asemassa, missä kaltoinkohtelu mahdollistuu, kuuluu se kuitenkin. Tietyssä tilanteessa vastuu tulee mukana (yhteisasuminen). Vastuusta voi välttyä välttämällä tilannetta. Ei voi syödä kakkua ja säästää sitä ottamatta muilta omaksi hyödyksenne. Valita voitte. Vahvemmalla on aina enemmän vastuuta kuin heikommalla, ihan siksi että voimaa ja valtaa voi aina käyttää väärin. Voimalla ja vallalla voi syödä sen lastenkin kakun. Mahdollista, mutta onko se oikein? No ei ole.
No ongelma tässä on se, että rakkauden huumassa tätä asiaa ei tajua - ei vaikka ympäristö ja kokemukset sanoisivat mitä. Ne kumppanin lapsetkin tuntuvat mukavilta ja perheidylli kivalta, niin se vain menee. Sitä myös ajattelee, että siellä "omassa kodissa" saa olla tasavertainen aikuinen: kasvattaa ja rakastaa kuten omia. Eikä mitään ongelmaa ehkä koskaan tulisikaan, jos näin voisi olla, saisi olla tasavertainen suhteessa lasten isään ja äitiin (siis siinä mielessä tasavertainen, ettei omia ratkaisuja omassa kodissa vaikkapa ex ja lapset kyseenalaistaisi, jos ne jokseenkin kohtuullisia ovat).
Siinä vaiheessa kun todellisuus iskee silmille (jos iskee, eiväthän kaikki uusperheet ole epäonnistuneita) ollaankin jo syvissä vesissä. On se yhteinen elämä, yhteinen koti, yhteinen talous, ehkä yhteisiä lapsiakin. Vaihtoehdoiksi jää lähteminen ja taas yhden perheen rikkominen tai jääminen, mutta kenties niiden kiellettyjen tunteiden kanssa.
Ei siinä oikein hyviä vaihtoehtoja ole muuta kuin jättää lähtemättä alunperinkään, mutta se ei ole oikein validi neuvo sille, joka on jo siinä tilanteessa.
No tämä juuri. Jos joku pyytää kokemuksia tai neuvoja tai vertaistukea nykytilaan, minua aina ihmetyttää miksi tälle huudellaan, ettei olisi pitänyt ajautua tilanteeseen X koskaan. Ehkä ei, mutta se ei oikeasti vie mitenkään asioita parempaan suuntaan, että tästä hurskastellaan. Moraalista ylemmyyttä toki asian sanoja varmasti voi tuntea.
Jos on tehnyt tyhmän ratkaisun elämässään, ratkaisun, jossa joutuu vastuuseen, josta ei pidä, niin se vastuu sitten tuli mukana, vaikka tyhmän ratkaisun tehtyään katuisi koko juttua.
Jos haaveili jostain pölhöstä ja tunkeutui alaikäisten lasten elämään ja kotiin, niin ei ne lapset sitä vastuuta voi ruveta kantamaan. Se on sen aikuisen virheen tehneen velvollisuus olla aikuinen edelleen, pärjätä tunteineen ja olla kaatamatta paskaa lasten päälle, olla myrkyttämättä ilmapiiriä.
Vielä umpihullumpaa, jos "huomasin vasta kun tulin raskaaksi" tyylillä rupeaa siinä vaiheessa inhoamaan niitä miehen vanhempia lapsia. Ne vanhemmat lapset ovat syntyvän vauvan sisaruksia, hyvä tavaton!
Miten vastuu sulkee pois sen, että pyytää vertaistukea niiden ikävien seurausten käsittelyyn?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.
Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?
Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.
Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa
Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.
Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.
Aha. No pistetään muistiin tämä eläimellisyys selittävänä tekijänä. Varmaan selittä paljon muitakin ilmiöitä mielestäsi ihmisten käytöksessä?
Omasta kokemuksestani sanoisin että vika ei ole lapsissa, vaan lasten vanhemmissa. Mutta koska silloin kun lapset eivät ole isän luona, ja ongelmia ei esiinny, vaikuttaa siltä että lapset ovat se syyllinen asiaan. Tämähän on ihan ymmärrettävää. Kuten myös s e tosiasia että jos lapsia ei olisi ollenkaan, ei olisi tätä ongelmaakaan ollenkaan, koskaan.
Mun miehellä on kaksi lasta, toinen ala, toinen yläasteella. Vanhempi on ihan jees, koska on tosi järkevä, omatoiminen, hoitaa kaiken itse, osaa itse päätellä eikä hänelle tarvitse sanoa juuri koskaan mitään. Hänellä on teinitouhotuksia jotka välilä kiristää hermoja, mutta niiden kanssa nyt pärjää. Enemmän tällä lapsella on äidin kanssa ongelmia. Toinen lapsi taas on umpitollo. Sen jutut on typeriä, ja sitä pitää ohjata kuin 3-vuotiasta(paitsi että 3-vuotiaanikin oli älykkäämpi kuin tämä 12-vuotias).
Kyseessä ei kuulemma ole kehitysvamma, jäkeenjääneisyys tai muu vastaava vaan lapsi on normaali.
Minä olen sitä mieltä että lapsi on saanut sluibailla koko ikänsä pikkuvauvan roolissa, ja siihen olisi pitänyt tehdä stoppi jo aikapäivää sitten. En ymmärrä miten äitinsä jaksaa tätä ipanaa, minä jaksan hampaita kiristellen joka toisen viikonlopun ja vähän päälle. Tälle pitää kaikki sanoa erikseen, syö aamupala, sen jälkeen mene aamupesulle, sitten pue vaatteet jne, koko päivän. Seisoo tumput suorina eikä osaa tarttua yhtään mihinkään muuhun tekemiseen kuin pelikoneisiin.
Mielestäni vanhemmat ovat tehneet tämän ongelman, eikä lapsi itse, mutta myönnän kyllä suoraan että en pidä tästä lapsesta, ja hänen velttoutensa saa hermon pintaan jo heti meille tullessa, kun ei "tajua" että ulko-ovi pitää laittaa 20 atseet pakkasella perässä kiinni.
Mistään keekoilusta ei myöskään koskaan seuraa mitään rangaistusta lapselle.
Asiasta on puhuttu miljoona kertaa, mutta tuloksetta, isä ei viitsi kasvattaa näitä asioita kun näkee lasta niin harvoin että haluaa että on mukavaa, ja äitiänsä ei varmaan vain kiinnosta.
Eli vanhempien syy ja vika, mutta lapsi kärsii.
Vierailija kirjoitti:
Tosi monellahan on varaa ylimääräisiin asuntoihin.
No jossakin sitä asutaan ilman parisuhdettakin. Eihän aikuinen vanhempi varmaan ole täysin taloudellisesti riippuvainen muista? Ja tukiakin saa tarvittaessa.
Tässä juuri on se ongelma, että uusperheestä yritetään leipoa ydinperhettä, jossa tulevaisuutta rakennetaan yhdessä, kaikki on yhteistä ja ollaan samaa pataa jne. Kun se ei kuitenkaan niin mene. Jos on reaalisesti eri perheyksiköt, miksi sotkeutua johonkin yhteistalouteen, jossa eturistiriidat jylläävät väistämättä? Ongelmia lähes aina tiedossa. Uuspuolisot kyllä muistavat, että kumppanilla on elatusvelvollisuus heitä kohtaan, mutta mielellään unohdettaisiin, että on laillisesti myös alaikäisiä lapsia kohtaan. Tähän lisäksi velvollisuus huolenpitoon yhteishuoltajuudessa, jota aikuista kumppania kohtaan ei ole. Aikuisia pitäisi paapoa kuin lapsia, joista huolenpito on itseltä pois. Kilpaillaan tosissaan lasten kanssa, koska taannutaan itse samalle tasolle, jossa kumppani on vanhemman roolissa huomioinnin, turvan ja huolenpidon antajana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.
Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?
Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.
Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa
Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.
Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.
Aha. No pistetään muistiin tämä eläimellisyys selittävänä tekijänä. Varmaan selittä paljon muitakin ilmiöitä mielestäsi ihmisten käytöksessä?
Meinaatko, että sinulla ei ole mitään primitiivireaktioita? Jotka myöhemmin järjellä tuntuvat liioittelulta? Kuten vaikkapa voimakaskin pelkoreaktio joissain tilanteissa?
Olet varsin poikkeuksellinen ihminen sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusperhe on hyvä ratkaisu sille eronneelle, joka saa pitää lapset elämässään ja sen lisäksi myös uuden kumppanin. Muille osapuolille järjestely on ikävä, koska eivät ole päässeet valitsemaan niitä uusia jäseniä perheeseen.
Onneksi erillään asuminen yleistyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on jännä, miten usein näissä keskusteluissa tuodaan esiin "omassa kodissa". Se on myös miehen koti, ei sinun omasi, toisin kuin jos asuisi yksin. Ja kun se on myös miehen koti, on se myös lasten koti silloin kun ovat alaikäisinä miehen huoltovastuulla.
Miltä tuntuisi, jos omassa kodissasi olisi vieraita jotka määrittävät arkea? Niin, tehän tiedätte. Lapsista tuntuu samalta, se on heidänkin koti. Ette ehkä halua myöntää tätä, mutta niin kauan kuin mies ei ole vain vierailemassa lastensa kanssa luonasi, on se heidänkin kotinsa. Ainoa ero teillä suhteessa lapsiin on, että te voitte valita. Alle 12-vuotias ei voi asumisestaan päättää, vaikka haluaisi. Pakotietä ei ole. Hän ei voi sanoa, "etten olisi näillä tiedoilla lähtenyt, syntynyt näille vanhemmille". Mitään vaihtoehtoja ei ole.
Siksi tämä tuntuu mielestäni aina niin epäreilulta asetelmalta. Oikeudenmukaisuus ja kohtuus on yksi arvo maailmassa tunteiden rinnalla. Miettikää hetki, että tämä olisi tapahtunut omassa lapsuudessanne, kodin ja pyyteettömän välittämisen, perheeseen kuulumisen sijaan. Miettikää omaa lapsuuttanne ja kaikkea siihen sisältyvää itsestäänselvyyttä. Pohtikaa huviksenne vastakkainen skenaario jos pystytte. Usein, jos lapsi on omassa elämässään ihan sivuroolissa tai syrjinnän kohteena ydinperheessä, puhutaan emonationaalisesta väkivallasta. Uusperheissä tämä on usein vain hyväksytty asiaintila (sillä on silti samat vaikutukset). Usein näyttää yhdistyvän myös uusperheiden lasten myöhemmän ongelmat, mikä entisestään vavisuttaa "idylliä", eikä jotenkin tajuta yhdistää syitä ja seurauksia. Pitäisi lasten osata olla kiitollinen kun ei ole pahemmin käynyt, vaikka hyväksyvää, lapsen kasvulle tärkeää, turvallista ilmapiiriä ei ole kyetty luomaan. Sitten kappas kappas, kasvavat jotenkin vinoon. Lapsia vastuutetaan itsensä kasvattamisesta tai siitä, etteivät aikuisten kokemuksen ja kykyjen tavoin suoriudu tilanteesta. Eihän tämä teidän vastuullenne kuulu, voitte perustella itsellenne. Mutta jos olette asemassa, missä kaltoinkohtelu mahdollistuu, kuuluu se kuitenkin. Tietyssä tilanteessa vastuu tulee mukana (yhteisasuminen). Vastuusta voi välttyä välttämällä tilannetta. Ei voi syödä kakkua ja säästää sitä ottamatta muilta omaksi hyödyksenne. Valita voitte. Vahvemmalla on aina enemmän vastuuta kuin heikommalla, ihan siksi että voimaa ja valtaa voi aina käyttää väärin. Voimalla ja vallalla voi syödä sen lastenkin kakun. Mahdollista, mutta onko se oikein? No ei ole.
No ongelma tässä on se, että rakkauden huumassa tätä asiaa ei tajua - ei vaikka ympäristö ja kokemukset sanoisivat mitä. Ne kumppanin lapsetkin tuntuvat mukavilta ja perheidylli kivalta, niin se vain menee. Sitä myös ajattelee, että siellä "omassa kodissa" saa olla tasavertainen aikuinen: kasvattaa ja rakastaa kuten omia. Eikä mitään ongelmaa ehkä koskaan tulisikaan, jos näin voisi olla, saisi olla tasavertainen suhteessa lasten isään ja äitiin (siis siinä mielessä tasavertainen, ettei omia ratkaisuja omassa kodissa vaikkapa ex ja lapset kyseenalaistaisi, jos ne jokseenkin kohtuullisia ovat).
Siinä vaiheessa kun todellisuus iskee silmille (jos iskee, eiväthän kaikki uusperheet ole epäonnistuneita) ollaankin jo syvissä vesissä. On se yhteinen elämä, yhteinen koti, yhteinen talous, ehkä yhteisiä lapsiakin. Vaihtoehdoiksi jää lähteminen ja taas yhden perheen rikkominen tai jääminen, mutta kenties niiden kiellettyjen tunteiden kanssa.
Ei siinä oikein hyviä vaihtoehtoja ole muuta kuin jättää lähtemättä alunperinkään, mutta se ei ole oikein validi neuvo sille, joka on jo siinä tilanteessa.
No tämä juuri. Jos joku pyytää kokemuksia tai neuvoja tai vertaistukea nykytilaan, minua aina ihmetyttää miksi tälle huudellaan, ettei olisi pitänyt ajautua tilanteeseen X koskaan. Ehkä ei, mutta se ei oikeasti vie mitenkään asioita parempaan suuntaan, että tästä hurskastellaan. Moraalista ylemmyyttä toki asian sanoja varmasti voi tuntea.
Jos on tehnyt tyhmän ratkaisun elämässään, ratkaisun, jossa joutuu vastuuseen, josta ei pidä, niin se vastuu sitten tuli mukana, vaikka tyhmän ratkaisun tehtyään katuisi koko juttua.
Jos haaveili jostain pölhöstä ja tunkeutui alaikäisten lasten elämään ja kotiin, niin ei ne lapset sitä vastuuta voi ruveta kantamaan. Se on sen aikuisen virheen tehneen velvollisuus olla aikuinen edelleen, pärjätä tunteineen ja olla kaatamatta paskaa lasten päälle, olla myrkyttämättä ilmapiiriä.
Vielä umpihullumpaa, jos "huomasin vasta kun tulin raskaaksi" tyylillä rupeaa siinä vaiheessa inhoamaan niitä miehen vanhempia lapsia. Ne vanhemmat lapset ovat syntyvän vauvan sisaruksia, hyvä tavaton!
Miten vastuu sulkee pois sen, että pyytää vertaistukea niiden ikävien seurausten käsittelyyn?
Sitä minäkin mietin. Jos on negatiivisia tuntemuksia, on paljon parempi ainakin yrittää käsitellä niitä vertaistuen piirissä kuin kiukutella kotona. Pätee lähes asiaan kuin asiaan, mutta jostain syystä tämä uusperheasia menee niin, että voivoi, mitäs läksit ja kanna vastuusi, vaikka monessa muussa asiassa (itseaiheutetussakin) saa tuntea negatiivisia tuntemuksia ja niistä puhumista pidetään jopa rohkeana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
sä oot ilmeisesti aikuinen, joten kanna vastuusi
Äitipuolella ei ole mitään vastuuta toisen lapsiin. Ei mitään.
Todellakin on vastuu olla itkupotkuamatta heidän nähden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.
Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?
Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.
Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa
Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.
Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.
Aha. No pistetään muistiin tämä eläimellisyys selittävänä tekijänä. Varmaan selittä paljon muitakin ilmiöitä mielestäsi ihmisten käytöksessä?
Meinaatko, että sinulla ei ole mitään primitiivireaktioita? Jotka myöhemmin järjellä tuntuvat liioittelulta? Kuten vaikkapa voimakaskin pelkoreaktio joissain tilanteissa?
Olet varsin poikkeuksellinen ihminen sitten.
Puolison lasten systemaattinen syrjiminen ja jopa vihaaminen primitiivireaktio?? Älä viitsi.
Varmaan s e k rikok setkin on tällaisia, eikö vaan? Kun eläimiähän tässä ollaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Älä nyt jaksa. Kun aikuisella on hyvä olla, kodin ilmapiiri tukee lapsen onnellisuutta - niin se vain menee. Hyvä olo sitten taas koostuu monesta: merkitykselliset ihmissuhteet, mukava työ, riittävä toimeentulo, terveys, ... Et oikeasti voi väheksyä hyvän parisuhteen merkitystä ihmisen onnellisuudelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Mutta oikeasti aikuinen ihminen ymmärtää, että lapsen onnellisuuden keskiössä on vanhempi. Ymmärtää tämän epäsuhdan ja toimii sen mielessä pitäen. Ei ole kohtuuton vaatimus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.
Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?
Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.
Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa
Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.
Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.
Aha. No pistetään muistiin tämä eläimellisyys selittävänä tekijänä. Varmaan selittä paljon muitakin ilmiöitä mielestäsi ihmisten käytöksessä?
Meinaatko, että sinulla ei ole mitään primitiivireaktioita? Jotka myöhemmin järjellä tuntuvat liioittelulta? Kuten vaikkapa voimakaskin pelkoreaktio joissain tilanteissa?
Olet varsin poikkeuksellinen ihminen sitten.
Et taida ymmärtää mitä primitiivireaktio tarkoittaa.
Mitäs huonoja tapoja miesten elämästä selität "eläimellisyydellä"? Vai onko sellaisia? Vain naisia vie vaistot?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti jos asenne on tuo, niin ei pidä pariutua miehen kanssa, jolla on lapsia. Niin yksinkertaista se vain on! Hanki itsellesi lapseton mies. Myrkytät asenteellasi tuon perheen.
Minä aloin inhota miehen lapsia vasta kun tulin itse raskaaksi. Mistä sellaisen olisi voinut etukäteen tietää?
Niin, mistäpä se mies olisi sitä voinut tietää. Sinun pitää kyllä tietää tuollainen asia. Ja raskaaksi tulo ei ole mikään selitys sille että vihaat miehesi lapsia.
Normaali eläinkunnan vaistonvarainen toiminta. Hyljeksitään toisen naaraan jälkeläisiä että omat saa enemmän elintilaa
Kyllä. Ihminen on pohjimmiltaan eläin, jolla on ohut sivistyksen pintakiilto. Käytökseen voi vaikuttaa, mutta syvältä biologiasta kumpuaviin reaktioihin ei juurikaan.
Ja tämän voin sanoa ihan ydinperheellisenä, ei tarvitse kivittää pahana äitipuolena puolustelemassa.
Aha. No pistetään muistiin tämä eläimellisyys selittävänä tekijänä. Varmaan selittä paljon muitakin ilmiöitä mielestäsi ihmisten käytöksessä?
Meinaatko, että sinulla ei ole mitään primitiivireaktioita? Jotka myöhemmin järjellä tuntuvat liioittelulta? Kuten vaikkapa voimakaskin pelkoreaktio joissain tilanteissa?
Olet varsin poikkeuksellinen ihminen sitten.
Puolison lasten systemaattinen syrjiminen ja jopa vihaaminen primitiivireaktio?? Älä viitsi.
Varmaan s e k rikok setkin on tällaisia, eikö vaan? Kun eläimiähän tässä ollaan!
Karkeasti ottaen hyvin monet meidän reaktiomme erilaisiin asioihin voi johtaa sinne biologian tasolle. Jopa nuo mainitsemasi rikokset varmasti, ainakin jossain mittakaavassa.
Oleellista on se kuinka käytöksellään hillitsee epätoivottuja primitiivireaktioita. Vihaa sinänsä voi olla vaikea hallita kovin tehokkaasti, mutta voi silti käyttäytyä ystävällisesti. Himon tai kontrollin/alistamisenhalun tai raivon tai mikä nyt ko rikollisia motivoikaan tunteminen ei sinänsä ole väärin, tekojen tekeminen on.
Ymmärrät ehkä eron?
Vierailija kirjoitti:
Olen uusiosuvussa äitipuolena, tai jonain mummipuolen tapaisena.
Minäkään en itse asiassa pitänyt mieheni aikuisita lapsista, aluksi en kummastakaan. Nyt viidentoista vuoden yhdessäolon jälkeen olen oppinut tykkäämään toisesta. Toisesta en.
Tästä meillä on paljon puhuttu. Mies on lastensa isä. Meni pitkään, että suostuin muuttamaan yhteen, koska niskavillani nousivat pystyyn jo ensinäkemisellä tämän toisen tyttären kanssa.
Pitkien neuvottelujen jälkeen muutimme yhteiseen asuntoon. Mutta valitettavasti tämä on tarkoittanut sitä, että meille ei miehen lapset ja lapsenlapset piipahtele. Meillä on toinen asunto kaupungissa sitä varten, että minä menen sinne, kun miehen lapsia saapuu. Koska minullakin on oikeus kotiini, tämä ei tietysti voi tapahtua kovin usein. Mies käy kyllä lastensa ja lastenlastensa luona.
Valitettavaa tietysti. Mutta näin se nyt on.
Kuulostaapa niin tutulta, tyttären näkökulmasta. Isän vaimolla tosin ei ollut sitä kakkoskotia, eikä hän ilmeisesti suostunut lähtemään lopulta edes kavereilleen silloin, kun me olisimme olleet menossa isää tapaamaan pariksi tunniksi, kerran vuodessa. Silloin, kun hän oli vielä työelämässä, saimme käydä isän luona silloin, kun vaimo oli töissä. Mutta loppuajat hän ilmeisesti oli enimmäkseen saikulla tai jotain, kun emme voineet heillä käydä.
Kun isän vaimo sitten yllättäen kuoli, huokaisin helpotuksesta. Mielestäni minullakin on ja oli oikeus tunteisiini siinä tilanteessa. Toki olin surullinen isäni puolesta, kun hän menetti rakkaansa. En minä sitä naista vihannut tai inhonnutkaan, koska en edes tuntenut häntä. Kerran tapasimme, ja hän vaikutti ihan mukavalta ihmiseltä. Olisi ollut kiva tutustua, mutta ei väkisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Mutta oikeasti aikuinen ihminen ymmärtää, että lapsen onnellisuuden keskiössä on vanhempi. Ymmärtää tämän epäsuhdan ja toimii sen mielessä pitäen. Ei ole kohtuuton vaatimus.
Ei ole, tai ihan pienellä lapsella on, mutta isompi lapsi löytää jo onnellisuuden aiheita paljon muualtakin kuin vanhemmastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kyllä vaikea kysymys.
Itse olen myös äitipuoli, tai ehkä olin, koska mieheni lapset ovat jo aikuisia.
En inhonnut lapsia ollenkaan, mutta en myöskään oppinut koskaan välittämään heistä kunnolla. Ja jo se teki raskasta yhdessäolosta, kun omassa kodissa pyörii ihmisiä, joista ei kunnolla pidä. Toisen kanssa oli helpompaa, hän oli aika itsenäinen oman tien kulkija, ei ripustautunut, pyysi apua tarvittaessa eikä kyräillyt ja mököttänyt, sillä tavalla siis selkeä tapaus. On sitä edelleen, hoitaa asiansa itse ja meille tullessaan on "tasavertainen aikuinen", eli ihan mukavaa seuraa. Toinen taas oli hyvin, hyvin vaativa, isästään mustasukkainen ja täynnä opittua avuttomuutta. Ja jossain mielessä on sitä edelleen 23 vuotiaana. Hyvin raskasta seuraa siis edelleen, ja hänen käydessään yritän lähinn kitua vierailun läpi.
Ei niille tunteille oikein mitään voi, käytökselle toki voi, mutta vuodesta toiseen omassa kodissa on kyllä rankkaa käyttäytyä aina korrektisti vastoin omia tunteitaan.
Jos palaisin aikaan ennen parisuhteen syntyä, en tällä tiedolla lähtisi, vaikka mies rakas ja ihana onkin.
Ihan yhtä lailla ne lapset on pakotettu ottamaan teidät, äitipuolet, vastaan.
Alkaa kohta paha äitipuoli -stereotypia näyttämään ihan paikkansa pitävältä
Tottakai, ihan yhtä lailla se äiti- tai isäpuoli on ainakin aluksi vieras aikuinen sille lapselle ja suhteen muodostaminen voi olla vaikeaa. Eikä tilannetta ainakaan helpota, jos siinä ex vielä hankaloittaa suhteen muodostamista.
Silti etenkin vanhempi lapsi voi kyllä tehdä vanhempansa uuden puolison elämästä hyvin hankalaa ihan itsekin.
Lapsi/nuori on kuitenki vielä kehittymässä. Ja lapsella/nuorella on näissä kuvioissa kaikkein vähinten sananvaltaa mihinkään ja siinä mielessä kuitenkin eniten menetettävää, että se vanhemman parisuhde ei lapsen/nuoren onnea juuri koskaan millään tavalla ainakaan lisää verrattuna siihen, ettei sitä uutta tunkeilijaa olisi kuviossa. Lapsi/nuori on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Ällöttää nää uhriutuvat aikuiset, jotka surkuttelee itseään miettimättä mitä ne muut osapuolet joutuu kokemaan.
Olen tuosta eri mieltä. Hyvä uusi parisuhde voi tuoda paljonkin iloa lasten elämään, sillä onnellinen aikuinen on usein myös parempi vanhempi. Lisäksi esimerkiksi aktiivinen uusi kumppani voi järjestää paljon mukavaa sisältöä lastenkin elämään. Ja taloudellisestikin on monesti järkevää olla parisuhteessa, taloudellisesti jää enemmän liikkumavaraa - myös niiden lasten elämään.
Jaa että tää "lapsi on onnellinen ku vanhempi on onnellinen" -mantra taas.
Pliis oikeesti nyt.
Mites olis toisinpäin: kun keskityttäis lapsen onneen, vanhempikin olisi jaksavampi ja onnellinen kun lapsi on tasapainoinen, hyvin käyttäytyvä ja onnellinen ja ehdoitta rakastettu? Eli jospa se vanhemman onni alkaiskin koostua siitä lapsen onnesta ja hyvinvoinnista eikä toisinpäin.
Ihan ohiksena, ei ole tervettä, jos aikuisen ihmisen onnellisuuden keskiössä on lapsi. Se ei ole terve suhde sille aikuiselle eikä lapsellekaan.
Lapsen onnellisuus on tärkeää, mutta lapsi on silti vanhemmastaan erillinen irrallinen olento, joka ikätasoisesti on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Vanhemman tehtävä on vain tarjota ne puitteet, ja kasvatus ja tuki, mitä oman onnellisuuden muodostuminen lapselle vaatii.
Nimenomaan. ;) Tuohan juuri oli pointtini. Lapsi on erillinen ihminen (EI mikään OLENTO - wtf?), jonka onni koostuu ihan muista asioista kuin siitä, että vanhempi pääsee paneskelemaan.
Älä nyt jaksa. Kun aikuisella on hyvä olla, kodin ilmapiiri tukee lapsen onnellisuutta - niin se vain menee. Hyvä olo sitten taas koostuu monesta: merkitykselliset ihmissuhteet, mukava työ, riittävä toimeentulo, terveys, ... Et oikeasti voi väheksyä hyvän parisuhteen merkitystä ihmisen onnellisuudelle.
En ole samaa mieltä. Mulla on aikuisena velvollisuus olla ihan yhtä hyvä vanhempi olin sitten sinkku tai parisuhteessa. En todellakaan haluais et mun tunne-elämä toimii kodin ilmapiirin ilmapuntarina. Toki mahdotontahan se on, ettei se jossain määrin aina vaikuta, ihmisiähän tässä ollaan. Mutta se ei ole missään nimessä tavoitteena. En perustele lapsen onnea oman onnen kautta. Lapsen onni tulee muodostuu muista asioista, rakkaudesta, vakaudesta, turvasta, terveydestä, läsnäolosta, pienistä ilon hetkistä arjessa ja juhlassa jne.
Vierailija kirjoitti:
Uusperhe on hyvä ratkaisu sille eronneelle, joka saa pitää lapset elämässään ja sen lisäksi myös uuden kumppanin. Muille osapuolille järjestely on ikävä, koska eivät ole päässeet valitsemaan niitä uusia jäseniä perheeseen.
Onneksi erillään asuminen yleistyy.
Eihän se lapsi pääse valitsemaan alunperinkään. Ei lapsi voi valita vanhempiaan, eikä sitä onko hänellä biologisia sisaruksia. Lapsi ei valitse asuuko vaikkapa isovanhempi perheen luona, tai jopa vaihto-oppilas, aupair tai vastaava.
Kyllä ne aikuiset valitsevat sen lapsen puolesta, aina, ihan ydinperheessäkin. Sitten aikuisena lapsi pääsee itse valitsemaan ja muodostamaan oman perheensä.
Niinpä. Kuka aikuinen tykkäis et joku random tulis yhtäkkiä elämään ja sen kanssa sit pitäis elää kuten perheenä. Se päättäis asioista, tois omia juhlaperinteitä ja mielipiteitä... Mut lapsillehan tuo on vaan onnea ja auvoa tuollainen! Koska vanhempi jaksaa olla niin paljon parempi vanhempi kun saa säännöllistä seksiä ja romanttiikkaa.