Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1035)
Asioita, joista en pidä:
- arvostelee muita ihmisiä
- negatiivisuus
- puhuu liian nopeasti, jotenkin tulee sellainen sisäinen rauhaton olo
Haluaisin kyllä oppia sietämään kaikenlaisia ihmisiä, katson youtubestakin välillä todella hitaasti puhuvia tai änkyttäviä ihmisiä ja pyrin ajattelemaan vain hyvää heistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua enkä tarvitse kavereita. Haluan olla yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
Vierailija kirjoitti:
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Olen aina miettinytkin millaista olisi, jos olisi kaksoissisko. Lapsena varmasti kaikki olemme jossain vaiheessa siitä unelmoineet.
Sisaruuskaan, ainakaan ei-identtinen, ei takaa mitään yhteyttä. Ainoa yhteys saattaa olla jossain määrin samanlainen kasvutausta. Etenkin vanhemman siskoni kanssa olemme hyvin erilaisia. Koulutusaste, temperamentti, arvot, elämäntavat, kiinnostuksenkohteet, elämänpiiri jne. Jos emme olisi sisaria, emme olisi varmasti missään tekemisissä toistemme kanssa. Tiemme eivät olisi kohdanneet, koska elämänpiirimme ovat niin erilaisia. Kotona asuessamme olimme varmasti henkisesti lähempänä, mutta kunkin elämänpolku ja siinä kohdatut ihmiset ovat muokanneet kutakin ihmistä omaan suuntaansa. Esimerkiksi elämänkumppanin arvot saattavat muokata yllättävän paljonkin ihmisen arvomaailmaa, eivätkä aina hyvään suuntaan, jos ainakin omasta näkökulmastani vertaan oman lapsuudenkodin arvoihin.
Eli joskus "jonkun yhteyden" puuttuminen voi olla kipeääkin, kun tavallaan sisaren pitäisi olla jotenkin luonnostaan samanlainen. Etenkin luonteen ja elämänarvojen erilaisuutta on joskus vaikea käsitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että niin moni nimesi yhdeksi asiaksi rajattomuuden. Mitä se tarkoittaa teille? Mitä ikävää teidän mielestänne voisi seurata tällaisen henkilön vuoksi? Itse ajattelen pikemminkin niin, että jos joku haluaa pysyä kohteliaissa sanamuodoissa ja puhua esim. lähinnä säästä ja pizzan täytteistä, vedän sitten läpi samat muodollisuudet, mutta tällainen ihminen herättää minussa lähinnä varautuneisuutta, enkä ole kauhean kiinnostunut syventämään ystävyyttä. Ja jos tulee jonkun ihmisen kanssa tunne, että hän suorastaan välttelee omista asioista kertomista sekä reagoi kerrottuihin henkilökohtaisempiin asioihin pois vetäytyen, sen jälkeen pistän hänet mielessäni epäkiinnostaviin ihmisiin, jonka kanssa voidaan toki ylläpitää muodollisen kohteliasta, ystävällissävyistä vuorovaikutusta, mutta se siitä. Toisaalta en ole kovin moksiskaan siitä, miten ihmiset avautuvat asioistaan, koska olen psykologi, ja jo työnkin takia olen tottunut ajattelemaan, että tuo on hänen totuutensa, tai tuo on hänelle tärkeätä, eikä siinä mitään, se on ihan ok. (Vain jos joku olisi hyvinkin rajaton (mielenterveyden haasteita), niin sitten mielessäni toteaisin sen, ja ei siitäkään sen ihmeempiä...mutta en välttämättä yrittäisi alkaa luoda läheistä ystävyyssuhdetta, jollei henkilö ole toisaalta muuten kiinnostava, esim. elä jännittävää taiteilijaelämää.) Ja tärkeimpänä, mitä enemmän vuosia on tullut, sitä enemmän kaipaan aitoja kohtaamisia, en kohteliaita muodollisuuksia. Ne aidotkin kohtaamiset kestävät vain hetken aikaa, elämä vie eteenpäin taas ennen kuin arvaakaan...Tällaisia ajatuksia minulla, mutta ajattelenkohan rajattomuutta jotenkin eri merkityksessä kuin tuolla aiemmin tarkoitettiin?
Mulle rajattomuus tarkoittaa "liian paljon liian nopeasti". Eli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kerrotaan itsestä tai udellaan minulta asioita, joista puhuminen mun mielestäni edellyttää pidempää tuntemista ja ennenkaikkea luottamusta. Joissain tapauksissa kysyttävät asiat ovat sinällään ihan ok, mutta toisella ei ole mitään tarvetta tietää niitä. Esimerkiksi vaikka kysymys, mitä tyttäreni tekee työkseen. Sinänsä harmiton kysymys, mutta mitä kysyjä, joka ei tunne vielä minuakaan kuin pintapuolisesti, tekee ko tiedolla? Ehkä tässä voisi sanoa, että liika uteliaisuus minun ja läheisteni elämästä on mulle varoitusmerkki. Tai vaikkapa puhelinnumeroni pyytäminen muutaman tapaamiskerran jälkeen.
Mulle rajattomuutta on myös se, että jo muutaman tapaamiskerran jälkeen toinen käyttäytyy kuin oltaisiin jo hyviäkin ystäviä. Alkaa intopinkeenä suunnitella, mitä kaikkea tullaan tekemään yhdessä. Tai edes kutsuu mua ystäväkseen.
Itse kyselen tuollaisi jonninjoutavuuksia ihan vain small talkina jos se sopii tilanteeseen (esim. toinen puhuu tyttärestään), enkä siksi että oikeasti kiinnostaisi hevonv**tua tai "tekisin tiedolla jotain". Omituista jos joku pitää normaalia jutustelua rajattomana tai liian nopeana etenemisenä. Törkeyden huippu kyllä tuo puhelinnumeronkin pyytäminen. Toinen saattaa vaikka haluta joskus pyytää kahville jotta voisi tutustua lisää, mutta ilmeisesti pitää ensin törmäillä randomina väh. 5 kertaa jotta on soveliasta tavata ihan suunnitellusti.
Ja ei, en ole mikään sosiopaattinen vainoaja, mutta en voi käsittää ihmisiä jotka pitävät elämäänsä jonain valtionsalaisuutena. Ketään ei oikeasti kiinnosta. Mitä väliä jos joku tietää tyttären ammatin?! Että ihan varoitusmerkki rajattomasta ihmisestä moiset julkeat utelut, voi luoja.
Jos ihminen on kateellinen, negatiivinen tai yrittää selkeästi hyötyä musta, niin otan heti etäisyyttä. Sitten on teennäiset ja pientä kiusaa yrittävät tyypit. Yksi tyyppi yritti esim. tartuttaa enterorokon tahallaan. Pidän häntä ehkä maailman idiooteimpana ihmisenä.
Yleensä näitä kaikkia ihmistyyppejä yhdistää yksi asia: typeryys. Tyhmiä ihmisiä en vain jaksa. Ei se auta, vaikka ihminen hymyilisi ja lässyttäisi mitä, jos sisältö on sontaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Mä en usko, että aikuisena voi löytää sielunsisarusta. Hyviä ystäviä voi kyllä löytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kaksi tapausta tulee mieleen, molempien kanssa olen ”naimisissa”, eli toinen on sukua ja toinen on läheisin työkaverini. Kummallakaan ei tunnu olevan liikaa ystäviä, ja he olisivat selvästi toivoneet ystävystyvänsä minun kanssani. En kuitenkaan ole päästänyt tuttavuutta syventymään, ja syyt ovat:
- puhuu taukoamatta vain itsestään ja omista kuulumisistaan, ja omista tutuistaan, joita en ole koskaan nähnytkään. Puhuu siis ihan hengästyttävänä monologina vaikka kolme tuntia, vahingossakaan ei kysy minun kuulumisiani.
- toinen on hemmetin raskas ja negatiivinen besserwisser. Mitä tahansa kerron, hän pyörittää päätään tuomitsevasti ja ilmoittaa miten olisi pitänyt toimia. En kerta kaikkiaan keksi mitään neutraalia puheenaihetta, josta ei tarvitsisi kuulla tuomiopäivän lausuntoa.
Ensimmäisestä olen joskus ihan ajatellut että meneekö johonkin aspergerin kirjoon. Toinen tyyppi on vaan raskasta ja tylsää seuraa. Molemmilta puuttuu sosiaalista tilannetajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ns.lahjakas, hauska, lämmin, välittävä taidealan ammattilainen. Ei vaan jaksa. Ihmisiä on tavannut niin paljon ja hyvä että pystyy pitämään huolta edes vanhoista kamuista. Olen epäsosiaalinen en esim puhu puhelimessa koskaan, en käy kahvilla, en bilettämässä jne. Sisäänpäin kääntynyt vaikka muuta ulkopuoliset luulisi kun on joutunut olemaan esillä. Eli vaikka kuinka ihana ihminen olisi niin ohi menee, kaikella hyvällä. Joskus kun tulee hyvin juttuun ihmisen kanssa on ikävä tuottaa pettymys kun ei lähde kahville jne, kun ei tee sitä edes niiden vanhojen hyvien ystävien kanssa. Koko korona on ollut ihanaa aikaa kun ei tarvitse selitellä sitä ettei tapaa ihmisiä.
Aika monet yksinäisyyttä valittavat eivät ymmärrä, että ystävyyssuhde on aina vastavuoroinen, eli kummankin pitää saada siitä irti jotain. Monet yrittävät käyttää "ystäviään" terapeutteina, ja pitävät yhteyttä vain silloin, kun itse tarvitsevat kuuntelijaa.
Itse en halunnut ystävystyä yhden harrastuskaverin kanssa koska hän puhui koko ajan vain itsestään ja omista asioistaan. Jatkuva draama ja monologi menossa. Sinänsä ihan hauska tapaus, mutta monen vuoden yhteisen harrastuksen aikana voi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun kysyi minulta kuulumisia tms. Varsinaisesta keskustelua ei siis voinut hänen kanssaan käydä, kun suostui kuuntelemaan muiden puheita ehkä 30 sekunnin pätkissä, kunnes taas monologi alkoi. Hänellä ei ole juuri ystäviä, kun on lopulta niin raskasta seuraa.
Myöskään täysiä tuppisuita en jaksa viihdyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Ja anteeksi, että utelen. En vain ymmärrä, miten syvempi yhteys voisi syntyä ennenkuin toisen ihmisen tuntee todella, todella, todella hyvin. Voi kestää vuosia tai jopa vuosikymmeniä, jos tutustuminen alkaa vasta aikuisena.
Minusta on lähtökohtaisesti tosi mukavaa ja imartelevaakin, jos joku haluaa kovasti tutustua minuun! Minusta olisi mahtavaa saada elämääni uusia tuttavia ja ystäviä. Siitä huolimatta torjuin noin vuosi sitten henkilön joka yritti aktiivisesti tutustua minuun ja pyysi numeroani eräällä koirakurssilla. Syynä oli se, että olin juuri lopettanut syöpähoidot ja minulla oli tosi vähän energiaa. En vain millään jaksanut sitä että minuun kohdistuisi jotain odotuksia, kahvittelua jne. Oli siis tosi huono elämäntilanne. En kuitenkaan halunnut kertoa taustalla olevaa syytä niin vieraalle ihmiselle kun asia oli vähän herkkä itsellekin silloin.
Niin että jos tunnistit itsesi kuvauksesta, olen pahoillani ja se ei ollut mitään sinuun liittyvää.
Itsellä on ollut muutamia ystäviä ja kanssakäymistä on ollut puolin ja toisin. Mutta sitten se on jossain välissä hiipunut yksipuoliseksi, yleensä minun puolelta tapahtuvaksi yhteydenpidoksi jne, niin eipä sitä sitten pidemmän päälle jaksa. Ovat suhteet hiipuneet. Mielummin yksin kuin huonossa ystävyyssuhteessa, kuin hirttopuussa roikkuen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on lähtökohtaisesti tosi mukavaa ja imartelevaakin, jos joku haluaa kovasti tutustua minuun! Minusta olisi mahtavaa saada elämääni uusia tuttavia ja ystäviä. Siitä huolimatta torjuin noin vuosi sitten henkilön joka yritti aktiivisesti tutustua minuun ja pyysi numeroani eräällä koirakurssilla. Syynä oli se, että olin juuri lopettanut syöpähoidot ja minulla oli tosi vähän energiaa. En vain millään jaksanut sitä että minuun kohdistuisi jotain odotuksia, kahvittelua jne. Oli siis tosi huono elämäntilanne. En kuitenkaan halunnut kertoa taustalla olevaa syytä niin vieraalle ihmiselle kun asia oli vähän herkkä itsellekin silloin.
Niin että jos tunnistit itsesi kuvauksesta, olen pahoillani ja se ei ollut mitään sinuun liittyvää.
Sehän on aivan ymmärrettävää. Toivottavasti vointisi on parempi. Jos saan kysyä, niin kerroitko jotenkin yleisesti, että sinulla on nyt hankala tilanne vai miten hoidit torjunnan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Alue: Aihe vapaa
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.