Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1035)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Kiitos vastauksestasi. On hyvin mahdollista, että eritysherkkyytesi vuoksi sun ei tarvitsekaan tuntea toista ihmistä kovin hyvin. Me saatiin mun siskon kanssa 10-vuotiaina kissanpennut. Kumpikin omansa. Vuoden päästä siskoni kissa jäi auton alle ja kuoli. On mahdollista, että siskoni on kertonut ystävilleenkin joskus kissansa kuolemasta, mutta en usko, että kukaan hänen ystävistään edes puoliksikaan ymmärtäisi, miten lohduton siskoni silloin oli. Mä taas tiedän jo elokuvaa katsoessani, että nyt on tulossa sellainen kohtaus, joka nostaa siskolleni muistot kissansa kuolemasta esille ja sen vuoksi osaan halata häntä jo ennenkuin niin tapahtuu.
Jos haluat vastaavaa ymmärrystä ystävältäsi, sun kannattaisi pyrkiä tutustumaan muihin erityisherkkiin. Mä en ole erityisherkkä ja sen vuoksi sun ja mun välille ei voisi syntyä sellaista ystävyyssuhdetta kuin mitä toivot ystävyydeltä. Mun täytyy tyntea toinen ihminen todella hyvin, tietää paljon asioita hänestä ja hänen menneisyydestään ennenkuin pystyn reagoimaan vastaavalla tavalla. Osaan kyllä kuunnella ja lohduttaakin, mutta en kykene tuntemaan toisen ihmisen tunteita. Paitsi siskoni tunteita. Joskus meillä on kipujakin samaan aikaan samassa paikassa. Vuosia sitten siskollani tulehtui umpisuoli. Mä olin silloin mieheni kanssa Kreetalla. Yks kaks mulla alkoi rannalla sattua ihan hirveästä vatsaan. Mieheni sanoi, että mun pitää lähteä lääkäriin ja mä sanoin, että mun pitää soittaa siskolleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi tyyppi lukiossa hirveästi halusi mun kaveriksi. Pidin häntä omituisena (ei siinä, kaikkihan me tuossa iässä oltiin outoja), mut hän kommentoi aivan oudolla tavalla sopittomiin tilanteisiin. Viimeinen "naula mun päätökselle", oli kun meidän piti yhdellä psykologian kursilla katsoa leffa. Päädyttiin mun ehdotukseen. Siinä siis löydetään iltapäivällä koulun vessasta nuori, joka on tehnyt itsemurhan ja sit mennään takaisin päivän alkuun ja seurataan kuutta nuorta siihen itsemurhaan asti. Kaikilla on omat, aika kovat ongelmansa.
Tää tyyppi hekotti ihan hitosti aivan väärissä kohdissa, varsinkin, kun koko elokuvassa ei ollut yhtään vitsiä. Oikein kunnon draama. Ja traaginen elokuva. Ei varsinkaan enää siinä vaiheessa kiinnostanut ystävyys.
Yleensä huomaan ihmisen viat vasta sitten, kun olemme jo ehtineet ystävystyä. Sitten onkin jo huomattavasti vaikeampi päästä tyypistä eroon, jos ei halua loukata sanomalla asiaa suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Ehkä siksi, että kaikki eivät usko "erityisherkkyyksiin". Mullakin on kaveri, joka luulee tietävänsä mua paremmin, mitä milloinkin tunnen. Sanoo olevansa erityisherkkä ja vaistoavansa musta asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kerran väitti, että mulla on jotain isoja murheita ja olen sen vuoksi ahdistunut. Todellisuudessa mua ei ahdistanut yhtään mikään vaan olin saanut melko messevän palkankorotuksen. En vain halunnut kertoa asiasta "erityisherkälle" kaverilleni, joka kärsii kroonisesta rahapulasta ja vippailee mielellään rahaa jokaiselta, joka on tarpeeksi tyhmä lainatakseen hänelle rahaa.
Väkisin kaveruutta hakeva, antoi kaikenmaailman lahjoja, esim. korvakoruja ja kaulanauhoja.
Toinen lainasi rahaa ei koskaan maksanut takaisin.
Yksi tuli kylään, e pyytänyt koskaan vastavuoroisesti. Söi ja joi suurella halulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Ehkä siksi, että kaikki eivät usko "erityisherkkyyksiin". Mullakin on kaveri, joka luulee tietävänsä mua paremmin, mitä milloinkin tunnen. Sanoo olevansa erityisherkkä ja vaistoavansa musta asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kerran väitti, että mulla on jotain isoja murheita ja olen sen vuoksi ahdistunut. Todellisuudessa mua ei ahdistanut yhtään mikään vaan olin saanut melko messevän palkankorotuksen. En vain halunnut kertoa asiasta "erityisherkälle" kaverilleni, joka kärsii kroonisesta rahapulasta ja vippailee mielellään rahaa jokaiselta, joka on tarpeeksi tyhmä lainatakseen hänelle rahaa.
Vähän arvasinkin, että liittyy tuohon, ja meinasin jo kommentoida heti perään. :) En tarkoittanut ollenkaan tietäväni kaikkia toisen ihmisen ajatuksia tai tunteita. Sehän olisi mahdotonta. Tarkoitan, että luen tilanteita aika tarkkanäköisesti ja huomaan asioita, joita monet eivät huomaa. Tuossa työkaverini tapauksessa kuitenkin tunsin vahvasti sen surun, joka näkyi kaikessa elekielessä, sanoissa ja sanattomasti..ja tunsinhan tyypin, joten se auttoi lukemaan.
Meitä erityisherkkiäkin on erilaisia. Kaikki eivät suinkaan edes ole empaattisia tai huomaavaisia ja voivat olla melko keskeneräisiäkin itsensä kanssa. Se on vaan yhdenlainen piirre ihmisessä ja yhdessä persoonallisuuden piirteiden kanssa voi tehdä ihmisestä hyvinkin erilaisen. Yhteistä on esim. asioiden ja tunteiden syvällinen prosessointi. Mutta mitään ”erityistä” siinä ei toki ole :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Ehkä siksi, että kaikki eivät usko "erityisherkkyyksiin". Mullakin on kaveri, joka luulee tietävänsä mua paremmin, mitä milloinkin tunnen. Sanoo olevansa erityisherkkä ja vaistoavansa musta asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kerran väitti, että mulla on jotain isoja murheita ja olen sen vuoksi ahdistunut. Todellisuudessa mua ei ahdistanut yhtään mikään vaan olin saanut melko messevän palkankorotuksen. En vain halunnut kertoa asiasta "erityisherkälle" kaverilleni, joka kärsii kroonisesta rahapulasta ja vippailee mielellään rahaa jokaiselta, joka on tarpeeksi tyhmä lainatakseen hänelle rahaa.
Minäkin tunnen tällaisen. Lisäksi hän on "päättänyt", että minäkin olen erityisherkkä, koska "kaikki läheiset ihmiseni ovat erityisherkkiä". Hän antaa sen pohjalta neuvoja ja kuvittelee, että minulle sopii samat asiat kuin hänelle, ruokavaliosta, elämäntavoista ja nukkumaanmenoajoista lähtien. Parisuhdetta kun pitäisi "hoitaa" samalla tavalla kuin hän miehensä kanssa, eli puhua "omaa totuutta, ilmaista tarpeita". Hänen tarkoituksensa on varmaan hyvä, mutta kyllä tuollainen neuvominen alkaa jo tuntua tungettelevalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aion olla tästä lähtien tarkempi koska kaikki ystävyyssuhteet ovat johtaneet jonkinlaiseen omistushaluun ja kontrollointiin heidän puoleltaan. Olen päätynyt katkaisemaan kaveruudet. En halua että minulta odotetaan mitään tai että minulla olisi velvollisuuksia kenenkään suuntaan. Hauskana alkaneista suhteista on tullut rasitteita.
Hieman samanlainen kokemus. Minulla on muutama ystävä, kourallinen kaverillisia tuttavia, joiden kanssa harvakseltaan vietän aikaa. Mutta juuri tämä, että monilla on tapana alkaa esittää vaatimuksia ja syytöksiä siitä, millainen olen tai pitäisi olla. En kelpaakaan sellaisena kuin olen. Ne vaatimukset ovat sellaisia, joita he eivät itsekään täytä. Kyse on kontrolloinnista.
Olen juuri myös katkaisemassa (häivyttämässä) suhdettani pariin ”ystävään”, joiden olen huomannut pelaavan kanssani ihmissuhdepelejä. Nämä ovat ihmisiä, joihin olen tutustunut opiskeluaikana ja töissä. He ovat olleet aloitteellisempia ja ensin on ollut mielestäni aito yhteys, kunnes jääneet kiinni tällaisista pelaamisista.
Olen siis varovainen ja pettynyt liian monta kertaa. En enää yritä itse.
Mitä nämä ihmissuhdepelit ovat? Haluaisin tietää, kun en niistä itse tajua mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Ehkä siksi, että kaikki eivät usko "erityisherkkyyksiin". Mullakin on kaveri, joka luulee tietävänsä mua paremmin, mitä milloinkin tunnen. Sanoo olevansa erityisherkkä ja vaistoavansa musta asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kerran väitti, että mulla on jotain isoja murheita ja olen sen vuoksi ahdistunut. Todellisuudessa mua ei ahdistanut yhtään mikään vaan olin saanut melko messevän palkankorotuksen. En vain halunnut kertoa asiasta "erityisherkälle" kaverilleni, joka kärsii kroonisesta rahapulasta ja vippailee mielellään rahaa jokaiselta, joka on tarpeeksi tyhmä lainatakseen hänelle rahaa.
Vähän arvasinkin, että liittyy tuohon, ja meinasin jo kommentoida heti perään. :) En tarkoittanut ollenkaan tietäväni kaikkia toisen ihmisen ajatuksia tai tunteita. Sehän olisi mahdotonta. Tarkoitan, että luen tilanteita aika tarkkanäköisesti ja huomaan asioita, joita monet eivät huomaa. Tuossa työkaverini tapauksessa kuitenkin tunsin vahvasti sen surun, joka näkyi kaikessa elekielessä, sanoissa ja sanattomasti..ja tunsinhan tyypin, joten se auttoi lukemaan.
Meitä erityisherkkiäkin on erilaisia. Kaikki eivät suinkaan edes ole empaattisia tai huomaavaisia ja voivat olla melko keskeneräisiäkin itsensä kanssa. Se on vaan yhdenlainen piirre ihmisessä ja yhdessä persoonallisuuden piirteiden kanssa voi tehdä ihmisestä hyvinkin erilaisen. Yhteistä on esim. asioiden ja tunteiden syvällinen prosessointi. Mutta mitään ”erityistä” siinä ei toki ole :)
Tässäkin tapauksessa parhaiten samanhenkisiä ystäviä löytää toisista erityisherkistä. Tuliko muuten tästä työkaveristasi sinulle sellainen syvällinen ystävä, jollaisia haluat ystäviksesi? Ja jos ei, miksi ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pinnallisuus, yltiöextrovertit.
Tiedättekö... sen tyyliset ihmiset, jotka hyvin sosiaalisia ja haluavat jatkuvasti olla kanssakäymisissä, mutta tämä on sellaista pinnallista kaveruutta. Olen introvertti, jonka ystäväpiiri on suht pieni, mutta olemme hyvin läheisiä ja voimme puhua henkilökohtaisista ja vaikeistakin aiheista täydellä luottamuksella.
Sen tyyliset ystävät, jotka tyyliin heti vaivautuvat (tai närkästyvät) kun et ole jollakin viihdyttäjä-tuulella antavat sellaisen kuvan, että ei olla oikeasti ihmisestä kiinnostuneita vaan olet siellä vain täyttämässä heidän sosiaalisuus-tarvemittarin.
Ja en nyt sitä tarkoita, että tyyliin märehtisin jatkuvasti jostakin negativiisesta (ei semmoista kukaan jaksa kuunnella) vaan ihan sellaista normaalia ihmiseloa, kuten että: "Sori, tänään en jaksa lähteä baariin", mutta koska se toinen on sen tyylinen ihminen, jonka vastaus on "Mikä sussa on vikana?" niin sitten täytyisi keksiä jotain tekosyitä sille ettei voi lähteä. Ystävät joille ei tarvitse valehdella, vaan voi ihan myöntää jos joskus on sellainen olo ettei jaksa lähteä juhlimaan vaan haluaa vain katsella peiton alla Netflixiä, ovat parhautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aion olla tästä lähtien tarkempi koska kaikki ystävyyssuhteet ovat johtaneet jonkinlaiseen omistushaluun ja kontrollointiin heidän puoleltaan. Olen päätynyt katkaisemaan kaveruudet. En halua että minulta odotetaan mitään tai että minulla olisi velvollisuuksia kenenkään suuntaan. Hauskana alkaneista suhteista on tullut rasitteita.
Hieman samanlainen kokemus. Minulla on muutama ystävä, kourallinen kaverillisia tuttavia, joiden kanssa harvakseltaan vietän aikaa. Mutta juuri tämä, että monilla on tapana alkaa esittää vaatimuksia ja syytöksiä siitä, millainen olen tai pitäisi olla. En kelpaakaan sellaisena kuin olen. Ne vaatimukset ovat sellaisia, joita he eivät itsekään täytä. Kyse on kontrolloinnista.
Olen juuri myös katkaisemassa (häivyttämässä) suhdettani pariin ”ystävään”, joiden olen huomannut pelaavan kanssani ihmissuhdepelejä. Nämä ovat ihmisiä, joihin olen tutustunut opiskeluaikana ja töissä. He ovat olleet aloitteellisempia ja ensin on ollut mielestäni aito yhteys, kunnes jääneet kiinni tällaisista pelaamisista.
Olen siis varovainen ja pettynyt liian monta kertaa. En enää yritä itse.
Mitä nämä ihmissuhdepelit ovat? Haluaisin tietää, kun en niistä itse tajua mitään.
En ole tuo, jolta kysyit. Ihmissuhdepeleissä kyse on esimerkiksi siitä, että toinen tekee jotain (ihan pyytämättäsi) ja sen jälkeen sun pitäisi tehdä jotain, mitä hän haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pinnallisuus, yltiöextrovertit.
Tiedättekö... sen tyyliset ihmiset, jotka hyvin sosiaalisia ja haluavat jatkuvasti olla kanssakäymisissä, mutta tämä on sellaista pinnallista kaveruutta. Olen introvertti, jonka ystäväpiiri on suht pieni, mutta olemme hyvin läheisiä ja voimme puhua henkilökohtaisista ja vaikeistakin aiheista täydellä luottamuksella.
Sen tyyliset ystävät, jotka tyyliin heti vaivautuvat (tai närkästyvät) kun et ole jollakin viihdyttäjä-tuulella antavat sellaisen kuvan, että ei olla oikeasti ihmisestä kiinnostuneita vaan olet siellä vain täyttämässä heidän sosiaalisuus-tarvemittarin.Ja en nyt sitä tarkoita, että tyyliin märehtisin jatkuvasti jostakin negativiisesta (ei semmoista kukaan jaksa kuunnella) vaan ihan sellaista normaalia ihmiseloa, kuten että: "Sori, tänään en jaksa lähteä baariin", mutta koska se toinen on sen tyylinen ihminen, jonka vastaus on "Mikä sussa on vikana?" niin sitten täytyisi keksiä jotain tekosyitä sille ettei voi lähteä. Ystävät joille ei tarvitse valehdella, vaan voi ihan myöntää jos joskus on sellainen olo ettei jaksa lähteä juhlimaan vaan haluaa vain katsella peiton alla Netflixiä, ovat parhautta.
Tuo on niin totta. Oikeille ystäville ei tarvitse valehdella eikä keksiä tekosyitä.
Elämänkoululainen ja ex-nisti koulukaveri, johon kuitenkin yksi toinen, tavallista elämää viettävä koulukaveri pitää yhteyttä, ja jouduin tuon toisenkin kanssa aikaa viettämään. Tavalliset kahvilla ja oluella käynnitkin oli ahdistavia tai niistä ei tullut mitään tuon elämänkoululaisen kanssa. Nyt en siis tapaa enää kumpaakaan. Yhtään normaalimpaa elämää viettäviin kavereihin, eli on elämänhallintaa ja ei liiku rikollispiireissä, pyrin pitämään yhteyttä, paitsi osaan välit on hiipunut kauemmas muuton jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen epäsosiaalinen. En pärjää ihmisten kanssa joten tykkään olla yksin. Koulukiusaamisen kohteena olo ei ole vieläkään lähtenyt pois parinkymmenenkään vuoden jälkeen. En luota keneenkään ja minua on aina selkään puukotettu. En pysty pitämään puoliani, joten parempi olla vaan itsensä seurassa. Sori ei ole sinun syy.
Vaikka itselläkin samankaltaista taustaa ja fiiliksiä, niin siltikin ollut aina sosiaalisiakin tarpeita. Parempi olin ennen ja itsestäni ei ainakaan kaikilla ole ollut pahaa sanottavaa, mutta tämä vuosi ja historia sekä aiheutuneet vauriot tehnyt sen, että yksin taidan lopulta jäädä. Onneksi ihan en ole ollut dumpattu kaikkien taholta aiemmin, vaikka itsessäni näitä muiden silmissä huonoja puolia on ollut aina. (Toki sitä omaksi itsekseen ei ole päässyt kehittymäänkään, kun kapuloita on heitelty rattaisiin ihan urakalla.)
Surettaa vain tämä muiden tuomitseva asenne ja kovat vaatimukset ihmissuhteissa, listoja riittää. Itselleni vähempikin riittäisi. Onneksi ihan kaikki tapaamani ihmiset eivät ihan heti ainakaan ole tuominneet ja puolin ja toisin jaettu kokemuksia. Siitä olen kiitollinen. Vaikka yksin siis olen jäämässä, mikä ei oma toive kyllä ole.
Vierailija kirjoitti:
Pinnallisuus, yltiöextrovertit.
Tiedättekö... sen tyyliset ihmiset, jotka hyvin sosiaalisia ja haluavat jatkuvasti olla kanssakäymisissä, mutta tämä on sellaista pinnallista kaveruutta. Olen introvertti, jonka ystäväpiiri on suht pieni, mutta olemme hyvin läheisiä ja voimme puhua henkilökohtaisista ja vaikeistakin aiheista täydellä luottamuksella.
Sen tyyliset ystävät, jotka tyyliin heti vaivautuvat (tai närkästyvät) kun et ole jollakin viihdyttäjä-tuulella antavat sellaisen kuvan, että ei olla oikeasti ihmisestä kiinnostuneita vaan olet siellä vain täyttämässä heidän sosiaalisuus-tarvemittarin.Ja en nyt sitä tarkoita, että tyyliin märehtisin jatkuvasti jostakin negativiisesta (ei semmoista kukaan jaksa kuunnella) vaan ihan sellaista normaalia ihmiseloa, kuten että: "Sori, tänään en jaksa lähteä baariin", mutta koska se toinen on sen tyylinen ihminen, jonka vastaus on "Mikä sussa on vikana?" niin sitten täytyisi keksiä jotain tekosyitä sille ettei voi lähteä. Ystävät joille ei tarvitse valehdella, vaan voi ihan myöntää jos joskus on sellainen olo ettei jaksa lähteä juhlimaan vaan haluaa vain katsella peiton alla Netflixiä, ovat parhautta.
Samoilla linjoilla. Oletko huomannut, että onko suhtautuminen introvertteihin parantunut vai huonontunut yleisesti? Mediaa ja somea seuranneena, tuntuu, että jossain vaiheessa oltiin suopeampia/hyväksyvämpiä introverttejakin kohtaan, mutta nyt tuntuu, että ilmapiiri on taas huonontunut sen osalta. Muutenkin epäkohdistakin keskusteltiin ihan eri sävyyn kuin nykyään, ja kuvittelin, että asiat menisi parempaan suuntaan.
Mitä tulee jatkuvaan valitukseen, niin entä sitten, jos joku jatkuvasti kokee jotain vääryyttä, mitä yrityksistä huolimatta ei saa muuttumaan ja pilaa elämää? Eikä pääse tilanteesta pois? No, sellainenhan ihminen jätetään lopulta yksin, jos ei pysty kaiken keskellä enää olemaan mukava tms., kun terveyskin on mennyt.
Tapasin sattumalta teinivuosien tuttavan, pyörittiin joskus samassa kaveriporukassa, ei koskaan vietetty kahdestaan aikaa. Hän innostui ihan liikaa tuosta satunnaisesta tapaamisesta ja ehdottomasti olisi halunnut sopia samantien milloin voitaisi tavata. Otin hänen numeronsa, en koskaan ottanut yhteyttä. Kyseinen tuttava oli nuorena todella paha pummimaan, lokkeilemaan, "lainaamaan" (unohti palauttaa tosin).. jne.. tavatessamme hän oli juuri eronnut ja parin pienen lapsen yh, uskon välttäneeni miinan kun jätin sikseen..
Työkaveri uteli liikaa yksityisasioita ja suuttui kun kiertelin vastauksissa. Myös syytti minua tekosyiden keksimisestä, vaikka oli oikeasti suunniteltua ohjelmaa aikoina, jolloin hän olisi halunnut tavata. Lisäksi tapaamisehdotukset tulivat usein viime hetkellä. Tiedän, että henkilö on valittanut yksinäisyyttän ympäri työyhteisöä.
En tiedä mikä itseäni vaivaa kun minulla on ihan vain pari kaveria, vaikka pidän ihmisistä kovastikin. Pidän siis erilaisista ihmisistä, eikä välttämättä mitään erityistä yhteistä tarvitse olla jotta pitäisin toisesta. Olen kuitenkin jollain tavalla auttamattoman sisäänpäinkääntyvä siinä kaveruuden/tuttuuden vaiheessa, jolloin suhde muuttuisi ystävyydeksi esim opiskelujuttujen ulkopuolellekin. Olen tosi huono pitämään yhteyttä, ja koska omistaudun täysillä niille muutamalle ystävälleni, koen myös raskaana uusien ystävien saamisen sillä minulla tämä ihme läpi harmaan kiven toisen puolesta - asennoituminen.
Niin monet orastavat ystävyyssuhteeni ovat kuivuneet siihen etten laita yhtä paljon vaivaa tutustumiseen ja yhteydenpitoon kuin se toinen. Tämä tulkitaan etten ole kiinnostunut. Menen jotenkin lukkoon :D
- Toinen puhuu muista ihmisistä pahaa selän takana.
- Toiseen ei synny "syvällisempää" yhteyttä, vaan puheet pyörivät pinnallisissa aiheissa.
- Toisella on tapana laittaa välejä poikki.
- Toisella on niin paljon kavereita, että en usko enää mahtuvani tärkeiden joukkoon.
- En vain itse enää uskalla helposti luottaa ihmisiin.
Alue: Aihe vapaa
Minua ovat kaverit aina alkaneet muokkaamaan itsensä kaltaiseksi ja itsenäinen ajattelu ja omat harrastukseni ovat olleet heille uhka.
He ovat myös olettaneet arvomaailmani olevan samanlainen vain koska sallin heidän pitää omat arvonsa.