Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia et ole halunnut ystävystyä jonkun kanssa?
Tuon "Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi ihmissuhteissa?" -ketjun innoittamana. Kun tapaa uusia sinänsä ihan mukavia ihmisiä, joidenkin kanssa ystävystyy ja joidenkin kanssa suhteesta ei kehity mitään tuttavuutta syvempää, tahattomasti tai jommankumman puolelta tarkoituksellisesti. Erityisesti ajattelen tilanteita, joissa itse on ollut kiinnostunut tutustumaan toiseen, mutta toinen ei osoita vastakaikua, oli sitten itse kummalla puolella tätä yhtälöä tahansa. Joskus tietysti on kyseessä olosuhteet ja ajoitus, miksei tuttavuus tai kaveruus syvenny ystävyydeksi. Itse sitä tietysti tahtoisi ajatella, että miksi joku ei halua tutustua, mähän olen hauska ja ystävällinen tyyppi. Joskus on hankala objektiivisesti nähdä syitä tilanteelle. Mutta kyllä niitä raadollisia syitä on itse kullakin olla se osapuoli, joka ei vastaa Facebook-ystäväpyyntöön tai keksii tekosyitä, kun ei halua lähteä kahville jonkun sellaisen kanssa, joka ei ihan kuitenkaan tunnu siltä että haluaisi ystävystyä.
Mitä syitä teillä on siihen, että olette torjuneet jonkun ystävystymisyritykset? Oli se sitten elämäntilanteesta, olosuhteista tai ihmisten välisistä asioista johtuva syy. Ei ne aina ole kovin yleviä tai reiluja syitä. Niistä ehkä huomaa senkin, että vaikka se ystävyys ei lähtisi kehittymään, se ei tarkoita sitä että toinen osapuoli olisi mitenkään auttamattoman paska tyyppi.
Mulle tulee omakohtaisesti äkkiseltään lähivuosilta mieleen seuraavia:
- Kaverin huumorintaju ei ollenkaan osunut yhteen omani kanssa, vitsit menivät ohi puolin ja toisin
- Tutustuin töissä yhteistyökumppaniin, jonka kanssa en halunnut vapaa-ajalla viettää aikaa, mutta töissä hänelle täytyi olla ystävällinen mikä ehkä hämäsi häntä luulemaan kaverisuhteeltamme enemmän
- Kaverin kaverin jatkuva negatiivisuus lähes kaiken suhteen
- Loukkaavan suora puhe muille sillä varjolla, että "mä nyt vaan on tämmönen"
- Arvelin ihmisen pitävän minua alempiarvoisena, koska hän oli todella kaunis ja tyylikäs
- Tuttu oli jatkuvasti suuna päänä joka paikassa kuin superpallo, itse olen rauhallisempi tyyppi
- Eräs kertoi suunnilleen ensitapaamisella sairaushistoriansa ja vuodatti kovat elämänkokemuksensa
- Toinen oletti, että olen hänestä ja hänen asioistaan loputtoman varauksettoman kiinnostunut, ei ollut kiinnostunut vastaavasti minusta lainkaan
- Perhekerhossa eräs mukava äiti oli minua niin paljon vanhempi, että meidän elämäntilanteet lapsijuttujen ulkopuolella oli hyvin erilaisia
Kommentit (1035)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun on vaikea ystävystyä. Olen ollut ihmisten kuuntelija vuosikymmenet eli ilmeisesti minulle on helppo avautua koska olen luotettava ja ymmärtäväinen enkä tyrmisty mistään ja olen avarakatseinen. Mutta kääntöpuolena on että minusta on puhuttu valtavasti pahaa ja puukotettu selkään läheisissäkin ystävyyssuhteissa. En jaksa sellaista koska vältän pahan puhumista ja juoruamista viimeiseen asti. Olen erakoitunut ja lopettanut "terapiapalveluni". En siis luota ihmisiin. Tutustuin viimeksi kahteen itseäni vanhempaan naishenkilöön erään yhteisen harrastuksen parissa. Kaikki meni hyvin kunnes nämäkin kaksi lyöttäytyivät selkäni taakse jauhamaan pahaa minusta joten se oli viimenen niitti arkkuun enkä aio ystävystyä enää kenenkään kanssa elämässäni.
Minäkin joudun aina terapeutiksi. Kaiken huippu oli, kun eräs henkilö ”varasi” tekstarilla ajan tai soitti kesken päivän vaikka lounastauolla. Jos en pystynyt vastaamaan ja soitin takaisin, ei voinut puhua, koska hän ei halunnut käyttää perheensä yhteistä aikaa minuun yhtään (sanoi sen myös suoraan :D ). Sopi soittaa vaan ja puhua hänen asioistaan, jos hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, esim. odotteli sukulaistaan. Heti kun sukulainen tuli, puhelu loppui kuin seinään. Todella erikoinen kokemus!
Mullekin on käynyt noin monta kertaa! Oikein viestillä kysytään milloin voisi soittaa ja "varataan aika". Sitten jutellaan ko ihmisen ongelmista kunnes hän saa tarpeekseen ja lopettaa puhelun. Mielen viereenkään ei käy kysellä mun kuulumisia.
Ehkä paras oli masentunut ystävä joka soitti kymmeneltä illalla ja puhui omista ongelmistaan yöyhteen saakka. Koetin sanoa että aamulla on viideltä herätys töihin mutta hän vain jaksoi puhua kuinka masentunut on nallekarhun viemistä silloin kun oli pikkutyttö. Terveisiä sulle joka itsesi tunnistit!
Nyt on kyllä itsessäkin vikaa, jos heräät aamuviideltä katkaiset sen puhelun heti alkuunsa. Sanot että en voi jutella koska huomenna aikainen herätys ja pitää herätä.
Miksi vastata ollenkaan? Voihan sitä jälkeenpäin sanoa että olin jo nukkumassa. Tuossa tilanteessa en saisi unta enää ollenkaan koko yönä. Huh, mikä ystävä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- Yksipuolisuus. Uuteen ihmiseen tutustuessa minä olen se joka kyselee, on kiinnostunut ja ehdottaa ja ideoi missä ja milloin tavattaisiin. Kuitenkaan toinen ei osoita läheskään samanlaista kiinnostusta minuun, koska ei joko yksinkertaisesti ole kiinnostunut ystävystymisestä tai sitten ei osaa osoittaa omaa kiinnostustaan minuun vaikka nauttisikin seurastani (tms). Joskus käynyt niin, että uusi ihminen on alkanut ihmettelemään, miksen enää laitakaan viestiä ja kysele häntä ulos, vaikka ihminen itse on antanut minulle ihan päinvastaisia signaaleja (ei itse kysele kuulumisia, keskustelut koskevat vain häntä ja hänen asioitaan/valituksiaan, ei kysele minulta mitään jne. Ehkä ymmärrätte, että tässä tilanteessa sitä vain kuvittelee ettei toinen ihminen ole kiinnostunut seurastasi)
- Negatiivisuus. Vaikeaa olla jonkun sellaisen kaveri, joka murjottaa jatkuvasti ja on täysin innoton. Tällaisen ihmisen seura vetää omankin mielialan maahan, ja ainakin itse alan välttelemään näitä tyyppejä todella nopeasti. Yleensä negistely johtuu puhtaasti masennuksesta, ja tiedän itse, että omat voimavarani eivät riitä tällaisen ystävän kanssa seurusteluun (tulen vain itsekin surulliseksi, ja olen tapaamisten jälkeen äreä ja voimaton).
Erakkomainen luonne, aina viihtynyt yksin. Ei mitään koulukiusaamis-historiaa, tulen hyvin toimeen työyhteisössä muiden kanssa, osaan jutella, sutkautella ja "olla mukana", minua pidetään rauhallisena tyyppinä jonka kanssa on helppo tulla toimeen... Mutta itse viihdyn parhaiten yksin.
Olen tietoisesti lopettanut yhteydenpidon vanhojen koulukaverien kanssa eikä onneksi enää jakseta edes kutsua luokkakokouksiin tai muihin vastaaviin tapaamisiin.
Jos voittaisin lotossa 1-x miljoonaa, lopettaisin työni siihen paikkaan vaikka siinä ei mitään valittamista olekaan. Loppuelämän viettäisin itsekseni, mitä nyt vanhempiani ja sisaruksiani aika ajoin tapaisin...
Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat muuten ihan mukavia, mutta arvostelevat jatkuvasti inhoamaansa puoluetta tai poliitikkoa. En vain jaksa kuunnella tuon tyyppistä lapsellista vinkumista ihmisiltä, jotka ovat kaiken lisäksi omasta mielestään suvaitsevaisia.
Kaverin lapsella oli vaikea sairaus ja halusin olla empaattinen, mutta hän ei puhunut mistään muusta. Lapsen diagnoosi, lääkärit, lääkkeet, leikkaukset, toisten reaktiot lapsen sairauteen, rahaongelmat...
En oikeasti vaan jaksanut enää olla tukena, kun hän ei kuunnellut minua yhtään, ja kun yritin puhua omista ongelmista niin tuijotti vain ikkunasta ulos ja alkoi taas puhua lapsestaan, heti kun sai suunvuoron.
Ymmärrän että se oli hänelle todella raskas elämäntilanne, mutta oma jaksamiseni ei vain riittänyt. Toivottavasti hän löysi jonkun joka jaksaa tukea, tai pääsi johonkin vertaisryhmään. Kun jätin pari kertaa vastaamatta puheluun, hän ei enää yrittänytkään soittaa. Ehkä hän tajusi tilanteen itsekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pukeutui muovisiin crocs pinkkeihin sandaleihin, t-paitaan ja shortseihin ja pinnit iltatilaisuuteen hotellissa, kerroin etta muilla iltapukuja ja etta itsellanikin. Kapinallinen. Vaikka 40v.
Mummini opetti kauan sitten sellaisen asian, että jos kuulet jonkun puhuvan sinulle pahaa muista, hän varmasti puhuu myös sinusta pahaa muille. Siksi olen aina ottanut etäisyyttä juoruaviin ihmisiin. Mummini oli niin oikeassa. Jotkut ystävät olen tämän takia "unohtanut".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen aina poikki työpäivän jälkeen teeskennellessäni koko päivän sosiaalista, joten työkaverini jäi kaveriksi enkä halunnut ystävystyä hänen kanssaan siten, että olisimme vapaa- ajalla viettäneet paljon aikaa yhdessä. Vika on siis minussa, ei työkaverissa, joka on aivan mahtava tyyppi, mutta kun en jaksa, niin en jaksa.
Nuorempana oli näitä joista näkyi päällepäin että liioittelivat paljon juttujaan ja halusivat epätoivoisesti olla kiireisen ja menevän oloisia. On niitä vanhempanakin. Vaivaannuttavaa jotenkin.
Samaan kategoriaan menee ihmiset jotka eivät pysty vain "luottamaan" kallista aikaansa minun käsiin. Musta esim on kiva välillä vaan kattoa telkkaria tai jotain sarjaa ja vaikka kokata samalla tai vaikka kalsariryypätä. Se vaatii jo tiettyä kaveruuden tasoa, mutta jos taas toinen on niin menevää ja kiireistä ettei pysty myöntämään että tämäkin voi olla ihan jees ajanviete lauantaina eikä ole kiire maailman isoimpiin bileisiin. En vaadi tätä ihan viikon tutustumisen jälkeen, mutta testaa kyllä ystävyyttä kun "ollaan tekemättä mitään" ja voidaan olla hiljaakin.
Karsin myös lörpöttelijöitä ja niitä jotka puhuvat omista kavereistaan pahasti, koska sittenhän sama tyyppi puhuu mustakin ties mitä. Harmaat sielut ei sytytä, tyypit joiden elämä on samaa vuodesta toiseen. Jos huumorintaju ei ole samanlainen, harvoin kaveruus etenee, on myös plussaa että toinen on utelias uudelle tiedolle ja on sillälailla perusfiksu että tajuaa viittaukset ilman rautalankaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asui kerrostalossa, pari pientä lasta. Ihana ihminen samoin lapset, mutta rasittavaa oli se että olen maatalon emäntä + käyn töissä samalla, joten mulla ihan sikana hommia joka päivälle. Halusi aina tavata tyyliin la/su klo 9 ja aina meillä. Ei mulla ole silloin aikaa kenenkään kanssa seurustella eikä edes huvittaisi aamusta. Laittoi aina viestiä edellisenä iltana, me voitas tulla aamulla käymään. Aarrggh.
Kiihkosuvaitsevaiset kirjoitti:
Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat muuten ihan mukavia, mutta arvostelevat jatkuvasti inhoamaansa puoluetta tai poliitikkoa. En vain jaksa kuunnella tuon tyyppistä lapsellista vinkumista ihmisiltä, jotka ovat kaiken lisäksi omasta mielestään suvaitsevaisia.
Mä en jaksa sen paremmin suvaitsevaisia kuin suvaitsemattomiakaan. Jos politiikka tai jokin puolue on toiselle niin tärkeä asia, että siitä pitää ystävän kanssa saada puhua, ei kuulu silloin mun ystäviini . Jokainen saa uskoa mihin huvittaa ja kannattaa mitä huvittaa, mutta sen voi tehdä ihan omassa elämässään eikä tarvitse jakaa niitä asioita muille ihmisille sen enempää kuin peräpukamiaankaan. Uskonto, politiikka ja raha ovat mulle asioita, joista ei muiden kanssa ole tarpeellista puhuta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erakkomainen luonne, aina viihtynyt yksin. Ei mitään koulukiusaamis-historiaa, tulen hyvin toimeen työyhteisössä muiden kanssa, osaan jutella, sutkautella ja "olla mukana", minua pidetään rauhallisena tyyppinä jonka kanssa on helppo tulla toimeen... Mutta itse viihdyn parhaiten yksin.
Olen tietoisesti lopettanut yhteydenpidon vanhojen koulukaverien kanssa eikä onneksi enää jakseta edes kutsua luokkakokouksiin tai muihin vastaaviin tapaamisiin.
Jos voittaisin lotossa 1-x miljoonaa, lopettaisin työni siihen paikkaan vaikka siinä ei mitään valittamista olekaan. Loppuelämän viettäisin itsekseni, mitä nyt vanhempiani ja sisaruksiani aika ajoin tapaisin...
Tämähän on kuin minun kynästäni. Nimenomaan jos voittaisin lotossa edes n. 500 000 irtisanoutuisin samantien (duunissa nykyään karseeta pomosakkia yms.) ja alkaisin kierrellä maailmaa. Vuokraisin kämpän toisesta kaupungista, missä kukaan ei tunne minua. On kivaa olla vapaa ja tuntematon. Olen kanssa varmaan syntyjäni erakkoluonne. Minulle uudet paikat ja kokemukset ovat tärkeitä, ei joku tuntikausien juoruilu tyttöporukalla. Sen jälkeen olen ihan poikki, kun taas uusista paikoista saan jotenkin virtaa.
- Jatkuva valitus ja katkeruus elämälle
- Kiva tyyppi, mutta ei yhteisiä kiinnostuksenkohteita
- Naiset, joiden elämän keskipiste lapset ja perhe
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1) nykyisistä työkavereista olisi saanut useammastakin parempiakin ystäviä: hyviä tyyppejä, arvot kohtaa, kyselleet joskus yhteisten tekemisten perään - jos vaan olisi aikaa. Pikkulapsiarki ja täyspäiväiset työt molemmilla meillä vanhemmilla, lisäksi minulla on jo useampi ystäväporukka ja ystävä joihin ei edes riitä aika, yhteydenpito on "vanhan varaan rakennettua".
2) naapureihin en ole halunnut nopeasti ruveta luomaan liian läheisiä suhteita koska jos ne osoittautuvatkin arvoiltaan, tavoiltaan jne. harmittaviksi on tylsä lähteä kerimään kun asuu siinä vieressä. Joitain ok tuttavuuksia on.
Sitten on muuten vaan ne joiden kanssa ei natsaa, nämä nyt syitä niille joista voisin tykätä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei ole koskaan ollut varsinaista halua ystävystyä kenenkään kanssa. Mun ystävyyssuhteeni ovat kehittyneet ihan itsestään enkä siis uuden ihmisen tavatessani ole ajatellut, että tuon kanssa haluan ystävystyä. Ystävyys syntyy, jos on syntyäkseen. Jos nyt kuitenkin miettii syitä, miksi uusia ihmisiä tavatessani ystävyyttä ei ajan myötä ole päässyt syntymään, suurimpia syitä on ollut
- olen tavannut kyseisen henkilön vain kerran (esim mukava juttuseura lentokoneessa)
- olen tavannut kyseistä henkilöä tilanteissa joissa ei ole tarkoituskaan tutustua sen paremmin (esim töissä asiakkaani)
- olen tavannut kyseistä henkilöä vain harvoin (esim jonkun kaverin kaveri, jota tavannut vain kaverin juhlissa, illanistujaisissa jne )
- kiinnostuksen kohteet ovat aivan erilasia (esim toinen on fanaattinen urheilufani ja mua taas ei urheilu voisi vähempää kiinnostaa)
- pitkä maantieteellinen etäisyys, tosin nyt digiaikana tämä ei ole enää ongelma
- liika puheliaisuus tai liian vähäinen puheliaisuus (ts toinen pitää taukoamatonta monologia tai sitten toinen ei puhu oikein mitään ja vastaa kysymyksiinkin suunnilleen yhdellä sanalla. Kummassakaan tapauksessa ei synny keskustelua, joka voisi johtaa tutustumiseen)
- vaistoni sanoo, että toista ihmistä on syytä varoa (esim päihdeongelmaiset, nk rajattomat, minkä tahansa asian suhteen fundamentalistit)
Tässä oli paljon painavaa asiaa ja hyviä pointteja.
Ja tosiaan ystävyys syntyy jos se on syntyäkseen, eikä siten että tavataan ja päätetään ryhtyä ystäviksi. Sama pätee kumppanin löytymiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Ehkä siksi, että kaikki eivät usko "erityisherkkyyksiin". Mullakin on kaveri, joka luulee tietävänsä mua paremmin, mitä milloinkin tunnen. Sanoo olevansa erityisherkkä ja vaistoavansa musta asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kerran väitti, että mulla on jotain isoja murheita ja olen sen vuoksi ahdistunut. Todellisuudessa mua ei ahdistanut yhtään mikään vaan olin saanut melko messevän palkankorotuksen. En vain halunnut kertoa asiasta "erityisherkälle" kaverilleni, joka kärsii kroonisesta rahapulasta ja vippailee mielellään rahaa jokaiselta, joka on tarpeeksi tyhmä lainatakseen hänelle rahaa.
Minäkin tunnen tällaisen. Lisäksi hän on "päättänyt", että minäkin olen erityisherkkä, koska "kaikki läheiset ihmiseni ovat erityisherkkiä". Hän antaa sen pohjalta neuvoja ja kuvittelee, että minulle sopii samat asiat kuin hänelle, ruokavaliosta, elämäntavoista ja nukkumaanmenoajoista lähtien. Parisuhdetta kun pitäisi "hoitaa" samalla tavalla kuin hän miehensä kanssa, eli puhua "omaa totuutta, ilmaista tarpeita". Hänen tarkoituksensa on varmaan hyvä, mutta kyllä tuollainen neuvominen alkaa jo tuntua tungettelevalta.
Tuo ei ole erityisherkkyyttä. Ikävä kuulla :( Kuullostaa hyvin dominoivalta tyypiltä.
Vierailija kirjoitti:
En viitsi lukea aloitusta, mutta siksi, että joku, jonka nimeä ei tiedä, avautuu liian henkilökohtaisista asioista ja odottaa sitten sinulta samaa. Ei ventovierailta tarvitse tietää henkilökohtaisia asioita.
Tai sitten jos toinen kyselee aivan liikaa ja tenttaa liian henkilökohtaisia asioita. Yksi entinen työkaveri oli luonteeltaan tällainen utelias "kuulustelija", ja ihmetteli miksi kaikki alkoivat karttaa häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun lukee joitakin näitä kommentteja, niin tulee mieleen, että miten oikein voi edes olla mahdollista miellyttää potentiaalista ystävää. Tuntuu, että aina löytyy syy, jonka varjolla toisen voi ”häivyttää”. Esim. jos et avaudu elämästäsi tarpeeksi, niin ei hyvä, jos avaat, on se liian paljon tai raskasta tai sitten vaikutat epätoivoiselta tai yksinäiseltä tai XYZ. Ihan mahdoton yhtälö! :(
Paljoltihan tässäkin on kyse henkilökemioista. Toisten kanssa ystävystyy, toisten ei. Kunkin oma elämäntilanne toki myös vaikuttaa. Esim. Itse en kaipaa uusia ystäviä ,olipa ne kuinka mukavia tahansa.
Toki päällimmäisenä on varmasti henkilökemioiden yhteensopimattomuus, mutta mielestäni monista kirjoituksista paistaa läpi myös ennakkoluulot, tulkinnat ja helpolla luovuttaminen. Ts. on oletettu ihmisen olevan tietynlainen, joten ei ole jaksettukaan ottaa selvää, että millainen ihminen sieltä paljastuukaan, kun tutustuu. Tyyliin ”tyyppi oli tylsä, ei jatkoon”. Tuntuu, että jos ei ole kemiaa ensisilmäyksellä ja jos ihminen ei sulahda heti niihin kaverille asetettuihin odotuksiin ja raameihin, vaan on jotenkin vähänkin ”vääränlainen”, tulee hylky. Toinen potentiaalinen kohta hylkäykselle on, esim. kun elämäntilanne muuttuu. Ihminen ei mahdu enää uuteen elämään, kun tulee esim. ruuhkavuodet.
Kaveripalstoilla on lukemattomia ilmoituksia, joissa ilmoitetaan kavereita olevan, mutta ovat nyt etääntyneet ja uutta kaveria etsitään näiden ruuhkavuosien, jolloin siis ei voi nähdä, ajaksi. Kaikella ystävyydellä ja kunnioituksella ihan aidosti mietin ja ihmettelen asiaa. Onko ystävyyden arvostus laskenut ja siihen ei enää panosteta? Onko ghostaaminen ja muu pinnallisuus ja epäempaattisuus siirtynyt somesta reaalimaailmaan? Onko lojaalius ja ystävän rinnalla pysyminen elämän aallokoissa mennyttä maailmaa?
Mun mielestä on ihan normaalia, että eri elämäntilanteissa on erilainen määrä aikaa ja voimavaroja ystäville ja kavereille. Jos siis ystäväsi siirtyy ruuhkavuosiin, on ihan normaalia ja hyväksyttävää, että etsit itsellesi uusia kavereita ja ystäviä tekemään kanssasi niitä asioita, joita ruuhkavuosiaan elävä ystäväsi ei enää ehdi tai jaksa tehdä kanssasi. Vai ajatteletko, että sinun pitäisi lojaaliuttasi istua kädet ristissä kotona odottamassa, milloin ystäväsi ruuhkavuodet ovat ohi? Tai jos ystäväsi, jonka kanssa aiemmin olet reissannut, jää työttömäksi, lopetatko itsekin reissaamisen kokonaan, koska ystävälläsi ei ole enää rahaa reissaamiseen?
En toki ajattele näin jyrkästi, vaan niin, että erilaisissa tilanteissa voi tehdä sitten erilaisia asioita ystävän kanssa. Asioita, jotka sopivat molemmille osapuolille. Ei kai niinkään tarvitse olla, että ruuhkavuosissa ei enää ollenkaan voi nähdä, vaikka edes kahvilla kotona? Tai että työtön vähävarainen ystävä dumpataan sen takia, että ei voi matkustaa? Jos niin on, niin sanoisin ettei ystävyys ole niin tärkeä ehkä sitten ollutkaan. Mietin, että ihmisten määritelmä ystävyydelle voikin kyllä olla hyvin erilainen.
Tuskin vähävaraista ystävää dumpataan vain siksi, että tämä ei voi enää matkustaa. Mutta jos ystävän kanssa ei voi enää tehdä mitään niistä asioista, joita hänen kanssaan on aiemmin tehty, muuttaahan se ystävyyttä. Tulee joku toinen, jonka kanssa tehdään em asioita.
Ymmärrän, mutta tällöinhän se tekeminen on pääasiassa ja itse asiassa tärkeämpi kuin tuo ihmissuhde? Eikö aito ystävyys lähde kuitenkin siitä ystävyyssuhteesta käsin?
Mä jäin miettimään tätä. Olen toinen identtisistä kaksosista ja mulla on muitakin sisaruksia. Joku varmaan ajattelee, että mun ystävyyssuhteeni ei ole aitoja. Mulle ne on, vaikka ovatkin erilaisia kuin sisarussuhteeni ja hyvin erilaisia kuin suhteeni kaksossiskooni. Kun puhutaan elinikäisistä ystävyyssuhteista ja sydänystävistä, tarkoitetaankohan niillä saman kaltaista ihmissuhdetta kuin mulla on kaksossiskooni? Sellaista, jossa suhde toiseen ihmiseen on tärkeämpi kuin mitä toisen kanssa tekee tai mistä toisen kanssa puhuu? Tunneside ja yhteys toiseen ei katkea, vaikka oltaisiin pitkäänkin tapaamatta? Kaksossiskoni päätti lukion jälkeen pitää välivuoden ja lähti Chileen. Välivuosi venähti kuudeksi vuodeksi. Me ei silloin tavattu edes joka vuosi, mutta suhteemme ei muuttunut millään tavalla. Jonkun ystäväni kohdalla suhde olisi varmasti muuttunut.
Tätä juurikin haen takaa. Näin näen ystävyyden itse ja tällaista ystävyyttä, heimolaisuutta tai sielun sisaruutta, en ole onnistunut löytämään. Tuntuu, että valtaosa ihmisistä määrittelee ystävyyden eri tavalla, ei niinkään siitä ystävyydestä käsin lähteväksi asiaksi, vaikka kuten sukulaissuhteiden kohdalla. Vaan niin, että eletään elämää, tehdään asioita ja otetaan siihen aina joku sopiva ihminen mukaan, jos löytyy, ja kun tekemiset muuttuu, otetaankin joku toinen jne.
En itse kaipaa viikottaista ja tiivistä näkemistä tai kuulumisten vaihtoa, vaan 1-3 kuukaudenkin välein tapahtuva näkeminen sopii minulle hyvin. Nautin syvällistenkin aiheiden pohdiskelusta ja ihan vaan yksinkertaisista asioista, kuten kahvittelusta, syömisestä, pitkistä kävelyistä, nauruista. Ihaninta on, jos joskus saa kutsun jonkun kotiin kahville. Siitä tulee niin lämmin olo, kun saa hetken olla osa toisen ihmisen yhteisöä. :)
Mun on hirveän vaikeaa kuvitella, että mikään ystävyyssuhde voisi olla mulle lähellekään samanlainen kuin suhde kaksossiskooni. Mulla on hyviä ystäviäkin, mutta en ole koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista yhteyttä kuin siskoni kanssa. En edes ymmärrä, miten sellainen yhteys voisi syntyä ihmisen kanssa, jonka on tavannut vasta aikuisena. Yhteinen menneisyys, yhteiset muistot ja yhteinen kasvaminen lapsesta aikuiseksi on mun mielestä niin oleellisia asioita, ettei niiden puuttumista voi korvata millään. Uskoisin kuitenkin nyt ymmärtäväni, miksi joidenkin on vaikea löytää sellaista ystävää, jollaista kaipaisivat.
Entä jos sinulle ei olisi koskaan syntynytkään kaksoissiskoa ja olisit ainoa lapsi? Toki ei voi tietää miten tuntisit siinä tapauksessa. Itse olen ainoa lapsi ja olen kaivannut lapsuudesta lähtien sisarusta ja sukua.
En tietenkään voi tietää, mitä tuntisin siinä tapauksessa. En voi myöskään tietää, millaista olisi olla syntynyt ilman alaraajoja, mutta ilman alaraajoja syntynytkään ei voi tietää, millaista on oppia kävelemään tai kävellä. Haaveilla voi.
Ymmärrän, että ainoana lapsena kaipaisit sisaruksia ja sukua. Mutta miten ajattelit, että joku voisi olla sun siskosi tai veljesi, jos hän ei sitä ole? Sisaruudessa aika oleellinen asia on yhteiset lapsuuden kokemukset. Myös lapsuuden riidat ja tappelut, kiusanteot ja sovinnot. Tapa, millä vanhemmat kasvattivat. Ja yhteinen salainen nurinakin kotiintuloajoista yms.
En epäile, etteikö olisi mahdollista löytää toista ihmistä, jonka lapsuus ja lapsuuden kokemukset ovat olleet samanlaisia kuin sinullakin. Vaikeampaa lienee löytää ystävä, jonka kanssa lapsuuteen liittyvien asioiden lisäksi on paljon muutakin yhteistä. Niin paljon yhteistä, että se vastaa sisaruutta. Ja sen jälkeen pitäisi vielä pystyä muodostamaan yhteisiä muistoja, hankkimaan yhteisiä elämyksiä ja kokemuksia. Ei sellainen onnistu puhelinsoitoilla ja silloin tällöin tapaamisilla.
En ajattelekaan ollenkaan, että voisin koskaan saada sisarusta toisesta ihmisestä. Enkä oikeastaan kyllä tarkoittanut, että haluaisin täysin sisarusta vastaavan ystävän, koska tiedän sen olevan mahdotonta. Ehkä ilmaisin itseni huonosti. Sellainen ”sielun sisaruus” tai ”heimolaisuus” voi kuitenkin olla sellaista syvempää yhteyttä, ymmärrystä ja välittämistä. Olen kuullut, että jotkut ovat myös aikuisena löytäneet sellaisen tärkeän ystävän. Mutta tosiaan, suurin osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan ystävyyteen ikään kuin huolettomammin, joten olen varmaan aika yksin ajatuksineni.
Osaatko tarkemmin määritellä, mitä tällainen syvempi yhteys, ymmärrys ja välittäminen on? Siis miten se käytännössä ilmenee? Tarkoittaako se jotain samaa kuin mä kerron siskolleni jotain ja näen jo hänen naamastaan, mitä hän asiasta ajattelee? Tai tiedän jo ennen kertomistakin, miten siskoni tulee reagoimaan kertomaani asiaan? Tai kun esimerkiksi katson siskoni kanssa jotain surullista elokuvaa telkkarista, osaan laittaa käteni hänen ympärilleen jo ennenkuin hänellä alkaa nousta kyyneleet silmiin?
Kyllä vaan, voi se näkyä vaikka tuolla tavalla. Ehkä itselleni nämä ovat niin arkipäiväisiä asioita, koska olen INFJ-tyyppinen erityisherkkä ihminen, ja luen herkästi ihmisiä, tunnetiloja ja ilmapiiriä. Esim. vuosia sitten kerran työpaikalla läheinen työkaveri kertoi kipeää asiaa minulle ja tunsin surun ja pelon hänessä ja silitin hänen kättään. Siinä koskettavassa hetkessä kohtasimme jollain syvemmällä tasolla ja vieläkin muistan sen.
Miksi alapeukku? :)
Ehkä siksi, että kaikki eivät usko "erityisherkkyyksiin". Mullakin on kaveri, joka luulee tietävänsä mua paremmin, mitä milloinkin tunnen. Sanoo olevansa erityisherkkä ja vaistoavansa musta asioita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kerran väitti, että mulla on jotain isoja murheita ja olen sen vuoksi ahdistunut. Todellisuudessa mua ei ahdistanut yhtään mikään vaan olin saanut melko messevän palkankorotuksen. En vain halunnut kertoa asiasta "erityisherkälle" kaverilleni, joka kärsii kroonisesta rahapulasta ja vippailee mielellään rahaa jokaiselta, joka on tarpeeksi tyhmä lainatakseen hänelle rahaa.
Vähän arvasinkin, että liittyy tuohon, ja meinasin jo kommentoida heti perään. :) En tarkoittanut ollenkaan tietäväni kaikkia toisen ihmisen ajatuksia tai tunteita. Sehän olisi mahdotonta. Tarkoitan, että luen tilanteita aika tarkkanäköisesti ja huomaan asioita, joita monet eivät huomaa. Tuossa työkaverini tapauksessa kuitenkin tunsin vahvasti sen surun, joka näkyi kaikessa elekielessä, sanoissa ja sanattomasti..ja tunsinhan tyypin, joten se auttoi lukemaan.
Meitä erityisherkkiäkin on erilaisia. Kaikki eivät suinkaan edes ole empaattisia tai huomaavaisia ja voivat olla melko keskeneräisiäkin itsensä kanssa. Se on vaan yhdenlainen piirre ihmisessä ja yhdessä persoonallisuuden piirteiden kanssa voi tehdä ihmisestä hyvinkin erilaisen. Yhteistä on esim. asioiden ja tunteiden syvällinen prosessointi. Mutta mitään ”erityistä” siinä ei toki ole :)
Tässäkin tapauksessa parhaiten samanhenkisiä ystäviä löytää toisista erityisherkistä. Tuliko muuten tästä työkaveristasi sinulle sellainen syvällinen ystävä, jollaisia haluat ystäviksesi? Ja jos ei, miksi ei?
Vaikeus on vaan siinä, että erityisherkkyys on vain yksi osa kokonaisuutta, joten se ei takaa yhteensopivuutta. Olen kyllä tavannut ihania, lämpimiä, empaattisia herkkiä ja sitten taas toisen mielipiteitä jyrääviä, töksäytteleviä, epäempaattisia ja hyvin asenteellisia herkkiä. Mutta kiitos muistutuksesta, täytynee ottaa selvää herkkien tapaamisista tms. :)
Se työkaveri jäi sitten taakse, koska käänsi minulle selkänsä. Minua kiusattiin rajusti työpaikalla, hän vielä sanoi itse minulle, että minut on otettu silmätikuksi. Jouduin lopulta sairauslomalle ja hän itse poisti minut työpaikan epävirallisesta keskusteluryhmästä ja oli myös levittänyt terveystietojani työporukassa. Koin sen niin suurena iskuna vasten kasvoja etten enää voinut luottaa häneen, joten vähensin yhteydenpitoa ja se sitten lopulta jäi kokonaan.
Sellainen mutu-tuntuma, että tässä ihmisessä on jotain outoa, vaikka kovasti halusi kaverikseni. No selvisi aika paljon erikoisia piirteitä jälkeenpäin, onneksi olin vähän tyly. Tekee ihan lainvastaisia juttuja, joista kuulin jälkeenpäin.
Suurin osa pitkäaikaisista ystävistä on entisiä työkavereita, joten sen perusteella ei ole tullut ketään suljettua pois.
Tänä vuonna olen katkaissut yhden kaverisuhteen. Eräs potentiaalinen kaveri oli alkumetreillä oikein ylimukava, mutta totuus paljastui vähitellen. Lopulta sai aina hirveät kilarit, jos en pystynyt esimerkiksi töiden jälkeen menemään hänen luokseen lähes 100 km päähän. Hänellä oli kymmeniä entisiä kavereita, joita syytti huonosta ystävyydestä. Taidan olla nyt yksi heistä!