Vanheneminen on KAUHEAA! Miten te käsittelette ahdistusta lähestyvästä kuolemasta?

Itselläni auttaa nuorempien miesten tapailu. On vielä mahdollista saada hyvää seksiä!

Minua pelottaa eniten kivut ja kärsiminen tuskissa ennen kuolemaa. Kuolema itsessään ei pelota. Kauheaa olisi esim. syöpäsairaana huutaa tuskissaan kuolinvuoteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytin just 50v. Mua ei itsessään kuolema pelota vaan kaikki sairaudet, joiden takia voisin joutua muiden armoille pahimillaan vuosikausiksi. Ideaalitilanteessa osaisin tehdä omat johtopäätökset jos saisin esim. muistisairausdiagnoosin, mutta eihän se edes taida olla mahdollista.

Joo sama täällä. Toivottavasti apteekeista saisi kohta ostaa itse itselleen eutanasia-pillerin. Saisi itse päättää, mitä tekee, kun todettaisiin joku vakava sairaus. Tulisihan se yhteiskunnallekin halvemmaksi.

Ja silti ihmiset parkuuu kauhuissaan, kun ysikymppisiä dementikkoja kuoli koronaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytin just 50v. Mua ei itsessään kuolema pelota vaan kaikki sairaudet, joiden takia voisin joutua muiden armoille pahimillaan vuosikausiksi. Ideaalitilanteessa osaisin tehdä omat johtopäätökset jos saisin esim. muistisairausdiagnoosin, mutta eihän se edes taida olla mahdollista.

Joo sama täällä. Toivottavasti apteekeista saisi kohta ostaa itse itselleen eutanasia-pillerin. Saisi itse päättää, mitä tekee, kun todettaisiin joku vakava sairaus. Tulisihan se yhteiskunnallekin halvemmaksi.

Ja silti ihmiset parkuuu kauhuissaan, kun ysikymppisiä dementikkoja kuoli koronaan

Tajuat kai, että sillä on iso ero, tukehtuuko kuoliaaksi, vaikkei haluaisi kuolla ja kuoleeko oman käden kautta silloin kun tahtoo.

Sinä tai kukaan sivullinen ei voi päättää kenenkään puolesta, että hänen elämänsä ei ole arvokasta ja hänen pitää kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Voi teitä nuoria murehtijoita, kuolemanpelko kertoo elämättömästä elämästä. Suosittelen lisäämään vauhtia sen verran että pääsee päänsisältä ulos ja elämään elämää kokemuksellisesti.

Ikä on numero, voin vahvistaan kokemukseni perusteella. Nimittäin teen ihan samoja asioita kuin 35-vuotiaana, tosin prioriteetit ovat muuttuneet ja arvostan laatua enemmän kuin määrää, esim erotikkaa on ehkä hiukan vähemmän kuin ennen, mutta se on taatusti nautittavampaa nykyään.

Teen töitä ja matkalla vielä uran huippua kohti, kunto on hyvä ja viisaus kasvaa päivä päivältä.

Sielulla ei ole ikää ja temperamentti on se sama kuin nuorena. 

Just. Olen 35v ja tuntuu että mun elämä on ohi. Olisin jo valmis lähtemään.

Joo luulin olevani ainoa, nyt jo eka lapsenlapsikin syntymyt tänä vuona ja ikää on jo 45 vuotta.

Harmaat hiukset pukkaa ja vanheminen pelotttaa

Vierailija kirjoitti:

Minua alkoi ahdistaa toden teolla kun täytin 40. Miten voi neljäkymmentä vuotta mennä yhdessä hujauksessa?! Vastahan mie pääsin riparilta :/

Itse olen jo 50, mutta muistan ala-asteajat ja jopa sitä aiemmat aivan kuin niistä olisi vasta muutama vuosi. Maanpäällinen elämä on todella lyhyt, kestää se sitten 20 tai 100 vuotta.

Enpä muista pohtineeeni, että voi voi kuolen muutaman vuosikymmenen sisällä. Siinähän sellaisia pohtiessa menee elämä pilalle, kun pitäisi elää..

Elämä on ihmisen parasta aikaa :D

Kannattaa mennä jonnekin kallonkutistajalle, jos liikaa ajattelee kuolemaa tms

Ehkä kuolema on lopulta vaan helpotus. Sitä ennen kannattaa selvittää välit yläkerran herran kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä kuolema on lopulta vaan helpotus. Sitä ennen kannattaa selvittää välit yläkerran herran kanssa.

Ei avaruudessa ole ilmansuuntia.

Ei ole ahdistusta, kun ei ole pelkoakaan. Odotan, että lapset kasvavat ja näen, että heillä on kaikki hyvin, jonka jälkeen olen valmis lähtemään. Enemmän ahdistaa, että menneisyyttä ei voi muuttaa. Tosin me taidetaan nähdä maailmanloppu, kun kaikki kuolee ympäriltä ja kalat katoaa meristä ihmisten suihin. Kolmekymmentä vuotta ja maailmaa ei enää ole. Itse se tuhottiin.

Pyörii harvase ilta ennen nukkumaanmenoa mielessä, että me kaikki kuolemme. Hankalinta on hyväksyä omien läheisten ja oman rakkaan koiran kuolema. Omakin kuolema ahdistaa, mutta surullisinta on menetys. Joutuu menettämään kaikki mitä rakastaa, kaikki hiljalleen rapistuu, katoaa. Pelottaa yksinolo, jäädä elämään vain muistot mielessä. Näen tulevaisuudessa menetystä ja surua. Välillä olen vihainen elämälle kaikesta. Itkenkin välillä tuskaa koko ahdistuksesta. Aina välillä unohdan, että kuolemakin osa elämää kun ei ole pitkään aikaan mitään menetyksiä ja kaikki tuntuu tutulta ja turvalliselta, kunnes se taas iskee silmille jollain tavalla. Vanhetessa on tajunnut sen, että kuinka lyhyt elämä on. Alkaa olla jo kohta lähellä puolimatkaa. Nuoruus on alkanut jo kadota, ja muuttua pieneksi rapistumiseksi. Ei ole enää paluuta nuoruuteen. Tunnen tuskaa.

Olen muutenkin vahvasti tunteva ihminen.

Sellaista asiaa, jolle ei voi tehdä mitään, ei kannata käsitellä, eikä murehtia. Kuolema tulee aikanaan, koska  se on oleellinen osa elämää.

M 68v

Samoja tunteita. 20 vuotta kiisi ohi silmänräpäyksessä, peilistä katsoo rapistuva raato jonka paras ennen-päiväys on umpeutumassa.  Täytän pian  42 vuotta ja siitä lähtien kun  täytin 40, olen odottanut universumin korjaavan tämän naurettavan erehdyksen.

Inhottaa eniten ulkonäön rapistuminen. Sitten, kun alkaa  kavahtaa aina, kun katsoo peiliin, tajuaa, miten tärkeä tietty "decent" ulkonäkö on. En tarkoita, että täytyy olla kaunis tai edes nuorekas vaan perussiedettävä perusvanhus, ettei ole se pelottava kauhua kryptasta -hahmo. Pinta ei olekaan pinnallista sitten, kun kädet on kuin luurangolla ja posket lommolla... Kestän ajatuksen kuolemisesta mutta en sitä, että oma ulkonäkö aiheuttaa inhonväreitä niin itsessä kuin muissa.

Vierailija kirjoitti:

Pyörii harvase ilta ennen nukkumaanmenoa mielessä, että me kaikki kuolemme. Hankalinta on hyväksyä omien läheisten ja oman rakkaan koiran kuolema. Omakin kuolema ahdistaa, mutta surullisinta on menetys. Joutuu menettämään kaikki mitä rakastaa, kaikki hiljalleen rapistuu, katoaa. Pelottaa yksinolo, jäädä elämään vain muistot mielessä. Näen tulevaisuudessa menetystä ja surua. Välillä olen vihainen elämälle kaikesta. Itkenkin välillä tuskaa koko ahdistuksesta. Aina välillä unohdan, että kuolemakin osa elämää kun ei ole pitkään aikaan mitään menetyksiä ja kaikki tuntuu tutulta ja turvalliselta, kunnes se taas iskee silmille jollain tavalla. Vanhetessa on tajunnut sen, että kuinka lyhyt elämä on. Alkaa olla jo kohta lähellä puolimatkaa. Nuoruus on alkanut jo kadota, ja muuttua pieneksi rapistumiseksi. Ei ole enää paluuta nuoruuteen. Tunnen tuskaa.

Olen muutenkin vahvasti tunteva ihminen.

Menetin joskus toisen vanhempani ja en ole oikeastaan koskaan päässyt täysin yli siitä. Tuntuu kuin osa itsestänikin olisi kuollut samalla, ja kyynistynyt. Välillä mieleen tulvii vahvoja muistoja lapsuudesta jotka tuntuu hyvin etäisiltä, ja kaukaisilta. Ikinä ei enää pääse kokemaan tuota aikaa. Saatan kuunnella nostalgisena kappaleita jotka palauttavat ajan mieleen.  Olen jotenkin aina ollut tosi surumielinen ihminen, toisaalta näen elämässä kauneuttakin. Asioita osaa arvostaa eri tavalla, koska tietää että joskus niistä joutuu luopumaan. Mikään ei ole pysyvää.

Vierailija kirjoitti:

Ei ahdista, ikää 60 v. ja Jeesuksen kanssa olen kulkenut jo 34 vuotta, eikä Hän ole koskaan jättänyt eikä pettänyt. 

Odotan mielenkiinnolla tulevia aikoja, varsinkin Taivasten valtakuntaa.

Onkohan tää mun viesti viime vuodelta? ☺️

No, mikään ei ole tämän suhteen muuttunut ainakaan huonompaan! Koen olevani entistä valmiimpi poistumaan täältä pandemian, todellisen tai tekaistun, riivaamalta pallolta. 👍🔥💪

Naapurissa asuu vanha mies, iho sairaalloisen harmaa ja kävelee ympäriinsä suu auki sen näköisenä ettei tiedä missä on. Pärjää ilmeisesti kotona, mutta ei  kyllä kaksisesti pyyhi. Aina kun näen ukon, mietin että tuossa kävelee tulevaisuuteni. V""u että ahdistaa!

Näin ennalta että kuolen 56 vuotiaana. Ei haittaa, on tässä jo turhaan lusittu jo 54 vuotta.

Jos vanhurskas vaivoin pelastuu, mihin joutuukaan jumalaton ja syntinen?

1.  Piet. 4:18