Vanheneminen on KAUHEAA! Miten te käsittelette ahdistusta lähestyvästä kuolemasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä keski-ikäiset hehkuttaa. On pelkkää itsepetosta väittää olevansa tyytyväinen elämään kun kuolema lähestyy päivä päivältä ja karmea ulkonäkö muistuttaa kalmasta aina kun vilkaisee peiliin.

Kyllä se kuolema nuoriakin lähestyy päivä päivältä.

Vanheneminen on ainut tapa elää kauemmin.

Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Myös nuoret kuolevat.

Enemmän ahdistaa tämä pilaantuva naama, kuin kuolema.

N36

Minä en pelkää kuolemaa mutta kärsiminen pelottaa. Toivon että kun aikani koittaa saan mennä rauhallisesti ja kivutta.

Elämä on pieniä kuolemia täynnä. Kun lapsuus päättyy, on se jo itsessään pieni kuolema. Jokainen päivä on pieni kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Täytin just 50v. Mua ei itsessään kuolema pelota vaan kaikki sairaudet, joiden takia voisin joutua muiden armoille pahimillaan vuosikausiksi. Ideaalitilanteessa osaisin tehdä omat johtopäätökset jos saisin esim. muistisairausdiagnoosin, mutta eihän se edes taida olla mahdollista.

Joo sama täällä. Toivottavasti apteekeista saisi kohta ostaa itse itselleen eutanasia-pillerin. Saisi itse päättää, mitä tekee, kun todettaisiin joku vakava sairaus. Tulisihan se yhteiskunnallekin halvemmaksi.

En koe kuolemassa itsessään mitään pelkäämistä. Sen voi ajatella olevan myös tietyllä tapaa vapauttava asia. Sen sijaan joku vakava sairaus on asia, jota joskus pelkää ennemminkin. Tai liikuntakyvyn menettäminen tai vastaava asia.

Se on vain tuo elämänvaihe kun huomaa että elämä on rajallista. Ahdistus häviää ajan kanssa kun vanhenet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä keski-ikäiset hehkuttaa. On pelkkää itsepetosta väittää olevansa tyytyväinen elämään kun kuolema lähestyy päivä päivältä ja karmea ulkonäkö muistuttaa kalmasta aina kun vilkaisee peiliin.

Kyllä se kuolema nuoriakin lähestyy päivä päivältä.

Vanheneminen on ainut tapa elää kauemmin.

Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Myös nuoret kuolevat.

Kyllä sen aika tarkkaan tietää, kun sairaalasta annetaan viikko elinaikaa.

Se on kauheaa, jos olet koko ikäsi ollut työttömänä. Mitään hyötyä susta ei ollut.

Pääsiskin jo pois! Jos sairastuu tapaani jo lapsena vakavasti ja jää vaille lähes kaikkea ns. normaalia elämää ja vuosi vuodleta kärsimykset vain lisääntyvät kunnes vielä nuppikin prakaa..Kärsit yksin,kipeänä ja köyhänä koko elämäsi ajan ja päälle vielä lääkehaitoista jne. Kyllä, odotan loppua innolla ja se tulee olemaan vain helpotus minulle! Varmasti terveenä ikääntyvänä toki voikin olal ikävääkin, kun on jotain menetettävääkin, itselläni ei ole sellaisia kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 45v ja todella hämmentynyt ajan nopeasta kulumisesta ja harmaista hapsista ohimoillani. Terveysuhkat tuntuvat todellisilta.

Mutta toisaalta elämä on nyt ihanaa kun lapset teinejä. On aikaa omille jutuille, pääsee miehen kanssa kaksin liikkumaan, parisuhde ja ystävyydet kukoistaa kun omat ja muiden kasvukivut ovat jääneet taakse. Osaamista on kertynyt työssä ja arjessa ja suhteellisuudentaju lisääntynyt!

Parisuhde ja ystävyydet kukoistaa? Just joo, joillakin onnellisilla. Mutta läheskään kaikilla tuo ikäkausi ei ole tuollaista sokerihattaraa ja hehkutusta. Meillä joilla on erityislapsi, on käynyt ihan päinvastoin. En lähde avaamaan enempää mutta ongelma on asperger ja kuusivuotiaasta lähtien on ympärillä hääränneet sosiaalitantat ja terapeutit ja lääkärit. Nyt teini on kuudentoista. Tällä on totaalisen eristävä vaikutus. Minua ei kiinnosta entiset kaverit tippaakaan, eikä sukulaiset, ei koska kaikilla muilla on ollut saatanan helppo elämä. Minulla ei ole näiden kanssa mitään yhteistä enää. Ei tämä suffeliväki tiedä mitä arki meidän perheessä on. Avioerokin ollut jo lähellä. Nyt ollaan neljänkympin korvilla. Keskenämme ollaan niukin naukin toisiamme siedetty, tulevaisuus näyttää kuinka kauan. Se mitä haluan että saisi olla rauhassa. Työpaikkani on onneksi sellainen että siellä saa akkuja ladattua. Se on myös niitä harvoja paikkoja missä saa positiivista palautetta ja arvostusta tässä kiittämättömässä hyvinvointivitunvaltiossa. Samoin hiekkasäkin hakkaaminen salilla ja kuvitelma siitä että se on (tähän sen henkilön nimi joka kulloinkin ottaa kuuppaan eniten).

No, kai ymmärrät, että sun ongelmat on sinusta kamalia ja ainoita "oikeita", mutta todellisuudessa nekin on aika pieniä verrattuna monen muun ongelmiin.

En toki väitä, että surut ja stressi olisivat kaikilla samalaisia kaikilla. Ei tietenkään ole, jokainen kokee asiat subjektiivisesti. Mutta juuri SE on se pointti. Se mitä sinä koet kauheaksi, on suht lievää ehkä jonkun toisen mielestä ja päinvastoin.

Et sä oikeasti tiedä, millaisia vastoinkäymisiå tuolla kommentoijalla on elämässään, jolle irvistelet tuossa.

Alkoi siis ärsyttää tuo sun katkeruus ja viha. Mullakin on toinen lapsista asperger, toisella on adhd, masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Vanhemmat kuolivat juuri. Ja niin edelleen, lista jatkuu. En viitsi edes kertoa puoliakaan, ettei joku tunnista.

En ehdi ja pidä murehtimisen arvoisena sitä, että kuolema lähestyy jossain muutaman kymmenen vuoden päästä. Enemmän murehdin, millä saan rakkaat lapset tuupattua itsenäiseen elämään.

Katkera sen sijaan en ole, jokaisella on omat ongelmansa ja ilonaiheensa. Tärkeää olisi kyetä nauttimaan niistä silloinkin, kun moni muu asia näyttää synkältä.

73

Ajattele, että joskus et ole ollut olemassakaan.

Lars II kirjoitti:

Kyllä on outoa porukkaa kun maailman luonnollisin asia, vanheneminenkin, saadaan kuulostamaan jotenkin kammottavalta. Olen yli 60 ja elän elämäni parasta aikaa. EI ole kovasti vaivoja, ei ole liikaa rahaa, mutta on kaikkea mitä hyvään elämään tarvitsee. Nautin joka päivästä. Kuolema tulee kun tulee, ehkä vasta 30 vuoden päästä, ehkä huomenna. Vaan niin se voi tulla nuorellekin, ei siinä paljon todennäköisyydet auta kun viikatemies kohdalle sattuu.

Kuulostat elämääsi tyytyväiseltä ja varsin onnelliselta. Toivon saavuttavani kaltaisesi ajatusmaailman ja rauhallisen olotilan, vaikka se nyt tuntuukin kaukaiselta ja vaikealta. Kiitos kun kirjoitit tämän ja kaikkea hyvää sinulle jatkoon.

Ikää 69. En tunne enää ahdistusta. Olen hyväksynyt kuolevaisuuteni, varsinkin vakavaa kuolemaan johtavaa sairautta kärsiessäni. Tässä vaiheessa elämänarvot asettuvat paikoilleen.

Yksin sä oot ihminen, ihmisten keskellä yksin. Yksin sä syntynyt oot, yksin myös kuoleva oot.

Nuoruuteni 20- vuotiaana olin vakavasti masentunut eikä elämäni ollut vuosiin hyvää elämää. Kaikille nuoruus ei ole mitään ”elämän parasta aikaa” enkä jää sitä kaipaamaan . Siitä kun pääsin, niin olen ollut kiiitollinen joka vuodesta. Elämä on vaan muuttunut helpoimmaksi ja paremmaksi. Nyt 36- vuotias eikä ikä ahdista.

Voi teitä nuoria murehtijoita, kuolemanpelko kertoo elämättömästä elämästä. Suosittelen lisäämään vauhtia sen verran että pääsee päänsisältä ulos ja elämään elämää kokemuksellisesti.

Ikä on numero, voin vahvistaan kokemukseni perusteella. Nimittäin teen ihan samoja asioita kuin 35-vuotiaana, tosin prioriteetit ovat muuttuneet ja arvostan laatua enemmän kuin määrää, esim erotikkaa on ehkä hiukan vähemmän kuin ennen, mutta se on taatusti nautittavampaa nykyään.

Teen töitä ja matkalla vielä uran huippua kohti, kunto on hyvä ja viisaus kasvaa päivä päivältä.

Sielulla ei ole ikää ja temperamentti on se sama kuin nuorena. 

Vierailija kirjoitti:

Nuoruuteni 20- vuotiaana olin vakavasti masentunut eikä elämäni ollut vuosiin hyvää elämää. Kaikille nuoruus ei ole mitään ”elämän parasta aikaa” enkä jää sitä kaipaamaan . Siitä kun pääsin, niin olen ollut kiiitollinen joka vuodesta. Elämä on vaan muuttunut helpoimmaksi ja paremmaksi. Nyt 36- vuotias eikä ikä ahdista.

Ei se tuossa kohtaa muakaan vielä ahdistanut, mut ootapa kun tulee 40+ mittariin. Nauti tuosta iästä, ihan paras ikä, ei vielä fyysistä kremppaa. 40 jälkeen alkaa ikääntyminen tuntua kehossa. Onneksi voi yrittää pitää huolta itsestään ja sitä kautta vaikuttaa, mutta kyllä se silti alkaa haitata.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama mitä keski-ikäiset hehkuttaa. On pelkkää itsepetosta väittää olevansa tyytyväinen elämään kun kuolema lähestyy päivä päivältä ja karmea ulkonäkö muistuttaa kalmasta aina kun vilkaisee peiliin.

No jos ei hehkuttais niin sittenhän antais periksi ja jäis odottaan kuolemaa. Elämästä pitää yrittää nauttia viimeiseen saakka. Kaikki ollaan samassa veneessä eli kuolema lähestyy päivä päivältä. Jos ulkonäkö ahdistaa, kannattaa jättää vilkuilematta peiliin. Niin kauan kuin on liikuntakykyinen ja rahaa, kannattaa mennä ja tehdä mitä haluaa. Ne kun menettää, alkaa ahdistaa vielä enemmän. terveisin nimimerkki "kokemusta on". 

Vierailija kirjoitti:

Pääsiskin jo pois! Jos sairastuu tapaani jo lapsena vakavasti ja jää vaille lähes kaikkea ns. normaalia elämää ja vuosi vuodleta kärsimykset vain lisääntyvät kunnes vielä nuppikin prakaa..Kärsit yksin,kipeänä ja köyhänä koko elämäsi ajan ja päälle vielä lääkehaitoista jne. Kyllä, odotan loppua innolla ja se tulee olemaan vain helpotus minulle! Varmasti terveenä ikääntyvänä toki voikin olal ikävääkin, kun on jotain menetettävääkin, itselläni ei ole sellaisia kokemuksia.

Elämä on niin epäreilua! Toiset saa kaiken, toiset ei juuri mitään. Olen pahoillani puolestasi! Itsekin useita sairauksia jo 50v ikään mennessä saanut ja lisää tulee joka vuosi, ihan sama miten terveellisesti elää.

Sen vielä lisään, että monet keski-ikäiset säästävät rahaa lapsille tai jättävät ison perinnön, kun olisi vetreinä ja uteliaina vuosina voinnut nauttia elämästä ja tehdä sellaisiakin asioita joihin tarvitaan varoja, kuten matkustaa, itsensä hoitaminen ja ulkonäkö- ja hyvinvointipalvelut jne. 

Lapset saakoon itse vastata varoistaan.

Liikkeelle ja maailmaa katsomaan, kokemaan, kokeilemaan, elämään ja ottamaan hallittuja riskejä, kuolinvuode tuntuu kaukaiselta, ja tulee sitten sopivasti kun aika on - ennenaikaisesti murehtimatta.